Joulukuu oli käsissä ja Karrin lasten kaupunkiasunnossa oli elämä
tavallista vilkkaampaa. Joululahjoja piti suunnitella ja alottaa,
Kaisalla oli tavallista enemmän työtä toimistossaan vuoden lopun
lähestyessä ja Paavo ja Pirkko koettivat parastaan saadakseen
joulutodistuksensa edes »siedettäviksi», kuten Paavo varsin
vaatimattomasti selitti.
Kun joululahjoista oli ensimäisen kerran puhuttu, oli Paavo Kaisalle
sanonut:
»Sanon sinulle jotain etukäteen, Kaisa. Älä koetakaan saada minua
tekemään äidille leipälautaa ja isälle viskainta, en voi sietää
sellaisia veistotöitä enää.»
»Tarkoitat siis, että olet jo niin korkea-arvoinen herra, etteivät
sellaiset veistotyöt enää arvollesi sovellu», sanoi Kaisa vähän
pisteliäästi.
»Vaikkapa niinkin. — Minä aion ansaita rahaa ja ostaa teille jokaiselle
oikein säädylliset joululahjat.»
»Ansaita!» huudahti Pirkko. »Millä tavalla sinä ansaitset?»
»Se on toistaiseksi salaisuus.»
* * * * *
Kaisa mietti ja mietti. Hän olisi halunnut antaa vanhemmilleen oikein
arvokkaat joululahjat, sillä olihan hänellä nyt omaa rahaa, eikä
tarvinnut sitäkään pelätä, että äiti tai isä jo etukäteen saisivat
nähdä, mitä oli tekeillä, kuten viime vuonna. Mutta omatöiset niiden
ehdottomasti tuli olla, ja aikaa oli vähän niukanpuoleisesti, jotta ei
uskaltanut ryhtyä mihinkään oikein suuritöiseen. Viimein hän päätti
virkata äidille lämpöisen villaisen liinan ja kutoa isälle parin
paksuja villasukkia.
»Tietysti olisi paljon mielenkiintoisempaa ommella isälle
kirjoitusmatto tai sohvatyyny, kuten tavallisesti herroille ommellaan»,
selitti Kaisa Pirkolle. »Mutta äidin ompelema kirjoitusmatto on
ihan hyvä, eikä isä pidä vähääkään sohvatyynyistä eikä muistakaan
hienouksista, joten en tällä kertaa keksi mitään muuta kuin sukat.»
»Olen aivan varma siitä, että isä äärettömästi ihastuu sukista, melkein
yhtä paljon kuin Saaran antamasta suuresta kiiltokuvasta viime vuonna»,
vakuutti Pirkko.
Kaisa purskahti nauruun. Hänkin muisti varsin hyvin sen hilpeyden,
minkä suuri enkelinpäätä esittävä kiiltokuva oli synnyttänyt, kun isä
varsin vakavana purki sen kääröstä. Se oli sitten koko kevättalven
ollut isän kamarin seinällä — Saaran suureksi iloksi. Vasta kerran
keväällä, kun isälle oli tulossa muutamia vieraita, oli Saara
ottanut sen pois seinältä arvellen, että se sentään taisi olla liian
lapsellinen.
Pirkolle aikoi Kaisa ommella käsityöpussin, mutta sitä ei voinut
alottaa, ennenkuin Pirkko oli mennyt kotiin joululomalle. Kaisa pääsi
nimittäin Karriin vasta päivää ennen jouluaattoa, joten hän sai olla
viikon päivät yksin kaupungissa.
Oli keskiviikkoilta joulukuun alkupuolella. Paavo ja Pirkko olivat
tulleet koulusta kello 3 ja päivällinen oli syöty kello 1/2 5 Kaisan
palattua kotiin toimestaan. Kaisa istui käsitöineen oman pöytänsä
ääressä. Paavo ja Pirkko lukivat läksyjään suuren pöydän ääressä.
Paavon mielestä tuntui »murju» näin iltapäivisin välistä vähän
ikävältä, joten hänkin usein mielellään oleskeli »salissa.»
Kellon lyötyä puoli kuusi nousi Paavo.
»Joko sinä taas lähdet?» kysyi Kaisa vähän harmistuneella äänellä.
»Minä juuri ajattelin, että olisimme menneet kolmisin vähän kävelemään
ja pyytäneet Leenaa sillä aikaa valmistamaan meille jotakin hyvää.
Sitten olisimme tulleet kotiin ja viettäneet oikein hauskan illan
yhdessä.»
»En voi sille mitään, lupasin Erkille», sanoi Paavo, ja samassa hän jo
oli poissa.
»En oikein pidä siitä, että Paavo on alkanut olla kaikki illat poissa
kotoa», tuumi Kaisa. »Jos tätä menoa jatkuu, niin luulenpa melkein,
että minun on kirjoitettava kotiin ja kysyttävä neuvoa, millä saisimme
hänen viihtymään hieman kotosallakin.»
