XIV.

Jeanne ei käynyt enää ulkosalla, ei hievahtanut enää paikaltaan. Hän

nousi joka aamu samaan aikaan, katsoi ikkunasta, minkälainen ilma oli,

ja meni sitten istumaan ruokasaliinsa uunin ääreen.

Siellä hän istui päivät pitkään liikkumatta, tuijottaen vain tuleen,

antaen ikävien ajatustensa harhailla mielin määrin ja seuraten

kurjuutensa surullista kulkua. Ja hämärä laskeutui vähitellen hänen

pieneen huoneeseensa hänen hievahtamatta paikaltaan muuta kuin

lisätäkseen puita pesään. Sitten toi Rosalie hänelle lampun ja sanoi:

-- No, rouva Jeanne, teittiä pitää vähä ravistaa, ett' tulis' viel'

ruokahalu tän' iltan'.

Häntä vaivasivat usein piintyneet ajatukset, ja turhanpäiväiset

mietteet kiusasivat häntä niin, että vähäisimmätkin asiat näyttivät

hänen sairaissa aivoissaan äärettömän tärkeiltä.

Hän eli vain menneisyydessä, ammoin jo olleessa ajassa, muisteli alati

elämänsä ensimmäisiä aikoja ja häämatkaansa Korsikaan. Tämän saaren

maisemat, jotka jo kauan sitten olivat jääneet häneltä unohduksiin,

ilmestyivät yht'äkkiä hänen silmiensä eteen uunin hiiloksessa. Ja hän

muisti kaikki yksityiskohdat, kaikki pikkuseikat, kaikki henkilöt,

jotka oli siellä nähnyt. Hän oli näkevinään heidän oppaansa Jean

Ravolin ja kuulevinaan hänen äänensäkin.

Sitten muisteli hän Paulin lapsuuden ajan suloisia vuosia, jolloin

poika pani hänet istuttamaan vihanneskasveja ja hän oli polvillaan

mullassa täti Lisonin vieressä ja he molemmat kilpailivat tehdäkseen

mieliksi lapselle, joka tahtoi koettaa, kumpi heistä taitavammin pystyi

istukkaita ottamaan ylös ja sai suurimman määrän uusia niistä

kasvamaan. Ja hiljakseen sopersivat hänen huulensa: "Paulet, pikku

Paulet poikani!" aivan kuin hän olisi puhutellut poikaansa. Ja kun

hänen unelmansa tulivat tähän sanaan, niin kirjoitteli hän välistä

tuntikausia tyhjään ilmaan sormellaan kirjeitä hänelle. Hän piirteli

niitä verkalleen istuessaan uunin ääressä, kuvitteli oikein näkevänsä

ne, ja kun luuli erehtyneensä, alkoi hän P:stä uudelleen, kirjoittaen

väsymyksestä vapisevalla kädellään ja ponnistaen voimansa voidakseen

kirjeen loppuun panna oman nimensä. Ja lopetettuaan alkoi hän uudelleen

taas.

Lopulta ei hän enää jaksanut, sekoitti kaikki, kirjoitti ihan toisia

sanoja ja hermostui aivan hulluuteen saakka.

Hän sai yksineläjän kaikki omituiset tavat. Häntä suututti, kun

pieninkin esine ei ollut tavallisella paikallaan.

Usein pakoitti Rosalie hänet kävelemään ja vei hänet ulos maantielle,

mutta parinkymmenen minuutin kuluttua sanoi jo Jeanne: "En jaksa enää,

lapsukaiseni!" Ja istuutui ojan reunalle.

Kohta oli kaikkinainen liikkuminen hänelle vastahakoista, ja hän oli

vuoteessaan niin myöhään kuin mahdollista.

Yksi ainoa tapa oli hänessä pysynyt lapsuudesta asti aivan

muuttumattomana, se, että hän heti kahvin juotuaan äkkiä nousi

vuoteestaan. Hän oli aivan erikoisesti mieltynyt juomaan kahvia

puolittain keitetyn maidon kanssa, ja häneen olisi koskenut kovasti,

jos hänen olisi täytynyt jäädä ilman tätä juomaansa. Siksi odottikin

hän joka aamu kärsimättömänä Rosalien tuloa huoneeseen, ja heti kun

täysi kuppi vain oli asetettu hänen yöpöydälleen, hypähti hän

istualleen ja tyhjensi sen nopeasti, jopa hieman ahmienkin. Ja heittäen

sitten pois peitteensä hän alkoi nopeasti pukeutua.

