Lapset olivat Valjun perheessä siksi vaurastuneet, että sopimaton oli
niitä kauemmin enää pitää yksistään leikin varassa. Lempi kyllä oli
viime jouluksi saamistaan irtanaisista kirjainlastasista vähitellen
oppinut tuntemaan kirjaimet ja monta niistä jo tunsi Ruusukin. Mutta
pitihän niitä sentään alkaa paremmin ohjaella opin tielle.
Valjun sanomalehti ja asuinpaikka olivat ja elivät eräässä pikku
kaupungissa, jossa vielä vanhan tavan mukaan pidettiin ruotsalaisuutta
yllä ainakin mielikuvituksessa; käytäntö, kas, se oli ihan toista,
saattoihan puhua mitä kieltä hyvänsä, kun vain itse tiesi osaavansa
ruotsiakin. Tästä syystä pidettiin kaupungin yksityinen tyttökoulu
ruotsinkielisenä, että toki ei sivistyksen kultainen suoni kokonaan
häviäisi paikkakunnalta.
Kansakoulu kyllä oli olemassa suomenkielinen. Mutta siinä käyttivät
vain kaikkein köyhimmät lapsiansa, jotka muuten saivat harjoittaa
katunuorison mieltä-ylentävää ammattia. Kukapa sivistynyt heidän
seuraansa olisi uskaltanut jättää lapsiaan!
Lauri Valjun mieli teki katkomaan vanhain etuluulojen kahleita ja
panemaan sittekin lapsensa kansakouluun, hän kun arveli yhden kerran
aljettua toistenkin ehkä seuraavan esimerkkiä ja sitte useamman
sivistyneen lapsen seurassa katulastenkin sivistyvän.
Alli tuota tuumaa jyrkästi vastusti. Hänestä lapset olivat liian
kalliit kappaleet moisen kokeen tekoon; jos ne koetta tehdessä ehkä
turmeltuivat, oli edesvastaus hirvittävä.
Tarkasti ja kauan sitä asiaa pohdittiin ja punnittiin eivätkä Laurin ja
Allin mielipiteet ruvenneet yhteen sulamaan.
Valju koetti pulasta päästäkseen puuhata pois muuttoakin toiseen
kaupunkiin, jossa oli runsaammin suomalaisia kouluja. Turha vaiva;
kaikkialla ja kaikilla ammateilla oli hoitajansa, eikä kukaan heistä
tietysti ollut halukas luopumaan tuloistansa Valjun lasten tähden.
Mikäs neuvoksi? Kotiopettajattaren ottoa ei Valju uskaltanut
ajatellakaan, hän itse kun oli aikoinaan sellaisesta toimesta saanut
koko kahdeksansataa markkaa vuodessa ja pelkäsi palkkain vieläkin
olevan liian suuret, vaikka ne tietysti viime aikoina olivat alenneet
leivättömäin koulunkäyneiden karttumisesta.
Koetteeksi pantiin ilmoitus sanomalehtiin, kerrottiin siinä työn laatu
ja pyydettiin tietoa hakijain palkkaehdoista.
Ensimmäinen tarjoutuja pyysi 150 markkaa, toinen vain vähän vaaterahaa
eikä kukaan koko parista kymmenestä enempää kuin 350.
Lauri oli aivan ihmeissään. "Kylläpä lienee paljo joutilaita,
kun aakkosten opettajaksikin tarjoutuu näin monta ja melkein
ruokapalkalla!" arveli hän.
Nyt oli hyvä valita. Otettiin huomioon sekä palkka että todistusten
mukaan taito ja kutsuttiin neiti Salmelaa tulemaan syyskuun alussa.
Muille hakijoille ilmoitettiin vain sanomalehdissä, että opettajatar jo
oli otettu.
Kului loppupuoli keskikesästä. Lempi jo alkoi yhä tiheämpään kysellä,
milloin uusi täti tulee lukemaan, ja viimein alkoi pitää mielessään,
miten monta yötä vielä oli nukuttava siihen asti.
"Tänään tulee täti, kun päivällinen ensin syödään!" riemuitsi hän
eräänä aamuna.
