Elsa ja Pekka olivat kaupungin lapsia. Elsa oli aikoinaan ollut
Kaisan luokkatoveri ja hyvä ystävä. Sitten olivat heidän tiensä
eronneet. Elsa oli jatkanut lukujaan, päämääränä valkolakki. Kaisa
taas oli tyytynyt vähempään viisauteen ja tullut kotiin perehtyäkseen
käytännöllisen elämän salaisuuksiin. Kuitenkin he olivat silloin
tällöin kirjoitelleet, ja Kaisa oli aina kaupungissa käydessään käynyt
Elsaa tervehtimässä. Elsa sitävastoin ei ollut vielä nähnyt Kaisan
kotia. — Pekka oli Paavon luokkatoveri.
Näitä kahta sisarusta siis odotettiin Karriin viettämään »kesän
viimeistä viikkoa», toisin sanoen viimeistä vapaata viikkoa ennen
koulun alkua.
Kukapa ei tietäisi, miten hauska on valmistautua vieraita
vastaanottamaan. Jokainen soisi, että hänen kotinsa näyttäisi
mahdollisimman sievältä ja siistiltä silloin, kun vieras sinne saapuu.
Niin ajattelivat Karrin lapsetkin. Tuskinpa olisi enää muutoin näin
syksyllä tullut kukkapenkkejä kitketyksi, tuskinpa olisi tullut
uimahuonetta pestyksi ja leikkitupaa »Toimelaa» siistityksi. Mutta nyt,
kun odotettiin vieraita, tehtiin kaikki nämä työt sekä paljon muuta
lisäksi.
Pirkko tahtoi välttämättä siistiä lammasnavetankin oikein puhtaaksi,
vaikka Kaisa vakuutteli, että Elsa korkeintaan kerran pistäytyy
lampaita katsomassa.
»Niin, mutta sillä kerrallahan hän juuri näkee, missä kunnossa lampaani
ovat», tuumi hän vain.
Mitä tulee Saaran laatikkoon, jossa tavallisesti aina vallitsi
suuri epäjärjestys, siistittiin sekin päivää ennen vieraiden
saapumista. Kaisan neuvon mukaan järjesti Saara laatikkonsa oikein
johdonmukaisesti. Alimaiseksi ja takaosaan pantiin kaikki sellaiset
esineet, joita ei tarvittu usein, etuosaan taasen sijoitettiin
sellaiset, joita useammin liikuteltiin. Mutta kun Saara seuraavana
päivänä, pari tuntia ennen vieraiden saapumista, päätti panna
palmikkoonsa punaisen silkkinauhan, eikä hän oikein muistanut,
kuuluiko se laatikon ylä- vai alakerran asukkaihin, ennätti hän sotkea
koko laatikkonsa sikin sokin, sillä nauha oli onnettomuudeksi aivan
alimaisena erään kirjan välissä.
Paavo olisi välttämättä tahtonut lähteä hevosella asemalle vieraita
vastaan, mutta kun matka oli pitkä, katsoi isä parhaaksi lähettää
Iivari-rengin.
Se aika, jolloin tulijain jo tiedettiin istuvan rattailla, tuntui
lapsista tavattoman pitkältä. Kaisa tosin puuhasi keittiössä ja Pirkko
ja Saara kattoivat päivällispöytää, mutta selvästi huomasi heidän
ajatustensa olevan muualla. Paavo ei muuta tehnytkään kuin kulki
huoneesta huoneeseen, ikkunasta ikkunaan ja lupaili: »Kyllä ne kohta
tulevat.»
Vihdoin kuului rattaiden kolinaa. Suoraa päätä hyökkäsivät lapset
pihalle ja raikuvin huudoin otettiin vieraat vastaan.
Molemminpuoliset tervehdykset vaihdettiin. Puhuttiin siitä, kuinka
kukin oli ulkomuodolta muuttunut. Kaisa ihaili vieraansa kahta komeaa
palmikkoa, jotka olivat hänen mielestään sitte viime näkemän vielä
tuntuvasti kasvaneet. Elsa taasen ylisti Kaisan päivettynyttä ja
terveyttä uhkuvaa ulkomuotoa.
Paavo ja Pekkakin olivat ensin koettaneet tarkastella toisiaan, mutta
sitten Paavo kohta esitti Pekalle, että tämä lähtisi katsomaan hänen
postimerkkikirjaansa, ja niin olivat pojat heti kadonneet.
Mutta miltä tuntui Pirkosta ja Saarasta? Sitä on vähän vaikea kuvata.