Mutta vähitellen otti hän tavakseen ruveta haaveksimaan ja

mietiskelemään vielä jonkun aikaa sen jälkeen, kun oli pannut kuppinsa

pois, ja kävi uudelleen pitkäkseen vuoteeseensa. Ja päivästä päivään

venytti hän tätä laiskotteluaan, kunnes Rosalie vihoissaan tuli ja

miltei väkisin puki hänen päälleen.

Ei hänellä muuten ollut enää nimeksikään omaa tahtoa, ja kun hänen

palvelijansa pyysi häneltä neuvoa, kysyi häneltä jotakin, tahtoi tietää

hänen mielipidettään, niin vastasi hän: "Tee miten tahdot, kultaseni!"

Hän uskoi, että häntä suorastaan vainosi jonkinlainen

hellittämätön kova kohtalo, niin että hänestä tuli oikea itämaalainen

sallimaanuskoja, ja kun hän oli aina nähnyt, että hänen unelmansa

häipyivät tyhjiin ja hänen toiveensa raukesivat, niin ei hän uskaltanut

enää mitään yrittääkään, vaan horjui ja epäili päiväkaudet ennenkuin

kävi yksinkertaisempiinkaan asioihin käsiksi, sillä hän oli varma

siitä, että aina tekisi nurinkurin ja että kaikki kääntyisi hänelle

pahoinpäin. Ja alati sanoi hän:

-- Minulla vain ei koskaan ole ollut onnea elämässä.

Johon Rosalie vastasi:

-- Mitähä te sanoisitt', jos teittin pitäis työt' tehdä leippänn'

etteen, jos teittin pitäis' jok' aamu kello kuudelt' ylös noust' ja

päivätyöhön menn'? Ja niit' semmoisii kyll' on senttää, ja kun he

vanhoiksi tulee, niin kuolee he kaikk' kurjuuteen.

Jeanne sanoi silloin:

-- Ajattelehan toki, että olen aivan yksin, että poikanikin on minut

hylännyt.

Siitä Rosalie suuttui ja tiuskasi:

-- Mokomaki juttu! Entäs sitt' ne lapset, jotk' ovat sotapalveluksess'?

Entäs ne, jotk' Ameriikkaha menee?

Ameriikka oli hänestä jokin epämääräinen maa, jonne ihmiset menevät

rikkautta ansaitsemaan palaamatta sieltä koskaan takaisin.

Ja hän jatkoi:

-- Ain' tulee kuitenk' hetk', kun erot' pitää, sill'ei vanhat ja nuoret

voi koko ikääns' yhdess' elää. Entäs, jos hän kuollu' ois, mitäs te

silloin sanoisitt'? -- lopetti hän jäyhästi.

Silloin ei Jeanne vastannut enää mitään. Hän voimistui kuitenkin

hiukan, kun ilma kevään tullen kävi lauhaksi, mutta tätä virkeyden

paluuta käytti hän hyväkseen vain niin, että heittäytyi yhä enemmän

synkkien ajatustensa valtaan.

Mentyään eräänä aamuna ullakolle jotakin esinettä etsimään, löysi hän

sattumalta sieltä arkun, joka oli täynnä vanhoja almanakkoja. Niitä oli

säilytetty, kuten on tapa muutamilla maalaisihmisillä. Ja Jeannesta

tuntui silloin, että hän oli löytänyt entisen elämänsä vuodet. Ja hänet

valtasi silloin omituinen, sekava mielenliikutus, kun hän seisoi tuon

almanakkakasan ääressä.

Hän vei ne kaikki alas ruokasaliin. Niitä oli kaiken kokoisia, suuria

ja pieniä. Ja hän alkoi järjestää niitä pöydälle vuosiluvun mukaan.

Yht'äkkiä löysi hän ensimmäisen, jonka oli tuonut mukanaan Peuples'iin.

Sitä hän katseli kauan. Siinä olivat ne päivät, jotka hän oli merkinnyt

samana aamuna, jolloin lähti Rouen'ista, seuraavana päivänä sen

jälkeen, kun oli päässyt luostarikoulusta. Ja hän alkoi itkeä. Hän itki

karvaita, verkkaisia kyyneleitä, kuin vanha vaimo raukka ainakin

istuessaan pöydälle levitetyn viheliäisen elämänsä edessä.

