"Hm! Sitten hän on pian täällä. Eikö sinussakin, Watson,
tavallisesti synny jonkunlainen mateleva, viluisa tunne, kun
eläintieteellisessä puutarhassa seisot käärmehäkin edessä ja katselet
noita liukkaita, kiemurtelevia, myrkyllisiä eläimiä ilkeine silmineen
ja vastenmielisine, litteine päineen? No, sillä tavalla juuri vaikuttaa
Milverton minuun. Niistä viidestäkymmenestä murhaajasta, joiden kanssa
olen ollut tekemisissä, ei yksikään ole ollut minulle niin
vastenmielinen kuin hän. Ja kumminkaan en voi välttää joutumasta
tekemisiin hänen kanssaan -- itse asiassa tuleekin hän tänne minun
kutsustani."
"Mutta kuka hän sitten on!"
"Kerron sen sinulle, Watson. Hän on kaikkien panettelijain ja
kiristäjäin kuningas. Taivas auttakoon sitä miestä ja vielä enemmän
sitä naista, joka joutuu Milvertonin kynsiin. Hymyilevin kasvoin, mutta
sydämeltään marmorikovana, kiristää hän kiristämistään, kunnes on
saanut heidät tyhjiin imetyiksi. Hän on nero ammatissaan ja hänestä
olisi ehkä tullut etevä mies jollakin paremmalla työalalla. Hän
ilmoittaa maksavansa suuria summia sellaisista kirjeistä, jotka voivat
olla vaarallisia rikkaille tai ylhäisille henkilöille. Hän saa
ainevarastonsa uskottomilta palvelijoilta ja kamarineideiltä, mutta
myöskin kavalilta lurjuksilta, jotka jollakin tavalla ovat onnistuneet
saavuttamaan herkkäuskoisten naisten luottamuksen ja hellyyden. Hän ei
suinkaan ole kitsas. Minä tiedän, että hän on maksanut seitsemänsataa
puntaa eräälle palvelijalle parin rivin pituisesta kirjoituksesta,
josta oli muutaman aatelisen perheen häviö seurauksena. Milverton
vallitsee koko liikettä tällä alalla, ja sadat ihmiset tässä suuressa
kaupungissa kalpenevat hänen nimensä kuultuaan. Kukaan ei tiedä ketä
hänen iskunsa kohtaa, sillä hän on aivan liian rikas ja liian viisas
menetelläkseen varomattomasti. Hän voi kätkeä korttinsa vuosikausiksi
ja lyödä ne esiin vasta silloin, kun voiton toivo on suurin. Olen
sanonut, että hän on katalin mies Lontoossa, ja minä kysyn, voiko
tavallista kurjaa raukkaa, joka kiihtymyksessä hyökkää uhrinsa päälle,
verrata tähän roistoon, joka järjestelmällisesti mielensä mukaan
kiduttaa sieluja ja rääkkää hermoja vain lisätäkseen ennestäänkin
täysinäisen kukkaronsa sisällystä?"
Olin harvoin kuullut ystäväni puhuvan noin tunteellisesti.
"Mutta lieneehän toki tuokin velikulta lain ulottuvilla?" huomautin
minä.
"Teoreettisesti epäilemättä, mutta ei käytännössä. Mitä hyötyä olisi
esim. jollakin naisella siitä, että hän saisi Milvertonin suljetuksi
vankilaan muutamiksi kuukausiksi, jos hänen oma häviönsä olisi sen
välitön seuraus? Hänen uhrinsa eivät uskalla häntä ahdistaa. Jos hän
kerrankaan vainoisi viatonta henkilöä, olisi hän pian käsissämme, mutta
hän on viekas kuin paholainen. Ei, muita keinoja on meidän keksiminen
häntä vastustaaksemme."
"Mutta miksi hän tulee tänne?"
"Siksi, että eräs hyvin huomattavassa asemassa oleva avunpyytäjä on
jättänyt valitettavan asiansa minun haltuuni. Tarkoitan lady Eva
Brackwellia, ylhäisten seurapiirien kauneinta naista viime huvikauden
aikana. Neljäntoista päivän kuluttua menee hän naimisiin Dovercourtin
kreivin kanssa. Milvertonilla on hallussaan eräitä ajattelemattomia
kirjeitä -- ajattelemattomia, Watson, ei sen pahempia -- jotka tuo
nuori nainen on kirjoittanut muutamalle köyhälle, nuorelle
maalaisaatelismiehelle. Ne riittävät tekemään avioliiton tyhjäksi,
sillä Milverton aikoo lähettää ne kreiville, ellei suurta rahasummaa
makseta hänelle. Olen hankkinut tämän tilaisuuden tavatakseni häntä,
voidakseni sopia niin edullisista ehdoista kuin suinkin."
Samassa hetkessä kuului kadulta vaununrattaiden kolinaa. Katsahtaessani
ulos, näin hienot vaunut ja palvelijan avaamassa niiden ovea
eräälle lyhytkasvuiselle, tanakalle herralle, joka oli puettu
astrakaaninnahkaiseen turkkiin. Minuuttia myöhemmin astui hän sisään
huoneeseemme.
Charles Augustus Milverton oli noin viidenkymmenen vuotias mies, jolla
oli suuri, nerokas pää, leveät, sileiksi ajellut kasvot, yksitoikkoinen
hymy ja terävät, harmaat silmät, jotka kiilsivät kultasankaisten
silmälasien takaa. Hänen kasvoissaan oli jonkun verran Pickwickin
hyväntahtoisuutta, mutta tämän vaikutuksen turmelivat hänen hymynsä
epäluotettavaisuus ja hänen levottomien, läpitunkevien silmiensä kova
kiilto. Hänen äänensä oli yhtä lempeä ja pehmeä kuin ulkomuotonsakin,
ja hän lähestyi meitä pieni, lihava kätensä ojennettuna tervehdykseen
ja mutisi jotakin valittaen, ettei hän ollut ensi käynnillään meitä
tavannut. Holmes ei ottanut huomioon hänen ojennettua kättänsä ja
katsoi häneen terävästi. Milvertonin hymy hävisi, hän kohautti
olkapäitään, riisui yltään turkkinsa, asetti sen huolellisesti erään
tuolin selkänojalle ja istuutui sitten.
