Venäläisen upseerin kertomus turkkilaissodasta.
Meidän leiripaikkamme oli Balkan-vuorten rinteellä muutamia virstoja
Shipka-solan päälinnoituksesta. Toimenamme oli helpottaa itse solassa
majailevien osastojen vaivaloista vartioimista joko astumalla
vuorotellen heidän sijaansa tahi vaaran uhatessa rientämällä heille
avuksi. Suleiman Pashan raivoisat hyökkäykset, joissa enin osa hänen
kelpo sotajoukkoansa tuli tuhotuksi, olivat tosin torjutut, ja
sentähden tiesimme myös ettei meillä aivan kohta ollut odotettavissa
mitään suurempia hyökkäyksiä, varsinkaan ei kovimman pakkasen aikana;
kuitenkin täytyi meidän yhä edelleenkin aina olla varuillamme ja
valppaina. Tapaukset Plevnan luona tekivät siellä seisovien joukkojen
vahvistamisen välttämättömäksi, ja vaikka meidän asemamme Shipkan
solassa oli sangen tukala ja vaarallinen, täytyi meidän kumminkin
lähettää rykmenteistä muutamia sinne avuksi, mutta tämän täytyi
tapahtua niin salaisesti kuin mahdollista, ettei vihollinen meidän
heikkouttamme huomaisi ja sen johdosta alkaisi uusia ryntäyksiä. Siitä
syystä oli myös ylipäällikkömme kenraali R., jonka adjutanttina minä
satuin olemaan, täällä synkässä erämaassa, etujoukkojensa luona, itse
joukkojen liikkeitä määräämässä ja johtamassa.
"Hyvää huomenta, hyvää huomenta, herra adjutantti! Onnittelen,
onnittelen sydämestäni!"
Näin sanoen astui eräänä päivänä ystävämme Hershko, meidän kaikkien
yleinen toimitsija ja hankkija, siihen luolaan, joka minulla oli
samalla makuuhuoneena, vierashuoneena ja ruokahuoneena, ja joka
lyhyesti sanoen oli yhdeksän kuutiometrin suuruinen, vuoren syrjään
kaivettu kolo, josta meidän majoittajamme oli täytynyt ajaa pois eräs
bulgarialainen perhe hankkiakseen minulle jonkinlaista suojaa sadoista
vuorenrotkoista ja halkeamista syöksyviä lumiryöppyjä vastaan.
Jonkinlaista, sanoin minä, sillä täydellisessä suojassa en minä
täälläkään ollut, koska aukkoa, jossa oven olisi pitänyt olla, verhosi
ainoastaan siihen ripustettu peite. Samanlaisessa, oman asuntoni kanssa
yhteydessä olevassa huoneessa olivat palvelijani ja molemmat hevoseni
saaneet suojaa, ja nämä viimeksi mainitut lämmittivät asuntoni
tallihöyryillään, jotka tosin eivät olleet kovin hyvänhajuisia.
"Oletko hullu! Mitä varten sinä minua onnittelet?" huudahdin puoleksi
suuttuneena siitä että hän minua tuli häiritsemään juuri kun olin
kenraalin käskystä kirjoittamassa salaista kirjettä ylipäällikölle.
"No mihinkäs muuhun kuin siihen että olette voittaneet kaksisataa
tukaattia! Kaksisataa tukaattia! Oi sinä isäini Jumala, mitä ei Hershko
parka tekisi voittaakseen yhtenä yönä kaksisataa, sanoo: kaksisataa
kappaletta tuommoista kaunista, keltaista, kiiltävää tukaattia!"
huokasi Hershko niin kujeellisen näköisenä että minun täytyi hymyillä.
-- "Niin, niin, ja vielä aivan uusia, rahapajasta suorastaan tänne
lähetettyjä tukaatteja! Mutta mistä tiedät sinä että minä viime yönä
olen pelannut?" kysyin minä.
Vaikka peli tosin oli kielletty, emme juuri paljon huolineet koko
kiellosta, sillä miten muuten olisimme aikamme kuluttaneet! Me asuimme
näet kuopissa, jotka olisivat olleet koirillekin liian huonot. Näissä
pimeissä koloissa oli lukeminen mahdotonta, ja vaikkapa olisi voinutkin
lukea, niin mitä olisi lukenut, kun ei ollut muuta kirjallisuutta
tiedonhalumme tyydyttämiseksi kuin vanhoja rikkirevittyjä sanomalehtiä,
jotka olivat olleet juustojen, makkarain tahi muiden senlaatuisten
aineiden kääreinä. Sentähden kokoonnuimme aika ajoin pelaamaan
rykmentinpäällikkömme, kreivi S:n asuntoon, joka oli vähän suurempi
kuoppa, missä ennen kylän knjäs eli ruhtinas oli asunut, -- sillä
täällä, samoin kuin Kaukasus-vuoristossa, nimitettiin kylien päämiestä
tällä korkealla arvonimellä. Kreivi S. oli valmis ryntäämään
turkkilaisten tabor'eja eli pataljonia vastaan. Vastoin tapaani olin
edellisenä yönä sattunut voittamaan suurehkon summan; eikä minusta
ollut ihmeellistä ollenkaan, että Hershko tämän tiesi, sillä meidän
hankkijanamme tunsi hän luonnollisesti taloudelliset asiamme paremmin
kuin me itse; kuitenkin tein hänelle edellämainitun kysymyksen
sanoakseni jotakin.