Hänet valtasi silloin ajatus, joka kohta vietteli hänet hirveällä,

hellittämättömällä, hurjalla tavalla. Hän tahtoi ottaa selkoa siitä,

mitä oli tehnyt, melkein päivästä päivään.

Hän ripusti seinille peräkkäin kaikki nuo kellastuneet almanakat ja

kulutti tuntikausia katsellessa niitä, milloin mitäkin, ja

miettiessään:

-- Mitä tapahtui minulle tuossa kuussa?

Hän oli alleviivannut elämänsä muistettavimmat päivät, välistä löysi

hän kokonaisen sanankin, ja näin järjesti, ryhmitti ja liitti hän

sitten yhteen kaikki pikkuseikat, jotka olivat sattuneet jonkun tärkeän

tapauksen edellä tahi jälkeen. Itsepäisesti tarkastamalla kaikki,

ponnistamalla muistiaan ja keskittämällä kaiken tahdonvoimansa onnistui

hänen selvittää melkein kaikki Peuples'issa oloaikansa ensimmäiset

vuodet, sillä hänen elämänsä etäisimmät muistot johtuivat hänelle

tavattoman helposti ja havainnollisesti mieleen. Sitävastoin tuntuivat

hänestä seuraavat vuodet häipyvän jonkinlaiseen usvaan ja sekaantuvan

toinen toisiinsa, niin että hän välistä viipyi äärettömän kauan jonkun

vuoden almanakan edessä seisoen pää painuksissa ja ajatus jännitettynä

menneisyyttä kohti voimatta selvittää, oliko se muisto tästä vai tuosta

almanakasta löydettävissä. Näin kulki hän toisesta almanakasta toiseen

pitkin salia, jota ympäröivät aivan kuin ristintien kuvat nuo menneiden

päivien muistomerkit. Äkkiä saattoi hän istuutua jonkun eteen ja jäädä

paikalleen liikkumatta iltaan asti katsellen sitä mietteisiinsä

vaipuneena.

Kun sitten auringon lämmittäessä kaikki elämännesteet elpyivät eloon,

kun vilja alkoi pelloilla kasvaa ja puut vihannoida, kun omenakukat

pihalla puhkesivat vienosti punertaviksi palloiksi ja levittivät

tuoksuaan lakeudelle, silloin valtasi hänet yht'äkkiä kova levottomuus.

Hän ei pysynyt enää paikoillaan, vaan käveli edestakaisin, meni ulos ja

tuli jälleen takaisin monta monituista kertaa päivässä, ja kuljeksi

välistä talosta taloon haltioissaan aivan kuin jonkinlaisen ikävän

kuumeessa.

Kun hän näki ruohikossa päivänkukan piilevän tahi auringon säteen

väreilevän puunlehvillä tahi sinisen taivaan kuvastuvan vesilätäkössä

maantien kuopassa, niin käänsi ja myllersi se hänen mielensä kokonaan

herättäen hänessä kuin kaiun nuoren tytön sydämen ailahduksista,

tunteita niiltä kaukaisilta ajoilta, jolloin hän haaveksi kenttiä

pitkin samoillessaan.

Hän oli tuntenut saman väristyksen, nauttinut samasta suloisesta

hurmasta noina lämpiminä päivinä, jolloin hän odotti tulevaisuutta,

kuten nyt, kun hänen tulevaisuutensa jo oli mennyt. Nyt nautti hän

siitä vielä sydämessään, mutta kärsi samalla kertaa aivan kuin tuo

uudelleen heränneen elämän ikuinen ilo tunkeutuessaan hänen

kuihtuneeseen ruumiiseensa, hänen viileään vereensä ja lamautuneeseen

sieluunsa olisi kyennyt luomaan häneen vain heikon ja tuskallisen

viehätyksen tunteen.

Hänestä tuntui myöskin kuin jotakin olisi muuttunut kaikkialla hänen

ympärillään. Aurinko ei ollut enää yhtä lämmin kuin hänen

nuoruudessaan, taivas ei enää yhtä sininen, nurmi ei enää yhtä vihanta

eikä kukkaset yhtä heleät ja tuoksuvat, yhtä juovuttavat.