"Tämä herra?" sanoi hän tehden liikkeen minuun päin. "Onko hänen
läsnäolonsa täällä sopiva?"
"Tohtori Watson on ystäväni ja toverini."
"Hyvä, herra Holmes, teidän turvattinne hyödyksi minä vain siitä
huomautin. Asia on niin erittäin arkaluontoinen --"
"Tohtori Watson on jo saanut siitä tiedon."
"Siinä tapauksessa voimme siirtyä asiaan. Sanotte toimivanne lady Evan
puolesta. Onko hän valtuuttanut teidät hyväksymään ehtoni?"
"Mitkä ovat ehtonne?"
"Seitsemäntuhatta puntaa."
"Ja muussa tapauksessa?"
"Hyvä, herra Holmes, minulle on kiusallista ottaa sitä puheeksi,
mutta, ellei rahoja makseta neljäntenätoista päivänä, niin ei
kahdeksantenatoista varmaankaan synny avioliittoa."
Hänen vastenmielinen hymynsä oli ystävällisempi kuin ennen.
Holmes istui jonkun aikaa ajatuksiinsa vaipuneena. "Minusta tuntuu",
sanoi hän vihdoin, "että te pidätte asiaa liian varmana. Minä
luonnollisesti tunnen näiden kirjeiden sisällön ja suojattini
varmaankin seuraa neuvoani. Aion kehoittaa häntä kertomaan koko jutun
tulevalle miehelleen sekä luottamaan hänen jalomielisyytensä."
Milverton nauroi.
"Selvästikin on kreivi teille tuntematon", sanoi hän.
Holmesin kasvojen alakuloisesta ilmeestä huomasin, ettei niin ollut.
"Mitä pahaa sitten noissa kirjeissä on?" kysyi hän.
"Ne ovat vallattomia, hyvin vallattomia", vastasi Milverton. "Tuo nuori
nainen on ihastuttava kirjeen kirjoittaja, mutta minä voin vakuuttaa
teille, ettei Dovercourtin kreivi ole osaava antaa oikeata arvoa hänen
kyvylleen. Kun te kumminkin olette toista mieltä, niin jättäkäämme se
seikka sikseen. Tämä on puhdas rahakysymys. Jos luulette, että
suojattinne etuja parhaiten hyödytetään jättämällä kirjeet kreiville,
niin olisihan järjetöntä maksaa noin suurta summaa niiden takaisin
saamisesta."
Nyt hän nousi ja tarttui turkkiinsa.
Holmes oli tullut kalpeaksi vihasta.
"Odottakaa vähän", sanoi hän, "teillä on liian kiire. Tulemme
varmaankin kaikilla keinoilla koettamaan välttää julkista häväistystä
näin arkaluontoisessa asiassa."
Milverton istuutui jälleen ja sanoi: "Minä tiesin varmasti, että
katsoisitte asiaa siltä kannalta."
"Mutta," jatkoi Holmes, "lady Eva ei ole rikas. Minä vakuutan teille,
että kaksituhatta puntaa jo hyvin suuresti rasittaa hänen
maksukykyänsä, ja että summa, jonka mainitsitte, on paljon suurempi
kuin hänen varansa. Minun täytyy senvuoksi kehoittaa teitä vähentämään
vaatimuksianne ja luovuttamaan kirjeet takaisin siitä summasta, jonka
minä voin tarjota, ja joka on -- sen voi vakuuttaa -- korkein
mahdollinen."
Milvertonin hymy tuli leveämmäksi ja hänen silmissään näkyi leikillinen
välähdys.
"Minä tiedän, että teidän sananne hänen varallisuussuhteistaan ovat
tosia", sanoi hän, "mutta teidän täytyy myöntää, että hänen
avioliittonsa on hyvin sopiva tilaisuus hänen ystävillensä ja
sukulaisillensa ryhtyä pieniin ponnistuksiin hänen edukseen. He eivät
voi epäröidä, kun on kysymys kuuliaislahjasta, ja he saavat olla varmat
siitä, että tämä pieni kirjepinkka tuottaa hänelle enemmän iloa kuin
kaikki Lontoon kynttilänjalat ja pöytähopeat."
"Se on mahdotonta", sanoi Holmes.
"Oh, kuinka ikävää!" huudahti Milverton ottaen esille paksun lompakon.
"Minä en voi päästä siitä ajatuksesta, että noille naisille annetaan
huonoja neuvoja. Kas tässä! (Hän nosti näkyviin pienen kirjelipun,
jonka kuoressa oli vaakunalla koristettu nimimerkki.) Tämä on -- no,
lienee tarpeetonta mainita nimeä ennen huomisaamua. Mutta silloin nämä
kirjeet joutuvat tämän naisen miehelle, yksinomaan siitä syystä, ettei
hän tahdo hankkia sitä pientä summaa, jonka hän helposti saisi yhdessä
tunnissa myymällä tai panttaamalla jalokivensä. Se on kovin ikävää! --
Mutta muistatteko kuinka äkkiä neiti Milesin ja översti Dorkingin
kihlaus purkautui? Pari päivää ennen vihkimistä ilmoitettiin Morning
Postissa, että kaikki oli lopussa. Se on melkein uskomatonta, mutta
tuosta naurettavan pienestä kahdentoista sadan punnan summasta olisi
asia voitu sopia. Eikö se ole surkuteltavaa? Ja tässä nyt te,
arvostelukykyinen mies, koetatte tinkiä, kun on kysymys suojattinne
tulevaisuudesta ja kunniasta. Te kummastutatte minua, herra Holmes."
