Suomennos.
"Niiden kukkain, joita tahdotaan jalostuttaa, tulee kärsiä", sanoo
puutarhan hoitaja, ja hän on oikeassa. Ylenmääräinen päivän paiste ja
veden saanti eivät ole niille hyväksi, sillä siten ne äkkipikaan
kasvavat, tulevat varreltansa ponnettomiksi ja heikoiksi ja kukkansa
ovat hyvinki yksinkertaiset ja mitättömät. Niiden tulee kärsiä sekä
nälkää että janoa, ja ravintoa niille tulee suoda ainoastaan sen
verran, että töintuskin pysyvät elossa. Puutarhurin veitsen tulee
lakkaamatta haavoittaa ja katkoa niitä. Herkeämätön sekä sisällinen
että ulkonainen vaiva on siis niille tärkeänä elämisen ehtona, -- ja
elämä se kuitenki on jokaiselle rakas. Mitä tulee tuon kukka poloisen
tehdä? Hänen tulee koota kaiken sisällisen voimansa, myöskin sen, josta
hän ei mitään tiedä, voidaksensa valtavasti vastustaa kamalaa
kohtaloansa ja viimein hän onnistuu, hän voittaa. Tällaisella voiman
kokoomisella, tällaisella ponnistuksella kehittyy hänessä kauneus,
josta hän ei itsekään voinut uneksia. Hänen kukkansa tulevat
moninkertaisiksi ja värinsä kohta vetää vertoja päivän loistolle. Siten
hän jalostutetaan.
Miten tämä kukassa toteutuu, siten myöskin ihmisessä. Mitä kaunista,
jaloa ja suurta on, tulee esiin ainoastaan taistelun kautta. Sitä
varten täytyy käydä puutteen koulua. Sitä varten täytyy tehdä työtä
otsansa hiessä. Hupaista ei ole sen koulun käyminen, eikä myöskään niin
kovilla kouluistuimilla istuminen. Mutta useimmille, jotka sen ovat
läpikäyneet, on se ollut hyväksi. He ovat jalostuneet, ovat tulleet
onnellisiksi, ja parempi on tietysti _tuleva_ kuin _mennyt_ onnellisuus
ja _oleva_ onnettomuus.
Mutta, sanonet ehkä, suurin osa ihmissukukuntaa on käynyt juuri
puutteen koulua. Edustaako se siis mitä kaunista ja jaloa on? Se
ainakin edustaa taivaallista kärsivällisyyttä, ja tätä hyvettä vailla
mikä olisikaan ihmissukukunta, mikä maailma.
Klaran koulussa oli minun kouluaikanani eräs opettaja, nimeltä Biljer,
rakkain ja suopein ihminen minkä minä muistan. Hän yhdellä sanalla sai
kymmenen kertaa enemmän aikaan kuin rehtori Tryfén pisimmällä
kepillänsä. Kun olimme varsin vallattomat tahi laiskat, sanoi hän
tavallisesti:
"Tänään ette ole nähneet kärsivää kukkaa."
Kuka sitte tuo kärsivä kukka oli? Se oli pieni tyttö, joka kävi
seurakunnan köyhäin koulua, mutta jolla ennen opetuksen alottamista
oli tapana istua eräällä hautakivellä kirkon etelä puolella ja lukea
läksyänsä, silmät aina kirjaan kiinnitettyinä. Tyttöä ja kirjaa oli
yhtä pahasti pidelty. Kirja oli hyvin kulunut, miltei kaikki lehdet
olivat irtonaiset, ja lukia oli varsin hento ja heikko. Kasvonsa olivat
miltei sinisen kalpeat, ja hän kulki avojaloin kaiken kesää, ja Jumala
tiesi, josko ei hän talvellaki tehnyt samoin. Hän näytti paljon
kärsineen, eikä varmaan lukemisensakaan häntä virkistyttänyt. Ei hän
milloinkaan ottanut vastaan, kun hänelle tarjosimme jonkun leipäpalan
tahi jotain muuta. Olikohan häntä siitä joku kieltänyt? Tahi
itsestäänkö hän tarjoomisemme epäsi? Me sanoimme häntä kärsiväksi
kukaksi. Sentähden kun maisteri Biljer puhui siitä, tiesimme me, että
hän sillä tarkoitti hiljaista, ahkeraa, nälistynyttä, avojalkaista
tyttöä hautakummulla. Silloin myöskin tiesimme, mistä hän tahtoi meitä
muistuttaa, meitä, jotka olimme vallattomat ja laiskat, ehkä olimme
ravitut ja meillä oli kengät jalassa.
