Laskettiin mäkeä, ja sitä vauhtia meni, että vihlaisi sydäntä ja piirsi
pitkin koko ruumista, tyttöjen varsinkin. Ne kirkaisivat kimakasti ja
peittivät silmänsä. Pojat ohjasivat kelkkoja, olivat polvillaan takana,
huulet yhteen nipistettyinä ja toinen jalka vihaisesti lunta ilmaan
pyryttämässä. Ne olivat panneet toimeen mäkiretken, kutsuneet tyttöjä
ja tulleet kelkkoineen heitä noutamaan k:lo 3 iltapäivällä.
Arthur oli pannut mäkiretken toimeen ja kutsunut Ellin. He olivat jo
hyviä tuttuja, melkein sinuttelivat toisiaan ... se sattui kuitenkin
vielä vain välistä kuin vahingossa, mutta muuten kutsuivat he toisiaan
nimeltä. Eikä Elli enää ollenkaan Arthuria ujostellut. Kyllä häntä oli
hupakko ollut, kun oli silloin ensin aikonut pakoon juosta!...
Reippaasti he kulkivat, vuorotellen kelkkaa vetäen; sillä Ellikin
tahtoi välttämättömästi vetää, vaikkei Arthur olisi antanut.
Kirjavana oli mäki jo laskijoita. Pitkänä mustana jonona nousi niitä
sitä mukaa ylös kuin toiset kiitivät alas. Siitä he molemmat
huomauttivat toisiaan, ja siitä myöskin, ettei yksikään tyttö ollut
tiukimmassa mutkassa kirkaisematta. Poikia siihen oli tiepuoleen
asettunut ja ne kirkuivat mukana matkien. Elli päätti, ettei hän
kirkaise ... ei vaikka kuinka vihlaisisi.
Ei hän kirkaissutkaan, ja pojat huusivat jälkeen: »Sepä tyttö ei
olekaan niinkuin muut tytöt!»
--Eikö ollenkaan peloittanut? kysyi Arthur, kun kelkka jo suilui
tasaisemmalla tiellä.
--Ei, mitäs minä pelkäisin!
Ellin koko olennossa oli semmoinen notkeus ja reippaus, kun hän
kelkasta hyppäsi, että muut tytöt Arthurin mielestä hänen rinnallaan
olivat posliinivauvoja.
--Ei, mitäs minun pitäisi pelätä?--ja Elli katsoi rohkeasti Arthuria
silmiin vastausta odottaen...
--Jos sattuisi kaatumaan...
--Mitäs sitten, nousisi ylös!--Minä vedän nyt vuorostani kelkkaa mäen
päälle!
Elli ja Arthur laskivat mäen toisensa perästä, ja Arthur vakuutti
Sigridille, että kaikki muut tytöt, paitsi Elli, olivat hänestä niin
neitimäisiä, ettei hän suorastaan voinut heitä sietää.
Ja kun he molemmat laskivat, niin kaikki katsoivat ja huusivat: »Noin
sitä pitää!»--ja matkivat vielä pahemmin niitä, jotka kirkuivat.
Kerran he kaatuivat, kelkka meni nurin ja monta kertaa ympäri, mutta
yhtä pian olivat he jaloillaan taas ja nauroivat koko tapahtumalle...
--Mitähän, jos olisi joku muu niin sattunut ... eiköhän olisi...
--Vaan me ei huolita mistään!
--No me ei huolita ... tässä on kaksi semmoista, jotka eivät mistään
huoli!
Tuntui niin omituiselta, että he ovat kaksi semmoista, jotka eivät
mistään huoli.
--No, sinä olet niin iloinen, Elli, että minä en sinua tunnekaan, sanoi
Sigrid hänelle.
--Iloinenko? Iloinenko! Mitäs varten suruinenkaan? Missä sinä lasket?
--Minulla on niin huono kavaljeeri, että aina pelkään kaatumista.
--Minullapa on hyvä!
--Niin, Arthur... Voi, Arthur, tule tänne ja ohjaa minua, ennenkuin tuo
ennättää tuolta tulla.
--Sigrid! anna kun minä ohjaan sinua!
--Sinä kaadat?
--En kaada, saat nähdä, etten kaada ... olen minä kummemmistakin
hyppyreistä... Pois alta!
