Tuli ilta. Kotirakennuksen vieressä kasvavan kirsikkapuun juurella
tapaamme Martinin, Joakiinan ja Antonion.
Martin lypsää paraikaa vuohta. Joakiina auttaa häntä pitämällä
lypsettävää sarvesta toisella kädellään, toisella pitää hän Antoniota
kädestä.
"Minä tahdon imeä kirjavaa vuohta", sanoo Antonio, joka oli kasvanut
jonkinlaiseksi enkeliksi, härkää väkevämmäksi.
Äiti koettaa viihdyttää häntä.
"Minä tahdon imeä kirjavaa vuohta", kertaa poika.
"No mene sitten junkkari", sanoi viimein Joakiina ja päästi hänet.
Poika lyllersi erästä mustanjuovikasta vuohta kohden, joka juoksi häntä
vastaan ystävällisesti määkyen ja ikäänkuin jo edeltäpäin tuntien
helpotusta täyteläisille utarilleen pojan pehmeitten, ruusunväristen
huulten koskettelemisesta.
Leo, koira, istui arvokkaana vähän kauempana ja katseli isäntäväkensä
toimia, ja Minino, kissa, kulki heidän ympärillään ja näytti tahtovan
sanoa:
"Tulenhan minäkin saamaan osani maidosta, vai kuinka?"
Kirjava vuohi, jolla ei ollut karitsaa -- kotka oli sen vienyt --
seisoi ihmeen rauhallisena, kun pikku Antonio sitä imi.
"Etkö huomaa, Martin", sanoi Joakiina, joka suuresti nautti tästä
näystä; "etkö jo huomaa, kuinka herttainen, kuinka suloinen hän on, kun
hän tuossa imee, poika, jonka Jumala on minulle antanut? Oi, sinä
kaikkein ihmeellisin kaikkein äitien synnyttämistä pikku nulikoista,
voisin syödä sinut elävältä suudelmillani!"
"Äiti, milloin syödään? Minä tahdon ruokaa!" huudahti poika.
"Mitä?" sanoi Joakiina, "olethan juuri täyttänyt vatsasi vuohen
maidolla."
"Niin, mutta imeä ei ole samaa kuin syödä."
"Oi, kuinka suloinen se poika on! Oikein pikku enkeli!" Ja Joakiina
purskahti nauruun ja suuteli enkeliä, jotta ei tahtonut loppua tulla.
"Siunattu pieni suu! Ettekö huomaa, Ramona, kuinka ihmeen älykkään
pojan Jumala on minulle antanut?"
"Jumala siunatkoon häntä", sanoi naapurivaimo; "Jumala siunatkoon häntä
ja varjelkoon myös hänen äitiänsä, sillä mitä tulisi hänestä, jos sinä,
Joakiina, temmattaisiin hänen vierestään pois?"
"Jos hänen äitinsä kuolisi, niin kuolisi hän itsekin, tämä herttainen
poika, joka on levännyt minun sydämeni alla!" vakuutti Joakiina ja
purskahti itkemään.
"Hän ei kuolisi", sanoi naapurivaimo, "yhtä vähän kuin sinun
lapsipuolesi ovat kuolleet. Mutta parempi olisi hänelle, jos hän sinua
ennen kuolisi, kuin että hän saisi äitipuolen, joka ei ole synnyttänyt
häntä."
Joakiinan punakat posket kalpenivat äkkiä. Kauhea, lohduton ajatus
sekausi ensikerran poikaa jumaloivaan rakkauteen, ajatus että hänen
poikansa voisi saada äitipuolen ja kärsiä, mitä Dominikan tyttäret
olivat saaneet kärsiä.
Naapurivaimo, vanha ja kokenut, aavisti mitä Joakiinan mielessä liikkui
ja päätti tehdä uuden ryntäyksen hankkiakseen äidin turvattomille
tytöille, jotka niin kauan olivat äidin rakkautta kaivanneet.
"Joakiina", sanoi hän juhlallisella äänellä, "Jumala antaa väliin
vanhurskaiden maksaa jumalattomien väärinteot. Äidit kuolevat,
leskimiehet naivat uudestaan ja hankkivat äitipuolia lapsillensa, kun
he eivät voi hankkia äitejä."
"Äitipuolia!... Sydämeni poika!" mumisi Joakiina ja painoi Antoniota
rintaansa vastaan.
Samassa tulivat tiellä näkyviin tytöt, jotka palasivat Valmasedasta.
He olivat iloisen näköisiä.
Joakiina meni heitä vastaan, tervehti heitä lempeästi ja tunsi ensi
kerran halun sulkea heidät syliinsä ja suudella heitä.
Ennenkuin tytöt olivat ehtineet oikein perille, kiiruhtivat he
kertomaan, millä ihmeen tavalla heidän oli onnistunut täyttää
äitipuolensa määräykset.
"Joakiina!" huudahti mummo, "etkö näe tässä ihmeessä Jumalan ohjausta?"
"Näen, näen!" vakuutti Joakiina. "Vihdoinkin avaa Jumala silmäni; kunpa
ei vain liian myöhään..."
"Ei ole koskaan myöhäistä tehdä hyvää!" sanoi Ramona melkein
profeetallisella äänellä.
Ja Joakiina, joka nyt ei enää voinut vastustaa sitä jaloa tunnetta,
joka oli ruvennut puhdistamaan hänen sydäntänsä, avasi sylinsä
tytöille, ja nimittäen heitä ehtimiseen tyttärikseen, jota hän ei
koskaan ennen ollut tehnyt, puristi hän heitä sanomattoman hellästi
rintaansa vastaan, suuteli heitä ja kasteli heitä kyynelillään.
Tänä hetkenä vuodatti varmaan Dominika, joka taivaasta vartioitsi
lapsiansa, pyhän riemun kyyneleitä.
"Martin, Martin!" huusi Ramona ilosta itkien.
"Mikäs on?" kysyi kunnon mies ja kurkisti ulos ovesta.
"Mikä? Näet sinä, Jumala on antanut tyttärilleni äidin."
"Siunatkoon häntä Jumala ja hän, autuas, joka on taivaassa!" huudahti
Martin ilosta haltioissaan.
Ja hän juoksi pojan luo, jonka hän oli huomannut kirsikkapuiden takana,
sulki hänet syliinsä ja hyväili häntä yhtä sydämellisesti kuin äiti
hänen tyttäriään.
Joakiina, joka ei illan pimeydessä ja tunteiltansa saanut täysin
selville, mitä kirsikkapuiden takana tapahtui, loi huolestuneen ja
kysyvän silmäyksen mummoon. Mutta tämä huusi, ihastuksissansa:
"Joakiina! Nyt on poikasi saanut isän!"