Iltapäivällä olivat Lauri ja Alli, Lempi ja Ruusu laivarannassa
ottamassa vastaan neiti Salmelaa.
Tuollapa laiva jo tulla jonottikin niemen nenässä vetäen piipullaan
pitkää savuköyttä jäljestänsä.
Kaikki asiaan kuuluvat ja kuulumattomat ihmiset koettivat tunkeutua
laiturin reunalle. Allilla oli kylliksi huolta Lemmen ja Ruusun
hoitelemisesta, että säilyisivät ihmisten jalkoihin joutumasta eivätkä
myöskään tipahtaisi ahventen seuraan.
Jo viskattiin laivasta nuorat, joilla piti köysien silmukat maalle
vedettämän. Taitoa heittäjällä piti olla, että osasi nuoran päähän
sovitetun painokuulan saada lentämään ihmisrivin ylitse ja siten
poistaa uteliailta katsojilta kovan kolauksen vaaran, jos olikin
mahdoton estää nuoraa sivaltamasta jotakuta hattua pois asianomaisesta
päästänsä. Aina se oli ennen onnistunut ja niin nytkin. Köysien
silmukat osutettiin patsaihinsa ja laiva vedettiin kiinni laituriin.
Lauri oli lähinnä laivan rappulautaa ottamassa vastaan neiti Salmelaa.
Alli oli työnnetty tungoksessa lasten kanssa etemmäksi. Sieltä hän
tarkasteli heitä. "Mitähän Lauri noin punastuu?" ajatteli hän.
Neiti Salmela ei tuntenut Valjua, joka hieman ujostellen esitti itsensä
hänelle. Pitkään hänen katseensa kuitenkin viivähti tarkastellessaan
Laurin muotoa.
Lauri vei neiti Salmelan Allin ja lasten luo. Esittäessään heitä hän
näytti ikäänkuin vähän neuvottomalta. Alli sen huomasi, mutta sen
enempää siihen kiintymättä tervehti ystävällisesti neitiä.
Kun tavarat oli saatu kärryihin ja käsketty ajurin viemään ne Valjun
asuntoon, läksivät kaikki yhdessä astumalla jäljestä. Matkalla neiti
Salmela taas pitkään katseli Lauria sivulta ja Alli senkin huomasi.
Lempi pian tuli tutuksi Salmelan kanssa ja sai häneltä sateenvarjon
kannettavakseen. Ruusu sen sijaan pyöriskeli äitinsä toisella puolella,
kuitenkaan malttamatta vähä väliä kurkistaa uutta tätiä.
Kohta istuttiin kotona teepöydässä.
Puheltiin neiden matkasta, kauniista ilmasta ja minkä mistäkin
joutavista asioista.
Tuli loma-aika.
"Olitteko te, herra Valju, ennen eräänä kesänä K:n pitäjässä."
"Olin veljeinne opettajana valmistamassa heitä lyseoon."
"Tosiaankin, sitähän juuri katsoin, vaikka en ollut oikein varma. Jopa
siitä onkin aikaa."
"Silloin pääsin juuri kuudennelle luokalle. Mutta kyllä minä teidät
heti tunsin, vaikka olettekin paljon muuttunut. Kasvot ovat entiset."
Alli jäi heti vaiti eikä enää puhunut koko iltana muuta kuin jonkun
sanan saattaessaan neitiä kammariinsa.
Lauri kyllä oli koettanut pitää keskustelua vireillä, ottaen muun
asian puutteessa lasten opetussuunnittelunkin puheeksi, mutta kun hän
mieluisimmin sen jätti kokonaan neiden järjestettäväksi, loppui lyhyeen
sekin aine. Sitä paitsi hän oli tänä iltana tavattoman kömpelö, kun
itsekseen arvaili Allin ehkä käsittävän väärin heidän tuttavuutensa.
Kului päiviä, viikkoja, jopa pari kuukauttakin.
Ulkonaisesti oli elämä Valjun kotona entisellään rauhaisa. Kukin teki
tehtäviänsä.
