Oli ihana, kesäinen sunnuntai-ilta. Lempeästi säteili aurinko siintävän
taivaan rannalla, järvi oli tyyni, metsä raitis ja vihanta.
Elsa oli aholla poiminut tuohisen täyteen mansikoita ja astui nyt
verkalleen kotia kohden, välimmiten vieläkin kumartuen alas,
tavoittaakseen jonkun tien-vieressä kasvavan punaisen-hohtavan
marjan.
Mutta äkkiä kavahti hän ylös, sillä metsästä, aivan läheltä, kuului
outo rapsahdus. Samassa hyppäsikin puiden ja pensaiden välistä, esiin
vahva ja verevä nuorukainen, joka iloisesti tyttöä tervehti. Elsa
hymyellen vastasi tervehdystä ja hänen siniset silmänsä ilmaisivat
tunteita, niin suloisia ja lempeitä, kuin mailleen rientävän auringon
viimeiset jäähyväis-säteet. Näkyipä heti, ett'eivät outoja toisilleen
olleet.
-- Elsa, -- lausui nuorukainen, tyttöä kätellen, -- sinua olen jo
kauvan aikaa etsinyt, kertoakseni sinulle jotakin varsin uutta ja
tärkeätä asiata.
-- No anna kuulla! Kuinkahan tärkeätä tuo nyt vain lieneekään, --
mietti Elsa epäillen ja hänen sinisistä silmistään loisti pienoinen
veitikkamaisuus.
-- Aion, näet, huomenna lähteä Matin kanssa markkinoille.
Elsan otsa pimentyi.
-- Matin kanssa -- -- -- sanoi hän -- älä sitä te'e Antti -- älä
ainakaan Matin seurassa mene markkinoille.
-- Ja miks'ei?
-- Siitä ei ole sinulle mitään hyötyä.
-- Hyötyäkö? Ell'ei siitä juuri muuta hyötyisikään, virkistää se
kumminkin sekä sielua että ruumista.
-- Mistä sen tiedät, kun et vielä koskaan ole markkinoilla käynyt?
-- Sen sanoi Matti, joka paraiten mahtanee asian tuntea, koska aina käy
markkinoilla.
-- Onko Matti sitten mielestäsi niin erinomaisen virkeä sielun ja
ruumiin puolesta?
-- Mitä tyhjiä viisastelet!
-- Usko minua, Antti, ruumiisi parhaiten virkistät joka seitsemäntenä
lepopäivänä ja mitä sieluusi tulee, niin ell'ei se virkisty juuri
samana päivänä, turhaan sitä taas markkinoillakin koetat elähyttää.
Matti jo kiivastui.
-- Totinen ja jäykkä olet, kuin vastarannan kiiski -- et tunne etkä
salli mitään viatointa huvitusta. Mutta älä luulekaan, että asia siitä
paranee, sillä kun kerran olen Matille luvannut mennä, niin menen myös.
Se on kerrassa sanottu.
Elsa ei mitään virkannut, mutta hänen mielensä oli käynyt
alakuloiseksi. Antti astui kiivailla askeleilla metsäpolkua ja taittoi
visan, jolla vuoron sinkoili pieniä kiviä, vuoron ilmaa pieksi.
Tyyneenä ja hiljaisena kävi Elsa hänen jälessään. Jopa joutuivat he sen
mökin edustalle, jossa Elsan vanhemmat asuivat.
Antti seisahtui.
-- Jää hyvästi, Antti! -- sanoi Elsa ystävällisesti, antaen sulholleen
kättä.
Antinkin sydän jo heltyi.
-- Kuule Elsani, -- puhui hän, hellästi neitosen kättä puristaen, sinä
olet välistä liian jyrkkämielinen, niin lempeä ja ymmärtäväinen, kuin
muutoin oletkin. Onhan varsin tavallista nykyaikaan, että nuori kansa
kulkee markkinoilla, -- noin vaan huvin vuoksi. Mitä pahaa siinä sitten
on, jos minäkin sinne joskus menen?
-- Ei mitään Antti, kun sieltä vain palajat yhtä puhtaana ja
vilpittömänä, kuin sinne menetkin.
-- Ha ha ha! Jo tottakin näet aaveita.
-- Onnellista matkaa!
-- Jumalan haltuun Elsa!
