I.

Hyökkäys.

Kuusi kuukautta oli kulunut siitä päivästä, jona vaskenväriset

alku-asukkaat hävittivät Diaz de Solis'in uutisasutuksen; jo olivat

Rioterion linnan rauniot ruohoittuneet, ikäänkuin olisi luonto itse

tahtonut valloittaa takaisin kaikki mitä vanhan maailman asukkaat

olivat siltä vieneet.

Ja kumminkin oli Solis rakennuttanut linnansa muurit poltetuista

tiilistä ja varustanut sen paalutuksella, vaikkakin Rioterion virta

sitä kahdelta ja meri kolmannelta taholta suojeli. Siitä paikasta,

missä virta oli kapein, vei vipusilta rakennukseen, jonka porttia oli

aivan mahdoton lähestyä, kun silta nostettiin. Tornit olivat varustetut

ampumareijillä ja kaivoshaudat reunustetut terävillä paaluilla; kaksi

kanuunaa suojeli siltaa ja kolmesataa rautahaarniskoihin puettua

sotilasta muureja; mutta kumminkin tapettiin kaikki, jotka linnassa

asuivat, viimeiseen mieheen saakka. Joukko alastomia villi-ihmisiä ui

eräänä sysimustana yönä virran poikki; ne kiipesivät muureille,

hiipivät nukkuvien asuntoihin, löivät ne kuoliaaksi ja sytyttivät

linnan tuleen.

Autiot muurit jätettiin seisomaan, ja jo kuuden kuukauden kuluttua oli

paikka, missä sivistyksen vartiapylväs oli kohonnut, täydellisesti

villiytynyt; istutuksilla ja teillä rehoitti rikas villi-kasvullisuus,

joka omituisella tavalla erosi ympäristön kasvullisuudesta niillä

paikoin, missä lapiot olivat maata kaivaneet tahi hevosten kaviot sitä

tallanneet; sillä näillä paikoin rehoitti tuntematon, punaiseen

vivahtava rikkaruoho, joka myöskin näkyi menestyvän valko-ihoisten

maahan painamissa jäljissä. --

Kuusi kuukautta tämän verisen yön jälkeen saapui uudelleen laiva

Argentinan rannalle ja laski ankkurinsa noin penikulman päähän

Rioterion suusta, vastapäätä linnan raunioita.

Miksi se ei tullut likemmäksi? Miksi pysyi se niin etäällä? Sillä oli

kyllä syynsä siihen.

Kiireesti laskettiin laivasta vesille kaksi venettä; kumpaisessakin oli

kaksikymmentä kookasta, rautaan puettua, hyvillä muskettipyssyillä

varustettua sotilasta; niiden kallellaan olevista leveälierisistä

päähineistä liehui suuria, valkoisia sulkia; vyötäreillä oli heillä

pistooleja ja sivuillaan leveät, suorat miekat.

Veneiden lähestyessä liukuu pitkiä, kapeita pirogeja pitkin

Rioterion pensaista rannikkoa, väijyvien intianien aluksia, niiden

kaimani-eläinten kaltaisia, mitkä katosivat veden pinnalta heidän

edessään.

Murhattujen valko-ihoisten veljet olivat tulleet!

Heidän veneensä saapuivat rantaan. Kaksi miestä astuu ensinnä maalle,

kaksi hartiakasta miestä, joiden olkapäillä leveät, siniset nauhat

osoittavat heidän arvoansa. Toinen heistä on punaverinen,

pyöreäposkinen; päähine on luisunut taaksepäin, joten sulat

koskettelevat olkaa; hänen kulkunsa ja ryhtinsä ilmaisee miestä, joka

tuntea olevansa kotona missä tahansa. Toinen on paljoa nuorempi, hänen

kasvonsa ovat kauniit, joskin hiukan synkät; hänen silmäripsensä ovat

mustat, viikset ja poskiparta ovat tuskin alkaneet nousta.

Edellinen on Nunjo de Lara, Sebastian Cabotin jälkeinen kapteeni;

toinen taasen Sebastian Hurtado, espanjalaisen ritarikunnan ensimäinen

luutnantti.