Pirkko paukautti maantietonsa kiinni ja haukotteli makeasti. »Luulenpa
melkein, että tänään seuraan Paavon esimerkkiä ja lähden jonnekin.
Maantietoa en enää jaksa lukea ja muut läksyt osaan. Etkä sinäkään ole
tänään vähääkään intressantti.»
»Vai intressantti!» Kaisan sisu kuohahti. Tahtoisinpa nähdä, kuinka
intressantti sinä olisit, jos saisit joka päivä laskea ja kirjoittaa
kello 9—4 ja senlisäksi vielä pitää huolta veljestä, joka lentää kaiket
illat, ja neiti sisaresta, jota aina pitäisi huvittaa. Vai pitäisi
tässä vielä olla intressantti! Suurkiitoksia!»
»No, älähän nyt sentään suutu. Enhän minä nyt juuri sitä tarkoittanut.
— Oikeastaan ajattelin, että sinä nyt viimeinkin voisit täyttää
lupauksesi ja viedä minut eläviin kuviin. Siitähän on ollut monta
kertaa puhetta ja nyt olisi hyvin sopiva ilta. Ajattelehan, että minä
en ole koskaan, en koskaan ennen ollut elävissä kuvissa. Sehän on
melkein aukko sivistyksessä.»
»Vai niin», sanoi Kaisa vähän lauhtuneena. »Vai eläviin kuviin sinä
pyrit. Siinä tapauksessa minun täytyy sinulle huomauttaa, että pyyntösi
ei ollut ensinkään valtioviisaasti esitetty.»
»Voi, rakas armas kallis Kaisa! Enhän minä osaa koskaan etukäteen
harkita sellaisia asioita. Mutta sinä olisit maailman intressantein
sisar ja mielenkiintoisin ihminen — älä ensinkään naura — jos veisit
minut eläviin kuviin tänä iltana.»
»Olkoon menneeksi!» sanoi Kaisa. Pue nopeasti takki yllesi, ehdimme kai
vielä alkuun.»
Kymmenen minuuttia myöhemmin seisoi Kaisa pilettiluukulla ja pyysi
kahta lippua.
»Viiden markanko?» kuului luukusta ääni.
Tuli ja leimaus! Ääni kuulosti tutulta ja kasvot, jotka luukusta
pilkistivät, olivat vielä tutummat.
»Paavo!»
Enempää ei Pirkko saanut hämmästykseltään sanotuksi. Kaisa seisoi aivan
sanatonna.
»Olkaa hyvät ja käykää sisään», ilmoitti ovenvartija, »esitys alkaa
heti».
Varsin sekavin tuntein astuivat Kaisa ja Pirkko sisään. Valot olivat jo
sammutetut ja Pirkko tunsi melkeinpä pelonsekaista jännitystä Kaisan
häntä ohjatessa lähimmälle tyhjälle tuolille istumaan.
Ja sitten se alkoi. Kuvat valkealla seinällä alkoivat liikkua. Siinä
oli komeita, loistavasti puettuja ihmisiä, jotka kulkivat ihmeen
ihanassa puutarhassa. Siinä oli loistavasti kalustettuja huoneita,
käytäviä ja saleja. Ja sitten noihin ihmeellisiin huoneisiin ilmestyi
nuori, köyhännäköisesti puettu tyttö. Hän sai paremmat vaatteet ylleen
ja luvan tutkia mielinmäärin kirjastossa olevia ihmeellisiä kirjoja,
mutta voi, kuinka ikävä hänellä sentään oli noissa upeissa suojissa.
Pirkko ymmärsi niin ihmeen hyvin hänen tunteensa. Pari kertaa sai Kaisa
nipistää häntä käsivarresta, sillä Pirkko oli lausumaisillaan ääneen
osanottonsa, niin kokonaan hän oli unohtanut ympäristönsä.
Sitten tuli väliaika. Valot syttyivät ja Pirkko katseli uteliaana
ympärilleen. — Kas vain, tuolla istui Liisa Vuorela ja nyökytteli
hänelle ystävällisesti päätään.
»Eikö se ole kauheaa?» kuiskasi samassa Kaisa.
»Ei ensinkään, minusta tämä on ihanaa», vastasi Pirkko.
»Minä tarkoitan Paavoa.»
»Paavoako?» toisti Pirkko hieman ihmeissään. Hän oli melkeinpä
unohtanut äskeisen yllätyksen pilettiluukulla.
Kaisa jatkoi: »Voitko käsittää, että hän on salaa ottanut vastaan
tämmöisen toimen, että hän on siis joka ilta täällä ansaitsemassa
rahaa! Se on minusta säädytöntä, aivan sopimatonta koululaiselle.»