Mutta sisällä alkoi kuohua.
Levollisin oli neiti Salmela. Hän oli mieltynyt työhönsä, sillä Lempi
ja Ruusu halulla oppivat eikä niin pienten lasten luettaminen ollut
rasittavainen.
Lauri ei ollut yhtä levollinen. Sillä neiti Salmela oli kaunis ja
viehättävä sekä vilkas ja kykenevä keskustelemaan melkein mistä asiasta
ja aineesta hyvänsä. Sitä paitsi oli hänellä kyky löytää puhetta ja
siten vilkastuttaa muitakin. Eipä siis ihme, että Lauri hyvin viihtyi
hänen seurassaan.
Sitä vastoin neiti Salmelan seura ei ollenkaan miellyttänyt Allia. Hän
ei tosin ollut luonnoltaan vilkkaimpia ennenkään, mutta neiden tulosta
asti oli hän muuttunut jotenkin umpimieliseksi ja harvapuheiseksi.
Tästä juuri Lauri oli vähän levoton. Itse puolestaan hän ei peljännyt
mitään vaaraa neiti Salmelasta, vaan luuli näkevänsä Allin edessä
kaririuttoja.
Ja Allin laivan pohja todella jo kolkahtelikin kiviin aika lailla.
Salissa istuessaan hän ei koskaan sekautunut miehensä ja neiti
Salmelan väittelyihin, vaan usein poistui, milloin puhe toisten kesken
alkoi vilkastua. Hän ehkä ei luullut voivansa niin tarkkaan salata
mielialaansa, kuin tahtoi. Jos miehensä häntä pyysi kävelemään niinä
yleensä harvoina hetkinä, kuin Laurilta siihen aikaan riitti, valitti
hän väsymystä ja neuvoi kumppaniksi neiti Salmelaa, joka olikin aina
valmis lähtemään, koska katsoi paljon oppivansa Valjun puheista.
Lauri tajusi selvään tilan tukaluuden. Mutta raskaan työn lomahetkinä
tuntui huvittava seura niin virkistävältä, että hän ei siitä malttanut
luopua. "Muuten", ajatteli hän, "tulkoon nyt Alli kerran itsekin apua
pyytämään; pitääkö minun etsiä kaikki hänen karinsa. Pitäköön silmällä
majakkaa."
Tallansa oli elämä vielä jonkun aikaa.
Tuli pakkanen, läheinen järvi jäätyi ylt'yleensä peilikirkkaaksi.
Lauri oli taitava luistelija, samoin neiti Salmela. Urheilu, min
lajinen hyvänsä, on erinomainen lumoamaan mielet puoleensa.
Lauri pyysi aamiaista aikaisemmin päästäkseen jäälle. Neiti Salmela ei
oikein tahtonut laiminlyödä tuntejansa, vaan Lauri lohdutteli, että
yksi päivä ei paljoa vaikuta, eikähän voitu tietää, oliko huomenna enää
luistinkeliäkään.
Niinpä he kahden läksivät hämärissä jäälle. Alli oli kyllä ennen
myöskin luistellut, vaan sanoi nyt jo olevansa liian vanha lasten
leikkiin.
Lauri unhotti jäällä oman itsensä. Päästyään kerran irti
jokapäiväisistä huolistaan riemuitsi hän kuin lapsi. Mutta ollen
käytöllinen mies oli hän rannasta ottanut vaaran varalle keveän seipään.
Alli ensin ei ollut millänsäkään. Hänhän jo oli tottunut kantamaan
tuota taakkaansa, että muka miehensä häntä laiminlöi. Ikävä kuitenkin
pyrki vaivaamaan.
Lapset olivat mieltyneet raamatullisiin kuviin, joista neiti Salmela
heille kertoeli. Nyt he muun huvin puutteessa pyysivät äitiänsäkin
kertomaan kuvista.
"Ne ovat tädin kammarissa."
"Kyllä minä tiedän, missä ne ovat." — Ja Lempi talutti äitinsä niitä
hakemaan.