"Hershkoko ei tietäisi semmoisia asioita, jotka koskevat hänen
korkea-arvoista suosijataan?" sanoi hän viekkaasti hymyillen, samalla
kun hän koukisti pitkän, laihan ruumiinsa suorakulmaiseen asentoon,
näyttäen siten alamaisuuttaan, sillaikaa kun hänen silmänsä uteliaasti
vilkuivat ympärilleen. "Mutta enpä yksistään sentähden onnittele herra
ratsumestaria --"
"Luutnantti olen! Siitä et saa mitään maksua, että minun virka-arvoni
ennenaikaisesti ylennät", keskeytin hänet nauraen. "Mutta sanohan,
miksi vielä onnittelet?"
"No, herra luutnantti sitten", vastasi Hershko ilkeän näköisenä.
"Niinkuin herra ei tietäisi? -- Turhaankos me bulgari-raukat olisimme
venäläisiltä piilottaneet tyttäremme ja vaimomme, ihan samaten kuin
turkkilaiset kätkevät omansa haaremiin. Enkö ole aina sanonut että
sananparsi 'onni pelissä -- onni rakkaudessa' ei ole tehty herroja
venäläisiä varten, sillä he..."
"Asiaan, asiaan", keskeytin hänet tuskastuen, "sano nyt vihdoin, mitä
sinä tarkoitat, sinä vanha kurkunleikkaaja!"
"Armollinen herra luutnantti, älkää toki olko olevinanne niin viattoman
näköinen; tiedättehän, teidän armonne, yhtä hyvin kuin minä, että
kaunis bojaritar..."
"Mikä bojaritar? Tahdotko vihdoin puhua suusi puhtaaksi?" huudahdin
hypäten multapenkiltä, jonka päälle olin levittänyt hevosen loimen
verhoksi, niin että sitä paremman puutteessa saattoi käyttää sohvana,
ja tavoittaen näön vuoksi seinällä riippuvaa sapeliani.
"Antakaa toki sapelin olla seinällä; minä tahdon puhua, koska
armollinen herra käskee", huusi Hershko vetäytyen ovelle.
"No hyvä, avaa siis sana-arkkusi; kenestä puhut?"
"Eikö teidän armonne muista kaunista naista, jonka näitte kahdeksan
päivää sitten, palatessanne kenraalin kanssa Gabrovasta, sieltä, jossa
vanha roomalainen torni on tien vieressä?"
"Ah, kaunotarta, jolla oli huntu silmillä?" huudahdin kummastuneena,
sillä tapaus, jota Hershko tarkoitti, oli vallan tarkkaan muistissani.
Kun näet edellä mainittuna päivänä palasimme eräältä virkamatkalta ja
ratsastimme vuoren solaa ylöspäin, näyttivät kasakat, jotka olivat
vartiaväkenämme, meille ratsun selässä istuvan naisen, joka oli
seisahtunut tien syrjään erään vanhan rakennuksen viereen. Hän istui
muulin selässä, ja kun hän näki meidän huomanneen hänet, nosti hän
hetkeksi valkoisen huntunsa niin, että näimme hänen erinomaisen ihanat,
mustien kiharien ympäröimät kasvonsa. Hänen silmänsä säteilivät niin
viehättävästi ja hänen huulillaan oli lumoava hymy, kun hän kädellään
tervehti meitä -- vaiko minua yksin? -- ennenkuin hän katosi pitkin
vuoren rinnettä alaspäin johtavaa polkua.
"Olette tehneet valloituksen", sanoi kenraali R. nauraen, ja minä
tunsin että punastuin, vaikka olin olevinani välinpitämätön. Kauniin,
tuntemattoman kuvaa en kuitenkaan saanut mielestäni, varsinkin kun
erämaan yksinäisyys ja pakollinen työttömyys saivat mielikuvitukseni
liikkeelle tämän kohtauksen johdosta. Mutta miten tiesi Hershko tämän?
Vihdoinkin ja sittenkun antamalla hänelle muutamia hänen jumaloimiansa
tukaatteja olin tehnyt hänet taipuvaisemmaksi, sain häneltä
houkutelluksi sen tiedon, että tuo ihana tuntematon oli eräs
romanilainen bojaritar, kreivinna Boresko, jonka mies oli kaatunut jo
ensi taistelussa, ja joka nyt oli tullut tänne lähellä oleville
maatiloilleen odottamaan, kunnes venäläiset sotajoukot kulkisivat yli
Balkan-vuorten, jolloin hänen aikomuksensa oli seurata jäljessä
Kasanlikiin, jossa hänellä muka oli suuria ruusutarhoja. Hershkolta,
joka oli ollut asioissa tuon äärettömän rikkaan kreivinnan kanssa, oli
tämä kysellyt minua -- tunsin kuinka sydämeni tykytti ja veri nousi
päähäni -- ja lausunut halunsa tehdä minun tuttavuuttani. -- Mikä
viehättävä kohtaus täällä erämaassa, mikä aavistamaton onni! -- Minä
saisin siis tavara kaunottareni, puhua hänen kanssaan, voittaa hänen
suosionsa. Varmaankin hän rakasti minua, ja minulla oli siksi
luottamusta itseeni, etten luullut hänen antavan minulle rukkasia, jos
kosisin. Mutta Hershko yksin voi minut viedä hänen luokseen, hän yksin
tiesi, missä kaunotar nykyään asui; hänen täytyi siis johtaa minut
sinne. Muutamat kultarahat tekivät hänet pyyntööni myöntyväksi, ja
sitten teimme sopimuksen, että hän iltapuoleen -- ennemmin ei hän
sanonut joutavansa -- tulisi minua hakemaan, johdattaakseen minua
romanttiselle retkelleni.
