Kapteeni Phippsin, nykyisin lord Mulgraven, viimeisellä
pohjoisnapa-retkellä olin minäkin mukana, en upseerina, vaan muutoin,
ystävänä vaan.
Kerran, kun oltiin ylimmäisillä leveyspiireillä, otin minä taas
teleskopini, sen saman, joka minulla oli ollut mukana Gibraltarin
piirityksessä, ja tarkastelin tapani mukaan seutuja.
Noin puolen peninkulman päässä meistä näkyi suunnattoman suuri
jäävuori, ainakin niin korkea kuin laivan keskimasto. Vuoren
huipulla huomasin kaksi jääkarhua, jotka näyttivät olevan verisessä
taistelussa keskenään. Minä otin pyssyni, astuin alas jäälautalle
ja rupesin kiipeämään huippua kohti. Mutta se ei ollutkaan leikin
tekoa. Välisti minun piti hypätä hirvittäväin kuilujen yli, toisin
vuoroin taas oli jää niin siloista ja liukasta, että tuon tuostakin
menin kumoon. Vihdoin pääsin lähelle karhuja, mutta huomasin samalla,
ett'ei niillä olekaan taistelu mielessä; muutoin kisailevat vaan.
Minä laskin jo karhuntaljani arvon -- pedot olivat vähintäkin lihavan
härjän kokoisia kumpainenkin, -- mutta juuri kuin olin ojentanut
pyssyni, silloin lipesi minulta oikea jalka, minä kaaduin seljälleni
ja menin tainnoksiin. Toinnuttuani noin neljännestunnin kuluttua
hämmästyin kovin. Toinen pedoista oli kääntänyt minut alassuin ja
tarttunut hampaillaan minua vyötäisistä. Yläosa ruumistani oli karhun
mahan alla, jalat roikkuivat edessä. Ties minne se pahus olisi minut
raahannutkaan, mutta minä en häikäillyt: sieppasin jahtipuukkoni
ja sivalsin karhun vasemmasta takatassusta kolme varvasta poikki.
Silloin se päästi minut irti, kauheasti parkuen. Hetken kuluttua
se täytti minun päälleni, mutta minä laukaisin, ja peto vierähti
hengetönnä jäiselle tanterelle. Ikuista untaan se siinä kyllä
makasi, mutta pamaus oli herättänyt useampia tuhansia sen tovereita
ylt'ympärillä, ja nämä nyt suoraa päätä juoksemaan ja uimaan minua
kohti.
Tässä ei ollut aikaa siekailemiseen. Minä olisin ollut mennyttä
miestä, ellei sukkela juoni olisi äkkiä iskenyt mieleeni. Vähemmässä
ajassa, kuin taitavalta metsämieheltä menee jäniksen nylkemiseen,
olin minä kiskaissut karhulta taljan ja viskannut sen ylleni,
pistäen päänikin karhun pään sisään. Tuskin oli tämä tehty, kun
jo koko petojen lauma oli ympärilläni. Minä myönnän, että minut
tuossa tuuheassa turkissa löi välisti kuumaksi, vuoroin taas
hiukan puistutti. Mutta juoni onnistui mainiosti. Karhut tulivat
yksitellen, nuuskivat minua ja näkyivät pitävän minua veljenään.
Ja hyvin minä karhun näköinen olinkin. Jos olisin ollut hiukan
lihavampi, niin olisi yhtäläisyys ollut aivan hämmästyttävä, ja
olihan tuossa parvessa nuoriakin karhuja, jotka eivät olleet yhtään
lihavammat minua. Tarpeeksi haisteltuaan meitä, nimittäin minua
ja uhrini raatoa, suostuivat he minuun, ja meistä tuli pian hyvät
tuttavat. Minä matkin heidän liikkeitään ja viuhtomisiaan, vaikka
he murinassa ja mörinässä ja karjunnassa veivätkin voiton minusta.
Mutta niin karhua kuin olinkin ulkonaisesti, niin ihmistä minä olin
sisäpuolelta. Rupesin miettimään, millä keinoin minä tuota hauskaa
tuttavuutta voisin parhaiten hyödykseni käyttää.