Toisin päivin valtasi hänet kuitenkin niin suloinen elämän tunne, että

hän alkoi uudelleen ikävöidä jotakin, toivoa ja odottaa, sillä onko

edes mahdollista, olkoonpa kohtalo kuinka itsepintaisen kova tahansa,

olla kokonaan toivomatta, kun luonnossa on kaunista.

Hän käveli kävelemistään tuntikausia kuin kiihtyneen mielensä

pakoittamana. Ja toisinaan pysähtyi hän yht'äkkiä istuutuakseen

maantien varrelle ja miettiäkseen noita ikäviä asioita. Miks'ei häntä

oltu rakastettu niinkuin muita? Miks'ei hän ollut saanut osakseen

rauhallisen elämän vaatimattomintakaan onnea?

Jopa hän toisinaan hetkiseksi unhoitti senkin, että oli tullut

vanhaksi, ettei hänellä ollut enää muuta edessään kuin muutamia ikäviä,

yksinäisiä vuosia ja että koko hänen elämänsä ura jo oli loppuun

kuljettu. Ja kuin ennen muinoin, kuudentoista vuotiaana ollessaan,

rakenteli hän silloin sydäntään viihdyttäviä suunnitelmia, pieniä

suloisia tulevaisuuden unelmia. Mutta sitten tuli taas hänen sieluunsa

todellisuuden kova tunne, hän nousi ylös masentuneena kuin jokin raskas

paino olisi murtanut hänen voimansa, ja verkalleen lähti hän kulkemaan

kotia kohti jupisten: "Senkin vanha hupsu! Senkin vanha hupsu!"

Silloin sanoi Rosalie hänelle yhtämittaa:

-- Olkaas tok' rauhass', rouva! Mitäs te sill'viisii hääritt'.

Johon Jeanne alakuloisesti vastasi:

-- Minkäs sille voin? Olen kuin "Massacre" viimeisinä päivinään.

Eräänä aamuna tuli Rosalie hänen huoneeseensa tavallista aikaisemmin

ja, pannessaan hänen yöpöydälleen kahvin, sanoi hän:

-- Juokaas pian ny'! Denis on tuoll' ulkon' oottamass'. Me lähdemm'

kaikk' Peuples'iin, sill' mun on sinn' asiaa.

Jeanne luuli pyörtyvänsä, niin liikutetuksi tuli hänen mielensä. Ja

vavisten, päästä pyörällä ja voimattomana tuon ajatuksen johdosta, että

sai nähdä entisen rakkaan kotinsa, alkoi hän pukeutua.

Taivas levisi heleänä yli maailman ja hilpeästi juoksi hevonen lähtien

välistä laukkaamaan. Kun he olivat saapuneet Étouvant'in kuntaan, voi

Jeanne tuskin hengittääkään, niin rajusti sykki hänen sydämensä. Ja kun

hän sitten näki aitauksen tiilipatsaat, äännähti hän hiljaa ja aivan

tietämättään: "Oi, oi, oi!" aivan kuin hänen sydämeensä olisi koskenut.

Couillard'in talossa riisuttiin hevonen valjaista, ja sillä välin kuin

Rosalie poikansa kanssa meni asioilleen, tarjoutuivat moision

vuokralaiset saattamaan Jeannea kartanoa katsomaan. Kartanon isäntäväki

sattui juuri olemaan poissa ja hänelle annettiin avaimet käteen.

Hän meni sinne yksin, ja tultuaan vanhan kartanon eteen meren puolelle,

pysähtyi hän katselemaan. Kaikki oli ulkona entisellään, ja sinä

päivänä säteili aurinkokin hymyillen tuon ison, harmaan rakennuksen

himmentyneille seinille, joissa ikkunaluukut olivat kiinni.

Pieni kuivettuneen oksan palanen putosi hänen hameelleen ja hän loi

ylös silmänsä. Se oli kirvonnut plataanista. Jeanne meni sen luo ja

taputteli kuin eläintä tuon suuren puun sileätä, vaaleata runkoa. Hänen

jalkansa sattui sitten nurmella olevaan lahonneeseen puupalaseen. Se

oli kappale penkkiä, jossa hän niin usein oli istunut omaistensa

kanssa, sitä samaa penkkiä, joka oli laitettu samana päivänä, jolloin

Julien ensimmäisen kerran kävi heillä.

