Kosto.
Kohta sen jälkeen kun Hurtado miehinensä oli lähtenyt linnasta, saapui
sillan luo vihollisien lähetystö. Mangora, päällikkö, oli heidän
johtajansa; hän oli ainoa miespuolinen koko seurueessa, muut kaikki
olivat naisia.
Nunjo laski heidät linnaan.
Mangoralla ei ollut mitään asetta; hänen seuralaisensa olivat, kuten jo
sanottiin, kaikki naisia; eihän sellaista seuruetta tarvinnut pelätä.
Alku-asukkaat olivat saaneet tietää, että valko-ihoisten muonavarat
olivat loppumaisillaan. He toivat heille ruokaa: makeita hedelmiä
kudotuissa koreissa, viiniä nahkasäkeissä ja teurastettuja eläimiä.
"Syökää ja juokaa", sanoi Mangora; "paraguailaiset eivät maksua vaadi;
ne haluavat vain valko-ihoisten ystävyyttä, lempeitä sanoja ja
sukulaisuutta. Sukulaiset eivät lahjoita toisilleen ainoastaan
ruokavaroja, ne rakastavat myös toisiaan. Vanhimmat ovat valinneet
kauneimmat tyttärensä ja lähettäneet ne tänne. Tutustukoot valkoihoiset
veljet niihin, valitkoot niistä. Yhdistäköön rakkaus hyvät ihmiset
väkeviin. Valko-ihoiset ovat väkeviä, paraguailaiset hyviä. Jos teitä
miellyttää sanani, niin vastaanottakaa lahjani."
Nunjo oli hyvänsävyinen, herkkä-uskoinen sotilas. Hän ei voinut edes
aavistaakaan mitään petosta näiden näennäisesti lapsellisten ihmisten
taholta, joille hän ei koskaan ollut mitään pahaa tehnyt. Heidän
hyväntahtoisuutensa ilahutti häntä. --
Hedelmät, viini ja muut ruokavarat jaettiin espanjalaisten kesken; ja
jotta nämä tulisivat vakuutetuiksi siitä, ettei ruuassa eikä juomassa
ollut myrkkyä, istuutuivat lempeät, mielistelevät naiset espanjalaisten
viereen, yhtyivät aterioimaan heidän kanssaan, haukkasivat palan
tuntemattomasta hedelmästä, jota espanjalaiset katselivat epäilevin
silmin, maistelivat viiniä ja lipoivat kieliänsä, näyttääksensä ettei
tämä "agavis" niminen juoma ollut myrkyllistä. Mutta mitä on tämä
juoma?
Etelä-Amerikassa kasvaa mehuisa, pitkä ja leveälehtinen kasvi, mikä
meillä on "agave"-nimellä tunnettu, Europan pohattojen kasvitarhoissa
näkee silloin tällöin jonkun semmoisen ruukkukasvina, mutta Amerikassa
viihtyy se niin hyvästi kuin meillä rikkaruoho. Europassa kukkii se
joskus pitkien aikojen kuluttua, kerta sadassa vuodessa, sanovat
muutamat. Ja kun se tapahtuu, puhutaan siitä sanomalehdissä, tehdään
oikea luettelo Europassa olevista "agaveista" j.n.e., kunnes kukka
saavuttaa suuruuden, joka ympäri-mitaten on noin kolme syltä; silloin
annetaan joka päivä sähkösanoma-tietoja sen voinnista ja luetellaan sen
kukkakuvut, jotka nousevat tuhatlukuisiksi.
Tämä kasvi on Etelä-Amerikassa niin yleinen kuin meillä esim. nauris,
ja vaikka se sielläkin tarvitsee paljon aikaa kehkeytymiseensä, niin
kukkii alituiseen joku agavismetsä, milloin täällä milloin tuolla, ja
tarjoaa lumoavan näyn.
Jos silloin joku tällaisen metsän jättiläisistä leikataan poikki, niin
siitä parin viikon kuluttua juoksee nestettä niin runsaassa määrässä,
että se täyttää monta saavia. Ja tätä nestettä käyttävät intiaanit
samaan tarkoitukseen kuin me olutta, viiniä ja muita väkeviä juomia.