"Minä olen puhunut totta", vastasi Holmes. "Rahoja ei voida hankkia.
Aivan varmaan on teille edullisempi ottaa vastaan tuo sievä summa,
jonka minä tarjoan, kuin turmella aivan hyödyttä tämän naisen elämä."
"Siinä erehdytte, herra Holmes. Häväistys tulee, nimittäin
välillisesti, hyvin suuresti minua hyödyttämään. Minulla on kahdeksan
tai kymmenen samanlaista tapausta tekeillä. Jos tämä lady Evan kohtalo
tulee tunnetuksi vakavana esimerkkinä, niin tulevat muut olemaan sitä
taipuvaisempia. Ymmärrättehän, vai mitä?"
Holmes hyppäsi ylös tuoliltansa.
"Mene hänen taakseen, Watson! Älä päästä häntä ulos! Nyt, sir,
katselkaamme tuon lompakon sisällystä."
Nopeasti kuin hiiri oli Milverton juossut huoneen sivulle ja seisoi nyt
selkä seinää vasten.
"Herra Holmes", sanoi hän avaten takkinsa, jolloin suuri revolveri
näkyi pistävän esiin sisätaskusta, "minä olin valmistautunut siihen,
että te tekisitte jotakin erikoista. Se on sattunut niin usein
ennenkin, mutta onko siitä ollut mitään hyötyä? Minä vakuutan teille
olevani asestettu hampaita myöten ja myöskin olevani valmis käyttämään
aseitani, varsinkin kun tiedän, että laki on minun puolellani.
Sitäpaitsi erehdytte täydellisesti, jos luulette minun pitävän noita
kirjeitä mukanani. Minä en voi tehdä itseäni sellaiseen typeryyteen
syypääksi. Mutta nyt, hyvät herrat, tahdon ilmoittaa teille, että
minulla on yksi tai pari pientä kohtausta tänä iltana ja matka on pitkä
Hampsteadiin."
Näin sanottuaan astui hän eteenpäin, otti turkkinsa, laski kätensä
revolverille ja kääntyi ovelle. Minä tartuin erääseen tuoliin, mutta
Holmes pudisti päätään, ja minä laskin sen jälleen. Kumartaen ja
ivallisesti hymyillen poistui Milverton, ja pari minuuttia myöhemmin
kuulimme vaunujen oven lyötävän kiinni ja pyörien äänen etenevän.
Holmes istui liikkumattomana takan edessä kädet pistettyinä syvälle
housuntaskuihin ja silmät tähystellen hehkuvia hiiliä. Puolen tuntia
oli hän aivan äänettömänä ja hiljaa. Sen jälkeen hän hypähti ylös, meni
makuuhuoneeseensa ja hänen kasvojensa ilme osoitti miestä, joka oli
tehnyt päätöksensä. Vähän ajan kuluttua palasi hän puettuna nuoreksi
työmieheksi ja sytytti savipiippunsa lampusta, ennen kuin hän lähti
ulos kadulle. "Minä tulen takaisin vähän ajan kuluttua", sanoi hän ja
lähti. Minä ymmärsin, että hän oli alkanut taistelunsa Charles Augustus
Milvertonia vastaan, mutta vähän saatoin aavistaa, minkä omituisen
lopun tämä taistelu saisi.
Muutamia päiviä kulki Holmes retkillänsä puettuna äsken mainitsemallani
tavalla, mutta minä en saanut tietää mitään hänen puuhistansa,
lukuunottamatta muutamia sanoja siitä, että hän oli viettänyt aikansa
Hampsteadissa määrätyssä tarkoituksessa. Viimeinkin eräänä koleana ja
myrskyisenä iltana, kun tuuli helisteli ikkunanruutuja, palasi hän
viimeiseltä retkeltänsä ja riisuttuaan valepukunsa, asettui hän
istumaan tulen ääreen nauraen sydämellisesti hiljaisella tavallansa.
"Tuskinpa voinet uskoa, että minä olen naimisiin aikova mies, Watson?"
"En millään ehdolla!"
"Mutta sinua kai huvittaa kuulla, että minä olen kihloissa..."
"Rakas ystävä, minä onnit..."
"Milvertonin palvelustytön kanssa."
"Taivaan nimessä, Holmes!"
"Minä tarvitsin tietoja, Watson."
"Mutta etkö ole mennyt liian pitkälle?"
"Se oli aivan välttämätöntä. Olen Escott-niminen työntekijä ja minulla
on lupaava liike. Olen kävellyt hänen kanssaan joka ilta ja jutellut
hänen kanssaan. Taivas, minkälaisia keskusteluja ne ovat olleet?
Kumminkin olen saanut tietää kaikki, mitä toivoinkin. Minä tunnen nyt
yhtä hyvin Milvertonin asunnon kuin oman käteni."
"Mutta tyttö, Holmes?"
Hän kohautti olkapäitään ja sanoi:
"En voi auttaa sitä, Watson, täytyy pelata korttinsa niin hyvin kuin
taitaa, kun on kysymys tällaisesta asiasta. Kumminkin iloitsen siitä,
että minulla on kilpailija, joka varmaankin on syrjäyttävä minut heti,
kun hetki on käsissä. Mutta kuinka ihana ilta nyt onkaan!"
"Pidätkö sinä tästä ilmasta?"
"Kyllä, se edistää minun aikeitani, Watson, sillä aion tänä yönä tehdä
murtovarkauden Milvertonin asuntoon."
Minun täytyi pidättää henkeäni ja tunsin kylmiä väreitä selässäni
kuultuani nämä sanat, jotka hän lausui hiljaa ja päättäväisesti.
Niinkuin äkillinen valo öiseen aikaan silmänräpäykseksi paljastaa
jokaisen yksityiskohdan lumipeitteisessä maisemassa, näin heti
paikalla, edessäni sellaisen teon luultavat seuraukset -- yllätyksen,
vangitsemisen, kunniakkaan uran päättymisen epäonnistumiseen ja
pilkkaan, ja ystäväni joutumisen tuon katalan Milvertonin armoille.