Sitten tuli hän eteisen kaksoisovelle, jota hänen oli kovin vaikea

saada auki, sillä ruostunut iso avain ei ottanut kiertyäkseen. Vihdoin

aukeni kuitenkin lukko kovalla kitinällä ja ovenpuolisko, joka myös

vähän piti vastaan, antoi myöten hänen sysäykselleen.

Melkein juosten riensi Jeanne heti ylös huoneeseensa. Hän ei tuntenut

sitä entisekseen, sillä sen seinät olivat verhotut vaaleilla

papereilla. Mutta hänen avattuaan ikkunan huumasi häntä ytimiin asti

koko tuo rakas näky taivaanrantaa myöten, metsikkö, jalavat, lakeus ja

meri ruskeine purjeineen ylt'ympäriinsä, jotka näyttivät

liikkumattomilta kaukana aavalla ulapalla.

Sitten alkoi hän samoilla tyhjässä, avarassa rakennuksessa. Hän katseli

noita seinillä olevia hänen silmilleen tuttuja tahroja. Hän pysähtyi

pienen rei'än kohdalle, joka oli rappauksessa ja jonka paroni oli

siihen tehnyt, kun nuoruuden aikojaan muistellen huvikseen usein

ikäänkuin aseella iski kepillä seinään siitä ohi kulkiessaan.

Äitivainajansa huoneesta löysi hän oven takaa, pimeästä nurkasta,

kultanuppisen neulan, jonka hän oli sinne ennen muinoin pistänyt (hän

muisti sen nyt) ja jota hän sitten monta vuotta oli kaivannut. Ei

kukaan ollut sitä silloin löytänyt. Hän otti sen sieltä kallisarvoisena

muistona ja suuteli sitä.

Hän kävi joka paikassa ja etsi, tunsi taas nuo huoneiden

seinäpapereissa olevat, melkeinpä näkymättömät jäljet, sillä uusia

papereita ei oltu seinille pantu, näki jälleen nuo kummalliset kuvat,

jotka mielikuvitus usein muodostaa kankaiden ja marmorin kuvioista ja

ajan likaamien kattojen varjoista.

Hän astui äänettömin askelin tuossa suuressa, hiljaisessa kartanossa

aivan kuin hautausmaalla, sillä siellä lepäsi koko hänen entinen

elämänsä.

Hän meni alas saliin, joka oli pimeä ikkunaluukkujen ollessa kiinni, ja

kesti kauan ennenkuin hän saattoi mitään eroittaa siellä. Mutta sitten

kun hänen silmänsä olivat tottuneet pimeyteen, tunsi hän taas

vähitellen seinäverhot lintukuvineen. Kaksi nojatuolia seisoi vielä

uunin edessä aivan kuin niissä juuri olisi istuttu; ja huoneen hajukin,

jonka hän hyvin tunsi ja joka on olemassa samoin kuin elävilläkin

olennoilla, tuo epämääräinen, mutta silti helposti tunnettava vanhojen

huoneustojen selittämätön haju tunkeutui hänen sieramiinsa, kietoi

hänet muistoihin ja juovutti hänen ajatuksiaan. Hän seisoi siellä

läähättäen, vetäen keuhkoihinsa tuota menneen ajan henkeä ja tuijottaen

noihin kahteen tuoliin. Ja yht'äkkiä synnytti hänen aivoihinsa

kiintynyt ajatus hänessä hetkellisen harhakuvan ja hän oli näkevinään,

hän näki, aivan samoin kuin monta kertaa ennen oli nähnyt, isänsä ja

äitinsä istuvan lämmittelemässä jalkojaan uunin edessä.

Pelästyneenä peräytyi hän, työkkäsi selin oven pieleen, piteli siitä

kiinni, ettei kaatuisi, ja tuijotti tuijottamistaan tuoleihin.

Näky katosi.

Hämmästyksissään seisoi hän paikallaan muutamia minuutteja, sai sitten

vähitellen vallan itsensä ylitse ja tahtoi paeta pois peläten tulevansa

hulluksi. Sattumalta loi hän silmänsä oven pieleen ja huomasi siinä

Paulet'n mitta-asteikon. Kaikki pienet viivat olivat paikoillaan

maalissa eri pitkien välimatkojen päässä ja numerot, jotka olivat

kynäveitsen kärjellä siihen merkityt, osoittivat Paulet'n iän

kuukausittain sitä mukaa, kuin hän oli kasvanut. Paikoitellen oli siinä

paronin, -- isompaa, -- käsialaa, paikoitellen hänen omaansa,

pienempää, paikoitellen taas täti Lison'in hieman vapisevaa käsialaa.

