Jättiläinen kaatui, kuoli pois, muuttui tomuksi. Tuuliaispää tapasi
hänen tuhkansa, sirotti sitä maan yhdeltä rajalta toiselle. Tomunhiukat
lentelivät sinne tänne: useat sinkoilivat ulkomaillenkin, jopa joutui
niitä meren tuolle puolenkin. Niin sirotteli niitä myrskytuuli.
Näitä jättiläisen tuhan-hiukkoja olin minäkin, -- minä mitätön,
menneitä muisteleva, nykyisiä kärsivä, tulevaisia aavistava
tomun-kipinä.
Minuakin ajeli myrskytuuli valtakunnan yhdeltä ääreltä toiselle.
Monesti olisin voinut päästä ulkomaille, -- aina palasin rajalta, en
saattanut jättää tätä maata.
Mieleeni muistui sen kangasteleva lakea; ma näin paimenten yötulen,
kuulin kaukaa paimentorven toitotuksen; tumman-viheriäisellä kummulla
istui lammas-paimen. Kukapa tiesi, ketkä ja kuinka monta siihen on
haudattu?
Mieleeni muistui hirveän suuri vuoriselänne. Sen päältä näkyy pieniä
valkoisia kyliä, alahalla laaksossa kaikuu iltakellon soitto. Kukapa
tiesi, kuinka monta ihmistä siellä kyynelsilmin rukoilee kellon
soidessa ja miksi he sitä tekevät?
Mieleeni muistui komea kaupunki metelineen. Miksi? Siksi että sen
akkunat kaikki nyt ovat suljetut. Monta ihmistä oleskeli siinä kerran
onnellisina hyviä päiviä. Kukapa tiesi, mihinkä nyt ovat joutuneet,
missä oleskelevat? Loppumattomilla matkoillako, metsiköissäkö,
kulokoissako, pakolaisina välttäin päivän valoa ja ihmisten kasvoja?
Mieleeni muistui luhistumaisillaan oleva kapakka väkirikkaan kylän
päässä. Siellä lyöpi ryysyinen Mustalais-ukko surullista nuottia
valittavalla Sympalillansa; ken siellä ryypiskelee, painaa hattunsa
syvään silmillensä ja huutaa Mustalaiselle: "älä lyö sitä nuottia!"
Kukapa tiesi, mitä niin surullista siinä nuotissa on?
Mieleeni muistui isäni ikivanha huone. Ma näin jo etäältä sen akkunain
viheriäiset etehiset; katolla kellertivät kattolaukan kukat, portin
sisäpuolella haukkui vanha talonkoira. Yön hiljaisuudessa kulkee
kadulla väsynyt mies, kaukaa kuuluu yövartian huuto; väsynyt mies
katsoo akkunasta, huoneessa istuu vaimo yksinään pipliasta lukien,
väsynyt mies pakenee taasen pois. Se väsynyt mies on siis minun
kaltaiseni.
Mieleeni muistui syvästi murheellinen vaimo. Öisen lampun ääressä
ajatuksiinsa vaipuneena istuu hän, pää käden nojassa. Kauas, kauas
kannattavat ajatukset hänen hartaasti ikävöivää mieltänsä, halki aavain
aroin, pensas-metsikköin ja vierasten kaupunkien.
Miljoonain ihmisten joukossa se etsii yhtä, jota ei löydä. Yht'äkkiä
kohtaa palava suutelu hänen sylissä lepäävää kättänsä, tuttu ääni sanoo
hänen nimensä, hän kavahtaa seisaalleen katsellen ympärillensä. Ei
ketään ole näkyvissä. Öinen lamppu palaa vienolla leimulla.
Ja kiusalliset muistot eivät suvainneet minun mennä kauemmas
kuvituksissani. Hurja mielenteko, jonkinmoinen hulluus pakotti minun
palaamaan, kangastelevaa lakeata ja sille tuotuja hautakumpuja
hakemaan, käymään vuoret ja laaksolot, rientäväin virtain rannat ja
oudot valkoiset kylät, vaeltamaan suureen meluiseen kaupunkiin, kaukaa
katselemaan sen puoleksi sumuun peittyneitä torneja ja palatsia, ja,
kun yö oli laskeutunut seudulle, luikkailemaan sen äänettömillä
kaduilla, niinkuin se joka menee murhapolttoa sytyttämään,
kurkistelemaan sisälle tunnetun huoneen akkunasta, katsomaan syvästi
murheellista vaimoa, kuinka hän öisen lampun ääressä hereillään
uneksuu, hyvää yötä hänelle sanomaan ja sitten -- etsimään ensimäistä
vankihuoneen vartiaa, tekipähän minulle mitä tahansa.
Ja ma läksin matkalle tunnettua maata ja tuntematonta tulevaisuutta
kohti.
Kuinka murskaksi murtunut koko mailma oli! Ratkenneet olivat kaikki
yhteiskunnalliset siteet, -- perheelliset suhteet, uskonto, la'it,
omaisuus, -- kaikki, kaikki oli nurinniskoin mennyt, hävinnyt.
Ma nä'in poroksi palaneita kaupunkia, joiden asukkaat ei uskaltaneet
kotiin palata, koska toisiansa pelkäsivät; ma nä'in vaimoja mustassa
murhepuvussa, joista yhden mies oli sotaan sortunut, toisen vangiksi
joutunut, kolmannen teille tietämättömille kadonnut; ma näin morsiamen,
joka oli leskeksi joutunut, ennenkun oli voinut vaimoksi päästä,
vaimon, joka kuljeskeli sotakentältä sotakentälle tietämättömiin
joutunutta miestään haudattuin joukosta hakien, ja maata kiertävän
miehen, jonka vaimonsa oli hyljännyt, unhottanut, toisen omaksi
antautuen.
Maankulkeudessa oleva isänmaan-suojelia, joka raajarikkona palasi
sodasta, vainottu kansalainen, joka hädässään kielsi nimensä,
harvalukuiseksi supistunut perhe, kerjäläiseksi joutunut kansa,
käymättömät kirkot, taika-uskoa levittävät petturit, haudat
tiepuolissa, -- sanelenko kaikista näistä ja niiden yhteydessä olevista
surkeista tapauksista, kirjotanko niistä?
Tuskansa salassa pitäen, on tämä kansa surkastuva pois. Mutta jos
suorastaan sanon sen sairauden oireet, niin kenties ilmaantuu lääkäri,
joka ne voipi parantaa; vai olisikohan kenties asian laita niin, että
kaikki, mitä tulen kirjottamaan, ei enään ole sairaan oireita, mutta
vaan anatomistan veitsen alle joutuneen ruumiin leikelmiä?