"Taivaan tähden, Holmes, ajattele mitä teet!" huudahdin minä.
"Rakas ystäväni, olen punninnut kaikki. Minä en milloinkaan toimi
harkitsematta, enkä myöskään olisi päättänyt ryhtyä niin rajuun ja
todellakin vaaralliseen yritykseen, jos joku muu keino olisi ollut
mahdollinen. Jos katsomme asiaa selvästi ja avonaisesti, niin otaksun
sinun myöntävän yrityksen siveellisen oikeutuksen, vaikka se lain
kannalta katsoen onkin rikollinen. Hänen kotiinsa murtautuminen ei
kumminkaan ole rikollisempi teko kuin lompakon ryöstäminen häneltä
väkivallalla -- jossa yrityksessä sinä kumminkin olit valmis minua
avustamaan."
Minä mietin hetken aikaa ja vastasin sitten:
"Niin, tuo on siveellisesti oikeutettua, kunhan vain aikomuksemme on
ottaa ainoastaan sellaisia esineitä, joita käytetään laittomaan
tarkoitukseen."
"Juuri niin, ja koska se on siveellisesti oikeutettua, ei minulla ole
muuta lukuunotettavaa kuin persoonallinen vaara. Mutta eihän
gentlemannin toki pidä siihen panna suurtakaan merkitystä, kun mitä
epätoivoisimmassa asemassa oleva nainen tarvitsee hänen apuansa, vai
mitä?"
"Sinä joudut niin petolliseen asemaan."
"Yritys on kyllä vaarallinen, mutta muuta keinoa ei ole kirjeiden
takaisin saamiseen. Tuolla onnettomalla naisella ei ole niin suurta
rahasummaa, eikä hänen perheessään ole ketään, jolle hän voisi uskoa
asiansa. Huomenna on aika lopussa ja silloin tuo lurjus kyllä näyttää
olevansa sanansa veroinen ja syöksee hänet turmioon. Minun täytyy joko
jättää hänet kohtalonsa huomaan tai lyödä esiin tämä viimeinen
valttini. Meidän kesken sanoen, Watson, on tämä kaksintaistelua tuon
Milvertonin ja minun välillä. Kuten näet, on hänellä parhaat
voittamisen mahdollisuudet, mutta minun kunniani ja itsetuntoni
käskevät minua ryhtymään taisteluun ja taistelemaan se loppuun saakka."
"No niin, minä en voi sitä hyväksyä, mutta otaksun sen niin pitävän
olla. Milloin lähdemme?"
"Sinä et tule mukaan."
"Siinä tapauksessa et sinäkään lähde", sanoin minä. "Minä annan sanani
-- enkä ole milloinkaan elämässäni sitä rikkonut -- että otan ajurin ja
lähden suoraan poliisiasemalle antamaan sinut ilmi, ellet salli minun
ottaa osaa tuohon seikkailuun, joka sinulla on tekeillä."
"Sinä et voi auttaa minua."
"Mistä sen tiedät? Sinä et tiedä, mitä voi tapahtua, mutta joka
tapauksessa on päätökseni tehty. On muitakin henkilöitä kuin sinä,
joilla on ylpeyttä ja kunniantuntoa."
Holmes oli tämän puheen aikana näyttänyt vaivautuneelta, mutta nyt
hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän taputti minua olkapäälle sanoen:
"No, no, rakas ystävä, olkoon sitten niin. Me olemme asuneet yhdessä
niin monta vuotta, ja olisihan somaa, jos saisimme istua yhteisessä
kopissakin. Sinä tiedät, Watson, etten ole milloinkaan salannut, että
minusta olisi voinut tulla hyvinkin merkillinen rikoksentekijä. Nyt on
tuo tilaisuus elämässäni tullut. Kas tässä!"
Hän tarttui pieneen kauniiseen nahkalaukkuun, avasi sen ja otti esille
joukon kiiltäviä työaseita.
"Nämä ovat", jatkoi hän, "ensi luokkaisen murtovarkaan tiirikoita,
hänen timanttinen lasiveitsensä ja muita ammattiin kuuluvia
nykyaikaisia keksinnöitä. Tässä on salalyhtyni. Kaikki on valmista.
Onko sinulla pehmeitä kenkiä?"
"Kyllä, kumipohjaiset tenniskengät."
"Hyvä on! Entä naamari?"
"Voin tehdä sen mustasta silkistä."
"Huomaan sinun ymmärtävän sellaisia seikkoja. Meidän täytyy syödä
hieman kylmää ruokaa, ennen kuin lähdemme. Nyt on kello puoli kymmenen.
Kello yksitoista ajamme Church Rowiin. Siitä on neljännestunnin kävely
Appledore Towersiin. Ennen puoltayötä täytyy meidän olla työssämme.
Milverton nukkuu sikeästi ja menee levolle täsmälleen kello yksitoista.
Jos kaikki käy hyvin, voimme olla kotona jälleen kello kahden ajoissa
lady Evan kirjeet taskussamme."
Pukeuduimme frakkeihin, jotta näyttäisimme kotiin palaavilta
teatterissakävijöiltä. Oxford-kadulta otimme ajurin ja ajoimme
Hampsteadiin mainittuamme jonkun määrätyn osoitteen. Siinä lähetimme
ajurin pois ja lähdimme kävelemään päämääräämme kohden päällystakit
leukaan asti napitettuina, sillä ilma oli purevan kylmä.
"Tämä on asia, joka vaatii hyvin taitavaa käsittelyä", sanoi Holmes.