Minä olin niin hurmaantunut, etten vähintäkään ajatellut niitä vaaroja,
jotka tämmöisellä öisellä retkellä sodan aikana voisivat uhata minua.
Iltapuoleksi pyysin jollakin tekosyyllä kenraalilta vapautusta
palveluksestani, ja se vapautus myös paikalla myönnettiin. Ja sitten
odotin yhä kasvavalla kärsimättömyydellä opastani.
Tuskin alkoi pimetä, ennenkun oviaukkoa verhoava peite nostettiin ylös,
ja siitä tuli näkyviin yhtaikaa ihmisen kasvot ja aasin pää. Se oli
Hershko, joka siinä, aasinsa Mikola'n selässä istuen, haki minua. Hän
astui alas ja tuli syvästi kumartaen kurjan talikynttilän valaisemaan
huoneeseeni.
"Kreivinna tietää että teidän armonne tulee", sanoi hän hieroen
käsiään, "ja hän odottaa herra luutnanttia!"
"Mitä, oletko käynyt hänen luonaan?" huudahdin minä kummastuneena.
"En, mutta minä olen lähettänyt sanan luotettavan miehen kanssa."
"Sinä olet kunnon mies", sanoin, "etkä tule kauppojasi katumaan, jos
palvelet minua uskollisesti."
Hershkon itämaisella suulaudella vakuuttaessa ja vannoessa, että hän
joka silmänräpäys oli valmis antamaan repiä itsensä tuhanneksi
kappaleeksi minun edestäni, tuli uskollinen palvelijani Danilo
ilmoittamaan että hevosemme olivat valmiit. Sitä ennen olin jo pukenut
itseni niin huolellisesti, kuin jos olisin ollut menossa
hovitanssiaisiin Pietarissa; nyt otin vielä revolverini ja tahdoin
sammuttaa kynttilän. Huomasin kuitenkin silloin että taskussani oli
kirjekotelo, joka sisälsi virallisia tietoja sekä kopioita samana
päivänä tulleista ja menneistä päiväkäskyistä.
Minä aukaisin pienen kirstun, joka oli vuoteeni vieressä, pannakseni
kotelon sinne.
"Eikö olisi parempi että teidän armonne ottaisi sen mukaansa, niin
olisi se varmemmassa tallessa", arveli Hershko.
"Varmemmassa tallessa!" nauroin minä. "Sinä uneksit, kun luulet ett'ei
se täällä olisi tallessa koko rykmentin keskellä; kuka sen täältä voisi
viedä? Sitä paitse en tahdo kuljetella sitä mukanani."
Hän ei vastannut mitään, mutta kun satuin katsomaan sivulle, huomasin
-- kuten myöhemmin muistin -- hänen kasvoillaan omituisen ilmeen, ja
hänen silmänsä välähtelivät kuin pedon; tätä en siinä silloin enemmän
ajatellut, vaan suljin arkun, sammutin kynttilän, ja muutamia minuuttia
myöhemmin istuin ratsuni selässä, käärittynä burkaani- eli
lammasnahkaiseen turkkiini, jonka karvat olivat ulospäin. Yö oli pimeä,
ja ankara lumipyry teki sen vielä pimeämmäksi. Palvelijani Danilo
ratsasti takanani ja edellä ratsasti oppaani Hershko aasinsa selässä.
Pitkän ja sangen vaivaloisen ratsastuksen jälkeen pilkoitti vihdoin
valoa kaukaa; koiran haukuntaa kuului, ja hetken perästä tulimme
vanhan, puoleksi hajonneen portin läpi eräälle pihalle, jossa Hershko
käski minun astua alas. Danilon, jolle jätin hevoseni, käskin pysyä
ratsullaan sekä, jos vähinkään vaara uhkaisi, laukaisemaan
revolverinsa, jolloin kiiruhtaisin heti hänen luokseen. Tosin en mitään
vaaraa pelännyt, mutta tahdoin kuitenkin olla varuillani. Sitten
irroitin revolverini ja sanoin Hershkolle: "nyt eteenpäin!"
Hämärän eteisen läpi astuimme nyt pieneen huononlaiseen tupaan, jota
pieni öljylamppu valaisi ja jossa bulgarialainen palvelija istui. Tämä
antoi Hershkolle soihdun, ja nyt menimme parin huoneen läpi, jotka
olivat huonosti kalustetut -- mikä minua ei kumminkaan kummastuttanut,
sillä rikkaimmatkin bulgarit asuivat näennäisesti sangen kurjissa
asunnoissa, välttääkseen siten turkkilaisten saaliinhimoa. Näillä
rikkailla, jotka olivat asuneet muualla Europassa sekä tottuneet
europalaiseen ylöllisyyteen, oli sitävastoin jossakin rakennusten
syrjäisissä osissa, vieläpä maan allakin piilotettuna komeita huoneita.