Sillä levoton ihmishenki on kaikissa ilmanaloissa onnistunut keksimään
keinoja juopuakseen, eli toisin sanoen -- himmentääkseen jalointa
lahjaansa, järkeään. Kaikkialla Maailmassa on ihminen hankkinut tietoja
eläimenä olemisen onnellisuudesta.
Ja tähän soveltuu agavis erinomaisen hyvin.
Se on mietoa, makeata ja päihdyttävää.
Se on -- sanokaamme se suoraan: juovutusjuomaa.
Mutta sitäpaitsi on sillä se ominaisuus, että se, joka sitä ensikerran
juo, vaipuu raskaaseen uneen, jota seuraa "paha elämä" ja oksennuksia.
Sen, joka kerran on ne kestänyt, ei sitten enää tarvitse mitään pahoja
jälkiseurauksia pelätä. Se vaikuttaa aloittelevassa samoin kuin
tupakka; joka ensikerran sitä nauttii, voi pahoin; tottunut taasen
rakastaa sitä intohimoisesti.
Intiaanit olivat tottuneet agavisviiniin, olihan se heidän
jokapäiväistä juomaansa. Espanjalaiset maistoivat sitä nyt ensi kerran
ja joivat arvatenkin ylenmäärin -- sillä jos kauniit naiset täyttävät
maljan ja kauniit huulet sitä koskettelevat, niin tuskinpa mikään
miehen sydän voi vastustaa.
Kun ilta tuli, makasi koko espanjalainen siirtokunta sikeässä
uupumuksen unessa; naisten oli täytynyt vetäytyä makuusuojiinsa --
mutta vaskenväriset intiaanit olivat valveilla.
* * * * *
Kaikkien nukkuessa tunkeutui Mangora Mirandan makuuhuoneeseen. Hiljaa,
hiipien kuin kissa, tuli hän sisään, ja kumminkin herätti hänen tulonsa
Hurtadon puolison.
Ja taasen kohtasivat häntä nuo palavat silmät, mitkä jo kerran ennen
olivat saaneet hänet katsomaan maahan. Mutta tällä kertaa tirkisteli
hän intiaania inholla ja kauhistuksella.
"Mitä tahdot sinä täältä, kuningas?"
Niin huusi hän rosvojoukon päällikölle. Hän nimitti häntä kuninkaaksi,
muistuttaakseen häntä hänen arvostaan. Arvosta! Mangora ei nyt ollut
ihminenkään, oli eläin.
"Mitä minä tahdon? Minä rakastan sinua. Seuraa minua, kaikki täällä
nukkuvat; rupea kuninkaan puolisoksi. Minä rakastan sinua, rakasta sinä
minua! Älä huuda, kaikki nukkuvat; mutta portin ulkopuolella vartioivat
paraguailaiset; ne ovat varustetut kirveillä ja myrkytetyillä nuolilla.
Jos huudat, vihellän minä, ja silloin tappaa minun väkeni teidät
kaikki, niinkuin se tappoi ne, jotka teitä ennen täällä asuivat. Sinua
ei voi kukaan auttaa, sillä se, joka juo agavista, makaa uuvuksissa
kaksi päivää. Ojenna minulle kätesi! Minä joko talutan sinut asuntooni
tahi laahaan sinut sinne silkkisistä kutreistasi."
Miranda koetti hymyillä; hän pakotti itsensä siihen, mutta hänen
huulillaan kävi suonenvedon tapaisia nykäyksiä. Sitten ojensi hän
päällikölle kätensä.
Hän hymyili, voidaksensa paremmin saada käsiinsä intiaanin rinnalla
vitjassa riippuvan vaskipillin. Hän tahtoi heittää sen ulos akkunasta.
Kun Mangora lähestyi, tempasi Miranda pillin ja viskasi sen ulos.
Sitten huusi hän kauhistuksen ja epätoivon koko voimalla:
"Nunjo, herää! Viholliset ovat täällä!"