He tunsivat itsensä jonkunverran syrjäytetyiksi ja pian olisi kai
pettymyksen tunnekin päässyt valtaan, jollei Elsa olisi huomannut tuota
vähän alakuloista ilmettä pikku tyttösten kasvoissa. Reippaasti hän
ojensi heille kätensä, toisen Pirkolle ja toisen Saaralle. Kaisa otti
kantaakseen Elsan matka-rasian ja niin astuttiin sisälle.
Äiti ja isä olivat eteisessä toivottamassa vieraan tervetulleeksi.
Hetkistä myöhemmin avasi Elsa rasiansa. Kaisa, Pirkko ja Saara
seisoivat ympärillä.
»Katsokaas, tällaisen valkean puvun minä sain juhannukseksi.»
»Voi, miten sievä!» ihailivat ympärillä seisovat.
»Ja tässä on kaulanauha, jonka setäni toi minulle Tukholmasta.»
Kaulanauha sai kiertää kädestä käteen ja kaikkien kolmen arvostelu
kuului, että se oli ihana.
Sitten tuli esille paketti, jonka Elsa kävi viemässä ruokasaliin
äidille; se sisälsi »vähän kaupungin tuliaisia». Paketin koosta ja
muodosta sekä siitä hyvästä tuoksusta, joka siitä lähti, voi arvata,
että se sisälsi leivoksia. Sitten tuli esille käärö, joka sisälsi
valkeat kengät ja sukat. Alimaisena oli Pekan puku ja eräs kirja, joka
oli lahja Kaisalle.
Kaisa oli katsonut vähän miettiväisenä Elsan valkeaa pukua ja
nähdessään hänen valkeat kenkänsä oli hän hymähtänyt.
»Rakas Elsa», sanoi hän sitten. »Eikö sinulla ole mukana yhtään paria
mustia kenkiä eikä mitään tummempaa hametta. Nuo ruskeat kenkäsi ja
vaalea puku, jotka sinulla on yllä, ovat kovin epäkäytännölliset näin
maalla, valkeista puhumattakaan.»
Elsa vastasi: »Kyllä minä tulen näillä toimeen. Osaan olla hyvin
varovainen.»
Samassa tuli äiti pyytämään päivälliselle. Syödessä kyselivät äiti ja
isä kaupungin kuulumisia sekä miten matka oli onnistunut.
Elsa kertoi, kuinka junassa oli ollut paljon matkustajia, niin että
hekin olivat saaneet seisoa kolme asemanväliä.
Vierailla oli hyvä ruokahalu, se oli kai suureksi osaksi hevosmatkan
ansio.
Kun päivällinen oli syöty, pujahtivat Pekka ja Paavo paikalla tiehensä.
He menivät hakemaan Villeä ja yhdessä piti poikain sitten lähteä
tutkimaan seutua.
Kaisa näytti vähän onnettomalta. Selvästi voi huomata, että hän olisi
halunnut olla Elsan kanssa kahdenkesken ja että Pirkon ja Saaran
odottava ilme häntä harmitti.
Äiti huomasi tämän ja sanoi: »Nyt kun Elsa ja Kaisa ovat pitkästä
aikaa tavanneet toisensa, annamme me kai heidän olla tämän illan
kahdenkesken, niin että he voivat rauhassa jutella. Huomenna pyytävät
Pirkko ja Saarakin päästä mukaan.»
Kaisa lähetti äidilleen kiitollisen katseen palkaksi, tarttui
Elsaa käsikoukkuun ja viiden minutin kuluttua istuivat he eräällä
rantakalliolla jutellen innokkaasti.
Seuraavana aamuna aamiaispöydässä piti laadittaman ohjelma edessä
olevien päivien varalle.
Kaisa sanoi: »Ajattelin, että nyt aamupäivällä soutaisimme koko
joukolla tuohon Kahisaareen. Viettäisimme siellä muutaman tunnin
oikein luonnon helmassa. Voileipiä täytyy ehdottomasti ottaa mukaan. —
Iltapäivällä aion lähteä näyttämään vierastani Saima Virralle. Onhan
sinne tosin vähän pitkä matka, mutta kyllä me jaksamme kävellä.
»Ja Ville on pyytänyt Pekkaa ja minua tänä iltana luokseen», ilmoitti
Paavo.
»Ja me saamme viettää iltamme niin hyvin kuin osaamme», sanoi Pirkko
alistuvaisesti.
»Huomenna on saunapäivä», jatkoi Kaisa ohjelman laatimista. Muutenkin
on lauantaisin aina tavallista enemmän touhua, niin että tuskin mitään
varmaa määräämme sen päivän ohjelmaan.»