Näiden jälkeen astuvat sotilaat maalle; kymmenen jää vartioimaan

veneitä, kolmekymmentä seuraa johtajiansa raunioiden luo.

"Luulenpa melkein, ystäväni", sanoi Nunjo välinpitämättömästi, "että

kiikarisi oli oikeassa, ja että meillä todellakin on raunio edessämme."

"Niin, eikö ole? Ja kumminkin vakuutit sinä näkeväsi kattoja."

"Hahaa! Ja lopulta rupesin minä vakuuttamaan sinulle, ettei tässä

maassa ole tapana pitää katettuja huoneita. No niin, kaikki on siis

tyyten poltettu! Olipa todellakin hyvä asia, etten purjehtinut

likemmäksi rantaa. Nyt eivät voi naisemme nähdä täällä vallitsevaa

kurjuutta, ennenkuin olemme saaneet kaikki järjestykseen."

"Kaikki?"

"Niin juuri, eli toisin sanoen: niin paljon kuin suinkin. Sillä

näyttäähän täällä siltä kuin linnaväki, jonka olisi pitänyt tulla meitä

ilolla vastaanottamaan, olisi saanut surmansa viimeiseen mieheen

saakka. Mutta se ei muuten minua ensinkään kummastuta. Diaz oli narri.

Jo hänen lähtiessään sanoin hänelle, että hänen näin tulisi käymään --

sillä tahtoihan hän kukistaa villikansat peukaloraudoilla ja kiehuvalla

öljyllä. Jos hän sitävastoin olisi lahjoittanut heille lasihelmiä ja

kohdellut heitä lempeydellä, niin eläisi hän ja koko hänen seurueensa

vielä tänäkin päivänä. Mutta ei! Hänen mielipiteensä olivat

toisellaiset. Hän tahtoi juurta jaksain hävittää villien epäjumalat.

Mies parka! Suon hänelle lepoa ja rauhaa tuolla elämän toisella

puolella; me tahdomme koettaa saavuttaa ne jo täällä."

"Niin, mutta käsi miekan kahvalla ja toinen silmä auki, kun nukumme."

Tällä välin oli pieni aseellinen joukko saapunut linnan portille.

Linnan pihalla kasvoi kaislankaltaista, miehen korkuista ruohoa, jotta

miesten täytyi raivata tietä miekallaan.

Hurtado kulki joukon etupäässä, Lara seurasi häntä.

Kun he ehtivät linnan pihan keskipaikoille, kuului epäilyttävää myrinää

heidän korviinsa.

"Tänne on varmaan peto-eläimiä asettunut", sanoi Lara

välinpitämättömästi.

Hurtado astui askeleen sinne päin, mistä tuo epäilyttävä ääni kuului;

ja raivattuansa miekallaan leveän aukon kaislikkoon, huomasi hän

jaguari-pesän; siinä makasi emä ja imetti kahta poikaansa.

Hurtado otti esiin pistoolin, mutta Nunjo painoi alas hänen kätensä.

"Minä pyydän, älä ammu; laukaus voisi kuulua laivaan ja pelottaa

ylhäiset naiset. Nämä nelijalkaiset eivät tee sinulle vahinkoa, jollet

hyökkää niiden päälle."

Ja todella, jaguari ei rynnännyt miehiä vastaan, vaan otti toisen

pojista hampaittensa väliin ja katosi eräästä muurissa olevasta

ampuma-reiästä, vihaisesti myristen ja heittäen leimuavia silmäyksiä

ympärilleen. Toinen pentu jäi pesään. Sotilaat olisivat tahtoneet

tappaa sen, mutta Nunjo esti heidät sitä tekemästä. "Miksi tappaa, kun

eläin ei ole meille mitään tehnyt?" kysyi hän. "Emä kaiketi kohta tulee

sitä noutamaan; parempi on, että asetamme pojan reiän viereen, niin

että emä sen kohta löytää."

Ja niin tehtiin. Jaguari, joka uiden oli vienyt toisen poikansa virran

yli, palasi kohta takaisin, milloin hiipien, milloin hyppien, reiän

luo, tapasi toisen poikansa, otti sen kauheitten hampaittensa väliin ja

vei senkin toiselle rannalle.