Ja Elli heittihe polvilleen kelkkaan Sigridin taa ja potkaisi kelkan
mäestä alas liukumaan. Onnellisesti se kävi, ja riemu oli yleinen.
Elliä kaikki ihmettelivät ja kiittelivät. Ja Arthurin mielestä hänen
silmänsä suorastaan säkenöivät. Mitäpä sitten, jos ei ole muuten niin
sievä, jos palttoo istuu vähän liian ylhäällä selässä ja jos on vähän
vapaampi käytöksessään kuin muut ... ja se vapauspa se juuri onkin
hänen suurin etunsa.
--Nyt minä ohjaan sinua, sanoi Elli yhtäkkiä Arthurille. Hän aivan
hehkui innostuksesta ja kuumuudesta.
--Minuako?
--Niin, niin, miksikä ei?... Istu nyt vain ... näytetään noille muille,
että me...
Ja he laskivat, Elli perää pitäen, Arthur istuen kelkassa.
Mutta kun oli tultu takaisin mäen päälle ja Elli ehdotti uudelleen
samaa, ei Arthur suostunut.
Mäkeä noustessa olivat pojat takaapäin alkaneet hokea:
--Sinua tytöt tyyrää!
--Ne ovat kihloissa...
--Se tyttö on siihen aivan hurjasti rakastunut...
--Näittekö, kuinka hänen ruma harmaa sukkansa näkyi, kun hän piti perää
jalallaan?
Arthuria harmittivat kaikki nämä puheet ja varsinkin viimeinen. Hän
tiesi, etteivät pojat häntä jättäisi rauhaan moneen päivään. Mutta
minkä hän sille taisi, kun häntä pyydettiin kelkkaan istumaan!
Ja vähitellen rupesi häntä harmittamaan koko tyttö. Kaikki asiat
rupesivat näyttämään aivan toisilta. Elli oli kömpelö, kehnosti puettu
ja miltei moukkamainen. Tuossa se nyt taas laskee Sigridin kanssa alas
mäkeä, jalka pitkällä, niin että koko sukka näkyy. Kuinka tuo
tuommoinen sopii! Ja läähättäen juoksee mäkeä ylös ... niin ei muista
tytöistä kukaan tehnyt...
Ja uhallakaan ei Arthur enää pyytänyt Elliä kelkkaansa, vaan sen sijaan
muita tyttöjä. Ensiksi käänsi hän kohteliaasti kelkkansa Iidan eteen ja
pyysi häntä kumartaen ja hattuaan nostaen siihen istumaan. Iidalla oli
niin ihmeen sievä valkeareunuksinen talvipuku ja samoin valkea hattu ja
muhvi.
Illalla oli kutsu tulla tanssimaan Sigridin luo kaikkien niiden, jotka
olivat olleet mäkeä laskemassa. Elli valmisteli pukuaan sinne
mennäkseen. Eihän hän ennen ollut tanssiaisissa ollut eikähän hänen
pukunsakaan tainnut aivan tanssiaispuku olla. Mutta Sigrid ja Arthur
olivat niin tuttuja, ja olihan hän heidän kanssaan tanssinut ja mäkeä
laskenut, niin ettei siitä siis niin suurta väliä, jos ei aivan hyvin
osaakaan tanssia ja jos on tavallisessa hameessa. Laulellen laittoi hän
peilin edessä Sigridin antamaa rusettia ja katseli silmiään ja
mäenlaskusta vielä hehkuvia poskiaan.
Katua kulkiessaankin vielä lauloi ja hyppäsi silloin tällöin pienen
hyppyaskeleen.
Jo pitkän matkan päistä hän näki kokonaan valaistut ikkunat. Hän
hiljensi ehdottomasti kulkuaan, sillä tuo kirkas valaistus teki häneen
niin omituisen vaikutuksen.
Se oli hänen mielestään liian juhlallisen näköistä.
Ja rupesi ikäänkuin jokin outo asia peloittamaan.
Kuta likemmä tuli, sitä enemmän katosi varmuus ja halu mennä. Samassa
rupesi tuntumaan, ettei mäkeä laskettaessa ollut kaikki loppupuolella
aivan hyvin. Muistui mieleen, ettei Arthur ollut lopulla tullut
kelkkaansa pyytämään eikä kotiin saattamaan, vaikka oli tullut
noutamaan. Ja kun Elli tuli talon luo ja näki ulkona kadulla ihmisiä,
jotka sinne sisään katselivat--sieltä näkyi kimmeltävä kruunu ja
edestakaisin liikkuvien ihmisten päitä--teki jo mieli kääntyä takaisin.
