Turkin palveluksessa vielä ollessani, läksin usein
purjehtimaan huvipurrellani Marmoramerelle, josta on ihana näköala
Konstantinopoliin ja sulttanin seraljiin. Aamulla kerran, purteni
kokassa ihastellessani taivaan kirkkautta, huomasin ilmassa pyöreän,
silmämäärältä biljardipallon kokoisen esineen, josta riippui jotakin.
Minä tartuin heti parhaimpaan ja pisimpään pyssyyni -- ilman sitä
en milloinkaan lähde kotoani, -- latasin sen luodilla ja laukaisin
tuohon pyöreään esineesen, mutta en osannut. Pistin kaksi luotia ja
ammuin uudestaan, mutta yhtä huonolla menestyksellä. Lennätin siihen
vihdoin kolmannella kerralla neljä, viisi luotia, ja silloin läksi
tuo esine tulemaan lähemmäs.
Hämmästyin koko lailla, nähtyäni hetkisen perästä parin kyynärän
päässä purresta pienen kultaisen vaunukorin, joka oli nuorilla kiinni
mahdottoman suuressa pallossa, paljoa suuremmassa kuin minkä kirkon
kupu hyvänsä. Korissa istui mies, puolikas paistettua lammasta
vieressään. Toinnuttuani ensi hämmästyksestäni, otin hänet palloineen
päivineen purteen ja asetuin sitten miehineni piiriin tämän omituisen
ryhmän ympärille.
Mies näytti Franskalaiselta, ja Franskalainen hän olikin.
Liivintaskuista roikkui hänellä kaksi kaunista, kultaperällistä
kelloa, joihin oli maalattu ylhäisten herrain ja rouvain muotokuvia.
Joka-ainoassa napinlävessä riippui kultainen kunniaraha, ainakin
sadan dukatin veroinen, ja joka sormessa välkähteli kultainen
timanttisormus. Takintaskut olivat täynnään raskaita rahakukkaroita
jotka painoivat liepeet melkein maahan asti. -- Hyväinen aika, --
ajattelin minä, -- tuo mies lienee tehnyt ihmiskunnalle erinomaisia
palveluksia, koskapa suuret herrat, nykyaikoina yleensä niin
merkillisen kitsaat, ovat noin ylenpalttisilla lahjoilla häntä
palkinneet.
Huima putoaminen oli pannut miehen pään niin pyörälle, ett'ei hän
ensi alussa kyennyt puhumaan sanaakaan. Vihdoin hän toipui ja kertoi
sitten näin:
"Ei minusta ole tämmöisen kulkuneuvon keksijäksi, sen myönnän;
ei ole minulla mielikuvitusta eikä tietojakaan tarpeeksi. Mutta
se oli ainakin ihan omintakeinen ajatus, että läksin tällä tapaa
matkustamaan, nolatakseni nuoralla-tanssijat ja sen semmoiset
hyppijät, ja näyttääkseni, että pääsee sitä korkeammallekin. Kuusi
tai seitsemän päivää sitten -- en muista tarkoin, sillä minulta on
tässä ajanlaskukin mennyt sekaisin -- minä nousin pallollani ylös
Cornwallisin niemeltä Englannissa, mukanani lammas, joka minun oli
määrä heittää alas katsojain iloksi ja huviksi. Mutta tuskin olin
ollut ilmassa kymmenisenkään minuttia, niin käänsi kova onni tuulen
toisaanne. Aikomukseni oli päästä maihin Exeterissä, mutta minuapa
veikin merelle päin, ja niin sain leijailla hirvittävän korkealla
kauvan aikaa.
"Onni toki, ett'en tullut viskanneeksi lammasta, sillä kolmantena
päivänä pakotti nälkä minut tappamaan sen. Olin jo aikaa sitten
kohonnut kuun ohitse ja seitsemänkymmenen tunnin perästä tullut niin
lähelle aurinkoa, että silmäripsiä alkoi kärventää. Silloin minä
panin lampaan päivän puolelle, ja siinä se vajaassa tunnissa paistui
ihan kypsäksi. Siitähän minulle sitten riitti ravintoa koko ajaksi.
"Syynä, miks'en jo ennemmin laskeutunut alas, oli se, että minulta
katkesi se nuora joka oli kiinni pallon läpässä. En voinut
niinmuodoin päästää kaasua pallosta ulos. Ellette te olisi palloon
ampunut reikiä, niin olisin minä, niinkuin Muhammed, jäänyt
tuomiopäivään asti roikkumaan maan ja taivaan välille."
Jalomielisesti hän lahjoitti komean vaunukorinsa minun laivaväelleni
ja heitti loput lammasta mereen. Pallon olivat luodit puhkoneet niin
pahaksi, että se alas tultuaan meni ihan repaleiksi.