"Näet sen, villipedot eivät tee meille mitään, jos annamme niiden olla

rauhassa."

Mutta kohta sen jälkeen ilmestyi eräs, joka ei tahtonut vastaanottaa

tulijoita yhtä jalosti. Askeleet, jotka olivat panneet korkean

kaislikon liikkeeseen, olivat pelästyttäneet erään mustan käärmeen,

joka nyt pää pystyssä kiemuroi sotilaita vastaan. Myrkkyhampaat

pistivät leuasta ulos ja viheriät silmät säkenöivät Hurtadoa vastaan.

"Se ei ole myrkyllinen", huudahti Lara rauhoittaaksensa luutnanttiaan.

Mutta hänen varoituksensa myöhästyi. Hurtado oli jo käyttänyt

miekkaansa ja sen oivallinen terä oli yhdellä sivalluksella katkaissut

käärmeen pään. Ruumis siinä kiemuroi ja musta veri ruiskusi ympäri.

Katkaistu pää repi raivossa rikki vieressään olevan ruohon ja katseli

yhä kiivaalla vihalla murhaajiaan. Hurtado irroitti itsensä kuoleman

kourissa kiemuroivasta ruumiista, eikä asiasta sen enempää puhuttu.

Nyt tuli miesten päästä sisään aution linnan huoneisiin.

Portaat olivat palaneet, mutta kun Hurtado varovaisuuden vuoksi oli

ottanut mukaansa lujan köyden, pääsi kun pääsikin hän sen avulla

erääseen ovi-aukkoon. Sinne katosi hän.

Siellä katseli hän ympärilleen, kääntyi kumminkin pian kauhistuneena

takaisin ja peitti käsillään silmänsä.

Hän oli nähnyt palaneen luurangon ja sen vieressä krusifiksin

(ristiinnaulitunkuva), joka ilmaisi, että onneton oli ollut

espanjalainen; hän oli nähnyt palaneita parruja, hiiltyneitä palkkeja

ja puoleksi palaneita ja katkaistuja pertuskan varsia. Savu oli

mustannut seinät. Tämä huone oli kenties ollut asuinhuone, joka

kokonaan oli palanut poroksi, se kun oli ollut puusta rakennettu; muut

huoneet olivat korkeine muurattuine holvineen paremmin voineet kestää

tulen hävitystä -- näyttääksensä sitä surkeammilta.

Suuri yhteinen ruokasali oli joutunut lieskojen uhriksi. Diaz oli

maalauttanut sen seinille pyhimyskuvia, joiden kasvot intiaanit olivat

mitä raa'immalla tavalla häväisseet. Kivilattia oli musta hyytyneestä

verestä, ja jos akkuna-aukoista minne alas katseli, kohtasi silmä

valjenneita luita, joista voi tulla siihen päätökseen, että murhattujen

ruumiit olivat heitetyt akkunoista ulos. Kaiketi oli peto-eläimillä

ollut paljon tekemistä, ennenkuin olivat ehtineet ne ahmia.

Surullisimmalta näytti pieni huone, jonka akkuna oli merelle päin.

Varmaan lienee se ollut Diazin puolison makuukamari. Seinät siinä

olivat olleet maalatut vaaleansinisiksi; mutta taivaanvärisellä

pohjalla näkyi -- kaiketikin oli isän vuode ollut niillä paikoin --

kymmenen pienen sormen veriset merkit. Lattialla makasi revityitä

hiuskutreja, jotka olivat kuivuneet kiinni avojalkaisten intiaanien

verisiin jälkiin.

Sebastian Hurtado huokasi syvään. Myöskin hänellä oli mukanansa nuori

vaimonsa.

* * * * *

Uudet uutisasukkaat olivat varustetut kaikella, mitä heidän asemassaan

olevat tarvitsevat. Heidän joukossaan oli kaikenlaisia käsityöläisiä;

jokainen sotilas oli perehtynyt johonkin ammattiin. Mikä oli rakentaja,

mikä kirvesmies, mikä suutari tahi seppä, ja miekan ja musketin ohessa

oli jokaisella myös tarpeelliset ammattikapineensa mukanansa.