Vuoden kuluttua katosi kärsivä kukka hautuumaalta. Hän ei enää käynyt
koulua. Kumminki hän usein tuli meitä vastaan kadulla. Hän horjui
raskaiden kannettaviensa alla. Toisinaan kantoi hän, lapsi itse, toista
vähän pienempää hennolla käsivarrellansa, ja useasti näimme hänen
kylmässä talvi-ilmassa huuhtovan vaatteita virran rannalla. Hän oli
palveluksessa, näki vaivaa muiden hyväksi, oli lasten hoitajana ja
toimitti paljon muuta, mikä kuuluu orjan työalaan, ja tämän ala on
lavein kaikista.
Aina sama kärsivä katse, mutta myöskin sama pieni ylpeys. Muistan erään
tilaisuuden, jolloin löysimme hänen samalla hautakivellä, tuuditellen
pientä tyttöä polvellaan. Tyttönen oli komeasti puettu, sillä hän oli
herrassäätyä. Eräs meistä tarjosi vanhalle tuttavallemme muutamia
sokerimakeisia, jotka hän tällä kertaa kiitollisuudella ottikin vastaan.
Mutta hän ei niitä itse maistanut, vaan antoi ne lapselle.
"Etkö siis milloinkaan tahdo jotain itsellesi?" kysyi antaja.
"En minä mitään tarvitse," vastasi hän.
Mutta herraslapsi, ruusuposki, hieno pitsi-myssy päässä, hän
tarjoamaamme tarvitsi. Tytön sanat kuultuamme, silmämme himmentyivät.
Ne syvästi meitä liikuttivat. Näin oli hänen kuvansa niin painunut
mieliimme, että monen vuoden kuluttua, jolla ajalla _hän_ miten myöskin
me luonnollisesti olimme paljon muuttuneet, me kumminki heti hänen
tunsimme. Hän oli silloin naimisessa erään köyhän suutarin kanssa. Jo
oli kymmenen vuotta kulunut siitä, kun hän häitänsä vietti. Nyt häntä
elatuksen murheet monasti rasittivat, sillä suuri oli hoidettavansa
perhe. Mutta hänen kotinsa oli kuitenki todellisen perheenäidin hengen
pyhittämä temppeli. Hän ei enää ollut tuo kärsivä kukka. Kehittyminen
oli päätetty, eikä sen ehtoja siten enää tarvittu. Hän oli iloinen,
viehättävä ja ihana, ehkei kukaan olisi voinut sanoa häntä kauniiksi.
Nyt olivat hänen kukkansa muotonsa suhteen mitä moni-kertaisemmat ja
värinsä suhteen mitä loistavimmat, ja millaiset kukat, sellaiset
myöskin hedelmät. Hän kasvatti lapsensa hyviksi ja rehellisiksi
ihmisiksi, hän tiesi oikean kasvatustavan. Kirja, josta hän itse tiedon
oli saanut, oli oma elämänsä, oma lapsuutensa.
En tiedä, elääkö hän vielä, mutta jos hän on kuollut, niin varmaan
kuoleman enkeli tapasi hänet hymyilevänä, onnellisena ja tyytyväisenä,
-- tyytyväisenä kuolemassa miten elämässäki.
Pitempi ei ole kertomus kärsivästä kukasta.