Alli pysähtyi neiden kammarissa pöydän eteen. Siinä oli avoinna jokin
kirja ja lehtien välissä seisoi kortti. Allin silmät sattumalta
kiintyivät paperiin. Se näytti aivan samanlaiselta kuin Laurin
painamattomat nimikortit. Hän tempasi sen käteensä. Ihan oikein, siinä
oli jotakin kirjoitettuna ja alla nimi Lauri Valju.
Mustenemaan pyrki maailma Allin silmissä.. Kului kotvanen aikaa,
ennenkuin hän kykeni lukemaan koko kirjoituksen. Näin se kuului:
"Tässä saatte karamellit, jotka Teille jäin velkaa. Ystävyydellä Lauri
Valju."
Alli ei siitä päässyt oikeastaan sen selvemmälle. Jos siinä olisi
ollut "rakas neiti" tai muuta sellaista, silloin hän kyllä olisi
ymmärtänyt lipun tarkoituksen. Mutta karamellivelka! Sitä ei tavallinen
mustasukkaisuuskaan kyennyt selittämään. Entä tuo kortti ja kirjoitus?
Nehän olivat ihan Laurin omat, ainakin kirjoitus.
Saadakseen asiata selvemmäksi läksi Alli saliin, avasi Laurin
kirjoituspöydän laatikoista sen, jossa hän tiesi miehensä pitävän
nimikortteja ja muita pikku tavaroita.
"Ihan oikein, tuossahan juuri on samanlaisia kortteja, puhtaita
kummaltakin puolen. Epäilyttävää, mutta en minä tätä sittekään käsitä."
Valju ja neiti Salmela jäällä huviksensa pitivät kiinni seipään päistä,
koettaen sillä tavalla päästä toinen toistansa kiertämään. Mutta sepä
ei onnistunut kummallekaan.
Alli meni kirjoituspöydän luota ikkunasta katsomaan järvelle. "Tuolla
he nyt etäällä luistelevat käsi kädessä. Kaiketi luulevat, että minä
heitä en näe. Mutta hyvät silmät minulla on. Olisivatpa saattaneet olla
hiukan varovammat. Kun julkenevatkaan ihan tuossa silmäin edessä."
Inholla kääntyi Alli pois. "Joko todellakin on jouduttu niin
pitkälle!... Kun oikein ajattelen, niin Laurihan se juuri esitti neiti
Salmelaa meille! Voi, miksi en silloin jyrkästi tahtonut jotakin
toista?"
Hän vaipui tuollaiseen hervottomuuden tilaan, jolloin tunne
työskentelee sitä kiivaammin, mitä vähemmin se kykenee selviämään
järkeviksi ajatuksiksi.
Tilda tuli sanomaan, että päivällinen jo olisi valmis, mutta...
"Niin, niin, eihän täällä ole syöjiä kotona. Odotetaan, kunnes herra ja
neiti tulevat."
"Minulla on niin nälkä", valitti tyytymättömänä Lempi.
"Eikö jo mennä syömään? sanoihan kello, että ruoka on valmis", selitti
Ruusu.
"Pyytäkää Tildalta!"
Lapset menivät Tildan turviin.
Alli katsahti ikkunasta.
Lauri ja neiti Salmela olivat lähellä kotirantaa, mutta järvelle
menossa. He nauttivat luonnon raittiutta ja urheilun viehätystä aivan
sydämmensä pohjasta. Moneen kertaan he jo olivat luistelleet yli seljan
edes takaisin. Mutta eihän harvinaisesta ja niin mieluisesta huvista
muista luopua, kun kerran makuun pääsee. He jatkoivat sitä aivan
huomaamatta ajan kulumista, kunnes alkoi hämärtää.
"Eiköhän nyt jo päivällinen kuiva, kun näin kauan viivymme?" virkkoi
Lauri.
Kiireesti siitä ajettiin kotirantaan, niin että he etempää katsojasta
näyttivät leikkivän "haukkasilla", varsinkin kun hämärä jo esti aivan
tarkkaan erottamasta joka liikettä.