Nunjo pani kohta sata miestä työhön -- ainoastaan viisikymmentä oli

jätetty laivaa vartioimaan -- ja muutaman viikon kuluttua oli linnalla

taas katto päällä. Palosta ja hävityksestä ei enää näkynyt jälkeäkään.

Linnan pihalta ja lähiseuduilta oli rikkaruoho perattu; huoneet olivat

yksinkertaisesti kalkitut, lapsenkäden veriset merkit hävitetyt, ja

kaikki suojat kalustetut ruo'oista kudotuilla vuoteilla ja tuoleilla.

Sitten pystytettiin Espanjan lippu linnan katolle ja kolmella

laukauksella ilmoitettiin laivassa odottaville, että linna oli valmis

vastaanottamaan vieraansa.

Laivaan jätetyt sotilaat ynnä vaimot ja lapset, jotka kuuluivat

uutisasukkaiden perheisiin, saatettiin tavaroineen ja kesyine

koti-eläiminensä maalle. Kuinka iloisia kaikki olivat! Rannalla odotti

jokaista sukulainen; puoliso, isä tahi veli, ja hauskassa keskustelussa

astuskeli joukko vanhaa bambusiltaa myöten korjattuun linnaan. Mitä

kauhistuttavaa ensintulleet olivat nähneet, sitä eivät saaneet naiset

koskaan tietää.

Niin pian kuin oli laivasta tuotu, mitä uutisasutuksessa tarvittiin,

muun muassa europalaisia koti-eäimiä (niiden joukossa viisikymmentä

hevosta), purjehti laiva eräänä päivänä pois satamasta, sanoi Espanjan

kuninkaallisella kunnialaukauksella jäähyväiset uutisasukkaille ja

katosi taivaanrannalle näkyvistä. Uutisasukkaat jäivät uudistettuun

linnaan, josta entinen väestö oli viimeiseen mieheen tapettu.

Kun laivan ylimmäinen purje oli kadonnut meren siintävältä pinnalta,

alkoi taas ilmestyä pienissä kanoteissaan [intialainen vene, joka on

kovertamalla yhdestä puusta tehty] maan alku-asukkaita, uuden maailman

vaskenvärisiä asujamia, jotka olivat vaskisilla aseilla varustetut.

Kentiesi juuri ne samat, jotka olivat tahranneet kätensä Diaz de

Solis'in verellä.

Nyt tulivat ne, tulivat harvalukuisina, eivätkä ensinkään

vihamielisessä tarkoituksessa; -- ne olivat vain sen kansan

lähettiläitä, jolla on tapana pitää Tahun sulkia hiuksissaan. Ne

laskivat aseensa maahan ja kantoivat sen sijaan muukalaisille

virkistäviä hedelmiä pienissä koreissa sekä sikoja ja muuta riistaa

pitkillä seipäillä. Johtajan vieressä kulki joukko vaimoja, kukin

kantaen selässään lastansa.

Sen, jolla on vaimonsa ja lapsensa mukanaan, ei luulisi tulevan pahassa

tarkoituksessa.

Lähetystön johtaja oli Mangora, intianien päällikkö.

Linnan suurissa saleissa ottivat Nunjo de Lara, Hurtado ja muut

ylhäiset espanjalaiset vastaan Mangoran ja hänen seuralaisensa.

Intianipäällikkö tervehti isäntiään murteellisella espanian kielellä,

jota hän epäilemättä oli oppinut Diaz de Solis'ilta.

"Urhoolliset valko-ihoiset sankarit", alkoi hän. "Paraguai-kansan

päällikkö on Mangora. Mangora ei ole mikään paha ihminen. Mangora ei

ole tappanut valkoihoisia. Hän ei tapa nukkuvia. Makhijaiitit ja

Gujatsit tappoivat heidät yöllä. Paraguailaiset taistelevat päivän

valossa. Paraguailaiset ovat valkoihoisten ystäviä, vievät heille

kesyjä eläimiä ja teurastettua riistaa, vievät hedelmiä heidän

syödäksensä, hamppua vaatteiksi ja mahlaa sairaiden parantamiseksi.

