Mariane. Frosine.
MARIANE. Ah! Frosine, kuinka minusta tuntuu oudolle, tunnenpa olevani
kovin peloissani.
FROSINE. Mutta minkätähden olette niin levoton?
MARIANE. Voi sentään! vieläkö kysytte? Ettekö ymmärrä sen pelkoa, joka
näkee edessään mestauslavan, jonne häntä tahdotaan saattaa.
FROSINE. Huomaanpa että, jos toivotte suloista kuolemaa, ei Harpagon
ole se mestauslava, jolle tahtoisitte joutua, ja näenpä silmistänne,
että tuo nuori valkotukka, josta olette minulle puhuneet, muistunee
mieleenne.
MARIANE. Niin, Frosine, sitä en tahdo kieltää ja hänen kohteliaat
käyntinsä meidän luonamme ovat vaikuttaneet sydämmeeni sen tunnustan.
FROSINE. Mutta tiedättekö kuka hän on?
MARIANE. En; en tiedä ken hän on. Mutta minä tiedän hänet mieheksi,
jota voi rakastaa, tiedän että, jos minä saisin valita, ottaisin hänet
enemmin kuin kenenkään muun.
FROSINE. Hyvänen aika! Kaikki nuo keikarit ovat viehättäviä ja ajavat
asiansa varsin hyvin, mutta useimmat ovat köyhät kuin rotat, paljon
parempi on, että otatte vanhan puolison, joka tuottaa teille paljon
tavaraa. Tunnustan tosin, ett'ei silmä ja tunto mielellään suostu tähän
kauppaan, että saa kärsiä monta vastusta moisen aviomiehen parissa;
mutta eihän se ole ijäksi päiväksi, ja hänen kuolemansa saattaa teidät
pian tilaisuuteen ottamaan suloisemman sulhon, joka sitten kaikki asiat
parantaa.
MARIANE. Oi! Frosine, on kamalaa, kun, ollakseen onnellinen, täytyy
toivoa taikka odottaa toisen kuolemaa, ja lisäksi ei kuolema aina
noudata meidän toivomuksiamme.
FROSINE. Lasketteko leikkiä? Te tietysti menette hänelle ainoastaan
sillä ehdolla että hän pian jättää teidät leskeksi; niin sen pitää olla
ensimmäinen pykälä naimiskirjassa. Se olisi hävytöntä, jos ei hän
kuolisi kolmen kuukauden päästä! Mutta tuossa hän tulee ihka elävänä.
MARIANE. Oi, Frosine, mikä muoto!