Kahdeksan vuotta olivat he istuneet vierustovereina ja olleet niin
hartaat kumppanuudessaan, että veljeksiksi heitä tavallisesti
koulussa ja kaupungilla, tuttavain piirissä ja vieraiden kesken
nimitettiinkin.
Ylioppilasmatrikkeliin piirsi toinen: Ilmari Aarnio ja toinen: Kaarlo
Hirvi. Suuri oli heidän yhteinen ohjelmansa. Yhdellä taistelulla
valloittaa isänmaa tietämättömyyden ja raakuuden siteistä, hengen
miekalla iskeä ja yhdellä iskulla luoda mielet uusiksi, se, ynnä
paljo muuta pilventakaista seisoi ohjelmassa lihavilla ja paksuilla
kirjaimilla.
Aarnio oli kotoisin eräästä Etelä-Suomen väkirikkaasta seurakunnasta;
Hirvi oli kasvanut Keski-Suomen järvien rannoilla. Molemmat he
rakastivat isänmaatansa, kaikkea jaloa, suurta ja kaunista.
"Ja nyt sinä tulet vuorostasi minun kotiini täksi kesäksi,
ensimmäiseksi ylioppilas-kesäksi", lausui Kaarlo ja täytti lasit
kuohuvalla samppanjalla kappelin pyöreässä huoneessa.
Musiikki alkoi puhaltaa: "Tuoss' onpi armas maa".
Ilmari myönsi katseellaan Kaarlon vaatimuksen.
"Niin, sinä tulet minun kotiini Keski-Suomeen", jatkoi Kaarlo. "Minä
juon ihanan Keski-Suomen ja sinun maljasi. Oi kuinka Keski-Suomi on
kaunis ja paljon suurenmoisempi kuin Uusimaa."
"Uusimaa", huomautti Ilmari, "on Lounais-Suomen ja Pohjanmaan kera
maamme Gosen."
"Olkoon, vaan ihmiskäden jälkiä siellä aina näkee ja luonnon
herran sievistämiä siellä ovat kaikki kauneudet. Laveoita peltoja,
puutarhoja, suuria kyliä siellä on tiheässä, raatamista, elämää ja
virkeyttä joka puolella, niin ett'ei tomun lapsi joudu muistamaankaan
muuta kuin: 'Otsasi hiessä pitää sinun syömän leipäsi'. Toista on
Keski-Suomessa. Avarat alat asumattomia seutuja, metsiä ja korpia
kääriytyy siellä salaperäiseen vaippaansa, virittäen mielikuvituksen
herkäksi, runolliseksi. Kukkuloilla humisevat hongat: 'Rakastaos
isänmaatasi'; kukkulain kupeilla säestävät järvien loiskeet honkain
huminata ja solisevat: 'Rakastaos isänmaatasi'. Oi kuinka mahtavan
kaunis on Keski-Suomi! Sen jylhyydessäkin on jotain lumoavaa, jotakin
ikuisuuden kaikua, joka tunkee silmiin, korviin, sieluun..."
"Synnyinseutuni pellontyppyrät, purot ja lammikot ovat minulle
rakkaat; ne ovat minusta yhtä kauniissa maassa kuin viinitarhat
Andaluusiassa. Taivas ei ole missään niin sininen ja valkoinen kuin
juuri niiden kohdalla; tähdet eivät tuiki missään niin leppeästi
kuin..."
"Myönnän, myönnän. Sydän ei ole vaan sinulla kielessäsi, etkä liioin
suulla suurentele. Uskon, ett'et vaihtaisi kotimaatasi etkä sen
kauneuksia mihinkään onnelaan."
"En, sillä ne ovat hikihelmillä ostetut, ne Etelä-Suomen kauneudet
ja vainiot, kuten Keski-Suomen peltotilkutkin ja kätkevät povessaan
tuhansittain kansalaistemme ja esi-isäimme historioita iloineen,
suruineen, toivoineen, epätoivoineen."
