Suuri saalis

Turkin palveluksessa vielä ollessani, läksin usein

purjehtimaan huvipurrellani Marmoramerelle, josta on ihana näköala

Konstantinopoliin ja sulttanin seraljiin. Aamulla kerran, purteni

kokassa ihastellessani taivaan kirkkautta, huomasin ilmassa pyöreän,

silmämäärältä biljardipallon kokoisen esineen, josta riippui jotakin.

Minä tartuin heti parhaimpaan ja pisimpään pyssyyni -- ilman sitä

en milloinkaan lähde kotoani, -- latasin sen luodilla ja laukaisin

tuohon pyöreään esineesen, mutta en osannut. Pistin kaksi luotia ja

ammuin uudestaan, mutta yhtä huonolla menestyksellä. Lennätin siihen

vihdoin kolmannella kerralla neljä, viisi luotia, ja silloin läksi

tuo esine tulemaan lähemmäs.

Hämmästyin koko lailla, nähtyäni hetkisen perästä parin kyynärän

päässä purresta pienen kultaisen vaunukorin, joka oli nuorilla kiinni

mahdottoman suuressa pallossa, paljoa suuremmassa kuin minkä kirkon

kupu hyvänsä. Korissa istui mies, puolikas paistettua lammasta

vieressään. Toinnuttuani ensi hämmästyksestäni, otin hänet palloineen

päivineen purteen ja asetuin sitten miehineni piiriin tämän omituisen

ryhmän ympärille.

Mies näytti Franskalaiselta, ja Franskalainen hän olikin.

Liivintaskuista roikkui hänellä kaksi kaunista, kultaperällistä

kelloa, joihin oli maalattu ylhäisten herrain ja rouvain muotokuvia.

Joka-ainoassa napinlävessä riippui kultainen kunniaraha, ainakin

sadan dukatin veroinen, ja joka sormessa välkähteli kultainen

timanttisormus. Takintaskut olivat täynnään raskaita rahakukkaroita

jotka painoivat liepeet melkein maahan asti. -- Hyväinen aika, --

ajattelin minä, -- tuo mies lienee tehnyt ihmiskunnalle erinomaisia

palveluksia, koskapa suuret herrat, nykyaikoina yleensä niin

merkillisen kitsaat, ovat noin ylenpalttisilla lahjoilla häntä

palkinneet.

Huima putoaminen oli pannut miehen pään niin pyörälle, ett'ei hän

ensi alussa kyennyt puhumaan sanaakaan. Vihdoin hän toipui ja kertoi

sitten näin:

"Ei minusta ole tämmöisen kulkuneuvon keksijäksi, sen myönnän;

ei ole minulla mielikuvitusta eikä tietojakaan tarpeeksi. Mutta

se oli ainakin ihan omintakeinen ajatus, että läksin tällä tapaa

matkustamaan, nolatakseni nuoralla-tanssijat ja sen semmoiset

hyppijät, ja näyttääkseni, että pääsee sitä korkeammallekin. Kuusi

tai seitsemän päivää sitten -- en muista tarkoin, sillä minulta on

tässä ajanlaskukin mennyt sekaisin -- minä nousin pallollani ylös

Cornwallisin niemeltä Englannissa, mukanani lammas, joka minun oli

määrä heittää alas katsojain iloksi ja huviksi. Mutta tuskin olin

ollut ilmassa kymmenisenkään minuttia, niin käänsi kova onni tuulen

toisaanne. Aikomukseni oli päästä maihin Exeterissä, mutta minuapa

veikin merelle päin, ja niin sain leijailla hirvittävän korkealla

kauvan aikaa.

"Onni toki, ett'en tullut viskanneeksi lammasta, sillä kolmantena

päivänä pakotti nälkä minut tappamaan sen. Olin jo aikaa sitten

kohonnut kuun ohitse ja seitsemänkymmenen tunnin perästä tullut niin

lähelle aurinkoa, että silmäripsiä alkoi kärventää. Silloin minä

panin lampaan päivän puolelle, ja siinä se vajaassa tunnissa paistui

ihan kypsäksi. Siitähän minulle sitten riitti ravintoa koko ajaksi.

"Syynä, miks'en jo ennemmin laskeutunut alas, oli se, että minulta

katkesi se nuora joka oli kiinni pallon läpässä. En voinut

niinmuodoin päästää kaasua pallosta ulos. Ellette te olisi palloon

ampunut reikiä, niin olisin minä, niinkuin Muhammed, jäänyt

tuomiopäivään asti roikkumaan maan ja taivaan välille."

Jalomielisesti hän lahjoitti komean vaunukorinsa minun laivaväelleni

ja heitti loput lammasta mereen. Pallon olivat luodit puhkoneet niin

pahaksi, että se alas tultuaan meni ihan repaleiksi.

Paroni von Münchhausenin retket ja seikkailut · 第 56 / 85 题