Mutta kun kuului takana muiden tuttujen tyttöjen ääniä, kiiruhti Elli
sitä nopeammin sisään.
Eteisessä vetivät muut vasta tulleet hansikkaita käsiinsä. Vaan
niitähän ei Ellillä ollutkaan. Eikä hänellä ollut hetikään yhtä komeata
leninkiäkään. Hänellä oli tukka palmikolla, mutta muilla se oli
hajallaan, ja niillä oli tukassa kukkiakin.
Sigrid juoksi eteiseen tervehtimään, ja Elli veti hänet syrjään ja
kysyi, kuinka hän, kun hänellä ei ollut hansikkaita...
--Eikö sinulla ole?
--Ei ... ja kuinkas minä nyt?
--Ei se mitään ... et sinä niitä tarvitse...
--Eikös kaikilla muillakin ole?
--Jaa, en tiedä ... taitaa olla ... vaan ei se mitään...
Mutta ei Sigrid sitä kuitenkaan sanonut niin vakuuttavasti kuin Ellin
mielestä olisi pitänyt sanoa, jos hänen mielestään ei hansikkaita
tarvittu. Ja tiesihän sen siitäkin, mitä Sigrid ajatteli, kun hänellä
itsellään oli hansikkaat ja aivan uudet vielä.
Arthur tuli myöskin tervehtimään, ja Elli huomasi heti kohta, kuinka
toisella lailla hän tervehti kuin aina ennen. Ennen hän hymyili niin
tuttavan tapaisesti, mutta nyt hän kumarti kohteliaasti ja kylmästi
niinkuin joku aikamies herra ja oli aivan vieraan näköinen.
Sigrid vei sekä Ellin että muut tytöt sisään, ja jo ovessa näki Elli,
että muutamilla tytöillä oli valkoinen puku. Hänellä itsellään vain oli
harmaja ja kotona kudottu Sali, jossa ennen oli Sigridin kanssa niin
monta kertaa hämärässä tanssittu, oli nyt kokonaan valaistu ja aivan
toisen näköinen kuin silloin. Lisäksi istuivat siellä vielä eversti ja
everstinna, ja niitä piti mennä lattian yli tervehtimään. Tuntui sinne
mennessä kuin polvinivelet olisivat sulaneet, ja niiaus oli itsestäkin
kauhean tyhmä ja talonpoikamainen.
Näytti sitten vielä siltä kuin olisi eversti syrjäkatseella vilkaissut
hänen hameeseensa. Tytöt sen ainakin tekivät; sen Elli hyvin huomasi.
Ja päästyään tuolien luo seinän viereen koetti hän vetäytyä niin
näkymättömään paikkaan kuin suinkin muiden taa kukkien alle ...
nurkkaan. Ja hänen täytyi ponnistaa kaikki voimansa, ettei itku pääsisi
kurkkua ylemmäksi.
Sieltä piilopaikastaan hän sitten tarkasteli muita. Sigrid oli hyvin
iloinen, kulki paikasta paikkaan jokaisen luo ja kysyi Elliltäkin,
miksi hän niin piilossa istuu ... mutta ei pyytänyt kuitenkaan sieltä
pois tulemaan. Sigrid oli erittäin sievästi puettu, ja Elli huomasi,
kuinka hyvin rannerengas sopi hänen kalvoseensa ja kuinka viuhka, jota
ei ollut kenelläkään muulla, heilahti kupeella. Ja hän oli Ellistä
aivan vieraan näköinen, ihan kuin joku toinen ihminen.
--Katsokaa, kuinka hän keikailee, kuuli Elli takanaan muutaman tytön
sanovan toverilleen. Elliä ensin harmitti se, mitä kuuli, sillä ne
tytöt olivat semmoisia, jotka kaikkea kadehtivat. Mutta sana jäi
kuitenkin mieleen ja iti siellä tietämättä. Kunnes illan kuluessa
vähitellen muodostui omaksi mielipiteeksi.