"Ja sinun kotisi, se rauhallinen pappila, siellä Waaksajärven
rannalla, ei katoa muististani kuuna kullan valkeana. Ja isäsi,
äitisi ja Aino siskosi..."
"Kiittivät makuani ystävän valinnassa. Ensi hetkestä alkaen olit
heille kuni läheinen sukulainen."
"Ennakolta ilmoitan jo sinulle, ett'ei meillä ole niin kodikasta
kuin Waaksajärven pappilassa. Tiedät, että minulla ei ole
äitiä eikä sisarta ja että isäni on suurissa asioissa. Hän on
tehtaanisännöitsijä, kauppamies ja maanviljelijä. Me tulemme asumaan
talossa, jonne ei kuulu tehtaan kolina eikä työmiesten huudot.
Anna-tätini emännöitsee siinä talossa ja hän on hyvä täti, hauskin
silloin kuin toruilee. Hän vihaa hermotautisia naisia ja nenäkkäitä
herroja ja laittaa hyvää haukipaistia. Ihmisen pitää elämän ja
iloitseman elämästä ja parantuman taudista saunalla ja viinalla,
on hänen viisaustieteensä. Huvittelemme kuten parhaiten taidamme.
Isälläni on aina kiire ja hänen vieraansa ovat, poikkeuksia lukuun
ottamatta, enimmältään liikemiehiä, joiden seurassa menehtyy. Vaan me
pidämme huolen itsestämme ja huvituksistamme."
"Samoelemme saloja, soudamme järviä, seurustelemme kansan kanssa."
Musiikki puhalsi: "Ensimmäistä Rakkautta".
"Liinan ja Saiman malja, kirkas ja taivahan puhdas", lausui Ilmari
hymyillen.
"Ja nyt tällä viikolla, kahden päivän perästä, näkee Liina sinut,
oppii tuntemaan sinut. Tultuamme illalla kotiin ja nukuttuamme yömme,
lykkäämme aamulla veneen vesille, vedämme purjeet ylös ja kiidämme
tai soudamme järven poikki. Kävelemme sitte saloa parikymmentä
minuuttia, niin jo sinertää puiden välistä Tyynejärvi. Tartu minua
silloin käsivarteen, ett'en ma lähde juoksuun ja jätä sinua, sillä
kymmenminuuttisen kuluttua näkyy Liinan koti. Se on keltaiseksi
maalattu ja seisoo vaaran rinteellä. Alempana on Tyynejärvi, meidän
puolisilla rannoilla peltoja ja nurmiäyräitä kunnaiden vartioimina;
etäisillä rannoilla kohoavat kukkulat ympärinsä, kukkuloiden
takaalla vuoret, joista kauimmaiset yhä korkenevat ja haamoittavat
korkeudestaan. Päivänsäde kultaa ruskean kirkontornin kukkuloiden
välissä ja heijastaa pisaran pienoisena valopisteenä silmiimme.
Siellä on äitini hauta."
"Täytyy tunnustaa, että ainoastaan kuvissa olen nähnyt semmoista."
"Yläkerran lasikuisti on salon puolella. Jos Liina istuu siellä
ompelutöidensä ääressä, niin huomaa hän jo kaukaa meidät ja rientää
vastaamme. Vaan jos olemme olleet aikaisin liikkeellä, niin on
kuisti tyhjä ja hän on puutarhassa raitista aamuilmaa hengittämässä
ja kukkia kastelemassa. Pienen portin kautta pääsemme ihan hänen
lähelleen salaa ja huomaamattaan. Minun istuttamaani päärynäpuuta
vasten nojallaan on hän ja hänen kätensä ovat kainaloristissä
rinnoilla. Ajatelkaamme Saima seisovaksi hänen rinnallaan, niin
piirustukseni hänestä onnistuu ehkä paremmin. Ajattele Saimaa
vahvemmilla väreillä, niin on Liina ilmielävänä edessäsi. Ensinnäkin
on hän puoli päätään pitempi Saimaa; sen hän kasvoi tyttökoulun
kahdella viimeisellä luokalla. Saiman hiukset kellahtavat, Liinan
hiuksiin on sivelletty tukaattikullan väriä keltaisen joukkoon.