Ja hänestä tuntui, että hänen lapsensa, semmoisena kuin hän silloin

oli, seisoi siinä hänen edessään vaaleatukkaisena ja painaen otsaansa

oven pieltä vasten mitattaessa hänen pituuttaan.

Paroni huudahti:

-- Jeanne, hän on kasvanut yhden senttimetrin kuudessa viikossa.

Ja rakkaudenpuuskassaan Jeanne alkoi suudella oven pieltä.

Samassa huudettiin hänelle ulkoa.. Se oli Rosalien ääni:

-- Rouva Jeanne, rouva Jeanne, aamiainen on valmis.

Hän juoksi suinpäin ulos. Hän ei ymmärtänyt mitään, mitä hänelle

sanottiin. Hän söi vain, mitä hänen eteensä pantiin, kuuli puhuttavan

tietämättä mistä, puheli varmaankin talonpoikain kanssa, jotka

kyselivät hänen vointiaan, antoi suudella itseään, suuteli itsekin

poskia, joita hänen eteensä kurotettiin, ja sitten nousi hän rattaille.

Kun kartanon korkea katto oli kadonnut näkyvistä puitten taakse, alkoi

hirveä ahdistus painaa hänen poveaan. Hän tunsi sydämessään, että oli

sanonut kodilleen ainiaaksi hyvästi.

He tulivat takaisin Batteville'en. Juuri kun hän oli menemässä sisään

uuteen asuntoonsa, huomasi hän jotakin valkoista oven alla. Se oli

kirje, jonka postimies oli sinne pistänyt hänen poissaollessaan. Hän

huomasi heti, että kirje oli Paulilta ja hän aukaisi sen tuskasta

vavisten. Paul kirjoitti:

"Rakas äitini! En ole sinulle ennemmin kirjoittanut, sillä en

tahtonut, että tekisit turhan matkan Pariisiin, koska minun itseni

hetimmiten täytyy käydä Sinun luonasi. Minua on juuri kohdannut suuri

onnettomuus ja olen kovassa pulassa. Vaimoni on kuolemaisillaan

synnytettyään pikku tytön kolme päivää sitten ja minulla ei ole

vähääkään rahaa. En tiedä, mitä tehdä lapselle, jota ovenvartijan

vaimo elättää imukepullolla niin hyvin kuin voi, ja minä pelkään

lapsen kuolevan. Etkö sinä voisi siitä huolehtia? En suorastaan

enää tiedä, mitä tehdä, eikä minulla ole rahaa antaakseni lapsen

elätettäväksi. Vastaa ensi postissa!

Sinua rakastava poikasi

Paul."

Jeanne vaipui tuolille jaksaen tuskin kutsua Rosalieta luokseen. Kun

hän oli tullut, lukivat he kirjeen uudelleen ja istuivat kauan ääneti

toistensa edessä.

Vihdoin lausui Rosalie:

-- Mä lähden pikkast' hakemaan, rouva. Ei hänt' sill' viisii voi

jättää.

Jeanne vastasi:

-- Lähde, kultaseni!

He olivat vielä ääneti; sitten sanoi Rosalie:

-- Pankaa hattu päähänn', rouva, niin mennään Goderville'en notaarin

tykö. Jos se toinen kuolee, niin on herra Paulin nyt hänet naitava sen

pikkase vuoks'.

Sanaakaan sanomatta pani Jeanne hatun päähänsä. Sanomaton, syvä ilo

täytti hänen sydämensä, kavala ilo, jonka hän tahtoi salata mistä

hinnasta tahansa, noita inhoittavia iloja, jotka nostavat punan

kasvoille, mutta joista äärettömästi nauttii sielunsa sisimmässä

sopessa: hänen poikansa jalkavaimo oli, näet, kuolemaisillaan.

Notaari antoi Rosalielle tarkkoja tietoja ja Rosalien pyynnöstä lausui

hän ne moneen kertaan. Ja kun oli sitten varma siitä, ettei erehtyisi,

sanoi Rosalie:

-- Olkaa huolet' ny'! Kyll' mä asian toimitan.