Olin kerran kuullut erään sotalääkärin väittävän, että puukon pisto
selkärankaan tappaa heti. Päätin koettaa. Minä tartuin puukkooni,
ja iskin sillä suurinta karhua hartiain väliin. Olihan tuo kovin
uskallettua, sen myöntää jokainen, ja ilmankos minä olin hiukan
huolissani! Ellei peto heti heitä henkeänsä, niin palasiksi ne
minut repivät siihen paikkaan. Mutta yritys onnistui: karhu kaatui
hengetönnä jalkojeni juureen eikä edes muhahtanutkaan. Päätin
tehdä saman tempun muillekin. Eikä se vaikeata ollutkaan, sillä
vaikka karhut näkivätkin, kuinka heiltä velimiehiä kaatuu oikealla
ja vasemmalla, ei ne kumminkaan mitään pahaa aavistaneet, ne kun
eivät voineet käsittää syytä noihin yhtämittaisiin kellistymisiin.
Ja hyvä olikin, ett'eivät käsittäneet. Vihdoin ne makasivat kaikki
tuossa ympärilläni käpälät pystyssä, ja minä olin ylpeä kuin Simson,
lyötyänsä Filistealaiset.
Palasin sitten laivaan ja pyysin saada mukaani kolme neljäs-osaa
miehistöstä nylkemään karhuja ja kantamaan pöystejä laivaan.
Takakoivet otettiin vaan, muut osat paiskattiin mereen, vaikka olisi
niistäkin suolaamalla saanut kelpo paisteja.
Lontoosen palattuamme lähetin kapteeni Phippsin nimessä muutamia
pöystejä amiraliteetin lordeille, valtiovaraston lordeille, Lontoon
pormestarille ja kaupungin neuvoksille, samoin kauppiasyhdistyksille
ja jakelin loput ystävilleni. Kaikilta haaroin sain mitä hartaimpia
kiitoksia. Lontoon porvaristo julkilausui kiitollisuutensa sillä
tavoin, että kutsui minut joka vuosi niille juhlapäivällisille, joita
siellä pidetään pormestarinvaalin jälkeen.
Karhuntaljat minä lähetin Venäjän keisarinnalle, turkiksiksi
hänen majesteetillensa ja hovin korkeimmille henkilöille. Hänen
majesteetinsa kiitti minua omakätisellä kirjeellä, jonka hän lähetti
erityisen lähettilään tuomaan minulle.
Kapteeni Phippsistä päästettiin sittemmin semmoinen juoru liikkeelle,
että hän muka olisi päässyt paljoa pohjoisemmaskin, jos olisi
tahtonut. Katson velvollisuudekseni käydä häntä puolustamaan. Meidän
laivamme oli juuri pääsemäisillään pohjoisnavalle, mutta minä
lastautin sen niin suurella määrällä karhuntaljoja ja karhunpöystejä,
että olisi ollut sulaa hulluutta mennä enää kauemmas. Laiva ei olisi
kestänyt pienintäkään navakkaa tuulta, saatikka sitten jäävuoria,
joita niissä merissä niin viljalti uiskentelee.
Kapteeni Phipps on sittemmin monta kertaa pahoitellut, ett'ei hän
ollut osallisena sen päivän urhotyössä, -- hän nimittää sitä päivää
sattuvasti kyllä karhuntaljain päiväksi. Hän kadehtii minulta
kunniata ja koettaa sitä kaikin tavoin supistella. Olemme usein
kiistelleet tuosta asiasta keskenämme, ja on meidän välimme vielä
tänäkin päivänä vähän niin ja näin. Hän väittää esimerkiksi, ett'ei
tuo karhujen puijaaminen ollut konsti eikä mikään, kun minulla oli
karhuntalja ylläni; hän muka olisi mennyt heidän keskelleen ilman
valhepukua ja olisi täydelleen käynyt karhusta.
Mutta tämä on niin arkaluontoinen asia, ett'ei sivistynyt mies
uskalla siitä liian kiivaasti kiistellä Englannin jalon peerin kanssa.