"Kirjeet ovat varmaankin Milvertonin työhuoneessa ja sen takana on
hänen makuusuojansa. Mutta tavallisesti nukkuu hän hyvin raskaasti,
kuten kaikki tanakat, lihavat henkilöt. Agatha -- minun morsiameni --
sanoo palvelijain alituisesti tekevän pilaa siitä, että talon herraa on
mahdoton saada hereille. Hänellä on myöskin sihteeri, joka
äärimmäisyyteen saakka vartioi hänen etujansa, eikä astu askeltakaan
työhuoneesta koko pitkänä päivänä. Senvuoksi täytyy meidän mennä sinne
yöllä. Ja sitten on hänellä kamala pihakoira vartioimassa taloa. Minä
olen puhutellut Agathaa hyvin myöhään kahtena viimeisenä iltana, ja hän
on silloin kahlehtinut koiran helpottaakseen minun käyntiäni. No, tässä
on talo, tuo suuri tuossa. Nyt on meidän jo kiinnitettävä naamarit
kasvoillemme. Voit huomata, että kaikki ikkunat ovat pimeät -- kaikki
käy toivoni mukaan."
Kasvojamme peittävät naamarit antoivat meille hyvin epäilyttävän ja
rikollisen ulkomuodon, kun me hiivimme tuohon suureen, äänettömään
taloon. Sen toisessa päässä oli pitkä parveke, jolle aukeni useita
ikkunoita ja kaksi ovea.
"Tuossa on hänen makuuhuoneensa", kuiskasi Holmes. "Tämä ovi vie
suoraan työhuoneeseen. Se on kumminkin niin lujasti teljetty, ettemme
voi sitä tietä käyttää; siitä syntyisi liian paljon melua. Menkäämme
talon ympäri, tässä on eräs kasvihuone, joka johtaa vierashuoneeseen."
Ovi oli lukittu, mutta Holmes avasi sen taitavasti, ja seuraavassa
hetkessä olimme me rikollisia lain silmissä. Tuskin saatoimme hengittää
kasvihuoneen kuumaa, kosteata ilmaa. Holmes tarttui käteeni pimeässä ja
kuljetti minua palmujen ja muiden lehtikasvien ohi, jotka raapivat
meitä kasvoihin. Holmesilla oli muiden lahjojensa ohessa myöskin
merkillinen kyky nähdä pimeässä. Hänen kätensä johtamana tunsin
tulevani toiseen huoneeseen, jossa sikarin savua vielä tuntui ilmassa.
Holmes hapuili edelleen huonekalujen välitse, avasi vielä yhden oven ja
sulki sen jäljestämme. Ojentaessani kättäni tunsin muutamia takkeja
riippuvan seinällä ja ymmärsin olevamme eteisessä. Menimme edelleen ja
Holmes avasi varovasti erään oikealle vievän oven. Jotakin tuli
vastaani, ja sydämeni melkein seisahtui rinnassani, mutta heti ymmärsin
minä hymyillen säikähdykselleni, että se olikin vain kissa. Tässä
uudessa huoneessa paloi tuli takassa ja täälläkin oli tupakansavua.
Holmes hiipi varpaillaan sisään ja sulki sitten hiljaa oven, kun
minäkin olin ehtinyt sisään. Olimme nyt Milvertonin työhuoneessa, ja
verhot eräällä seinällä osoittivat, missä makuuhuone oli.
Takassa palava tuli valaisi huonetta niin, että olisi ollut tarpeetonta
sytyttää sähkövaloa, jos olisimme uskaltaneetkin. Tulisijan toisella
puolella oli hieno verho, joka peitti ulkoa näkemiämme ikkunoita, ja
toisella puolella oli kuistikolle vievä ovi. Kirjoituspöytä oli
keskellä huonetta ja sen edessä nahkapäällyksinen tuoli. Vastapäätä
sitä oli suuri kirjahylly, jota koristi marmorinen Athene. Hyllyn ja
seinän välissä oli suuri kassakaappi, jonka messinkisilat hohtivat
tulen valossa. Holmes meni hiljaa sitä tarkastamaan ja hiipi sitten
makuuhuoneen ovelle ja kuunteli tarkasti. Sieltä ei kuulunut
minkäänlaista ääntä. Sillä aikaa olin minä tullut ajatelleeksi, että
olisi viisaampaa, jos palaisimme ulko-oven kautta, jonka vuoksi
tarkastin sitä. Hämmästyksekseni huomasin, ettei se edes ollut lukittu.
Minä tyrkkäsin hiljaa Holmesia ja hän käänsi naamioidut kasvonsa oveen
päin. Hän säpsähti; selvästikin hämmästyi hän yhtä suuresti kuin
minäkin.
"Sepä oli paha", kuiskasi hän. "Mitä tämä merkitsee? Mutta meillä ei
ole missään tapauksessa varaa hukata aikaa."
"Voinko tehdä jotakin?"
"Kyllä. Seiso oven luona. Jos kuulet jonkun tulevan, niin lukitse se,
että voimme lähteä pois samaa tietä kuin tulimmekin. Jos joku tulee
toiselta taholta, niin voimme mennä ulos ovesta, jos olemme valmiit,
tai kätkeytyä ikkunanverhojen taakse, ellemme vielä ole suorittaneet
tehtäväämme. Ymmärrätkö?"
Nyökäytin päätäni. Ensimmäinen levottomuuden tunteeni oli hävinnyt;
sensijaan tunsin nyt jännitystä joka oli paljon suurempi kuin ennen
niissä tilaisuuksissa, jolloin olimme lain puolella. Tehtävämme tärkeys
ja tieto sen hyvästä tarkoituksesta, vastustajamme hurja luonne, kaikki
tämä lisäsi seikkailun jännittäväisyyttä. Ihailulla seurasin sitä
tyyneyttä ja nopeutta, jolla Holmes poimi esiin aseensa, ikäänkuin
taitava kirurgi leikkaukseen valmistautuessaan. Minä tiesin, että häntä
huvitti lukkojen murtaminen ja saatoin ymmärtää, millä nautinnolla hän
ryhtyi käsittelemään tätä kassakaappi-petoa, jonka kidassa oli niin
monen nuoren naisen kunnia ja maine. Puolen tuntia työskenteli Holmes
tarmokkaasti -- hän oli ottanut yltään päällystakkinsa ja laskenut sen
eräälle tuolille -- eri aseillansa, jotka olivat hänen vierellänsä.