Ja samana yönä hän matkusti Pariisiin.

Kaksi päivää oli Jeanne pää niin sekaisin, ettei hän kyennyt miettimään

mitään. Kolmannen päivän aamuna sai hän pienen kirjeen Rosalielta, joka

ilmoitti vain tulevansa, saman päivän iltana, ei mitään muuta.

Kello kolmen aikaan antoi Jeanne naapurinsa valjastaa kärryt ja viedä

hänet Beuzevillen asemalle, jossa hän odotti palvelijattarensa tuloa.

Hän seisoi asemasillalla tuijottaen koko ajan raiteita pitkin, jotka

kapenemistaan kaveten häipyivät etäisyyteen. Vähä väliä katsoi hän

kelloa. -- Vielä kymmenen minuttia. -- Vielä viisi. -- Vielä kaksi. --

Nyt oli aika junan tulla. -- Mutta ei mitään näkynyt tuolla etäisellä

tiellä. Yht'äkkiä huomasi hän sitten valkoisen kohdan, savua, ja sitten

sen alla mustan pisteen, joka alkoi suurenemistaan suureta läheten

kovaa vauhtia. Ja vihdoin kulki iso kone vauhtiaan hiljentäen ja

puhkuen Jeannen ohi, joka katseli tarkkaan vaunuihin. Useita ovia

avautui ja ihmisiä tuli ulos, puseroihin puettuja talonpoikia, naisia

korineen ja pikkuporvareja, lerppahatut päässään. Vihdoin huomasi hän

Rosalien, joka tuli kantaen sylissään jonkinlaista valkoista kääröä.

Jeanne tahtoi mennä häntä vastaan, mutta hänen jalkansa olivat käyneet

niin hervottomiksi, että hän pelkäsi kaatuvansa. Kun Rosalie huomasi

hänet, meni hän emäntänsä luokse rauhallisena kuten aina ja sanoi:

-- Päivää, rouva! Täss' mä taas oon. Mut ei se vaivatt' kulunn'.

-- No? -- kysyi Jeanne.

-- No, -- vastasi Rosalie, -- hän kuol' viime yön'. Heiät vihittiin ja

täss' on pikkanen.

Ja hän ojensi Jeannelle lapsen, jota ei näkynytkään vaatteiden sisältä.

Koneellisesti otti Jeanne lapsen häneltä; he poistuivat asemalta ja

nousivat rattaille.

Sitten sanoi Rosalie:

-- Herra Paul tulee hautajaisten peräst'. Huomenn' vissist tähä aikaa.

Jeanne sai vain soperretuksi:

-- Paul!...

Aurinko oli painumaisillaan taivaanrantaan valaen kirkkauttaan

vihannoiville lakeuksille, jossa siellä täällä heleinä kukki

kullankarvaisia voikukkia ja veripunaisia valmuja. Ääretön rauha lepäsi

yli tyynen maan, josta versoivat elämänidut. Kärryt kiitivät nopeaa

vauhtia ajomiehen hoputtaessa hevostaan kieltään maiskauttamalla.

Ja Jeanne katsella tuijotti eteensä ylös ilmaan, kohti sinistä

taivasta, jossa viilteli pääskysiä kiitäen, kaarrellen. Ja äkkiä tuntui

hänen polvissaan, hänen ihossaan, läpi hänen hameensa, suloinen lämpö

tuosta pikkuolennosta, joka nukkui hänen sylissään.

Silloin valtasi hänet ääretön mielenliikutus. Hän paljasti yht'äkkiä

lapsen kasvot, joita ei vielä ollut nähnyt, poikansa tyttären kasvot.

Ja kun tuo hento olento, kirkkaan valon häikäisemänä, aukaisi siniset

silmänsä ja liikutti huuliaan, alkoi Jeanne sitä kiihkeästi halailla,

nosti sen käsivarsilleen ja suuteli sitä suutelemistaan.

Tyytyväisenä, mutta karskisti hillitsi Rosalie häntä:

-- No, no, rouva, riittää jo, tai laitatt' sen huutaan! Ja sitten

lisäsi hän vastaten varmaankin omille ajatuksilleen:

-- Elämä, nähkääs, ei oo niin hyvä eikä niin huono kuin miks' sit'

luulee.