Mirandan huudosta alkoi raskaita askeleita kuulua Nunjon huoneesta;
tämän espanjalaisen pää kesti enemmän kuin tavallisen ihmisen;
juovuttava juoma ei ollut voinut häntä niin kokonaan voittaa, ettei hän
olisi herännyt Hurtadon puolison hätähuudosta. Kuului kilisevä ääni.
Mangora, kun oli kadottanut vihellyspillinsä, huomasi joutuneensa
petetyksi.
Hän riensi akkunan luo ja heittäytyi sieltä alas pihalle. Intianinaiset
olivat jo avanneet portit. Linnan pimeissä solissa odotti aseellisia
paraguailaisia.
Nunjo esiintyi etehisessä; unisena kun oli, oli hänestä piha täynnä
perkeleitä. Kädessään oli hänellä sarvi, jonka toitotuksilla hänen oli
tapana kutsua kokoon väkensä. Hän asetti sen suutansa vastaan ja
puhalsi kolme kertaa.
Vastaukseksi kajahti helvetillinen ivanauru pihalta; sitten kuului
tuskallinen änkytys.
Intiani-naiset olivat kahlinneet nukkuvien sotilaiden kädet, ja
jokainen, joka koetti nousta vuoteeltaan, tukehtui Delilojen ansoihin.
Puna-ihoiset nauroivat valko-ihoisten päällikölle, jolla ei ollut
sotilaita.
Mutta Nunjo ei siinä kauan miettinyt. Pikaisesti puki hän yllensä
puhvelinvuodasta tehdyn haarniskansa, pani kypärin päähänsä, tarttui
suureen, oivalliseen miekkaansa ja päätti yksin syöstä vihollisia
vastaan.
Alussa ampuivat nämä häntä nuolillaan. Mutta heikot, kalanluusta tehdyt
kärjet ponnahtivat takaisin.
Nunjo oli myös varustettu pistoolilla, mutta hän ei tahtonut tuhlata
kuuliaan vastustajiinsa. Himmeän aamukoitteen valossa tähysteli hän
Mangoran sulilla koristettua päätä. Tämän pään varalle säästi hän
kuulan, sillä se pelkuri tietysti ei uskaltaisi antautua miekkailuun.
Mutta Mangoralla oli toinen taistelu-tuuma mielessä,
Sillaikaa kuin hänen toverinsa vetivät puoleensa Nunjon huomion,
kiipesi hän, nuorteana kuin käärme, erään ampuma-reiän luo, ryömi
sisälle ja kiinnitti köyden, jota myöten hänen rohkeimmat seuraajansa
kapusivat ylös; ja kun niiden luku oli riittävään määrään noussut,
hiipi joukko Nunjon selän takaa tyhjiin suojiin, joissa ainoastaan
Dolores ja Miranda olivat valveilla.
Nunjon puolison täytyi kuolla paikalla, hän kun oli niin ruumiikas,
etteivät ryövärit voineet kantaa häntä ulos. He tappoivat hänet
keihäillä. Mirandan pään ympäri heitettiin lasso, joka esti hänet
puolustamasta itseään.
Naisten huudosta ryntäsi Nunjo heidän huoneeseensa. Siinä odottivat
häntä intiaanit oven takana.
Kymmenen myrkytetyillä kärjillä varustettua keihästä syöstiin hänen
ruumiiseensa. Mutta mitä välittää raivoisa leijona kymmenestä
kuolettavasta haavasta, kun se heittäytyy vihollisensa päälle? Nunjo ei
nähnyt eikä tuntenut muuta kuin murhatun, verisen puolisonsa, Mirandan,
jonka Mangora juuri oli poiskantamaisillansa, ja oman sydämensä raivon.
Keihäät ruumiissaan ja huolimatta niistä kirveeniskuista, joita sateli
kahtaalta päin, ryntäsi hän karjuen ryöväriä vastaan ja kiinnitti hänet
miekantyönnöllä seinään.