Paraguailaiset tahtovat rakastaa valko-ihoisia. Toiset valko-ihoiset,

jotka tapettiin, pitivät kauan Mangoran isän luonansa. Mangoran isä

palasi sitten omaistensa luo ja toi mukanaan valkoihoisilta saadun

lahjan, ja sitä lahjaa kantoi hän kuolinpäiväänsä. Se ei lähtenyt hänen

kädestään. Mutta kuolleen miehen kädestä leikkasi Mangora irti vanhan

valkoihoisen lahjan ja antaa sen nyt takaisin vastatulleille

valko-ihoisille."

Näin puhuen otti Mangora esiin kirjavasta pussista käsiraudat.

Tällaisen lahjan oli Diaz de Solis antanut intianipäällikölle --

lahjan, joka ei irtautunut hänen kalvosistaan ennenkuin hänen

kuolemansa jälkeen -- leikkaamalla.

Mangora oli puhunut niin viehkeällä ja lapsellisella äänellä, ettei

Lara voinut siinä mitään ivaa huomata.

"Mitä vanha valko-ihoinen on rikkonut", sanoi Nunjo, "sen korvaavat

vastatulleet. Vastatullut valko-ihoinen ei anna ystävilleen sellaisia

lahjoja, ja vakuudeksi siitä, että hän puhuu totta, murtaa hän rikki

rautasormuksen."

Ja tämän sanottuaan otti hän käsiraudat voimalliseen käteensä ja

pusersi ne rikki, kahdeksi eri kappaleeksi, yhtä helposti kuin

rinkilän; toisen kappaleen antoi hän Mangoralle, toisen piti hän itse.

"Pitäkäämme kumpikin puoliskomme merkiksi, ett'emme koskaan riitaannu",

sanoi hän.

Tämän voiman-osoitteen nähdessään lankesi päällikkö polvilleen Laran

eteen, suuteli hänen kättänsä, tunnusteli hänen sormiansa ja tarkasteli

hänen kämmentänsä, havaitaksensa, missä tuo yliluonnollinen voima

sijaitsisi.

"Iäti on Mangora pysyvä sinun liittolaisenasi", änkytti hän nöyrästi.

"Niin väkeviä miehiä ei tavata paraguailaisissa. Paraguailaiset ovat

myös väkeviä, mutta valkoihoisen yksi sormi on yhtä väkevä kuin

kokonainen paraguailainen, valko-ihoisen käsi yhtä voimakas kuin

paraguailainen armeija, ja valko-ihoinen itse yhtä voimallinen kuin

suuri kansa."

Nunjo tahtoi lieventää vaikutusta, minkä hänen erinomainen voimansa oli

tehnyt uuden maailman asukkaihin, ja samassa miellyttävällä tavalla

tätä vaikutusta kohottaa. Hän toi puolisonsa, Doloreksen, intianien luo

ja sanoi:

"Tässä, ystäväni, näette äitinne; siksi tahtoo hän ruveta; ne, jotka

pitävät meitä ystävinänsä, saavat hänestä äidin, jonka luo voivat

kääntyä."

Ja donna Doloreksella olikin semmoinen ulkomuoto, joka täydelleen

vastasi sitä käsitystä, mikä intianeilla oli "kansan äidistä." Hän oli,

näet, niin vankka, että hän itseänsä varten tarvitsi suurimman veneen,

kun häntä kuljetettiin maalle laivasta.

Hämmästyneenä suuteli Mangora tämän silavaisen epäjumalan kättä --

sillä ihan Doloreksen muotoisia olivat näiden alku-asukkaiden

epäjumalat näöltään, erotuksena oli vain se, että epäjumalat olivat

kivestä veistettyjä. Intiaanit eivät koskaan tule jykeiksi, eikä heidän

keskuudessaan ensinkään tavata lihavia naisia. Sentähden kuvaavatkin he

jumalansa niin ruumiikkaiksi ja veistävät heidät niin lihaviksi,

etteivät niiden kädet ylety yhtymään vatsalla. Ja nyt saivat he nähdä

ihanteensa elävänä! Niin, valko-ihoiset ovat jumaloitavia, eikä

ainoastaan sentähden, että voivat jyristä ja salamoida, mutta myös

sentähden, että osaavat "paisua."

