I.

Rauhalan ja Ristolan torppien maat olivat vieretysten. Rauhala oli

vähäisellä mäen törmällä likellä lahtea, jota outo olisi helposti

voinut luulla lammeksi, sillä salmi, joka vei Kallaveden väljille

vesille, peittyi tykkänään lehtipuitten suojaan. Saman lahden

pohjukasta näkyi Ristolan torppa. Tyven ja ihana oli tämä lahdelma.

Koivut, jotka suorina ja tuuheina kasvoivat rannoilla, kuvastuivat sen

välkkyvässä vedessä; olipa aivan kuin samasta juuresta aina kaksi

koivua olisi lähtenyt, toinen ylös, taivaan siintävää korkeutta kohden,

ja toinen alas, järven syvyyteen pyrkien, missä toinen taivas

kilvoitteli loistavassa kauneudessa korkeuden taivaan kanssa. Maa oli

alankoa; ainoastaan Rauhalaa vastaisella rannalla kohosi jyrkkä,

yksinäinen kallio, jonka kaljua kylkeä lahden kirkas vesi väsymättä

suuteli. Kun mainitusta salmesta, joka oli pitkä ja kapea, soudettiin

ulos Kallaveteen, nähtiin vasemmalla kädellä, noin kivenheitto matkaa

salmen suusta, Koiviston uhkea talo, jonka alueesen sekä Rauhalan että

Ristolan torpat kuuluivat. Laveat viljavainiot ympäröivät tätä taloa,

joka muuten rakennuksiensakin puolesta todisti asujainten toimesta ja

varallisuudesta.

Eräänä helteisenä kesäpäivänä oleskeli kaksi lasta, poika ja tyttö,

Koiviston aaltoelevan ruispellon pientarella. Poika, joka näytti olevan

vähän vanhempi toveriaan, loikueli selällään nurmikolla ja varjosi

käsivarsillaan silmiään taivaan huikaisevalta valolta.

Tyttö istui hänestä vähän matkan päässä ja sitoi uskoa kiehkurata

ruiskukista, joita hän kosolta oli kerännyt helmaansa. Hetken olivat he

näin äänettöminä olleet, kun seuraava kiista syntyi heidän välillään:

-- Kuule Niilo!

-- Hoi?

-- Sinä olet laiskin poika tässä maailmassa.

-- Niinkö luulet, Katri?

-- Siitä olen varma.

-- Vai niin, -- vai olet varma! Päätät sen kaiketi siitä, kun näin

mukavasti tässä oikoelen enkä edes keräile sinulle kukkia tuohon

kiehkuraasi?

-- Ei sinun sitä tarvitsekaan tehdä, johan minulla on tarpeeksi asti

kukkia.

-- Millä nyt sitten näyttäisin sinulle virkeyttäni? -- Niilo kavahti

istumaan tätä kysyessään ja katsoi tutkistellen tyttöön, joka juuri oli

saamaisillaan kiehkuransa valmiiksi.

-- Minkätähden sinä aina oleskelet noin unisena ja hiljaisena, silloin

kuin sinulla olisi valta oikein keikkua ja hyppiä, niinkuin muutkin

lapset tekevät?

-- Hm -- etkö sinä sitä ymmärrä? Tietysti sentähden, kun minua paremmin

haluttaa alla niinkuin olen.

Katrin kiehkura oli nyt valmis. Hän katseli sitä ihastuksella ja näytti

jo unhottaneen koko kiistan. Sitten painoi hän sen kultakutriseen

päähänsä.

-- Katso, Niilo, kuinka se on kaunis! -- lausui hän ilosta loistavin

silmin.

-- Kyllä -- Niilon silmät luiskahtivat kiehkurasta alas Katrin sinisiin

silmiin ja hohtaviin poskiin, -- kyllä on hyvin kaunis -- virkkoi hän

harvaan ja painavasti, mutta epäiltävää on, tarkoittiko hän kiehkurata

tai jotakin muuta.

Katri katsoi Niiloon.

-- No, joko tottakin jaksoit nousta istumaan? -- kysyi hän

pilkallisella hymyllä.

Niilo punastui ja hyppäsi ylös nurmelta.

-- Maltas -- sanoi hän -- kyllä näytän, onko velttous kangistuttanut

jäseniäni.

Ennenkuin Katri aavistikaan hänen aikomustansa, oli Niilo siepannut

hänet käsivarrelleen ja juoksi, kantaen tyttöä sylissään, pitkin pellon

pientaretta; hyppäsipä vielä ojan toisellekin puolen ja sieltä taas

takaisin, uudistaen saman tempun tavan takaa, eikä välittänyt lainkaan

Katrin kirkumisesta. Turhaan tämä tepasteli ja ponnisteli voimiaan,

Niilo vaan nauroi ja puristi häntä väkevällä käsivarrella rintaansa

vasten. Viimein he joutuivat alas rantaan. Täällä Niilo pysähtyi

läähättäen ja laski kannettavansa maahan.

-- Vieläkö moitit minua laiskaksi? -- kysyi hän, seisahtuen Katrin

eteen.