Mitä sitten tapahtui, siitä tiesivät suitsuavat rauniot, palaneet
ihmisruumiit ja tuhka kertoa paremmin kuin sanat.
* * * * *
Hurtadon veri kiehui. Kaksi tunnetta poltti hänen sydäntään: kosto ja
sukkamielisyys.
Missä oli hänen Mirandansa?... Jos hän on kuollut, silloin huutaa
jokainen hänen veripisaransa -- jos hän on hengissä, silloin itkee
jokainen hänen kyyneleensä veristä kostoa!
"Tahdotteko seurata minua?" kysyi hän raivostuneilta sotilailtaan,
joilla ei enää ollut suojaa raunioissa. "Maailman loppuun saakka!"
Tottahan rautaiset, hyvillä aseilla varustetut miehet voivat valloittaa
vaikka kokonaisen maailman tuollaisilta vaskenvärisiltä ihmisiltä,
joiden aseetkin ovat vaskea.
Mutta mitä näiltä ihmisiltä puuttui voimaan ja aseisiin nähden, sen oli
luonto korvannut varustamalla heidät erinomaisella viekkaudella. Me
tiedämme, että vasken ruoste on myrkkyä. Vaski-ihoisten pahat ajatukset
ovat tappavia.
Alku-asukkaat, jotka aivan hyvin älysivät, että takaisin palaavat
espanjalaiset raivostuneina ja kostonhimoisina ajaisivat rosvoja ja
murhapolttajia takaa, ryhtyivät ajattelemaan varokeinoja.
Uudenmaailman sivistys oli jo keksinyt raivatut tiet. La Platan
ympärillä sijaitsevat kylät olivat yhdistetyt sisämaissa oleviin
kaupunkeihin piikivillä peitetyillä teillä, ja Lima'ssa näkivät
espanjalaiset taidokkaasti kivitettyjä katuja. Meren rannalla ei tosin
ollut teitä, sillä merellehän pääsivät alku-asukkaat pirogeilla virtaa
myöten; kumminkin ulottui teitä virran rannalla oleviin kyliin.
Kun Hurtado urhoollisine ratsumiehineen lähti matkalle ja seurasi
Rioterion virtaa, oli hän varma siitä, että tapaisi tien, joka vei
intiaanien pääkaupunkiin, ja kun hän kerran tälle tielle oli saapunut,
niin koko maakunnan yhteiset sotavoimat eivät voisi estää häntä
tyydyttämästä kostoaan.
Joen rannalta kävi polku korkeata ruohoa kasvavien suomaiden yli. Tätä
ruohoa saadaan joskus nähdä Europan akvarioissa. Se on se rehevä
vesikasvi, jonka lieriönmuotoiset, hienot korret saavat Llanos- ja
Pampaskenttien äärettömät lakeudet muistuttamaan valtamerta. Tämän
suomaan poikki olivat alku-asukkaat sanomattomalla vaivalla tehneet
paaluista ja upotetuista kivistä kuljettavan polun. Murhapolttoretkensä
jälkeen olivat he suon liejuperäisimmällä kohdalla rikkoneet tämän
polkutien, ja jotteivät muukalaiset saisi vihiä edes polun suunnasta,
asetettiin sen kohdalle tuoretta ruohoa. Polun entistä paikkaa ei
voinut tottunutkaan silmä huomata.
Mutta ei siinä kyllä.
Rosvot raivasivat uuden tien vähän toiselle taholle; polttivat pois
ruohon ja peittivät tien piikivillä; kaksi tahi kolme matkustajaa
saattoi se kantaa, vieläpä kentiesi ratsumiehenkin; mutta jos
haarniskoihin puetut espanjalaiset sille antautuisivat, olisivat he
auttamattomasti hukassa; pohjaton lieju nielisi heidät.
Tehdäksensä petoksensa vielä eksyttävämmäksi, olivat ilkiöt asettaneet
sinne tänne vakoojia, joiden tuli antaa espanjalaisten lähestyä
pyssyn kantaman päähän, mutta sitten äkkiä paeta ja viekoitella
takaa-ajajiansa vaaralliselle uralle.