Varsinkin se näytti Ellin mielestä keikailemiselta, että Sigrid jutteli
iloisesti ja kulki käsi kädessä semmoisten tyttöjen kanssa, joista Elli
oli kuullut hänen sanovan, ettei hän voinut heitä sietää ...
esimerkiksi Iidan. Elliä tuo ensin kummastutti, ja sitten hän tuli
siitä surulliseksi.
Ehkä hän tuli vielä surullisemmaksi eräästä toisesta seikasta. Arthur
ei huomannut häntä vähääkään eikä tullut häntä puhuttelemaankaan. Hän
käveli edestakaisin lattialla Iidan ja Sigridin ja muiden tyttöjen
kanssa, jotka olivat kaikki hienosti puetut. Ja kun hän läheni sitä
puolta salia, missä Elli istui, tunsi Elli hänen häneen katsahtaneen
... ja ehkä hän katsoikin, mutta sitten liukui silmä kohta toisaalle,
ja Ellistä näytti, ettei Arthur ollut häntä nähnytkään.
Hienoimmin puettujen tyttöjen kanssa Arthur koko ajan käveli. Ei Elli
sitä itse huomannut sitäkään ... nuo kateelliset tytöt ne senkin
sanoivat, mutta kun Elli oli kuullut sen, pysyi se mielessä ja näyttihe
todeksi. Sigridin äiti meni pianon ääreen ja alkoi soittaa valssia.
Ensimmäiset parit pyörivät jo lattialla, ja ne olivat Arthur ja Iida ja
Sigrid erään lyseolaisen kanssa. Ja heti kohta, kun Elli näki heidän
ottavan ensi askeleensa, ymmärsi hän, ettei hän osaa tanssia.
Mutta hän tarkasteli Arthuria ja Iidaa. Pitääköhän Arthur tuosta
Iidasta? ajatteli Elli, ja vähän aikaa sitä ajateltuaan oli hän varma
siitä. Mutta miksi oli Sigrid sanonut, ettei Arthur voi kärsiä Iidaa?
Ja miksi ei Arthur ollut pyytänyt Iidaa mäkitoverikseen, vaan hänet?...
Kauniisti ne siinä tanssivat ja hän muisti kuulleensa, että Iida oli
paras tanssija kaikista tytöistä ja Arthur pojista. Sittenhän ne
sopivat yhteen, ajatteli hän omituisella katkeruudella ja koetteli
hymyillä pilkallisesti, kyynärpää tuolin selkää vasten.
Ja kun hän sai sen mielialan itseensä, koetti hän kiihoittaa sitä yhä
suuremmaksi ja tulla sille tuulelle, ettei hän välitä mistään. Mutta
kuitenkin piti hänen vähän väliä puristaa silmiään estääkseen vettä
niihin valahtamasta.
Kaikkein vaikeinta oli saada itku silloin estetyksi, kun Arthur kerran
tuli pyytämään häntä tanssiin. Elli sanoi, ettei hän osaa. Arthur
kääntyi pois ja pyysi taas Iidan, jonka eräs toinen juuri heitti. Ja
kyynelten läpi hän hämärästi näki, kuinka ne pyörivät ympäri lattiaa.
Iida hymyili ja piti päätään keikallaan ja Arthur hiukan kumartui
hänelle jotain sanomaan. Arthur oli niin kokonaan toisennäköinen kuin
ennen, eikä Elli voinut käsittää, kuinka he mäkeä laskiessaan olivat
voineet olla niin hyvät tutut. Sitä muistellessaan ei Elli sitten enää
saanut itkuaan hillityksi, vaan hänen täytyi mennä Sigridin huoneeseen
sitä siellä asettamaan. Hän heittihe sängylle poikkipäin, ja siinä
tulla pullahti ulos kaikki, mikä oli sydämen alle kokoontunut: rumat
vaatteet, se, ettei osannut tanssia, Sigrid, joka oli niin kummallinen,
ja Arthur, vaikkei oikein tiennyt, miksi hän ... se kaikki itketti...
Salista kuului yhä tanssin tahti ja keveitä askelia. Elli pidätti
itkuaan vähän aikaa ja kuunteli sitä, mutta kohta taas syöksähtivät
kyyneleet yhä ankarammin vuotamaan. Hän koetti niitä pidättää ja puri
hammasta siitä harmista, että hän kuitenkin itki. Mutta kun hän oli
kuulevinaan jonkun tulevan, herkesi itku silmänräpäyksessä, ja hän
hyppäsi ylös pöydän eteen jotain tukeakseen.