Sangen tyytyväisenä vaikutukseen, minkä tämä ensimäinen yhtyminen oli

tehnyt villiin ruhtinaaseen, arveli Nunjo olevan paikallaan suositella

häntä vielä sillä, että esitti hänelle Mirandan, Hurtadon nuoren

puolison. Tämä oli vasta kahdenkymmenen vuotias; hänen pitkien, mustien

silmäripsiensä alta loisti kaksi lempeätä, sinistä silmää. Miksi näytti

hän juuri Mangoralle näitä sinisiä silmiä?

"Ja tässä", sanoi Nunjo, "saat sinä, Mangora, rakastavan sisaren, jos

pysyt meille uskollisena."

Villi ruhtinas heittäytyi kasvoilleen ihanan naisen eteen ja katseli

sitten, ihastuksesta vavisten, nuoren rouvan pieniä, valkoisia käsiä,

hänen pehmeitä, korallipunaisia huuliaan, hänen lempeitä, sinisiä

silmiään. Miranda tunsi, kuinka intianin hehkuvat silmäykset polttivat

hänen poskiaan, ja loi alas silmänsä.

Mielettömänä luulossaan, että kerran saisi omistaa tämän ihanan naisen,

huudahti Mangora, polvillaan maaten ja oikaisten kätensä taivasta

kohden: "Minä vannon kautta taivaan, että tahdon olla sinun veljesi."

On muistettava, että näissä villikansoissa sanotaan miestä ja naista,

jotka rakastavat toisiaan, veljeksi ja sisareksi.

Nunjo de Lara oli varsin hyvillään voitosta, minkä hänen

diplomatillinen viekkautensa oli hänelle antanut. Mutta siinä oli myös

saapuvilla Hurtado, ja hän ei olisi ollut espanjalainen, jos hän ei

olisi huomannut intiaanin intohimosta palavia silmäyksiä, mitkä

pakottivat hänen puolisonsa katsomaan alas. Hurtado puristi kovasti

miekkansa kahvaa ja koetti hillitä mustasukkaisuuttaan ajattelemalla,

että hän yhdellä ainoalla miekkansa iskulla voisi halaista kavalan

intianin kahdeksi kappaleeksi.

* * * * *

"Niin kauan kuin minulla on miekka ja musketti, en mene kerjäämään!"

Näin oli Hurtadolla tapana vastata, kun Lara esitti hänelle, että

käyttäisivät hyväkseen alku-asukasten tarjoamaa ystävyyttä.

Mutta ruokavarat alkoivat käydä vähiin ja sade-aika lähestyi yhä.

Uutisasukkaat eivät vielä saaneet tarpeitaan omista viljelyksistään.

Hurtado ei sittenkään tahtonut sallia miestensä vastaanottaa lahjoja,

joita paraguailaiset usein tarjosivat ystävyytensä osoitteeksi.

"Vaatikaamme mieluummin lahjoja niiltä, jotka ovat meidän

vihamiehiämme!"

Hyvien ystävien lahjat ovat kallisarvoiset; vihollisten pakosta antamat

maksavat sitä vastoin vähemmän; -- niitä saa verellä!

Ja sitä paitsi -- olihan vielä uutisasukasten ja naapurien välillä

pieni lasku kuittaamatta. Hurtado käski ratsumiehensä -- näitä oli 50

-- nousta hevostensa selkään ja ratsasti niiden etupäässä ulos

linnasta.

Mutta ennen lähtöään syleili hän kaunista puolisoaan. Kentiesi kesti

jäähyväissuutelo tavallista kauemmin, kentiesi tykytti sydän tavallista

kovemmin; -- mutta eihän Miranda missään vaarassa ollut, olihan hän

hyvässä turvassa. Ja mikä vaara voisi Hurtadoa uhata, kun hänellä oli

hyvä juoksijansa ja oivallinen miekkansa?