Raivosta ja kostonhimosta sokeana ryntäsi Hurtado ansaan.
Nähtyänsä vihattuja puna-ihoisia kannusti hän hevostansa ja ryhtyi
kohta ajamaan takaa. Vielä lensi kavioiden alta säkeniä, mutta kuta
kauemmaksi ratsastettiin, sitä liejuisemmaksi muuttui maa; vettä nousi
kavioiden jälkiin, ja viimein vaipuivat vaahtoiset hevoset polviansa
myöten suohon.
Mutta espanjalaiset eivät aavistaneet petosta; he eivät uskoneet
pakenevia niin kekseliäiksi.
He astuivat maahan ja taluttivat hevosiaan. Nämä vapisivat ja tekivät
vastarintaa, kun tunsivat maan myötäävän ja jalkojensa vaipuvan yhä
syvemmälle. Takaisin ei käynyt palaaminen, sillä tien heikko perustus
oli sotilaiden eteenpäin pyrkiessä kokonaan uponnut. Mutta kukapa tässä
paluumatkaa ajatteli! Yhä enemmän raivostuneina ajoivat raskasaseiset
espanjalaiset alastomia, keveäjalkaisia vihollisiaan takaa. Viimein
vaipui Hurtado, joka kulki joukkonsa etupäässä, niin syvään, että hänen
kannuksensa estivät hänet saamasta ylös jalkojansa. Sotilaat, jotka
kiiruhtivat häntä auttamaan, tekivät vain vaaran suuremmaksi; ohut
maakamara ei voinut kantaa niin monimiehistä ryhmää; ruohojen
juuriverkko, jonka päällä multakerros lepäsi, murtui kerrassaan, ja
Hurtado näki uljaan joukkonsa auttamattomasti katoavan mustaan liejuun.
Se oli kauheata nähdä. Hän ummisti silmänsä. Kauan soi hänen korvissaan
kuoleman kanssa taistelevien hätähuudot, samalla kun hän itse tunsi
vaipuvansa tuuma tuumalta yhä syvemmälle.
Mutta kun elämän taistelu oli lakannut, alkoi kuoleman hiljaisuuden
vallitessa yht'äkkiä toisia ääniä tunkeutua Hurtadon korviin,
ihmis-ääniä -- raakalaisten ilohuutoja -- ja juuri sentähden sitä
kauhistuttavimpia: viholliset olivat palanneet takaisin.
Niin, kettu ei enää pelkää leijonaa, kun tämä on heittänyt henkensä.
Puna-ihoiset nauroivat jo Hurtadon läheisyydessä, kaislaruo'ot
ratisivat heidän jalkojensa alla. Hurtado toivoi vain, että hän
nopeammin vaipuisi alas ja että kuolema kiireemmästi tekisi työnsä,
jotta hän pääsisi elävänä joutumasta inhottavien vihollistensa käsiin.
Likainen, pahanhajuinen muta kosketti jo hänen leukaansa.
"Miranda!" huokasi hän ja painoi alas päänsä, niin ettei hänestä enää
näkynyt muuta, kuin hänen pitkät, mustat hiuksensa.
Mutta äkkiä tarttuu joku näihin kauniisiin hiuksiin, käärii ne kätensä
ympäri ja vetää hiljalleen suosta taintuneen ritarin...
Kun Hurtado taasen avasi silmänsä, makasi hän kivihuoneessa, joka oli
rakennettu samaan muotoon kuin ne huoneukset, mitkä pienokaisten kädet
kyhäilevät kokoon korteista ja palikoista: maasta nousi ylöspäin kerros
kerroksen päällä, ylempi aina allansa olevaa pienempi, kunnes vihdoin
rakennuksen huipussa oli vain yksi ainoa pieni suoja. Inkan lapsilla ja
naapuri-kansoilla oli tapana tähän malliin rakentaa asumuksiansa.
Varmaan makasi Hurtado alikerrassa, sillä hän näki pitkän jonon
huoneita; -- jokaisen ovella seisoi vartioita, keihäillä varustettuja.
