Kylän laulu.
Kevään alussa.
Kuulutuksilta.
Herrastuomari.
Kylän lahdella.
Tietäjissä kävijä.
"Liian viisaan Luoja korjaa!"
Piirilauluja, I, II, III.
Armasta etsiessä.
Veijari-Heikki.
Korven kohdussa.
Maantien tölli.
Metsien kulkijat.
Salapolttaja.
Helkavirsiä:
I. Nyt on helluntai.
II. Rakkauden korkea laulu.
Kili-Aatu.
Voi, hento Henna.
Talkoopolska.
Mustalaispoika.
Erotessa.
Sulle ma laulan.
Kyytipojan rallatuksia.
Maailmalla.
Suntion Sanna.
Suntion arkilaulu.
Puron suru.
Lammaspaimen.
Köyrinä.
Poutasäällä.
Koko maaliman polska.
Orvon kyyneleet.
Reservilomalla.
Heili ja leili.
"Oma tupa, oma lupa".
Leenan Jukka.
Jouluksi kotiin.
Neitosen valitus.
Salakrouvissa.
Kotiin palaaja.
Min marjain.
Kukka yrttimäel.
Kyyhky ja haukka.
Takamailla.
Lypsäjän hyräilyä.
Uusi juhannuslaulu.
Matkan varrelta.
Kuutamolla.
Lumppuri.
Markkinatyttö.
Syyssumussa.
"Riuvun veto".
I. Alkulaulu.
II. Riuvun veto.
III. Taloon tulo.
IV. Kiitoslaulut.
V. Lopettajaiset.
Sananselityksiä.
Kylän laulu.
Ma hiivin heltehestä kaupungin,
ma jätin tomut, tehtaan tummat sauhut
ja pyöräin pärinät ja koneen pauhut
ja pikku kiistat poroporvarin.
Näin vastassani uuden maailman,
tien kukka nuokkui, rastas lauloi puulta
ja raitis tuuli puhui salmen sivulta,
näin vihreet ha'at ja kullat taivahan.
Näin lahden luona kylän iloisen,
se illan suussa ikkunoineen hohti,
ma kylälaulun kuulin -- polku johti,
ma laaksoon sinne kuljin hyräillen -- --
Kevään alussa.
Roudan kahleet sulaa, haipuu halla,
mahlaa juoksee, koivut punertaa,
Rantapellot piilee tulvan alla,
kantaa luntaan,
korpi nukkuu untaan,
jalan alla kirsi notkahtaa.
Ujot vuokot nostaa siniterää,
paju ve'essä seisten kukkii jo,
puron lauluun nurmen nukka herää,
läpi usvain paistaa aurinko,
päivää kaihoo kukka,
päivää peippo rukka,
paltaaltaan myös orasvainio.
Keltasirkku hyppii kannollansa
pesäpuuhiansa epäillen,
maanmies kulkee toukohuolissansa
taivaan kantta kauvan katsellen.
Vettä sataa, sataa,
kun hän pellon lataa,
kivet tieltään kiskoo huokaillen.
Kuulutuksilta.
He kulkivat kirkolta kahden,
kuni kulkunsa karkelo ois,
kuni joutsenet ui yli lahden,
he soutivat soitossa pois.
He kulkivat kotia kohti
ja kirkon kellot ne soi,
puna puhtahin poskilla hohti,
kuni taivas, mi ruskoa loi.
Hääviestiä kellot kantoi,
yli seudun kaiku sen toi,
joka puu elon siimestä antoi,
joka oksalla liverrys soi.
He riensivät kotia kohti,
polun kukkaset taittua sai,
suli katse ja katsetta johti,
oli kirkkahin sunnuntai --
Herrastuomari.
Oli Runtunen terhevä maanmies kerran
ja kultaa kuljetti pellollaan,
mut nyt hän on herra ja tuomari herran
ja herrastuomari arvoltaan.