Niin oli täälläkin laita, sillä näistä köyhännäköisistä huoneista
astuimme yht'äkkiä hyvin valaistuun kamariin, joka oli niin ylellisesti
varustettu, että se olisi kelvannut minkä rikkaan europalaisen
salonkinaisen huoneeksi tahansa. Huonekalut olivat sametilla verhotut,
ovien verhot tehdyt vahvasta silkistä; lamput olivat kristalleilla
koristettuja, kamiini-uunit mustaa marmoria, seinäkello ranskalaista
pronssia, yhdellä seinällä oli ranskalainen piano, toisilla etevien
mestarien tauluja; sanalla sanoen: kaikki todisti omistajan tahi
omistajattaren rikkautta ja taideaistia. Ikkunoita vaan puuttui,
mikä ei ollutkaan kummallista sille, joka tuntee maan tavat,
sillä turkkilaisten, pomakien ja Muhamedin uskoon kääntyneiden
bulgarialaisten ja Tsherkessien ahneuden tähden olivat tämmöisten
komeiden huoneiden ikkunat joko kiinni muuratut tahi peitetyt oljilla
tahi jollakin muulla.
Tuskin olimme astuneet sisään, ennenkun edessäni seisoi bojaritar koko
kauneutensa loistossa, tarjoten hurmaavalla hymyllä kätensä, jota
innokkaasti suutelin. Kun Hershko oli minut esittänyt, sanoi kaunotar
minut tervetulleeksi niin kohteliaasti, että ensi hämmästykseni katosi,
muuttuen sitä suuremmaksi ihailuksi. Hän laski leikkiä nykyisestä
asunnostaan ja sanoi sitten suoraan, että nykyiset olot eivät olleet
sallineet hänen tavanmukaisesti tehdä minun tuttavuuttani, ja siitä
syystä oli hän valinnut tämän oudonlaisen keinon.
"Toivon kumminkin", lisäsi hän, "ettette väärin käsitä käytöstäni. Jos
haluatte juoda teetä sekä pitää vähän seuraa minun kanssani, joka olen
ikävyydestä menehtymäisilläni, niin olkaa hyvä ja istukaa!"
Minä tiesin tuskin kuinka löytäisin tarpeeksi lämpimiä sanoja
kiittääkseni kaunista kreivinnaa. Minä lupasin hänelle ritarillisen
palvelukseni nyt ja vastedes. Kummallinen ahdistus valtasi minut
kumminkin istuessani pehmeässä nojatuolissa suloisen kreivinnan
vastapäätä.
Nyt vasta saatoin tarkemmin nähdä hänen kasvonsa, jotka olivat täysin
itämaalaista mallia. Hänen tukkansa oli ihan musta, hänen vartalonsa
hoikka ja notkea, hänen silmänsä säteilevät, hänen äänensä miellyttävä.
Hänen pukunsa oli kokonaan pariisilainen, sillä erotuksella vaan, että
hänen päässään oli pieni fetsi eli turkkilainen lakki, joka teki hänen
näkönsä vielä omituisemmaksi.
Hershko meni ulos; kaunis teeserviisi sekä paljo kylmää ruokaa oli
katettuna pöydällä. Kreivinna täytti kupit tuoksuavalla nesteellä, ja
kohta puhelimme kuin olisimme olleet vanhoja tuttuja. Johduttiin
puhumaan kohtauksestamme kahdeksan päivää takaperin, ja kreivinna
myönsi, luoden silmänsä maahan, että hänellä siitä asti oli ollut
jonkunlaista mieltymystä minuun, osasi kumminkin pidättää minun
tunteitteni kuohun, josta hän ei suinkaan voinut olla epätietoisena,
niin että puheemme oli aivan viatonta laatua. Hän kertoi minulle
miellyttävästi entisestä elämästään -- mies-vainajastaan, jonka kanssa
hän nähtävästi ei liene ollut onnellinen, puhui hän ainoastaan
ohimennen -- kertoi Bukarestista, Konstantinopolista ja Parisista,
jonka hän myös oli nähnyt. Puhellessamme kysyi hän minulta usean kerran
meidän sota-asemastamme, joka olikin minusta aivan luonnollista, koska
hän odotti vain päästäkseen Balkanin yli meidän jäljessämme. Minä
kerroin hänelle vaan yleisesti asemamme, antamatta mitään lähempiä
tietoja. Suloinen emäntäni täytti silloin pikarin vanhalla Burgundin
viinillä, maistoi itse ja tarjosi sitten minulle. Minä pidin
innostuneen puheen hänen menestyksekseen ja kiitin siitä
ystävällisestä, ansaitsemattomasta kohtelusta, joka oli tullut
osakseni. Siten kului äkisti muutamia hauskoja tunteja, ja vasta kun
Hershko koputti ovelle, muistin että oli aika lähteä paluumatkalle.