Kaksi viikkoa viipyi Hurtado vihollisella alueella. Hän teki kauppaa

intianien kanssa ja kokoili kauniilla sanoilla ja vähäpätöisillä

vastineilla koko joukon savustettua lihaa, jauhoja, paahdetuita juuria,

palmuviiniä, kesyjä lehmiä ja puhveleita, mitkä olivat kuljetettavat

linnaan -- ja kaiken tämän oli hän saanut aikaan, tarvitsematta

ainoatakaan kertaa vetää miekkaa tupestaan.

Minne ikänä hän tuli, kohta kiirehti heimokunnan vanhin hänelle valalla

vakuuttamaan heimonsa viattomuutta valko-ihoisten murhaan; tämän

ilkityön olivat muka tehneet vuorten toisella puolella asuvat. Nämä

taasen syyttivät Pampaksen intianeja -- mutta niiden luo ei Hurtadon

tehnyt mieli tunkeutua.

Olivathan kaikki niin viattoman näköisiä! He olivat ihan alastomia,

aseettomia, heidän jäsenensä olivat niin pyöreitä ja hentoja kuin

naisen, ja sen lisäksi olivat he arkoja kuin linnut ja kuuliaisia kuin

lapset.

Ja heidän aseensa! Nehän herättävät vain säälivää naurua. Rautaa eivät

intiaanit tunne; heidän muodottomat miekkansa ovat vaskea, heidän

nuoliensa päät kalanluuta, kilvet punotut kaisloista. Täytyihän

espanjalaisten muhkeiden muotojen, tarmokkaiden käsivarsien ja

kauheiden aseiden järkyttää yksinkertaisia, tuhmia alkuasukkaita,

semminkin kun heidän pukunsa oli teräksinen! Kaikessa hiljaisuudessa

palasi Hurtado ratsujoukkonsa kanssa retkeltään takaisin.

Illan hämärä levisi leviämistään, kun hän pääsi metsästä, joka esti

hänet näkemästä rannalla sijaitsevaa linnaa; mutta kun tämä vihdoin oli

näkyvissä hänen edessään, niin nousipa tuskan hiki hänen otsalleen ja

kauhistuksen huuto hänen rinnastaan. Linnalla ei ollut kattoa.

Ihan tuommoiselta kuin nyt, oli se näyttänyt, kun hän sitä ensikerran

mereltä katseli. Akkunoissa ei ollut uutimia, muurit olivat savusta

mustat ja linnanpihan keskeltä nousi hieno savu, osoittaen että tuli

oli linnassa vieraillut.

Nunjo de Laran uutisasutus oli hävitetty.

"Miranda!" huudahti Hurtado kauhistuksesta, ja raivoisana kannusti hän

hevostansa ja samosi virran luo. Silta oli poltettu; hänen täytyi uida

virran yli. Sitte kiiti hän avoinna olevasta linnanportista sisään.

Miltei mielettömänä ryntäsi hän kiviportaita ylös. Hän näki

toistamiseen, mitä jo kerta ennen oli nähnyt: rikkinäisiä huonekaluja,

verellä tahrattuja seiniä, avojalkojen hurmeisia jälkiä taittuneiden

nuolien ja revittyjen hiuskutrien vieressä.

Kuin haavoitettu metsänpeto syöksyi Hurtado Mirandan huoneeseen. Tyhjä

se oli, niinkuin toisetkin; seinissä näkyi keihäänpistojen ja

ammuttujen kuulien jälkiä; verta oli lattialla.

Mutta kun hän miltei mielettömänä huoneen keskellä seisoen oli

tarkastanut ympärillään vallitsevaa hävitystä ja hänen epätoivoiset

silmänsä siten tuijottivat lattiaan, näytti hänestä kuin olisi siinä

ristiin rastiin käyvien veritahrojen välillä kirjaimia.

Niin, siinä oli todellakin kirjaimia. Joku kuoleman kourissa oleva oli

kirjoittanut ne vereen kastetulla sormellaan, ilmoittaaksensa jotakin

takaisin-palaaville.

Hävitys ei ollut kokonaan näitä kirjaimia poistanut, kaksi sanaa

saattoi selvästi erottaa, kaksi paljon sisältävää sanaa:

_Paragualaisia -- Miranda_.