Vihdoin kuulin hiljaisen paukahduksen, raskas ovi ponnahti auki ja sen
sisäpuolella huomasin joukon paperikääröjä, joista jokainen oli
suljettu ja päällekirjoituksella merkitty. Holmes tarkasti yhtä niistä,
mutta niukassa valossa oli vaikea lukea ja Holmes otti senvuoksi esiin
lyhtynsä. Mutta äkkiä hän pysähtyi, kokosi työaseensa, otti takkinsa ja
ryömi uutimen taakse, viittaamalla käskien minua tekemään samoin.
Vasta sitten kuin seisoin hänen vieressään, kuulin mitä hänen tarkempi
korvansa oli oivaltanut. Kuului melua jostakin, ovi avattiin ja sen
jälkeen kuului raskaita lähestyviä askeleita. Ne tulivat eteiseen ja
pysähtyivät. Ovi avattiin ja sähkövalo sytytettiin. Sitten ovi jälleen
suljettiin ja sikarinsavun tuoksua tunkeutui luoksemme. Sitten kuulimme
jonkun kulkevan edes takaisin parin metrin päässä meistä. Vihdoin
narisi jokin tuoli ja askeleet loppuivat. Senjälkeen paukahti avain
lukossa ja minä kuulin paperien kahinaa.
Tähän asti en ollut uskaltanut katsoa huoneeseen, mutta nyt erotin
uutimet varovasti toisistaan. Tunsin Holmesin olkapään painautuvan
omaani vasten ja ymmärsin, että hänkin katsoi ulos reiästä. Suoraan
edessämme, niin lähellä, että melkein olisimme voineet häneen koskea,
oli Milvertonin leveä selkä. Selvää oli, että olimme erehtyneet;
hän ei ollutkaan mennyt makuuhuoneeseensa vaan oli istunut
biljaardihuoneessaan tai jossakin tupakkahuoneessa talon toisessa
päässä, jonka ikkunoita emme olleet nähneet. Hänen leveä, kiiltävä
pääkallonsa oli suoraan silmieni edessä. Hän nojautui tuolissaan jalat
suoriksi ojennettuina ja suuri, musta sikari suupielessään. Hänellä oli
yllään jonkunlainen aamunuttu, punainen, mustalla samettikauluksella
varustettu sotilaskuosinen samettitakki. Toisessa kädessään oli hänellä
joku vihkonen, jota hän luki huolimattomasti sikarinsavua tuprutellen.
Hän oli niin mukavasti asettunut istumaan, ettei hän suinkaan aikonut
kovinkaan pian lähteä tiehensä.
Minä tunsin kuinka Holmes puristi kättäni ikäänkuin sanoakseen, että
hän varmasti tiesi voivansa tästäkin suoriutua. En tiennyt oliko hän
nähnyt, minkä minä selvään saatoin nähdä, että kassakaapin ovi ei ollut
kokonaan kiinni ja Milverton saattoi huomata sen milloin tahansa. Olin
puolestani päättänyt, että heti, kun Milvertonin katseen suunnasta
saattaisin nähdä hänen huomanneen kaapin oven, minä syöksyisin esiin,
heittäisin päällystakkini hänen päänsä ylitse ja pitäisin häntä kiinni
jättäen loput Holmesin suoritettavaksi. Mutta Milverton ei
katsahtanutkaan ylös. Hän oli syventynyt lukemiseensa ja sivu toisensa
jälkeen kääntyi hänen kirjasessaan. Mutta lopetettuaan sen ja
poltettuaan sikarinsa loppuun hän varmaankin menisi pois, arvelin minä.
Ennen kuin hän oli ehtinyt niin pitkälle, tapahtui kumminkin jotakin,
joka kokonaan muutti aseman. Useita kertoja oli Milverton katsonut
kelloansa, ja kerran oli hän noussut ja istuutunut jälleen
tuolilleen kärsimättömästi kohauttaen olkapäitään. Mutta mieleeni ei
juolahtanutkaan, että hän oli voinut sopia kohtaavansa jonkun tähän
aikaan, ennen kuin äkkiä heikkoa ääntä kuului kuistikosta. Milverton
kohosi suoraksi tuolillansa ja hiljainen koputus kuului. Milverton
nousi ylös ja avasi kuistikon oven.
"Te tulette melkein puoli tuntia liian myöhään", sanoi hän lyhyesti.
Näin siis selvisi oven auki jääminen ja Milvertonin valvominen. Kuulin
hameen kahinaa. Kun Milverton nousi, vedin minä uutimet yhteen, mutta
uskalsin nyt jälleen avata ne. Milverton oli asettunut takaisin
tuolilleen ja sikari oli yhä hänen suupielessään. Hänen edessään
täydessä sähkövalossa seisoi kookas, hento nainen, jolla oli harso
kasvoilla ja leukaan saakka napitettu iltanuttu yllään. Hän hengitti
nopeasti ja jokainen piirre hänen jäntevässä ruumiissaan vapisi
kiihtymyksestä.
"Te olette hukannut minulta yhden yön ihanan unen, suloinen ystäväni",
sanoi Milverton. "Toivon kumminkin ettei se ole tapahtunut
hyödyttömästi. Ette kai voinut saapua toiseen aikaan, vai kuinka?"
Nainen pudisti päätään.
"No niin, ellette voinut, niin ette voinut. Jos kreivitär onkin ollut
ankara emäntä, niin saatte nyt korvauksen. Kas niin, hiidessä,
tyyntykää. Käykäämme asioihin."