Luistinten päästäminen jaloista ei käynyt yhtä helposti kuin jalkaan
pano, sillä olipa pitkä luistelu tehnyt jäsenet kankeiksi. Neiti
Salmela ei ensinkään selvinnyt omin neuvoin, kun vivut olivat
jäykänlaiset. Valjun täytyi laskeutua polvilleen häneltä luistimia
päästämään. Luonnollisesta kohteliaisuudesta ei hän niitä enää
antanutkaan pois, vaan ripusti yhdessä omain luistimiensa kanssa
sormeensa.
Kotiin astunta rannasta, vaikka matkaa ei ollut monta kivenheittoa,
veti aikaa enemmän kuin kohtuullisesti. Jalat olivat puutuneet
luisteluasentoon eivätkä ottaneet heti tottuaksensa tavalliseen
käyntitahtiinsa.
Tämän kaiken otti Alli ikkunasta katsellen huomioonsa.
Luistelijat tulivat sisään ja vaikka hyvin väsyksissä astuivat suoraa
päätä ruokapöytään. Eihän raitis ulko-ilma ole ravinnon vihollinen.
Lauri luuli Allin jo syöneen eikä osannut häntä erittäin kaivata,
vaikka kyllä puhdas lautanen oli Allin sijalla.
Pian oli nälkä sammutettu ja tyytyväisinä erosivat luistelukumppanit,
neiti Salmela lähtien kammariinsa ja Lauri Allia tapaamaan.
Makuukammarissa oli melkein pimeä. Kuitenkin voi vielä erottaa Allin
sohvasta. Hän oli taistelunsa taistellut.
Lauri istuutui hänen viereensä.
"Et usko, miten hauska päivä minulla oli", virkkoi Lauri iloisesti ja
otti häntä kädestä.
Se tuntui välinpitämättömän hervakalta.
"Johan tuon arvaa vähemmälläkin", kuului kolea, keskeyttävä vastaus.
"Mutta hauskempi vieläkin olisi ollut, jos sinäkin olisit lähtenyt
mukaan."
"Tokkohan?" — Ääni helähti kuin kuiva pakkasjää.
Lauri hiukan pahastui ja aikoi poistua, mutta muisti, että neiti
Salmelakin arvattavasti oli kykenemätön seuran pitoon, eikä hänen
kuitenkaan tehnyt mieli nyt yksin olla, kun ei sinä päivänä enää
haluttanut työhön ryhtyä.
Niinpä hän sytytti lampun, joka seisoi pikku pöydällä sohvan edessä,
huomasi sitä tehdessään Allin itkusta mustuneet silmät ja huomasi
sekä tunsi myöskin oman nimikorttinsa, jonka Alli oli tuonut neiden
kammarista.
"Mistä tuon olet saanut?"
"Kyllä sen kai itse tiedät."
"Sekös sinun karinasi nyt on?"
"Se ja paljo muutakin." — Ja päästyään kerran alkuun luetteli Alli
joka eri kiven karistansa. Siinä oli punastumiset ja ujostelemiset
neiti Salmelan tullessa, vilkkaat puheet, pitkät kävelyt, koko päivän
luistelemiset käsi kädessä, liian tuttavat leikit jäällä ja polvillaan
olot sekä viimeksi vielä vitkastelemiset kotiin tullessa. Ennen kaikkea
huomautettiin, että Lauri juuri oli valinnut neiti Salmelan, vaikka
kyllä olisi ollut muitakin yhtä hyviä.
Nyt vasta Laurille selvisi kerrassaan karin vieressä ammottavan
meren pohjaton syvyys. Kotvaseen hän ei löytänyt yhtään tukipaikkaa.
Syytökset näyttivät aivan kumoamattomilta.
Viimein hän toivoi, että kun saisi edes yhdenkään kiven ensin
kiskotuksi laivan alta, niin ehkäpä muutkin siitä höltyisivät. Eihän
käynyt yrittääkään vetää laivaa sinänsä pois; se olisi siihen paikkaan
hajonnut.
"Mikä noista syytöksistä on pahin?" kysyi hän sen ajatuksensa johdosta.