Saiman silmissä näkyy loitommaksikin sininen väri harmajata paremmin,
Liinan silmistä sitä löytää etsimällä, ja kuin hän loukkaantuu
tai suuttuu, niin ei sinistä näy silmissä nimeksikään, harmaakin
tummenee tuntuvasti. Kesäinen ja ahavoittunut Saima on talven Liina.
Tähän vuodenaikaan on tukaatinväri jo ehtinyt purpuroida hänen
poskensa, joten kaulan ja otsan huikaiseva valkoisuus vivahtaa
marmori- ja madonna-kauneuteen. Ääni on soinnukas, nauru hurmaavaa
taidemusiikkia ... hm ... katso sitte itse tarkemmin kauneuskulmat
ja lue sielunpiirteet, minä en ole mies ehjempää ja elävämpää kuvaa
maalaamaan."
"Nimet ovat takaperoisesti. Ainakin Saiman nimi tarvitsisi olla
Liina."
"Minä herätän hänet unelmistaan kuin kuiskaan: Liina! Hän säpsähtää
ja veri nousee syöksymällä poskille. Suudelman, kuule, yhden ainoan
suudelman saat ottaa häneltä, ja se sinun täytyy ottaa. Kaunein neito
maan päällä antaa sen jaloimmalle..."
"Saamassahan minä sen olen. Sinä sait Saimalta."
"Sitte käymme sisään, Liina istuu pianon viereen ja soittaa
'Holoferneksen Kyyneleen', jonka sävelsit, sepitit ja omistit hänelle
hänen viime syntymäpäiväkseen. Ja sinä laulat:
"Mä hyrskyssä, usvassa matkannut oon --
Mä matkalla hukkasin taivaan ja maan;
Oi Liina...!"
"Tuotteliaita täytyy meidän olla ja kaikin mokomin valmistaa
juhlakantaatti siksi, kuin Saima ja Aino Jyväskylän matkallaan
tulevat tervehtämään meitä", keskeytti Ilmari.
"Se on tiettykin. Vene lehvitetään, kunniaportti laitetaan ja joku
suuri sävelteos, esim. 'Tyynejärven Jumalattaret' luodaan."
"Aivan niin, jotain semmoista suurta sen pitää olla."
"Isälläni on pieni höyryvene, jolla matkustamme lauluja soittojuhlaan
Jyväskylään. Minä olen tottunut käyttämään sitä ja tunnen väylät
tarkoin. Sen nimi on Liina ja sillä menemme juhlimaan. Oi Suomi!
nyt on sulla aamu, pilvetön päivänalku, ja touonaika. Kulovalkean
tavoin leviää valistus ja sivistys isänmaamme ahoille ja Wäinölän
kankahille. Valoisassa kevätjuhlassa elämme, Ilmari."
Ilmari hymyili ystävälleen, kuten hänen tapansa oli silloin kuin
ystävä puhui hänen ajatuksiaan.
"Kylväjäin joukko", jatkoi Kaarlo, "laajenee, taajenee. Sen
suuruudesta jo voimme laskea syksyn sadon."
"Kylväjäin ja taistelijain joukkoon liittykäämme; auramiehen tavoin
tehkäämme työtä ja tehkäämme ahkeraan päivänkoitosta auringonlaskuun
saakka. Isänmaan ja ahkeruuden malja!"
"Seitsemän vuoden kuluttua olet sinä lehtori ja minä varatuomari.
Seitsemäntenä vuotena vietämme häämme verrattomimpain neitojen
kanssa."
"Ja nyt vannomme pysyvämme uskollisina totuudelle, isänmaallemme ja
morsiamillemme."
"Vannomme."