Samassa valo taas sammui ja kuvat seinällä alkoivat liikkua. Pirkko
syventyi taas huokaillen seuraamaan sankarittarensa vaiheita, mutta
Kaisa voi vain puoleksi nauttia näkemästään. Tunne siitä, että hän
oli edesvastuussa nuorempien sisarustensa vaiheista ja että hänen oli
siis oikein ymmärrettävä ja selitettävä tämäkin kiusallinen tapahtuma,
painosti häntä. — — —
»Odottakaahan hetkinen, tytöt!» huusi Paavo, kun he olivat menossa
pois. »Minä tulen mukaan.»
Kolmisin lähdettiin astelemaan kotiinpäin.
»Mitä piditte filmistä?» kysyi Paavo mahdollisimman huolettomasti,
mutta äänestä saattoi päättää, että hän oli hieman levoton.
Pirkko ehätti selittämään, että hän puolestaan piti hyvin paljon.
Sitten ei kuulunut vähään aikaan muuta, kuin kenkäin kopsetta
katukäytävää vasten. — Viimein Kaisa katkaisi hiljaisuuden, joka oli
alkanut tuntua painostavalta, sanomalla:
»Olihan se aikamoinen yllätys, jonka olit meille valmistanut.»
Paavo rykäsi.
»Mutta oikeastaan olen sitä mieltä, että olisit varsin hyvin voinut
kertoa meille aikeestasi. Ja jos sinun nyt ehdottomasti on ansaittava
rahaa, niin olisimme ehkä keksineet sinulle jonkun hieman sopivamman
toimen. Mielestäni on tämä toimesi koululaiselle sopimaton.»
»Mutta onhan Erkkikin koululainen, ja siitä huolimatta hän on ollut
jo pitkän aikaa samassa kassassa. Silloin kun hän alkoi, puhui hän
rehtorille, ja rehtori lupasi, että hän saa ottaa toimen vastaan,
kunhan hän vain pitää huolta siitä, etteivät läksyt kärsi. Alussa hän
oli koko ajan, kello yhdeksään asti, hänellä oli koulukirjoja mukanaan
ja hän lueskeli silloin, kun ketään ei ollut luukulla. Mutta sitten hän
kerran sai saksantunnilla muistutuksen siitä, ettei ollut kirjoittanut
kotikirjoitustaan. Ja silloin hänen äitinsä sanoi, ettei hän saa enää
istua siellä koko iltaa. Silloin Erkki puhui minulle, ja me sovimme
siitä, että minä olen joka ilta kello 6 — 1/2 8 ja hän 1/2 8 — 9. Me
saamme kumpikin 5 markkaa tunnilta, siis 7 mk. 50 p. joka ilta, ja
sunnuntaisin, jolloin olemme 3 tuntia kumpikin, saamme siis 15 markkaa.
Viikossa ansaitsemme siis 60 markkaa kumpikin. — Jollei Erkki olisi
saanut ketään vuorottelemaan kanssaan, olisi hänen täytynyt luopua koko
toimesta, ja se olisi ollut oikein ikävää, sillä hänen äidillään on
kovin vähän varoja.»
»Minä puolestani luulen, että jollet sinä olisi halunnut Erkkiä auttaa»
— Kaisa lausui viimeisen sanan hieman pilkallisesti — niin olisi
koulussanne ollut vähintäin tusina poikia, jotka olisivat olleet siihen
valmiit. Ja heidän joukossaan olisi varmasti sellaisiakin, joille tuo
60 markan viikottainen ansio olisi paljon tärkeämpi kuin sinulle. — Ja
sitäpaitsi», lopetti hän hyvin pontevasti, »elävien kuvien kassa on
mielestäni paikka, joka ei ensinkään sovi koululaisille».
»Mutta elävät kuvat sopivat varsin hyvin sekä sinulle että Pirkolle.
Huomaan, että periaatteesi ovat suuresti ristiriitaisia.»
»Onhan siinä sentään hieman eroa», sanoi Kaisa nopeasti, mutta vähän
epävarmasti.
»Ehkäpä on parasta kirjoittaa tänä iltana kotiin», tuumi Paavo. »Siten
se asia parhaiten selvenee. Kirjoitamme kumpikin omat mielipiteemme ja
pyydämme isää selittämään, kumpi on oikeassa.»
* * * * *
Samana iltana putosi paksu ja painava kirje Mariankadun postilaatikkoon
ja kaksi päivää myöhemmin saapui isän vastaus Karrin lasten
kaupunkiasuntoon:
»Rakkaat lapseni!
Sain kirjeenne tänään ja ryhdyn kohta vastaamaan, koska tiedän teidän
odottavan pikaista vastausta.
Vai sellaisiin hommiin sinä, Paavo poikani, olet ryhtynyt — vieläpä
aivan omin päin!