»Muistakin, Kaisa», sanoi Elsa, »että annat minun auttaa sinua
kaikessa, mihin vain suinkin pystyn. Luulen, että siitä tulee silloin
hyvin hauska lauantai.»
»Sunnuntaina menemme varmaankin oikein joukolla kirkkoon», sanoi äiti.
»Ja maanantaina tai tiistaina lähdemme koko päiväksi saareen poimimaan
puolukoita ja sieniä», sanoi Kaisa.
»Ja keskiviikkona on koko lysti loppunut ja me ajaa körryytämme kohti
asemaa», sanoi Pekka.
»Eihän toki vielä keskiviikkona», vastustivat kaikki ja Paavo lisäsi:
»Perjantainahan vasta koulukin alkaa. Tietysti te voitte olla
torstaihin. Matkustamme sitten yhdessä.»
Mutta Elsa vastasi: »Lupasimme vanhemmillemme, että tulemme
keskiviikko-iltana kotiin. Sitäpaitsi ovat Pekan kasvit vielä monen
tunnin työtä vailla ja minullakin on vähän valmistettavaa.»
Retki Kahisaareen onnistui oikein hyvin. Mitään erikoista ei
tapahtunut. Tämä puolestaan todistaa sitä, että Karrin lapsille, niin
seikkailevaa väkeä kuin he olivatkin, ei ehdottomasti tarvinnut joka
retkellä jotain odottamatonta tapahtua.
Päivällisen jälkeen läksivät Pekka ja Paavo Villen luo ja Elsa ja Kaisa
läksivät tervehtimään Saima Virtaa, joka oli heidän ikäisensä tyttö ja
asui 6 kilometrin päässä.
Saima tuli hyvin iloiseksi saadessaan aivan odottamatta vieraita. Hän
kestitsi heitä ohukaisilla ja marjamehulla, läksipä vielä saattamaankin
vähän matkaa.
Menomatkalla olivat tytöt kulkeneet pitkin maantietä. Kotimatkalla
Saimasta erottua kysyi Kaisa:
»Osaatko kiivetä aidan yli? Voisimme sillä tavoin oikaista toista
kilometriä.»
»Kyllä osaan, jos aita ei ole kovin korkea.»
»Kyllä se on verrattain korkea», sanoi Kaisa. »Se on sitä Osakeyhtiö
Sahan aitaa, tiedäthän, sellaista korkeaa, teräväpäistä. Toiselta
puolen on aivan mahdotonta päästä yli, mutta tältä puolen, jolla
poikkipuut ovat, on helppo kiivetä aidan päälle. Sieltä sitten pitää
laskeutua käsistä riippumaan ja pudottautua alas.»
Elsa oli hieman väsynyt pitkästä kävelyretkestä. Siksi hän sanoi:
»Kyllä luulen pääseväni aidan yli, kunhan sinä ensin näytät, kuinka se
käy. Mennään vain sitä tietä.»
He läksivät kulkemaan kapeaa polkua ja jonkun ajan kuluttua oli aita
edessä.
»Eihän tuo niin kovin korkea ole», tuumi Elsa. »Mene sinä vain edellä,
kyllä minä seuraan.»
Kaisa ei ollut ensimäistä kertaa siinä toimessa. Hän kiipesi ensin
ylemmälle poikkipuulle, kääntyi siellä varovaisesti, sijoittaen
jalkansa toiselta puolelta samalle poikkipuulle, antoi sitten
jalkojensa hitaasti liukua alas riippuen käsillään kiinni aidassa, ja
pudottautui sitten kevyesti maahan.
Elsasta näytti kaikki hyvin helpolta.
Nyt tuli hänen vuoronsa. Ilman suurempaa vaivaa hänkin pääsi ylemmälle
poikkipuulle. Mutta siihen hän pysähtyi.
»Tämä on niin kauhean korkealla. Minä en voi täällä kääntyä. Päätäni
aivan huimaa.»
Kaisa hätääntyi: »Kunpa vain saisit jalkasi tälle puolen. Kyllä minä
ottaisin täällä vastaan, niin ettet loukkaantuisi hypätessäsi alas.»
Elsa yritti vielä kerran kääntyä siellä yläilmoissa, mutta sanoi sitten:
»Ei, minä en uskalla. Tiedätkö, se on aivan mahdotonta.»
Hän katsoi vähän aikaa onnettoman näköisenä Kaisaan ja alkoi laskeutua
alas samaa tietä, mitä oli tullutkin.
Niin seisoivat ystävykset neuvottomina kumpainenkin omalla puolellaan
aitaa.
»Minä en pääse sinne», sanoi Elsa, »etkä sinä pääse enää tänne. Mitä
teemme?»
