Muutamien vuosien kuluttua lopetti Elli koulunsa ja tuli lopullisesti
kotiin, sinne jäädäkseen eikä enää lähteäkseen. Olisi kyllä halunnut
jatkaa lukujaan, kerran oikein alkuun päästyään, mutta isä sanoi,
etteivät varat kannattaneet. Eikähän »yhden _tytön_» tarvitse kaikkia
maailmoita lukea ... riittäähän sille vähempikin.
Muuten ei isä ollut hänen kouluunsa oikein tyytyväinen...
--Mitä sinä nyt olet siellä oppinut? kysyi hän. Elli ei käsittänyt,
mistä syystä isä niin äreästi kysyi, eikä osannut muuta vastata kuin:
--En minä tiedä.
--Mutta onhan hänellä hyvä todistus ... hän on melkein ensimmäisiä,
huomautti äiti.
Isä ei vastannut siihen mitään. Jos hänellä oli jotain mielessä,
sekaantui se tällä kertaa savuntakaiseen murinaan. Tytön olennossa oli
jo jotain aikaihmistä, niin ettei käynyt oikein toruminenkaan. Joka
vuosi kotiin tultua oli sitä ollut siinä yhä enemmän.
Illalla, kun äiti töistään päästyään laskeutui tilalleen isän viereen,
murahti isä:
--Ei minua oikein miellytä tuo tyttö ... taikka kyllä tyttö, mutta ei
hänen koulunkäyntinsä... Mitä hän on oppinut? Ei mitään! Vaikka kyllä
lupasivat ja vakuuttivat...
--Mitä sinä tarkoitat?
--Sitä, että miksi hän ei tarttunut vanhaa isäänsä kaulaan ja suudellut
häntä, niinkuin hellä tyttö tekee ja pöydässä hän ei ole kohteliaampi
kuin ennenkään. Minä koetin katsoa leipäkoriin, mutta hänkö olisi sitä
huomannut?
--Se voi olla niin näin ensi kerralla ... ei hän nyt huomannut, kun
juuri vasta tuli kotiin.
--Silloinpa hänen juuri olisi pitänytkin ... ja niin kömpelön näköinen
kuin hän vielä on ... saa nähdä, joutuuko hän koskaan edes naimisiin...
--No mutta, hyvä isä, vielähän sitä nyt ennättää...
Isä ei taaskaan siihen virkkanut mitään. Oli kauan aikaa vaiti. Sitten
kääntyi seinään päin, ryki vähän ja nukkui.
Äitikin kääntyi kyljelleen huoaten niin omituisen raskaasti kuin hän
viime aikoina maata pannessaan aina huokasi.
--Kuinka turhia hän ajattelee! sitä äiti huokasi--ja kuinka hänen
mielensä on maallisissa kiinni, vaikka kuolema voi tulla millä hetkellä
hyvänsä ... vaikka tänä yönäkin.
Ja pelko isän kuolemasta tuli aina yhä selvemmin äidin mieleen, kun hän
valoisana kesäyönä siinä edessään näki hänen paljastuneen takaraivonsa,
jota päivä päivältä yhä harvemmat hiushäkkyrät verhosivat. Pelko omasta
kuolemasta myöskin ja samalla koko maailman ja ihmiskunnan häviöstä ja
kadosta. Jos vain olisi valmis, jos olisi kilvoituksensa loppuun
kilvoitellut ja olisi otollinen uuteen elämään...--
Ellikin sen huomasi, että isä oli viime vuotenaan kovasti vanhentunut.
Ikä näytti ikäänkuin odottaneen jotain jyrkkää rajaa, josta yli
päästyään se alkoi tavattomalla vauhdilla liukua alamäkeä. Heti kohta
kun Elli ajoi pihaan ja näki isän rappusilla seisovan, huomasi hän
muutoksen harmaissa hiuksissa. Ja huoneeseen kynnyksen yli astuessaan
oli isä ollut kompastua. Sitten tuntuivat puhe ja kaikenlaiset
kysymykset niin lapsellisilta.
Äidistä ei Elli ymmärtänyt, oliko hän vanhentunut vai ei. Sen huomion
hän kuitenkin teki, että äiti koetti pitää silmällä isän pienimpiäkin
tarpeita. Se pisti nyt siksi silmään, koska äidin puolelta oli aina
ennen ollut isää kohtaan jonkunlaista kankeutta.
Nuo huomiot tulivat uudelleen Ellin mieleen, kun hän istui
makuuhuoneensa ikkunan ääressä ja riisuutui.
Nyt sitä siis on lopullisesti kotona, ajatteli hän sitten.
Ja nyt on siis koulunkäynti loppunut, ajatteli hän sen lisäksi.
Samassa alkoivat muistot siltä ajalta muutamin hyppäyksin rientää
ohitse. Ensi lukukauden muisto antoi yhä vielä nytkin painavan tunteen
ja pudistutti häntä kauan, ennenkuin lähti. Sillä sitä aikaa ei Elli
mielellään tahtonut muistella, vaikka se usein pyrki mieleen tulemaan.