Nyt sillä on verkainen sortuuki yllä,
sai arvorahankin rinnalleen
ja korkean lain hän tuntee kyllä
ja koukut konnien tarkalleen.
Hän on tän kylän ylpeys, kerma ja sakka
ja siknatyöristä käydä voi,
toi silkissä kirkoll' on tuomarin akka
ja noi ne on lapsia tuomarin, noi -- ...!
Kai pellot on kynnöttä, maassa on aita
ja ladot sekä myllyt on kallellaan,
viis siitä, jos virka ei kasvata maita,
kun Pollell' on käräjäkauroja vaan!
Nääs, virka on valta ja valta on herran
ja tartteehan tottua arvohon,
kotitarpeiksi järkeä hiukan verran
ja siinä on mies, sitä Runtunen on.
Ja ristin hän saa, kun hän kuolee kerran,
tää patsaspiirros on haudallaan:
"Täss lepää Runtunen armossa Herran,
oli herrastuomari arvoltaan."
Kylän lahdella.
Jo lahdelta kuuluvi tyttöjen laulu
ja pojat ne soutavat jouten vaan,
ilo illalla on, surulaulu ja leikki,
ei huomista muistele ainoakaan;
on ruuhessa Ansu ja Veijari-Heikki
ja Henna se kirkas ja hiljainen Tilta,
niin lenseän lämmin on kesäinen ilta,
humuharppua tuulonen lyö.
Ja Heikki se veitikka viskovi vettä
ja Henna se huiskivi huivillaan,
mut Tilta vaan Ansunsa polvilla kiikkuu,
ne kahden keulassa kuiskivat vaan.
Ja ruuhi se ääneti liukuu ja liikkuu,
jo saarien sorsat ja kaijat nukkuu,
vain männikön rinnassa käkönen kukkuu,
ruisrääkkäkin laihosta soi.
Mut lahdelta kuuluvi sammuva laulu,
pois pojat jo soutivat teljoillaan,
yön sointuja viidakkorannikot kantaa,
ne on kaikuja onnessa nukkuvan maan;
koin-rusko se kultavi lännen rantaa --
jo tirske ja laulelu toisiinsa vaihtuu
ja airojen loiskekin tuulessa haihtuu,
käen huilukin vaikeni jo...
Tietäjissä kävijä.
Tuoltapa tulee neitoja sarja,
tän kylän tyttöjä joukottain,
keskellä takkelan nokkela Emma,
kallis ja kaunis kuin maito ja marja,
siit' ois köyhälle rengille remma,
kun sen saisin ansaani vain.
Mut siin' on temppu ja terhakka vasta,
käärmeenä käsistä se luikahtaa,
kiiltää ja kuultaa ja päätäni huumaa,
enkä ma lakkaa rakastamasta,
enkä ma ehdi tiimassa tuumaa,
enkä ma neitoa vihille saa.
Huuhkainunnuilla aittaansa kaarsin,
Tietäjä-Tiitalta taikoja hain -- -:
kirkonpäreistä puuron jo keitin,
kolmet haudat ma sarvella saarsin,
neljät neuvot ma tuleen heitin;
niistä ma naurun palkaksi sain.
Ootappa, äitisi puoleen ma puutun,
kankean luontosi norjaksi saan,
silloin et mulle sa naurele Emma,
kun susimustaksi suutun ja muutun:
saat sinä olla ruot'ukon remma,
enkä ma hurjasta huolikkaan!
"Liian viisaan Luoja korjaa!"
Sananparsi.
Voi, paitaressu ja äidin kulta,
voi, polven korkuinen pellavapää,
se on niin viisas, se on niin vanha,
kuin nyt jo miettisi elämää.
Ei naura vehkeille kylän lasten
ja allapäin se vain astelee,
se lelun saapi ja lelun rikkoo
ja kysyy, miksi se helisee?
Ja isä miettii: "Sun Luoja korjaa,
mun viisivuotias pellavapää!" --
ja kädelle kylmästä sierauneelle
käy kuuma kyynel ja siihen jää --
Piirilauluja.