Pyysin saada tulla uudestaan, ja sen myönsi ihana Boresko ehdolla että
Hershko saattaisi minua ja ainoastaan pimeässä, jotta käyntini eivät
herättäisi huomiota. Minä suutelin hänen kättään jäähyväisiksi ja
hyppäsin ratsuni selkään, jonka Danilo, jolle myös oli annettu pullo
hyvänmakuista juomaa, toi esille. Hershko nousi aasinsa selkään, ja
puoliyön aikana jätimme kylän, Muezimin huutaessa minaretista: "Allah
akkar la akkar, la Mahehlalah!"
Kuin unessa ratsastin kotiinpäin ja heräsin vasta kun olimme tulleet
vartiaimme ohitse. Hershko erosi silloin meistä ojentaen oikean
kätensä, jonka mielelläni täytin tukaateilla.
Vielä kaksi kertaa kahdeksassa päivässä ratsastin saman matkan Hershkon
ja Danilon kanssa, ja minun rakkauteni ihanaan bojarittareen kasvoi
kasvamistaan. Hänenkin käytöksensä osoitti ettei hän ollut aivan
välinpitämätön minua kohtaan, kumminkaan ei hän sitä koskaan
tunnustanut, osasipa myöskin pidättää minua tunnustamasta, niin että
olin vielä yhtä kaukana päämaalistani kuin alussa. Meidän keskustelumme
oli vilkasta ja sen esineenä oli kaikenlaiset asiat; aina palasi hän
kumminkin meidän asemaamme Shipkan solassa, ja aina sanoin minä, etten
tietänyt siitä mitään lähemmin; vaikka en häntä ollenkaan epäillyt,
olin kuitenkin liian hyvä sotamies kertoakseni missään tapauksessa
virkasalaisuuksia; ja siten sulki velvollisuudentunne suuni, vaikka
muuten sangen mielelläni olisin tahtonut täyttää hänen tahtonsa.
Yöt päivät oli kauniin Boreskon kuva mielessäni, ja Hershko, joka tähän
aikaan usein kävi luonani kulkiessaan meidän leiripaikallamme, koetti
parastaan kertomuksillaan yhä enemmän innostuttaakseen ja
vahvistaakseen minussa sitä luuloa että vihdoin tulisin voittamaan
suloisen Boreskon sydämen ja käden.
Tilani kävi epätietoisuuden tähden sietämättömäksi, jonka tähden päätin
ensi matkallani saada asian ratkaistuksi. Saman päivän aamuna, jolloin
taaskin olin sopinut Hershkon kanssa uudesta retkestä, olin kuin
kuumeessa levottomuudesta, ja kun sain tietää että toverini B. aikoi
komppanioineen lähteä suuremmalle ruokavarojen hankkimisretkelle,
pyysin kenraalilta lupaa saada seurata mukana; ja koska ei ollut mitään
erityistä tehtävää, myönnettiin se minulle.
Kohta sen jälkeen ratsastimme kirkkaana talviaamuna ulos, kasakkajoukko
etunenässä, toinen sivulla; toista sivua suojasi itse vuoren seinä.
Vähän matkaa kuljettuamme poikkesimme pohjoiseen päin vievältä
päätieltä erääseen syrjässä olevaan rotkoon. Kuljimme hyvin vaivaloista
tietä monen metsikön läpi, kun yht'äkkiä kasakka ratsasti luoksemme ja
kertoi että olimme aivan lähellä erästä bulgarialais-kylää. Varovasti
marssimme sinne; osa komppaniaa pysytettiin koossa, toinen osa sai
käskyn mennä kylään hankkimaan ruokavaroja. Kohta kuului joka haaralta
hanhien kaakatusta, härkien mylvinää, sikojen röhkinää ja lammasten
määkimistä.
Välinpitämättömästi tätä katsellessani kuiskasi Danilo korvaani:
"Teidän armonne, tämähän on se kylä, jossa olemme hiljattain niin
useasti käyneet."
Minä säpsähdin; minustakin oli kylä alussa näyttänyt tutulta, mutta
täällä käydessäni olin ollut niin ajatuksissani, etten pimeässä ollut
tullut paikkaa lähemmin tarkastaneeksi; Danilo sitä vastoin, joka useat
tunnit oli ulkona odottanut minua, tunsi paikan hyvin.
"Se on mahdotonta", sanoin, "sillä matkallamme viivyimme aina puoli
kolmatta tuntia, vaikka ratsastimme kovasti; mutta tähän kylään on
tuskin tunnin matka leiristämme."
"Teidän armonne", vastasi Danilo; "minä olen huomannut että juutalainen
kuljetti meitä kaikenlaisia harhateitä; minua, vanhaa soturia, ei hän
kumminkaan pettänyt."
Viimeisellä matkallani olin jo itsekin tehnyt sen huomion, mutta en
tahtonut sittenkään uskoa sitä. Yht'äkkiä luulin kuulevani tutun äänen
huutavan apua. Minä ratsastin seuraavan kulman ohitse ja luulin tuskin
voivani uskoa silmiäni. Kahden sotamiehen seuraamana pakeni eräs mies
minua kohden, ja nuori nainen, bulgarialaiseen asuun puettuna, koetti
suojella häntä.