Mutta nyt oli Katri närkästynyt eikä virkannut sanaakaan; peitti vaan

kasvojaan käsiinsä ja itkeä tihutti. Niilo jo tuli levottomaksi. Hän

alkoi tyttöä lepytellä, laskeutui alas hänen jalkainsa juureen ja koki

väkisen irroittaa hänen pieniä käsiään, jotka säälimättä puristivat

noita armaita sinisilmiä.

-- Katri kulta -- puhui hän -- miksi sinä noin vähästä suutut? Älä

itke, en minä enää koskaan semmoista tee. Tule leikkimään tuonne

rantaan, minä opetan sinua voileipiä viskaamaan.

Katri tirkisteli sormiensa välistä Niiloon, tutkiakseen, oliko tämä

tuuma täyttä totta, taikka oliko se ainoastaan viekas juoni, jolla

Niilo tahtoi häntä houkutella itkusta lakkaamaan. Mutta Niilo tapasi

hänen silmäyksensä ja ihastui, otti tyttöä kädestä ja vei häntä

likemmäksi rantaa.

Siellä hän etsiskeli sopivia kiviä, joista antoi parhaimmat Katrille ja

jätti itselleen huonoimmat. Kyynelet tytön silmissä olivat jo

kuivuneet.

-- Katsos nyt, Katri!

Niilo viskasi kiven niin taitavalla kädellä järvelle, että se kuudesti

kosketti veden pintaa ja vasta seitsemännellä kerralla vajosi

syvyyteen.

-- Hei, Niilo, sinäpä vasta olet oikein aika mies! -- huusi Katri

ihastuen.

-- Pyh! onko tuo nyt sitten mikään konsti -- kuului äkkiä ääni heidän

takanaan. Niilon ikäinen poika oli tullut rantaan ja heidän

huomaamattansa katsellut Niilon mestaritemppua.

-- Ei se sinulta, Yrjö, ainakaan synny -- lausui Katri.

-- No, sepä kumma, ett'ei se minulta syntyisi!

Uhkamielisellä rohkeudella etsi Yrjö mieleistään kiveä ja kuu oli

semmoisen saanut, sylkäsi hän siihen kolmasti, heilutti sitä monta

kertaa kädellään ja sinkahutti niin viimein ulos järvelle. Kivi lensi

kauvas, putosi viimein alas ja -- ploks! vajosi heti syvyyteen.

Katri nauroi.

-- Ethän saanut ainoatakaan voileipää, -- ilkkui hän.

Tuo Yrjöä kovin harmitti.

-- Kunpa olisi minulla pallo mukanani, niin näyttäisin, että voisin sen

heittää korkeammalle ilmaan, kuin kumpikaan teistä -- sanoi hän.

-- Saat heittää minun palloani -- lausui Katri ja otti taskustaan

samalla kauniin pallon, jonka antoi Yrjölle.

Tämä keräsi viimeisetkin voimansa ja heitti sen ylös ilmaan. Korkealle

pallo todella kohosikin, mutta takaisin tullessaan meni se syrjään ja

-- voi onnettomuutta -- putosi suoraan järveen. Katri hyrähti itkuun ja

Yrjö koki häntä lohduttaa, lupasi pyytää isältään rahaa ja ostaa

hänelle paljoa kauniimman pallon sijaan. Mitta Niilo oli heti juossut

veteen ja sukelsi järven pohjaan, juuri sille kohdalle, mihin pallo oli

pudonnut. Silmiään rävähtämättä, tuskin hengittäenkään katseli Katri

tyynettä veden pintaa, kunnes Niilon pää taas tuli esiin ja hän,

pudistellen keltaisia kiharoitaan ja näyttäen palloa kädessään, ui

rotevasti rantaan. Riemuhuudolla juoksi Katri häntä vastaan ja otti

herttaisella kiitollisuudella pallonsa Niilolta.

Lapset, jotka näin leikkivät, olivat kaikki likeisistä kylistä. Yrjö

oli rikkaan Koiviston ainoa poika; Niilon äiti, joka kymmenen vuotta

oli jo miehestään leskenä ollut, omisti Ristolan mökin ja Katrin

vanhemmilla taas oli Rauhala hallussaan. Niilo ja Yrjö olivat noin

kaksitoista vuotisia, terveitä, punaposkisia poikia. Pienempinä, kun

eivät vielä työhön kyenneet, olivat he päivät päätään olleet yksissä,

ja silloin oli pikku, sinisilmä Katri aina kolmantena joukossa.

Talvella he luistelivat, olivat lumisilla, tai istuivat Koiviston

tuvassa ja kokivat kilvassa saada katekismoa päähänsä. Siinä toimessa

oli Niilo aina etevin, niinkuin hän muutoinki oli tovereitaan

kehittyneempi. Mutta kesälläpä kirjat makasivat pölyssä hyllyllä ja

lapset aamusta iltaan leikkiä löivät ulkona kedolla tai järven

hiekkaisella rannalla. Oi ilon ja viattomuuden päiviä! Ne olivat

sittemmin Katrin rakkaimmat ja kalliimmat muistot.