Hänen ympärillään kulki naisia -- nuorempia ja vanhempia,
oudonnäköisiä, vaskenvärisiä tyttöjä -- kauniita ja rumia. Hänen
kätensä olivat sidotut; hän ei voinut kohoutua makuusijaltansa.
Samassa kun Hurtado avasi silmänsä, päästivät naiset ylen kauhean
huudon, jonka johdosta takimaisista huoneista ryntäsi joukko miehiä,
etupäässä päällikkö, joka sangen suuresti muistutti Mangoraa.
Intiaanien kasvoja on muukalaisen varsin vaikea erottaa. Hurtado luuli
sentähden, että hänellä oli Mangora edessänsä, ja hän ajatteli, voisiko
löytyä suurempaa, helvetillisempää tuskaa, kuin nähdä verivihollisensa
edessänsä ja itse maata voimattomana kahlituin käsin!
Päällikkö viittasi seuraajilleen, että jäisivät huoneen ulkopuolelle,
ja astui sitten yksin vangitun espanjalaisen luo.
"Valkoinen vihollinen", alkoi hän murteellisella espanjan kielellä;
"sinä olet kahleissa, olet kuin kapaloitu lapsi minun käsissäni! Olet
viimeinen kaikista niistä valkoisista miehistä, jotka meri lähetti
tänne uivissa huoneissa; toiset kaikki olemme me tappaneet. Heillä oli
lujat aseet -- me tapoimme heidät viekkaudella. Te tulitte tänne
kostamaan; me vangitsimme teidät kaikki viekkaudella. Kaksikymmentä
sinun tovereistasi joutui elävältä minun käsiini. Meillä ei ole
rautavaatteita; emme koetakaan pukeutua teidän asuihinne, sillä niissä
luulee liikkuvansa omassa vankilassaan. Ja kumminkin olemme voittaneet
teidät! Sinun veljesi, valkoinen jalopeura, on kumminkin surmannut
minun veljeni Mangoran."
Kun Hurtado kuuli nämä sanat, purkautui tyydytyksen huokaus hänen
rinnastaan.
"Sovittaakseni kaatuneen hengen olen antanut tappaa sinun seuralaisesi.
Kaikki! Minä annoin heidän kuolla tuskissa. Ensimäisen sidoimme
muurahaispesään; punaiset muurahaiset söivät hänet elävältä. Toisen
ompelimme me raakoihin puhvelinnahkoihin ja asetimme hänet polttavan
auringon paisteeseen; raa'at nahat kuivuivat ja musersivat hänet
kuoliaaksi. Kolmannen tervasimme me, ja tulisoihtuna loisti hän eräänä
iltana. Neljännen sidoimme jaloista kahden maahan taivutetun palmupuun
latvaan; nämä jälleen kohoutuessaan vitkalleen repivät kahtia hänen
ruumiinsa. Tällaisilla tahi muilla tavoin tapoimme toisetkin. Vainajien
henget iloitsevat siitä, ja vainajien henget ovat sovitettavat. Nyt
olet sinä yksin jälellä. Yksin? Ei, myöskin nainen, sinun vaimosi."
Hurtado hämmästyi kovin näitä sanoja kuullessaan. "Miranda elää -- on
täällä!"
"Te rakastatte toisianne niin paljon; juuri tämä teidän rakkautenne on
syynä monien, monien kuolemaan. Vaimosi silmät lumosivat Mangoran niin,
ettei hän tahtonut ketään muuta rakastaa kuin häntä. Te molemmat, sinä
ja sinun vaimosi, olette syypäät kaikkeen: vaimosi sentähden, että hän
on niin kaunis, ja sinä sentähden, että rakastat häntä niin paljon.
Minä olen luvannut veljeni Mangoran hengelle, että teidän on kärsiminen
kauheimmat tuskat -- kauheammat kuin valkoihoiset veljesi, joista moni
sai hirveissä tuskissa kiemuroida kokonaisen viikon. Te tulette
kärsimään enemmän ja kauemmin. Valkoinen mies, kuule millä tavalla."