Hän otti erään paperin kirjoituspöydän laatikosta. "Te sanotte, että
teillä on viisi kirjettä, jotka ovat vaarallisia kreivitär d'Albertin
maineelle. Tahdotte myydä ne. Minä tahdon ostaa ne. Se on hyvä, meidän
on siis vain määrättävä hinta. Minä tahdon luonnollisesti ensin nähdä
nuo kirjeet. Jos ne ovat oikeaa laatua... Taivaan Jumala, tekö se
olettekin?"
Nainen oli sanaakaan sanomatta nostanut tiheän harsonsa ja avannut
nuttunsa. Milverton näki silloin edessään tummat, kauniit,
ylpeäpiirteiset kasvot, käyrän nenän, kaareutuvat, tummat kulmakarvat,
ankaran, kiiltävän silmäparin ja suoran suun, jonka kalpeat huulet
hymyilivät onnettomuutta ennustavasti.
"Minä se olen", sanoi hän, "sama nainen, jonka elämän turmelitte."
Milverton naurahti, mutta siinä ilmeni pelkoa. "Te olitte niin
itsepäinen", sanoi hän, "miksi pakotitte minut äärimmäisyyksiin? Minä
vakuutan teille etten omasta halustani loukkaisi kärpästäkään, mutta
jokaisen on hoitaminen omia asioitaan ja mitä saatoinkaan tehdä? Pyysin
kohtuullista hintaa, jota ette tahtonut maksaa."
"Silloin lähetitte te kirjeet minun miehelleni ja hän, paras mies mitä
on ollut -- minä en edes kelvannut hänen kenkänsä nauhoja solmiamaan --
hän kuoli surusta. Te muistatte tuon viimeisen illan; minä tulin tästä
ovesta, kerjäsin ja rukoilin armoa, ja te nauroitte minulle vasten
kasvoja, niinkuin nytkin yritätte, vaikka pelkuruutenne ei voi estää
huulianne vapisemasta. Niin, te ette luullut tarvitsevanne enää nähdä
minua täällä, mutta tuona iltana opin, kuinka voisin kohdata teitä
silmä silmää vasten ja yksin. No, Charles Milverton, mitä teillä on
sanomista?"
"Älkää koettakokaan peloittaa minua", vastasi hän nousten seisomaan.
"Minun tarvitsee vain huutaa palvelijoitani saadakseni teidät
vangituksi. Mutta minä annan teille anteeksi teidän luonnollisen
vihanne tähden. Lähtekää huoneesta, kuten tulittekin, niin en sano
mitään."
Nainen seisoi toinen käsi kohotettuna povelle ja sama hymy kapeilla
huulillansa.
"Te ette saa turmella useampien elämää, kuten olette turmellut minun
elämäni. Te ette tule tekemään useammille ihmisille sellaista pahaa
kuin olette minulle tehnyt. Minä tahdon vapauttaa maailman
myrkyllisestä matelijasta. Ota tämä, koira, ja tämä! -- ja tämä! ja
tämä!"
Hän oli temmannut esiin pienen kiiltävän revolverin ja ampui kuulan
toisensa jälkeen Milvertonia vastaan pitäen revolverin suuta parin
jalan päässä hänen päästään. Milverton väisti syrjään ja kaatui
silmilleen pöydälle ähkien ja käsillään papereita hapuillen. Sitten
nousi hän horjuen, sai uuden kuulan ja kaatui hervottomana lattialle.
"Se on lopussa!" huudahti hän ja jäi liikkumattomana makaamaan.
Nainen katseli häntä kauan ja kosketti sitten jalallaan hänen
kasvojansa. Sitten katsoi hän häntä jälleen, mutta hän ei liikkunut.
Minä kuulin kahinaa, iltailma tuulahti huoneeseen ja kostajatar oli
poissa.
Me emme olisi väliintulollamme voineet pelastaa miestä tästä
kohtalosta. Mutta kun nainen ampui kuulan toisensa jälkeen Milvertonin
ruumiiseen, olin minä syöksymäisilläni esiin. Silloin tunsin Holmesin
kylmän, suonikkaan käden tarttuvan minua kalvosimeen. Minä ymmärsin,
mitä tämä luja puristus sanoi: meillä ei ollut mitään tekemistä
tässä asiassa, oikeus oli kohdannut roistoa, ja meillä oli omat
velvollisuutemme ja omat tarkoituksemme, joita emme saaneet
laiminlyödä. Mutta tuskin oli tuo tuntematon nainen rientänyt tiehensä,
ennen kuin Holmes äänettömin, nopein askelin oli ehtinyt toisen oven
luo. Hän väänsi avainta lukossa. Samalla hetkellä kuulimme puhetta ja
lähestyvien askelten ääniä.
Revolverin laukaukset olivat herättäneet palvelijat. Täydellisellä
tyyneydellä meni Holmes kassakaapin luo, otti sieltä sylin täydeltä
kirjepakkoja ja viskasi ne tuleen. Hän uudisti saman teon, kunnes
kaappi oli tyhjä. Nyt tarttui joku oveen ja kolkutti siihen. Holmes
katsoi ympärilleen. Kirje, joka oli kutsunut Milvertonin kuolemaan, oli
vereen tahrattuna pöydällä; Holmes viskasi sen palavien paperien
joukkoon. Sitten otti hän avaimen kuistikon ovesta, tuli ulos minun
jäljessäni ja lukitsi oven ulkopuolelta.
"Tätä tietä, Watson", sanoi hän. "Me voimme hiipiä pitkin
puutarhanaitaa tähän suuntaan."