Sillä kertaa ei kukaan tullut. Mutta tanssi oli lakannut, ja viereinen
huone oli tyttöjä täynnä. Elli kuuli, kuinka ne juttelivat
franseesista.
Kaikki he olivat pyydetyt ensi franseesiin, muutamat toiseenkin.
--Kenen kanssa Arthur tanssii?
--Iidan kanssa.
--Kuinka hän ei tanssi Ellin kanssa ... sehän oli hänen kelkkadaaminsa?
--Ellikö osaisi tanssia franseesia ... hauskapa olisi nähdä, kuinka hän
harppailisi.
--Iida tanssii sitä paremmin.
--Se vain siltä näyttää, kun hänen leninkinsä istuu niin hyvin ja
hänellä on uudet tanssikengät...
Tuo oli erään kateellisen tytön ääni.
--Huomasitteko, kuinka usein Arthur Iidan kanssa tanssi? Hän tanssi
kolme kertaa jo ensi valssissa.
--Kuulkaa, tytöt, eikö se Elli todellakaan osaa tanssia?
--Ei osaa muuta kuin ehkä harakkaa...
Tuo oli tyttöjen mielestä sukkelaa, ja kaikki purskahtivat he sille
nauramaan. Mutta samassa soitettiin franseesiin, ja Elli kuuli, kuinka
kavaljeerit tulivat daamejaan noutamaan ja menivät niiden kanssa
saliin.
Tyttöjen pilkka vaikutti Ellissä uhkaa.
Päättävästi nousi hän ja meni salin ovelle seisomaan. Hän tahtoi
uhallakin näyttää, ettei häntä oltu pyydetty tanssiin, ja hän olisi
suonut, että joku olisi tullut häneltä kysymään ja hän olisi saanut
sanoa, ettei osaa tanssia eikä aio opetellakaan.
Kuinka se oli hänestä hassulta näyttävinään tuo kaikki tanssiminen
tuossa lattialla! Hyppivät ja kulettivat toisiaan ja olivat kauheasti
olevinaan. Sigrid varsinkin siltä näytti. Ellistä näytti, että se
koetti olla niin viehättävä kuin suinkin. Ja kun hän hyppeli Ellin
ohitse ja hymyili hänelle ja nyökäytteli päätään, näytti sekin Ellistä
keikailemiselta eikä hän ollut sitä näkevinään. Ei sitten Sigridkään
häneen enää katsonut.
Mutta vähitellen ja huomaamatta rupesi uhka sulamaan. Musiikki soi
välistä niin surumielisesti, ja parit tanssivat äänettömässä tahdissa,
melkein totisina. Silloin tuntui kuin olisi tehnyt mieli sujuttautua
siihen yhteen joukkoon ja liikkua edestakaisin ja ympäri, niinkuin ne.
Miksi ei hän oikeastaan mennyt valssiin, silloin kun Arthur häntä
pyysi? ... kyllähän hän oli valssiakin tanssinut Sigridin kanssa ja
Sigrid oli sanonut, että kyllähän se menee. Sitä miettiessä ja tanssin
yhä jatkuessa ja vaihdellessa suli mieli yhä surullisemmaksi ja uhka
valui kuiviin. Tuli sydämeen niin omituinen tyhjyyden ahdistus, ja
ennenkuin tiesikään, valutti taas veden silmään, ja yhtenä sekavana
meluna kävi liike salin lattialla. Elli oli tähän saakka seisonut
keskellä ovea ja pitänyt tuolin selustasta kiinni. Nyt hän vetäytyi
pihtipielen juureen, istuutui tuolille ja katseli sieltä yhä saliin.
Eikä hän tahtonut saada silmiään irti tuolta kiiltävältä lattialta ja
noista tanssivista pareista, jotka sitä pitkin liukuivat.
Arthuria seuraamasta hän vähän väliä silmänsä tapasi. Hän tanssi Iidan
kanssa ja johti franseesia. Välistä hän jätti naisensa paikoilleen ja
lähti muita viemään. Elliin tuli silloin jonkinlainen hämärä toivomus,
että ehkä Arthur yht'äkkiä jättää Iidan siihen ja tulee häntä noutamaan
ja sitten he yhdessä tanssivat, mutta Iida saa istua yksin.