"Herra upseeri, armollinen herra upseeri, kaikkivaltiaan Jumalan tähden
pelastakaa isäni!" huusi hän hädissään, langeten polvilleen hevoseni
viereen... Oliko tämä helvetin taikaa, vai oliko se hirmuista
todellisuutta?
Takaa-ajettava, jonka luona sotamiehet lienevät luulleet aarteita
löytyvän, oli Hershko, ja nainen, joka sanoi olevansa hänen tyttärensä,
oli -- ihana Boresko. Ja minä? -- Minä olin narri, tyhmä pöllö, jota
oli koetettu saada kavaltamaan tovereitani! Tuo kurja kylä oli paikka,
joka minun sydäntäni oli houkutellut kuin magneetti. Minä älysin nyt
kaikki. Boreskokin oli tuntenut minut, ja tuskallinen huuto kuului
hänen huuliltaan.
Tunsin sydäntäni kouristavan, mutta käännyin pois, huutaen
sotamiehille: "Takaisin, takaisin paikalla! Antakaa ihmisten olla
rauhassa!"
Sitten tahdoin ratsastaa pois, mutta luultu kreivinnani tarttui oikeaan
polveeni, huutaen epätoivon vimmalla:
"Oi, herra upseeri, armollinen herra upseeri, armoa, armoa! Jääkää
tänne ja pelastakaa meidät!" Ja hänen ihanat, marmorinkalpeat kasvonsa
olivat aivan kyynelten vallassa.
"Teille ei ole mitään tapahtuva", vastasin, "vaikka sekä te että tuo
kurja kavaltaja olisitte pahempaa ansainneet."
"Oi jos kaikki tietäisitte, niin tuomitsisitte meitä vähemmin
ankarasti", valitti ihana nainen, ja minä tunsin että hulluuteni alkoi
vastoin tahtoani palata takaisin.
Samassa silmänräpäyksessä antoivat toitottavat torvet kokoontumisen
merkin; sotamiehet kiiruhtivat karjan ja ruokavarojen kanssa kylän
ulkopuolelle ja järjestyivät paluumatkalle.
Minun oli mahdotonta ratsastaa takaisin toverieni seurassa, sentähden
kiiruhdin jo edeltäpäin Danilon seuraamana leiriin.
Mitä tunteita rinnassani riehui, ei voi kukaan edes aavistaa. Petetty
rakkaus ja varmuus siitä, että olin antanut pettää itseni kuin lapsi,
herättivät minun kiukkuni; mutta samassa tunsin käsittämätöntä
kaipausta, jota minun kumminkin täytyi hävetä.
Mikä mahtoikaan olla tämän ilveilyn tarkoitus, jonka esineenä olin
ollut? -- Turhaan koetin sitä saada selville. Että kaunottareni olisi
rakastanut minua ja että hänen isänsä tyttärensä mieliksi olisi
kuljettanut minut hänen luokseen, sitä en voinut enää uskoa. Mahtoi
siis varmaankin olla olemassa joku muu syvempi syy. Miten, miten päästä
asian perille?
Minä käskin uskollisen Danilon luokseni.
"Sanopas minulle nyt kerran aivan suoraan, mitä sinä ajattelet tästä
asiasta?"
"Herra", vastasi tämä pitkittä arveluitta, "minä en usko vanhuksesta
mitään hyvää; luulen että hän kuljeskelee teillä, jotka johtavat tuonne
toiselle puolen!" Samalla viittasi hän jonkun matkan päässä oleville
kukkuloille, missä turkkilaisten leiripaikka oli.
Silmänräpäyksessä ymmärsin kaikki. Hershkoko oli kavaltaja? Tämä
selitti kaikki. Hän oli luullut että hänen tyttärensä suloisuus saisi
adjutantin ilmaisemaan virkasalaisuuksia! Siitä myös kaunottaren
alituiset kyselyt sota-asemastamme; siitä vanhuksen huoli minun
kirjesäiliöstäni! Varmaankin olisi, jos olisin ottanut sen mukaani,
minut unijuomalla juovutettu ja kirjeeni minulta sitten anastettu.
Minua kauhistutti ajatellessani tätä. Palattuani leiriin menin kohta
kenraali R:n luo kertomaan koko asian juurta jaksain.
Hän kuunteli minua yksivakaisena, sitten ojensi hän minulle kätensä.
"Minua ilahuttaa todellakin", sanoi hän sydämellisesti, "että te niin
onnellisesti pääsitte teille viritetystä ansasta, ja vielä enemmän
iloitsen siitä, ettette hetkeäkään ole unhottanut velvollisuuttanne. --
Minä olen myös ollut nuori ja tiedän, mitä viehättävien huulien hymy ja
tummat säteilevät silmät voivat! -- Vanha Hershko on jo kauan ollut
epäilyksen alainen; nyt tahdon kohta tehdä lopun hänen vehkeistään.
Pysykää varuillanne, sillä tiedättehän kuinka vaaralliset nyt seuraavat
päivät meille ovat. Minä kiitän teitä!"
Koko seuraavana yönä en voinut ummistaa silmiäni, niin olivat päivän
tapaukset kiihoittaneet minua.