Minä en ole milloinkaan uskonut, että voitaisiin tehdä hälyytys niin
nopeasti kuin nyt tapahtui. Kun käännyimme, oli jokainen ikkuna tuossa
suuressa talossa valaistu. Portti oli auki ja ihmisiä juoksi siitä
ulos. Koko pihamaa oli täynnä ihmisiä ja eräs heistä huudahti, kun
tulimme kuistikolle. Holmes näytti perinpohjin tuntevan paikan, hän
riensi erääseen istutukseen ja minä seurasin hänen kintereillään. Me
saatoimme kuulla lähimpien takaa-ajajiemme läähättävän aivan
kintereillämme. Tiemme sulki kuuden jalan korkuinen muuri, mutta Holmes
viskautui sen ylitse. Kun minä olin ehtinyt puolitiehen, tunsin jonkun
tarttuvan minua nilkkaan, mutta minä potkaisin itseni irti ja putosin
pää edellä maahan toiselle puolelle. Holmes auttoi minut ylös ja sen
jälkeen juoksimme henki kurkussa suuren Hampstead Heathin poikki ja
siitä edelleen. Luulen, että juoksimme noin pari peninkulmaa, jolloin
Holmes vihdoin pysähtyi ja kuunteli. Kaikki oli äänetöntä. Olimme
päässeet takaa-ajajistamme ja olimme turvassa.
* * * * *
Olimme jo syöneet aamiaisen tämän merkillisen seikkailun jälkeisenä
päivänä ja istuimme tupakoimassa, kun herra Lestrade Scotland Yardista
juhlallisen näköisenä astui yksinkertaiseen huoneeseemme.
"Hyvää huomenta, herra Holmes", sanoi hän, "hyvää huomenta. Saanko
kysyä, onko teillä nykyjään hyvin kiireellisiä töitä?"
"Ei niin kiireellisiä, etten joutaisi kuulemaan, mitä teillä on
sanottavaa."
"Minä ajattelin, että te, ellei teillä ole jotakin erityistä muuta
tehtävää, tahtoisitte auttaa meitä selittämään erästä omituista juttua,
joka sattui eilen Hampsteadissa."
"Varjele taivas", sanoi Holmes. "Minkälaista?"
"Murhaa, joka tehtiin mitä draamallisimmissa olosuhteissa. Minä tiedän,
kuinka kekseliäs te olette sellaisissa seikoissa ja tekisitte meille
suuren palveluksen, jos tahtoisitte tulla Applerode Towersiin meitä
auttamaan. Tämä ei ole mikään tavallinen rikos. Olemme jonkun aikaa
pitäneet silmällä herra Milvertonia ja meidän kesken sanoen, oli hän
oikea konna. Hänellä oli tapana käyttää ylhäisön naisille vaarallisia
kirjeitä rahojen kiristämiseen, ja murhaajat ovat nyt polttaneet nuo
kirjeet. Mitään arvoesineitä ei ole otettu, ja senvuoksi on luultavaa,
että murhaajat ovat hyvässä yhteiskunnallisessa asemassa, ja heidän
ainoa tarkoituksensa oli varmaankin estää jotakin häväistysjuttua."
"Murhaajat?" sanoi Holmes. "Oliko niitä useampia?"
"Kyllä, kaksi. He olivat melkein joutua kiinni. Meillä on heidän
jälkensä ja tieto heidän ulkomuodostaan, ja me saamme varmaankin heidät
kiinni. Ensimmäinen oli hyvin nopsa käänteissään, mutta toiseen ehti
eräs puutarhurin renki tarttua kiinni, ja hän pääsi irti vasta
taistelun jälkeen. Hän oli keskikokoinen, vankkarakenteinen mies, jonka
kasvojen alaosa oli voimakkaasti kehittynyt, ja jolla oli mustat
viikset ja naamari kasvoilla."
"Tuo kuvaus on jokseenkin vaillinainen", sanoi Holmes. "Sopiihan se
esimerkiksi tohtori Watsoniin yhtä hyvin kuin johonkin muuhunkin."
"Siinä te todellakin olette oikeassa", sanoi poliisitarkastaja aivan
hämmästyneenä. "Kuvaus sopii todellakin tohtori Watsoniin."
"Kumminkaan en voi palvella teitä tällä kerralla", sanoi Holmes. "Asia
on niin, että minä tunsin tuon Milvertonin, ja olen sitä mieltä, että
hän oli Lontoon vaarallisimpia rikollisia, ja sitäpaitsi minä uskon
löytyvän muutamia rikoksia, joihin lain ei tule sekaantua, ja annan
ihmisille oikeuden joskus tehdä oikeutta itse. Niin, ei maksa vaivaa
puhella minun kanssani siitä, olen tehnyt päätökseni. Minun
myötätuntoni on näiden murhaajien puolella eikä uhrin, enkä minä tahdo
ryhtyä tähän asiaan."
* * * * *
Holmes ei ollut sanonut minulle sanaakaan tuosta murhenäytelmästä,
jonka salaisia näkijöitä me olimme olleet, mutta olin huomannut, että
hän oli ajatuksissaan koko aamun ja näytti siltä, että hän koetti
johtaa muistiinsa jotakin. Ja kun olimme syöneet väliateriamme
puoleksi, hypähti hän äkkiä ylös.
"Nyt tiedän sen, Watson!" huudahti hai "Ota hattusi ja tule mukaani!"
Hän kiiruhti minun edelläni Baker-katua Regent Circukselle. Sen
vasemmalla puolella oli eräs kauppa, jonka ikkuna oli täynnä päivän
kaikkien kuuluisuuksien valokuvia: näyttämöiltä, konserttisaleista,
ylemmistä seurapiireistä j.n.e. Holmes osoitti yhtä muotokuvaa. Se
kuvasi komeaa naista, joka oli hovipuvussa, timanttikoriste ylpeällä
otsallaan. Tunsin tuon käyrän nenän, kaarevat kulmakarvat, suorat
huulet ja tarmokkaasti pyöristyvän leuan. Ja hämmästyneenä luin sen
jalosukuisen valtiomiehen arvonimet, jonka vaimo hän oli ollut. Silmäni
kääntyivät Holmesiin. Hän pani sormen huulillensa ja äänettöminä
lähdimme pois.