Kovasti hän oli siitä ensin kärsinyt, kun oli huomannut, minkälaista
Sigridin ystävyys oikeastaan oli ollut, jota hän oli ikuiseksi
kuvitellut. Hän oli jäykistynyt ja vaalennut muutamiksi päiviksi niin,
että sen toveritkin huomasivat. Vähitellen oli sitten sulanut, mutta
aivan entiselleen ei kuitenkaan ... sydämen pohjalle jäi routa, joka
usein kylmää huokui. Sigridin kanssa ei ollut mitään puheita eikä
mitään selvityksiä. He liukuivat toisistaan erilleen kuin salaisesta
sopimuksesta. Vähän aikaa näytti Sigridiä jokin vaivaavan ja hän koetti
lähestyä Elliä. Mutta kun se ei onnistunut, hankki hän uusia ystäviä.
Ja muuten hän sitten jo seuraavana kevännä muutti vanhempainsa kanssa
jonnekin Etelä-Suomeen.
Sigridin poismuutto oli Ellille helpotus. Sillä joka kerta kun hän tuli
kouluun ja näki Sigridin, pisti häntä kuitenkin vanha muisto. Varsinkin
silloin, kun Ellistä jonkun ajan kuluttua silloin tällöin alkoi
näyttää, että Sigrid oli sama hyvä tyttö kuin ennenkin.
Seuraavina vuosina innostui Elli lukemaan. Luki koulukirjoja ja oli
niissä ensimmäinen. Mutta enemmän vielä hän luki muita. Ahmi yökaudet
kaikkea, mitä sai käsiinsä, lensi pitkin maailmaa, kulki löytöretkillä
ihmeen ihanissa maissa, ihaili solakoita kullankiiltäviä kuninkaitten
poikia ja kärsi prinsessojen kanssa, jotka rakkaudesta huokailivat
peikkojen luoliin vangittuina. Vasta kun kynttilä oli jalkaansa asti
palanut, täytyi hetkeksi pysähtyä, kunnes pimeä huone taas antoi
mielikuvituksen siiville tilaa, omin päin jatkaakseen huimia
matkustuksia. Huimia ne olivatkin. Kohosi vuori korkea kuin Himalaija,
ja toisessa päässä taivaan rannan yleni toinen samanlainen. Niiden
välisen matkan hän aina osasi, sillä tien oli tähdillä valaissut joku,
joka siellä häntä odotti ja tuli puolitiehen vastaan ja puolitiehen
saattoi. Voi ihanuutta!
Unta se ei ollut tuo eikä myöskään aivan valveillaan olevan ajatusta.
Se oli auki silmin haaveksimista, oli oman mielen runoa, joka
tietämättä tulee, on aikansa ja katoo, vaikka sitä kuinka pidättelisi.
Mutta saivat nuo haaveet muodonkin joskus, asettuivat sanoiksi, joihin
tuli itsestään sointukin, varsinkin juuri noin iltasilla loikoessa ja
kuunnellessa kellon nappaisua seinällä. Mutta yöllä nekin purkautuivat,
eikä aamulla enää muistanut sitä, mikä iltasilla oli kerälle
kokoontunut.
Aamulla sen sijaan oli muut asiat mielessä ja etupäässä koulukirjat ja
koululuvut. Oli tullut uhka siihen, että hän näyttää kaikille niille,
jotka ovat hänestä halveksien puhuneet, näyttää mihin hänkin kelpaa. Ja
niin oli hän ponnistautunut lukemaan ja jo toisena lukukautena hän oli
ensimmäinen luokallaan.
Siinä hän sitten todella innostuikin lukemaan, ja olisi halunnut yhä
enemmän tietää ja oppia. Mutta silloin loppui koulu ja isä vaati
kotiin.
Ennen lähtöään latoi hän kaikki kirjansa vasuun ja päällimmäiseksi hän
pani muutamia kaunokirjallisia teoksia, joita oli itselleen hankkinut.
Tuossa ne nyt olivat hänen huoneessaan. Hän otti päällimmäisen ja
katseli sitä. Se oli Runebergin »Hanna». Hän selaili sitä, mutta ei nyt
tehnyt mieli lukea. Väsytti myöskin ja rupesi tuntumaan kovin
ummehtuneelta pienessä huoneessa. Hän tahtoi avata ikkunan, mutta
huomasi, etteivät talvilasit vielä olleet pois otetut. Tuli sama tunne
kuin kotiin tultua isän ja äidin kanssa istuessa tulokahvia juomassa.
Oli jotain painavaa ja ummehtunutta ilmassa. Tai paremmin jotain
vanhaa. Kaksinkertaisen ikkunan läpi näytti koko maisema matalalta ja
raskaalta ja ryppyiseltä. Kaikki olikin täällä tuota samaa
vanhentunutta. Muistui mieleen vanha ruunakin tullessa, sen silat ja
iänikuiset kääsit, joista revenneen nahan reiistä pisti karvoja ulos.
Mutta isä oli eniten kaikista vanhentunut ... seköhän se tuolla kuorsaa
... tuolla seinän takana.