»Voi, kuinka olin tyhmä», huokasi Kaisa. »Olisihan minun pitänyt
ymmärtää, ettet sinä pääse noin korkean aidan yli.»
»Niin, minä olen sellainen arka raukka», sanoi Elsa ja kyyneleet eivät
olleet kaukana.
»Eikö mitä. Sinä et ole mikään raukka. Minun on syy, olen hullu
huimapää. — Niin, mitä teemme? En uskalla antaa sinun mennä takaisin
polkua pitkin etsimään maantietä, voisit vielä eksyä, sillä aikaahan jo
hämärtää. Ei siis ole muuta neuvoa, kuin että kuljemme kumpikin aidan
viertä, siksi kunnes tulemme portille.»
»Kuinka pitkä matka sinne on?»
»Eiköhän liene parin kilometrin verran. Sääli sinun ruskeita kenkiäsi.
Niinkuin näet, ei meillä ole kunnon tietä. Mutta onhan meillä aita,
joten emme ainakaan pääse eksymään. Se kuitenkin on pääasia», virkkoi
Kaisa rohkaisevasti.
Vaivaloista oli kulku. Kaisan puolella oli jonkunmoinen pieni
poluntapainen, jota hän saattoi kulkea, mutta Elsalla ei ollut
sitäkään. Katajapensaita kasvoi verrattain tiheässä ja kun hän
koetti niitä kiertää, ilmestyi eteen laajoja kuralätäkköjä, sateisen
alkuviikon muodostamia.
Kaisa koetti kyllä puhella, mutta Elsa oli niin masentunut, ettei
keskustelu tahtonut sujua. Hämäräkin alkoi käydä yhä tummemmaksi.
Vihdoin päättyi sentään tämä ikävä vaellus. Portti päästi Elsan
ystävänsä luo.
Loppumatka kuljettiin tietä pitkin ja niin nopeassa tahdissa, ettei
olisi luullut heidän väsyneiden jalkojensa voivan niin vikkelästi
liikkua.
Kotona heitä jo odotettiin. Ihmeteltiin, kuinka tytöt niin kauan
viipyivät. Kukaan ei vielä sentään osannut olla huolissaan. — Ei
kotiväki osannut ajatella, mikä seikkailu tytöillä oli ollut ja missä
kunnossa olivat Elsan vaalea hame ja ruskeat kengät, kengät, jotka
paraillaan kopisivat maantiellä väsyneiden jalkojen verhona.
Lauantai-aamuna sai Elsa ylleen Kaisan tummansinisen hameen ja mustat
puolikengät. Saaran ja Pirkon iloksi ei Kaisa kertaakaan koko päivänä
karannut Elsan kanssa »haaveilemaan», niinkuin pikkutytöt heidän
yhdessäoloaan nimittivät. Yhdessä tehtiin työtä ja yhdessä välillä
iloittiin.
Sunnuntai-aamuna puki Elsa itsensä valkeaan. Puku oli ohutta kangasta,
koristettu kauniisti helmillä ja pitseillä. Päivä oli lämmin ja kaunis,
niin että Kaisakin päätti valita valkean pukunsa. Se oli tosin paljon
yksinkertaisempi kuin Elsan puku, eikä hän malttanut olla äidilleen
siitä huomauttamatta:
»Olisi ihanaa omistaa sellaisia pukuja kuin Elsallakin on. Luuletko,
äiti, että minäkin joskus saan tuollaisen puvun?»
Äiti vastasi: »Jos se on tarpeellista, niin koetamme ensi kerralla
pukua sinulle teetettäessä katsoa, että siitä tulee mieleisesi. Muuten
toivoisin sinun huomaavan, että Elsa on melkein liian hienosti puettu
ollakseen vain koulutyttö. Mielestäni on yksinkertainen pukusi aivan
yhtä sievä kuin Elsan komea puku.»
Elsan puku oli tosiaankin niin komea, että kirkossa useimmat ihmiset
katselivat sitä. Nämä maalaisseudun ihmiset eivät olleet tottuneet
sellaisiin hienouksiin. Kaisasta tuntui melkein vaikealta nähdä, mitä
huomiota hänen ystävättärensä herätti puvullaan. Hän ajatteli, ettei
hän koskaan voisi esiintyä kovin »hienona» kotikylässään. »Suuressa
maailmassa ehkä, mutta ei täällä, jossa kaikki on niin yksinkertaista,
niin tuttua», ajatteli hän.
Sitten astui pappi saarnatuoliin, vanha rovasti, Kaisan rippi-isä. Hän
puhui niin vakuuttavasti, kehotti jokaista uskolla kääntymän Jesuksen
puoleen synteineen.