Alli luuli tätä pilkaksi, mutta vastasi kuitenkin: "Milloin kirjoitit
tuon kortin?" ja itsekseen oli vakuutettu osanneensa oikein kohti.
"Sen kesäluvan jälkeisen lukukauden alussa, kuin olin Salmelassa
kotiopettajana. Eräässä leikissä kesällä menetin neljännesnaulan
karamelleja, ja kun niitä ei ollut maapuodeissa, lähetin ne kyytimiehen
mukana kaupungista."
"Milloin ostit ne samanlaiset kortit, jotka vielä ovat laatikossasi?"
Kas vain, pikku vakoilemistakin, ajatteli Lauri.
"Ne sain samana kesänä neiti Salmelan veljeltä ostamatta."
Ei Alli vielä ollut vakuutettu. Mitä varten neiti oli säilyttänyt
sellaista joutavaa korttia niin kauan ja mitä varten sen nyt ottanut
käsille?
Pitkä siitä syntyi keskustelu ennenkuin koko kari oli purjettu.
Viimein illallisen aikaan kertoi Liisu neiti Salmelan nukkuvan niin
raskaasti sohvallaan, että ei herännyt tilan teostakaan.
Se oli Allille parempi vakuutus kuin mitkään muut perusteet, "sillä",
ajatteli hän, "jos heillä olisi tänään ollut mitään rakkausvehkeitä, ei
neitiä varmaankaan olisi nukuttanut".
Alli hiivien vei Laurin nimikortin takaisin neiden kirjaan, joka vielä
oli auki pöydällä, sekä käänsi sen kiinni.
Seuraavana aamuna koetti Lauri työskennellä, mutta eipä se oikein
sujunut. Liika ponnistus, kuten tuo eilinen, on aina liikaa.
Aamiaisen syötyä pyysi Lauri neiti Salmelalta jotakin hauskaa kirjaa
ajan ratoksi, kun ei sujunut työ eikä nukunta.
"Toisiltana juuri löysin kirjalaatikkoni pohjalta Kiven Seitsemän
veljestä. En tiedä, miten lieneekään joutunut mukaan. Mutta
arvattavasti olette sen lukeneet."
"En, paha kyllä on se tähän asti jäänyt lukematta. Sopipa varsin hyvin,
että se sattui teillä olemaan."
Neiti Salmela toi kirjan.
"Tuossa kirjassa se kortti juuri on!" kuiskasi Alli neiden tullessa.
"Ahaa!" mietti Lauri. Hän selaili hiukan lehtiä. Aivan oikein, siinä se
oli.
"Muistatteko, neiti Salmela, milloin luitte viimeksi tätä kirjaa?"
"Sinä kesänä, kuin te olitte meillä, minä sitä jo alottelin, mutta eipä
siitä tullut mitään ennen, kuin veljein ja teidän lähdettyä koti tuntui
tyhjältä."
"Ja silloin kaiketi pistitte tämän kortinkin tähän?" — Lauri näytti
sitä.
"Olin juuri lukemassa, kun kyytimies palasi kaupungista ja toi ne
karamellit; se lippu sopi niin hyvin kirjanmerkiksi, ja siitä asti se
on ollut siinä."
Tämä puhelu kävi niin ujostelematta, että Allin täytyi kerrassaan tulla
vakuutetuksi. Noiden poistuttua hän syleili ja suuteli miestänsä.
Pilvet olivat hajonneet.
"Kyllä minä olin pahalla karilla ihan suotta, mutta oli siihen sinunkin
syytäsi. Sinä sammutit majakan."
"Millä ihmeen tavalla?"
"Kun et edeltä päin puhunut, että tunsit neiti Salmelan. Kaiketi
sinä jo aikaa sitte huomasit mustasukkaisuuteni. Miksi et ennemmin
pakottanut minua puhumaan?"
"Silloinpa ei asia olisikaan tullut niin selväksi kuin nyt; sillä en
tosiaankaan olisi muistanut tuota korttia, niin vähäpätöinen se minusta
oli."
Alli nyt puolestansa rauhoittaakseen Lauria kertoi, millä tavalla hän
oli aivan sattumalta sen löytänyt.