Hurtado ajatteli, että olisi ollut parempi, jos Miranda olisi saanut
surmansa linnassa.
"En aio tappaa sinua enkä vaimoasi", jatkoi päällikkö entisellä
järkähtämättömällä tyyneydellä. "Te saatte kumpikin elää. Minä en pane
teitä vankeuteenkaan -- vapaasti saatte te liikkua. Minä en edes erota
teitä toisistanne. Minä annan teille huoneen, jossa saatte asua. Minä
annan teille kaikki, mitä tarvitsette elääksenne. Palvelijat palvelevat
teitä, ja onneton se, joka teihin koskee. Hän on siitä kärsivä saman
rangaistuksen kuin se, joka sylkee jumalamme kuvaa kasvoihin."
Kummastuksesta peräti hämillänsä katseli Hurtado julmaa päällikköä,
joka hänelle kaikkea tätä lupasi ja jonka silmissä kumminkin sanomaton
viha leimusi.
"Mutta yksi seikka tulee sinun tietää, valko-ihoinen mies! Vaimosi
kanssa saat asua, puhua, kulkea ja syödä; mutta terävä miekka on teidän
välillänne. Tiedätkö, mikä tämä miekka on? Et! Hyvä, minä tahdon sen
sinulle sanoa. Te rakastatte toisianne. Hyvä se! Te olette nuoria. Se
vielä parempi! Katselkaa toisianne, puhelkaa toistenne kanssa,
hyväilkää toisianne, kaikki tämä on teille suotu. Mutta -- syleillä
toisianne ette saa, suudella toisianne ette saa. Yötä päivää on alati
valvova silmä teidän vieressänne, sisällä, ulkona, makuusuojassa ja
metsässä. Lahjomattomana varjona seuraa teitä tämä silmä, ja jos sinä
painat pienimmänkään suudelman vaimosi huulille, niin piinautan minä
teidät kuoliaaksi ja annan teidän olla toistenne tuskien todistajina.
Nyt irroitan kahleesi. Mene asuntoosi, jossa vaimosi sinua odottaa.
Hänkin jo tietää, että hänen suudelmansa tappaa sinut, tietää sen yhtä
hyvin kuin sinä nyt tiedät, että sinun suudelmasi tappaa hänet. Mene
hänen luokseen ja elä -- niin kauan kuin haluat. Kuningas Siriga on
tuominnut teidät."
* * * * *
Oh! Kuningas Siriga oli todellakin julma kostaja, antaessaan niiden
elää, jotka tahtoivat kuolla.
Mitä tunsivatkaan nuo kaksi rakastavaa, jotka pitkän, tuskallisen eron
jälkeen taasen saivat nähdä toisensa, mutta eivät uskaltaneet edes
koskea toisiinsa! Nuori mies ja hänen nuori puolisonsa, joita kumpaakin
elähyttää tulinen, innollinen rakkaus -- he näkevät toisensa päivät
pääksytysten, he kulkevat vierekkäin tuoksuvassa metsässä, kukkivilla
kentillä, missä puut, kasvit, linnut, perhoset, niin, missä koko luonto
rakastaa -- mutta he eivät uskalla yhtyä tähän rakkauteen. He saavat
sanoa toisilleen suloisimpia, herttaisimpia sanoja, mutta heidän
huuliaan erottaa toisistaan tuo terävä miekka: vakoojan silmä, joka
alati seuraa heitä.
Miranda vapisi pelosta, kun ajatteli rakastetun miehensä vaaraa.
Sentähden oli hänellä tapana kertoa Hurtadolle legendoja suurista
kuninkaista ja kiitetyistä ruhtinattarista, jotka Jumalan edessä olivat
luvanneet toisilleen ainaista puhtautta. Näiden tavoin oli heidänkin
rakastaminen toisiansa.
Kuningas Sirigan puoliso oli nuori, hänen huulensa paisuvat,
korallipunaiset. Hän oli nähnyt kauniin, valkoihoisen muukalaisen; hän
alkoi sääliä häntä.