Enpä oikein tiedä, pitäisikö minun sinua moittia vai kiittää. Taidatpa
ansaita vähän kumpaakin. — Sinä halusit ansaita rahaa ja yllättää
meidät kaikki arvokkailla joululahjoilla. No niin — yritteliäisyyshän
on hyvä ominaisuus, josta ei suinkaan sovi moittia, varsinkin kun
päämääränä on, kuten sinulla, toisten ilahduttaminen. Mutta sittenkin,
kun oli kysymys tällaisesta asiasta, olisin toivonut, että olisit
neuvotellut Kaisan kanssa tai kirjoittanut kotiin.
Sinä, Paavo, olet nyt neljännellä luokalla ja sinulla on välistä,
omien sanojesi mukaan, aika paljon työtä. Oletko varma siitä, etteivät
läksysi ole tuosta iltapäivätyöstä yhtään kärsineet? Sinulla oli viime
arvostelussasi saksankirjoituksessa viitonen. Se on vaarallinen numero.
Jos se on joulutodistuksessasi alentunut neloseksi, on se meistä,
sekä äidistä että minusta, kovin ikävää. Ja sinä arvaat, ettei mikään
kallisarvoinen lahjakaan voi tuntua meistä mieluisalta, sillä onhan se
ikäänkuin tuon nelosen hinta. — Sinä et ole mikään lahjaton etkä typerä
oppilas, mutta sinä olet vähän laiska. Siitä syystä Sinusta onkin
hauskempaa ansaita rahaa kuin lukea läksyjä, mutta se ei ole oikea
mielipide. Jos sinä joskus — mitä pikemmin sitä parempi — pääsisit niin
pitkälle, ettei päämääränäsi olisi »siedettävä» vaan _hyvä_ todistus,
silloin vasta olisin sinuun oikein tyytyväinen, mutta silloin sinun
luultavasti on jätettävä kaikki ansaitsemishommat syrjään.
Se, että Paavo on juuri _elävien kuvien_ kassassa, näyttää sinusta,
Kaisa, olevan kaikkein kauheinta, suorastaan sopimatonta. Siksikö,
että Paavon ansaitsemishommat ovat näinollen kaikkien elävissä kuvissa
kävijäin tiedossa vai siksikö, että elävät kuvat ovat mielestäsi jotain
pahaa? Jälkimäisessä tapauksessa ovat mielipiteesi tosiaankin hieman
ristiriitaisia, kuten Paavokin väittää.
Kysytte, onko mielestäni väärin käydä elävissä kuvissa. Siihen
kysymykseen ei voi vastata yhdellä sanalla. Enhän toki ole niin
vanhoillinen, että pitäisin elävissä kuvissa käymistä suorastaan
syntinä. Eihän toki. Päinvastoin saa valkealla kankaalla useinkin nähdä
paljon katsomisen arvoista, vaikkakaan ei aina. Mutta eri kysymys on
se, ovatko ja missä määrin elävät kuvat _koululaisille_ ja lapsille
terveellisiä. Olen kuullut, että muutamat oppilaat käyvät katsomassa
jokaista uutta ohjelmaa ja viettävät siis vähäiset lepohetkensä sisällä
kuumassa ja usein huonossa ilmassa, sensijaan että liikkuisivat ulkona,
urheilisivat tai lepäisivät. — Yhtä ikävää on se, että koululaiset
kiusaavat usein vähävaraisilta vanhemmiltaan rahaa »kuviin», eivätkä
nämä henno kieltää, koska »kaikki muutkin pääsevät». Varakkaille
vanhemmille ei muutama markka merkitse paljoa, mutta varattomille
sensijaan kyllä.
En suinkaan tahdo moittia sitä, että Kaisa ja Pirkko kerran
pistäytyivät elävissä kuvissa — päinvastoin suon mielelläni teille
saman ilon toisenkin kerran — mutta minä toivon, ettei se tule teille
tottumukseksi ja että sinä, Kaisa, vanhempana pidät huolta siitä, että
filmi, jota te menette katsomaan, on katsomisen arvoinen.
Koska sinä, Paavo, olet luvannut olla toimessasi tämän lukukauden
loppuun eikä aikaa ole enää kuin muutamia päiviä, en tahdo sitä sinulta
kieltää. — Mutta kevätlukukaudella en toivo sinun ottavan vastaan
minkäänlaisia toimia. Kaikki huomio koulutoimiin!
Tästä on tullut pitkä ja kuiva kirje, vai mitä, lapset? — Karriin ei
kuulu mitään uutta. Äiti pyytää ilmoittamaan, että hän tulee Saaran
kanssa muutaman päivän perästä teitä tervehtimään ja samalla hakemaan
koululaisia kotiin.
Monet sydämelliset terveiset meiltä kaikilta.