Seuraavana aamuna istuin alakuloisena teelasin ääressä, jonka Danilo
oli minulle valmistanut. Surullisesti kiehui ja sihisi samovarini,
ikäänkuin säestäen suruisia ajatuksiani, kun yht'äkkiä rotkoasuntoni
ovea peittävä verho kohosi ja -- en ollut uskoa silmiäni -- Hershkon
ilkeä naama irvisti vastaani. Tuskin ennätin tointua hämmästyksestäni,
niin oli hän jo kadonnut ja hänen sijaansa astui hänen ihana tyttärensä
pieneen asuntooni.
Olin hänen tulostaan niin hämmästyksissäni, etten voinut sanaakaan
sanoa; mutta hän kiiruhti luokseni, lankes polvilleen ja suuteli
kättäni. Nyt vasta heräsin hämmästyksestäni, vedin pois käteni ja
sanoin: "Nouskaa toki! Mitä teette te!"
"En, minä en tahdo nousta ennenkuin olette anteeksi antanut! Tosin
olemme teitä häpeällisesti pettäneet, eikä minun missään tapauksessa
olisi pitänyt antautua siihen, mutta kuulkaa toki ja olkaa
jalomielinen!"
Hänen itkunsa liikutti minua vasten tahtoani, ja minä käskin hänen
istumaan tyhjälle arkulle, jota käytin sohvanani.
Hän oli peittänyt kasvonsa käsillään ja itki ääneen; suuret
kyynelpisarat juoksivat hänen sormiensa välistä.
"Niin kyllä, me olemme pahasti teitä pettäneet, mutta ajatelkaapas
meidän turvattomien raukkojen asemaa, joilla ei missään ollut suojaa ja
sääliä odotettavana!"
Jälleen jouduin entiseen hulluuteeni; en ajatellut enää minua kohtaan
tehtyä petosta, vaan ainoastaan hänen verratonta ihanuuttaan, kaikki
muu oli unhotettu. Minä otin hänen kätensä ja koetin lohduttaa häntä,
sen sijaan että minun olisi pitänyt nuhdella häntä hänen käytöksestään
minua kohtaan.
"Ei, ei!" Huusi hän, "älkää koettako tehdä tekoani paremmaksi kuin se
on. Minä olen Hershkon tytär, nimeni on Rebekka; isäni sanoi minulle:
me olemme hukassa, jos emme venäläisten luona löydä turvaa. Sinun
täytyy koettaa voittaa puolellemme se upseeri, jonka tänään tuon
luoksesi -- ja silloin lupasin tehdä niinkuin hän käski. Se on minulle
kyllä ollut vaikeata, uskokaa se; mutta onnen vaihtelu oli kovasti
kohdannut meitä. -- Vuosi sitten olimme rikkaita, sangen rikkaita.
Tavallisesti asuimme Konstantinopolissa, jossa isälläni oli suuri
hajuvesikauppa, kesiksi vaan muutimme tänne, jossa meillä Shipkan ja
Kasanlykin tienoilla oli suuria ruusu- ja jasminitarhoja. Minä olen
kasvatettu suuressa kasvatuslaitoksessa Konstantinopolissa ja
sittemmin, kun äitini kuoli, olen täydentänyt kasvatustani Pariisissa;
sillä me olimme rikkaita, hyvin rikkaita. Sitten tuli sota;
turkkilaiset hävittivät hajuvesikauppamme sentähden että olimme
bulgarialaista sukuperää, polttivat sen kaupungin-osan, jossa asuimme
ja jossa oli monta sekä juutalaista että myös kristittyä perhettä.
Meidän täällä ja Kasanlykissa olevat ruusutarhamme ovat bashibozukit
hävittäneet repimällä pensaat juurineen maasta ja polttamalla ne
sitten. Kaikki tämä onnettomuus oli saattanut meidät epätoivoon;
sentähden antakaa meille anteeksi, niin tahdon olla teidän orjanne ja
siunata teitä koko elinaikani."
Ennenkuin voin sitä estää, oli hän jälleen polvillansa edessäni. Vereni
rupesi kuohumaan; minä ojensin käteni painaakseni hänet rintaani --
Juuri silloin puhallettiin ulkona aseisiin, kuulin sotamiesten
juoksevan edestakaisin. Hurmioni katosi. Minä nousin ja sanoin
kylmästi:
"Nouskaa! Isänne puolesta en voi mitään tehdä, hänen on vastattava
siitä, mitä hän on tehnyt; menkää asuntoonne jälleen, olen pitävä
huolta siitä, ettei teille siellä mitään tapahdu."
Kyynelsilmin nousi hän; varmaankin arvasi hän että lumous nyt oli
loppunut, sillä hän sanoi hiljaa:
"Olkaa kumminkin niin armollinen, että saatatte minut leirin
ulkopuolelle päästäkseni vahtien läpi!"
"Se on tapahtuva", vastasin ja astuin edeltä. Rebekka seurasi, mutta
tuskin olimme kulkeneet muutamia satoja askeleita, kun kova meteli
saattoi minut katsomaan taakseni.
Minä näin sotamiesjoukon, joka keskellään kuljetti "vahtiin" epätoivon
vimmalla ponnistelevaa Hershkoa. Samalla tuli Danilo juosten
perässämme.