Ja lopulta rakastui hän häneen.
"Kuule minua, valko-ihoinen nuorukainen", sanoi hän. "Minun sydämeni
rakastaa sinua; rakastakoon sinunkin sydämesi minua. Ja rakkaudesta
sinua kohtaan murhaan minä kuningas Sirigan, teen sinut kuninkaaksi ja
nostan sinut -- hänen valta-istuimellensa."
Inholla torjui Hurtado vaskivärisen kuningattaren tarjouksen.
Sirigan puolison rakkaus tästä vaan yltyi. Hurtadoa ja hänen puolisoaan
väijyi nyt kaksi vartiaa: kuninkaan ja kuningattaren, ja kun toinen
makasi, valvoi toinen.
Miranda ja Hurtado tiesivät varsin hyvin, että heidän asunnossaan
jokaisella palvelijalla -- niin hyvin mies- kuin naispuolisella --
oli käsky pitää heitä silmällä. Eikä vapautta, eikä pakoa
ajatteleminenkaan! Mihin pakenisivat he? Kenenkä luo?
He tiesivät myös että yksi ainoa suudelma toisi muassaan kuoleman --
tuskallisen, häpeällisen; ja niin vapauttava, niin suloinen kuin tämä
suudelma olisikin ollut -- sitä ei annettu, sitä ei toivottu.
Ja kumminkaan ei haluttu mitään niin suuresti kuin juuri tätä
suudelmaa.
Eräs pakanallinen jumalaistaru kertoo, että Manalan kuningas kahdensi
kirottujen nälkäisten tuskat, näyttämällä heille kaikenmoisia herkkuja
sekä antamalla heidän tuntea niiden hajua. Unettomuus tuotti
kiinalaisten kiduttajien mielestä kuolemaan tuomituille suurimmat
tuskat, ja sentähden he eivät suoneet vangille silmänräpäykseksikään
unta; he tappoivat hänet yhtämittaisella valvomisella. -- Siriga voitti
kaikki esikuvansa.
Etelä-Amerikassa kasvaa hedelmä -- ulkomuodoltaan ananas-hedelmän
näköinen. Sen nesteestä valmistetaan juomaa, joka saa juojansa
vastustamattomaan lemmenhuumaukseem. Tämän juoman ylenmääräinen
nauttiminen saattaa tappaa ihmisen.
Siriga asetutti joka päivä semmoisen hedelmän vankien pöydälle ja sen
huumaavaa nestettä hämmennettiin viiniin.
Onnettomat puolisot eivät kumminkaan koskaan maistaneet kuolemaa
tuottavaa, makeata viiniä; se iletti heitä, ja siten pelastivat he
joksikin aikaa henkensä.
Mutta kerran taittoi Hurtado helpeen eräästä tuollaisesta hedelmästä;
nestepisara putosi hänen kädelleen ja jätti jälkeensä maidonvalkean,
poistamattoman pilkun.
"Se on myrkkyä", sanoi hän Mirandalle.
"Eikö kuolema ole parempi kuin tällainen orjuuden elämä?"
He jakoivat hedelmän kahtia ja söivät sen.
Myrkky sekautui vereen. Sen vaikutus oli huumaava.
"Tuollainenko kuolema on? Onko kuolema todella näin suloinen?"
"Syleile minua! Suutele minua!" kuiskasi Miranda.
Vakoojat riensivät kuninkaan ja kuningattaren luo viemään sanaa:
"Valkoinen mies on suudellut puolisoaan!"
Kiduttajien ja mustasukkaisen puolisonsa seurassa tunkeutui Siriga
valko-ihoisen pariskunnan asuntoon.
Mirandan ja Hurtadon huulet olivat tavanneet toisensa. Suudelma
oli pitkä. Se päättyi vasta toisessa elämässä. Vapautuksen
ihastuksen-tunteeseen ei ollut kuolema kyennyt kajoamaan. Vaikka heidän
sydämensä olivat lakanneet tykyttämästä, kuvastui tämä ihastus heidän
kasvoissaan.