Auringon säteet valaisivat samassa kirkkoa, harras hiljaisuus vallitsi
kuuntelevien ihmisten keskuudessa ja entistä selvemmin Kaisa käsitti
äitinsä usein lausumat sanat: »Käyn kirkossa siksi, että se on Jumalan
huone.» Niin turhanpäiväisiltä tuntuivat hänestä ne ajatukset, joille
hän koko aamupäivänsä oli omistanut. Hän rukoili palavasti Jumalalta
vahvaa uskoa ja nöyrää mieltä.
Maanantai-aamuna satoi taivaan täydeltä. Pettymyksen tunne valtasi
jokaisen, sillä oltiinhan aiottu lähteä saareen. Katseltiin taivaalle
ja odoteltiin sen kirkastumista, mutta turhaan. Olihan tosin vielä
huominen päivä jälellä, mutta entä jos silloinkin sataisi?
Paavo oli kaikkein valoisimmalla tuulella.
»Uskokaa pois! Huomenna on auringonpaiste ja lämmin ja silloinkos me
sieniä ajamme.»
Kun ilma ei näyttänyt selviävän, täytyi tyytyä kohtaloon ja koettaa
tehdä päivä mahdollisimman hauskaksi. Kävisi pitkäksi luetella kaikkea,
mitä jokainen sinä sateisena päivänä toimi. Pääasia on, että päivä
kului nopeasti ja nukkumaan käytiin hartaasti toivoen, että aamulla
sade olisi lakannut ja aurinko paistaisi.
Ja niin kävikin! Aamulla paistoi aurinko kirkkaasti.
Pian olivat kaikki valmiina: kopat, korit, voileivät ja kahvipannu, ja
niin lähdettiin.
Tälläkin retkellä tapahtui jotakin, joka ansaitsee tulla kerrotuksi.
Vaikka saari oli pieni, olivat kopat ja korit täyttyneet ihmeteltävän
nopeasti. Alkoi jo olla nälkä ja senvuoksi läksivät Kaisa ja Elsa
keittohommiin rantakalliolle. Mutta puut ja risut olivat kaikki
eilisestä sateesta kastuneet, niin että tuli ei tahtonut palaa. Silloin
Kaisa muisti, että Paavo ja hän olivat pari viikkoa sitten kätkeneet
erään kallion suojaan joukon kuivia puita syksyisiä sieniretkiä varten.
Nyt niitä juuri tarvittiin ja siksi hän pyysikin Elsaa lähtemään niitä
hänen kanssaan venheellä hakemaan. Pian oli retki tehty ja vene läheni
taas kalliota, kokassa suuri määrä puita. Elsa oli perämiehenä ja
Kaisa sousi. He laskivat veneen aivan kallion kupeelle ja siitä Kaisa
heitteli puut kalliolle. Sitten hän sanoi Elsalle:
»Pidä melomalla venettä paikallaan, minä hyppään tästä kalliolle.»
Hän piti käsillään kiinni kokasta ja hyppäsi. Mutta Elsa ei osannut
pitää venettä paikoillaan. Ennenkuin Kaisa ennätti päästä seisomaan
kalliolle, oli venhe luisunut irti kalliosta. Kädet yhä kiinni venheen
kokassa riippui hän hyvin omituisessa asennossa vähän vedenrajan
yläpuolella koettaen varpaillaan, jotka olivat jossakin kallion
kolossa, vetää venettä ja itseään kalliolle. Mutta se ei onnistunut.
»Koeta, hyvä ystävä, meloa vähän rantaan päin», pyysi hän neuvotonna.
Mutta Elsa oli niin pelästynyt, ettei hän osannut mitään tehdä.
Ja niin ei Kaisalla ollut muuta neuvoa kuin heittäytyä veteen.
Mutta hän oli hyvä uimari ja ilma oli lämmin, niin ettei koko
onnettomuudesta ollut muuta vahinkoa, kuin että vaatteet kastuivat
läpimäriksi. Koti oli kuitenkin lähellä, joten sekin asia saatiin pian
autetuksi.
Ilolla muisteltiin vielä kauan jälkeenkinpäin tätä tapausta, jolloin
»Elsa yritti olla perämiehenä, mutta laiva oli tottelematon».
Seuraavana aamuna kello 10 seisoivat Karrin nuoret pihalla katselemassa
Elsan ja Pekan lähtöä. Haikealta tuntui mieli. Huomenna samaan aikaan
lähtisi Paavo. Kesä kaikkine iloineen oli lopussa.