"Vihdoinkin on meillä petturi kiinni!" huusi hän iloisesti. "Hän oli
sill'aikaa, kun te puhelitte tytön kanssa, hiipinyt talliin. Minua hän
ei huomannut, kun satuin istumaan kaura-arkun takana hakemassa solkea,
joka oli sinne pudonnut. Minä olin hiljaa kuin hiiri, hän myös. Tuskin
olitte, herra luutnantti, mennyt huoneestanne, ennenkuin hän kiipesi
kuin kissa ikkunasta, otti laatikon, joka on vuoteenne vieressä, lavean
kauhtanansa alle ja alkoi sitten täyttä vauhtia juosta tuonne
turkkilaisten puolelle; mutta silloin olin minä perässä!"
"Se ei ole totta!" huusi Rebekka tuskallisesti, "hän valehtelee;
pelastakaa isäni!"
Hän tarttui käsivarteeni, mutta minä puistin hänet pois kuin
myrkyllisen käärmeen ja kiiruhdin paikalta.
Kun minä tulin kenraalin luo, sanoi tämä:
"Asia on selvinnyt pikemmin kuin ajattelin; olen antava tutkia
petturia, silloin saadaan nähdä, mitä miehiä hän on. Tässä on teille
käsky, joka on vietävä översti K:lle; ratsastakaa sinne niin nopeasti
kuin voitte. Tuolla turkkilaisten puolella on huomattu liikettä.
Suleiman näkyy vielä kerran koettavan syöstä päänsä seinään. Mikä onni,
ettemme vielä ole laskeneet kahta rykmenttiä luotamme. Päivää myöhemmin
olisi tämmöinen hyökkäys voinut olla meille sangen vaarallinen. Luulen
muuten, että teidän Hershkollanne on jotakin tämän asian kanssa
tekemistä; hän lienee jostakin merkistä huomannut, että aiomme lähettää
osan väestämme pois, ja on siitä turkkilaisille ilmoittanut. Senpä
kohta näemme; mutta nyt -- kiiruhtakaa!"
Ratsuni selkään noustessani näin, kuinka Hershkoa kuljetettiin, kädet
taakse sidottuina, sotaoikeuden eteen. Hiukset hajallaan ja kuoleman
kalpeana syöksyi hänen tyttärensä tielleni, huutaen jo kaukaa:
"Pelastakaa isäni!"
Minä pudistin päätäni.
"En voi mitään tehdä hänen hyväkseen!" sanoin.
"Niin ole kirottu! kirottu sinä ja sinun kansasi, jotka olette
murhaajia ja ryöväriä!" huusi hän, puistaen nyrkkiään minua kohden.
Minä kannustin hevostani ja kiiruhdin pois.
Kun tulimme S:t Niklas nimisille linnoituksille antamaan kenraalin
käskyn översti K:lle, oli taistelu jo alkanut; ampumahaudoista ratisi
kiväärin tuli ja kanuunat lähettivät molemmin puolin tuliset
tervehdyksensä. Puolen päivän aikaan koettivat turkkilaiset tehdä
ryntäyksen, mutta kun huomasivat meidän olevan varuillamme ja heitä,
vahvemmat, vetäytyivät he takaisin, jonka jälkeen eivät enää
yrittäneetkään uutta hyökkäystä.
Kun sitten iltapuoleen olin antanut kenraalille kertomuksen päivän
tapauksista, sanoi hän:
"Minun luuloni on toteutunut; Hershko oli Suleimanin vakooja, niinkuin
muutamat kirjeet, jotka hän oli ommellut kauhtanaansa, todistivat. Kun
hän huomasi, että hänen petoksensa oli tullut ilmi, tunnusti hän kaikki
siinä toivossa että sen kautta pelastaisi itsensä. Hän oli todellakin
saanut selvän siitä, että käsky oli tullut vähentää täällä olevia
sotavoimia, ja sitten oli hän käyttänyt kaiken viekkautensa
urkkiakseen, minä päivänä se oli tapahtuva, jotta saisi sen ilmaistuksi
Suleimanille. Hän oli koettanut tyttärensä kautta houkutella teiltä
tietoja siitä, ja kun se ei onnistunut, oli hän koettanut saada
käsiinsä teidän kirjesäiliönne. Kun tämäkään ei onnistunut, oli hän
koettanut tänä aamuna varastaa sen; mutta yritys päättyi onnettomasti
hänelle. Hän tiesi, missä tavallisesti säilytitte virallisia
kirjeitänne, ja koetti sentähden tyttärensä kautta houkutella teitä
pois asunnostanne, saadakseen teidän kirjesäiliönne käsiinsä ja
kiiruhtaaksensa sitten sen kanssa Suleimanin luo. Ja hän olisi
onnistunutkin, ellei uskollinen ja valpas Danilonne olisi joutunut
väliin. Iloitsen siitä, että tämä asia on näin hyvin päättynyt. --
Menkää nyt lepäämään, sitä kyllä tarvitsette päivän ponnistuksien
jälkeen."
Asuntooni mennessäni näin leirin vieressä olevalla kukkulalla hämärässä
jonkinlaisen rakenteen. Danilo sanoi sen olevan hirsipuun, jossa
Hershko, sotaoikeuden tuomion mukaan, oli saanut petoksensa palkan --
hänen tyttärestään en ole sittemmin mitään kuullut.