Tuo oli puoleksi unelmaa, ja niin tuli tietämättä mieleen ja löytyi
sieltä yht'äkkiä tämmöinenkin kuva... Hän on kauniiksi, valkoiseksi
olennoksi puettu--hänellä on suortuvat hajallaan ja punainen rusetti,
on rannerengas ja pienet silkkikengät;--ei kukaan häntä alussa tästä
piilosta huomaa, ne luulevat kaikki, että hänellä on entinen ruma
pukunsa. Ja siksi ei kukaan tule häntä pyytämään. Mutta sitten tulee
Arthur kuitenkin, ja he lähtevät tanssimaan lattiaa pitkin. Ei ketään
muita ole lattialla, he yksin vain tanssivat. Hän osaa tanssia paremmin
kuin kukaan muu ... ja kaikki katsovat ... ja kauan aikaa he
tanssivat...
Noissa unelmissa ollessa oli franseesi jo päättynyt ja tanssittiin
loppuvalssia. Taas pyörivät Arthur ja Iida yhdessä ja viipyivät
viimeksi lattialla. Ne tanssivat huolettomasti ja vapaasti, puhellen
keskenään. Elli katseli loppuun saakka heidän tanssimistaan, mutta
sitten kun Arthur heitti Iidan ja meni herrain kamariin, hiipi Elli
takaisin Sigridin huoneeseen.
Hän olisi tahtonut olla siellä piilossa koko ajan, niin ettei kukaan
olisi häntä nähnyt eikä hänen tarvinnut ketään nähdä. Tanssikoot muut
siellä, hän piilee täällä. Miksi hän oli tullutkaan tänne? Mutta olihan
hän luullut, että olisi samanlaista kuin aina ennenkin Sigridin luona.
Ja Elli muisteli ja muisti, mitä kaikkea he olivat tuossa pöydän
ääressä puhelleet Arthurista ja muista asioista ja kuinka Sigrid oli
tuon peilin edessä hänen tukkaansa sitonut ja sanonut sitä kauniiksi.
Nyt oli koko huone toisenlainen. Tuo ovi oli silloin kiinni ja sen
edessä Sigridin sänky, joka nyt oli siirretty kaappiin kiinni. Tämäkin
huone oli nyt yhtä vieraan näköinen kuin kaikki muutkin.
Ja Ellille tuli vähitellen vastustamaton halu päästä pois koko tästä
seurasta omaan kamariinsa. Kun vain olisi jotenkuten salaa päässyt,
kenenkään näkemättä. Eihän häntä kukaan kaipaa täällä! Kullakin on
omat--
--Missä on Elli? kuuli hän yht'äkkiä viereisestä huoneesta Sigridin
kysyvän. Ja samassa tuli hän oman huoneensa ovelle ja huomasi Ellin.
--Täälläkö sinä olet? Miksi sinä istut yksin? Oletko saanut teetä tai
mitään muuta?
--En minä tahdokaan.
--Kuule, mikä sinun on, Elli? Sinä melkein itket...
--Ohoh! Ei, kyllä minulla on hyvin hauska.
Elli koetti olla ivallinen, mutta ei voinut itkulta, joka työntihe
ulos. Sigridkin heltyi ja puristi Ellin rintaansa vastaan ja suuteli
häntä.
--Kuule, Elli, sano nyt, mikä sinun on?
--Ei mikään...
--Onko sinun siksi ikävä, kun et voi tanssia?
Elli ei vastannut. Mutta Sigrid juoksi yht'äkkiä pois ja palasi kohta
takaisin, vetäen Arthuria kädestä.
--Ja nyt me tanssimme piiritanssia! Tytöt, piiritanssia!
He ottivat molemmat Ellin keskeensä ja vetivät hänet saliin, jossa pian
muodostui pyörivä ja laulava kehä.
Arthur pyysi Ellin ensiksi piiriin ja muut lauloivat:
»Ole sinä vain minun armahain,
sinua minä rakastan».
Elli oli yhtäkkiä ihan huumaantunut. Kaikki unohtui, entiset ikävyydet,
kömpelöt kengät ja huonot vaatteet ja se, ettei osannut tanssia. Tätä
hän osasi, ja Arthur oli häntä pyytänyt tanssiin! Hän pyöri, hyppeli ja
lauloikin, ja tukka heilui ja hameet hulmusi.