* * * * *
Mikä ryske ja jyske, mikä huuto ja pauhina, mikä kärryjen rätinä ja
armotoin ajaminen maantiellä? Etkö tiedä? Onhan nyt markkinain aatto ja
kansaa rientää, miehiä, vaimoja, vanhoja, nuoria, läheltä ja kaukaa,
kaikki ne ilolla markkinoille entävät. Naiset istuvat kärryissä
myhäellen, pyhävaatteihinsa puettuina, ja miehet heidän polvillaan.
Kolme, neljä, joskus kuusi ja seitsemänkin henkeä on kussakin
hevosessa. Ruoskat heiluvat, miehet hoilottavat, ja hevoset kiitävät
eteenpäin. Meteli kajahtelee kirkumisen tapaisesta laulusta.
-- Hei liirua leijan laa, Markkina miehiä ollaan vaan, Hei liirua
leijan laa, Oltta, viinaa juoda saan. --
Jo heti kotipihasta lähdettyä, miehet saivat "markkinakuraasia".
Matin hevonen höyryeli vaahdossa virstan parin matkaa kaupungista.
Antti istui vakaana ja totisena Matin rinnalla kärryissä. Hän oli
levotoin -- Matin raa'at kokkapuheet häntä inhottivat.
-- Istut siinä kuin pölkky -- moitti Matti, ett'et vielä ole oppinut
markkinailoa tuntemaan.
-- Tämmöinen ilo ei mitään maksa.
-- Eikö maksa?
Poika juo rommia markkinoilla, lakki kallellansa,
Tyttö on punaposkinen, joka istuu polvellansa.
Eikö sellainen ilo mitään maksa? Kallista vähän tuota pullon suuta,
niin saat parempaa ryhtiä -- -- no ota vaan, äläkä yhtään inkkaa, se on
Koivuniemen Jussin parasta viinaa. -- -- Ell'et nyt hyvällä ota
naukkua, niin, totta vie, pääkalloosi saat koko pullon. -- -- Kas niin
vaan -- -- hih! -- kallista paremmin, -- no niin. "Tattis mamma, sanoi
Lotan Mikko." Kyllä sinusta miestä paisuu, kun vaan joutuu.
Jos akkasi sinuhun suuttuu, niin juo,
Jos kellarist' viinakin puuttuu, niin juo.
Ota sitt' itselles toinen akka,
Äläkä sentähden juomasta lakkaa,
Vaan juo ja laula ja räysää ja pauhaa -- ja juo!
-- Älä herran tähden, Matti, pidä noin pahaa elämää.
-- Kas poika vaan, kas, kas! Pyysinkö sinua köntti tänne
vörmyntärikseni, sano!
-- Et pyytänytkään, mutta johan tämmöistä elämää harakatkin pelkäävät.
-- Ell'et nyt hyvällä tuki suutasi mies, niin, hiisi vieköön, ei ole
onni tänäpänä merrassa. Vai ei nyt enää muka laulaakaan sais'. Mutta
kas kun sen teen kiusallasikin.
Rallakaijan rakkaus paloi mennä vuonna,
Joko lienee sammunut, taikka tielle puonna.
No helkkari, noita peijakkaan poikia, eivätkös tuolla jo ottele? Ptroo,
seis hevonen! Pidäs ohjista sen aikaa, kun menen minäkin heitä vähän
löylyttämään.
-- Oletkos hulluna, Matti?
Mutta Matti ei enää kuullut. Hän oli jo toisella puolen ja juoksi kädet
suorana ylös sinne, missä tulinen tappelu oli syntynyt miesten kesken.
Jouduttuaan kohdalle, alkoi hän tukevilla nyrkeillään ruhtoa oikeaan ja
vasempaan voimainsa takaa. Kiivastuneet tappelutoverit uuhottivat
hetkeksi kiistansa ja kääntyivät yksissä miehin Mattia vastaan. Eräs
pikkuinen nalikka, joka syrjästä oli toisten takaa katsonut, sieppasi
kiven, jolla lähätti Mattia niin kovasti, että veri turskahti esiin;
eräs toinen tokkasi häntä selkään paksulla seipäällä.
-- "Maltas, kun ma saan selkäni seinää vasten. Manu vainaa" -- änkytti
Matti, mutta kun se ei onnistunut, täytyi hänen huutaa apua.
-- Mitäs sinulla siellä olikaan tekemistä? nurkui Antti, mutta kiirehti
kuitenkin samalla esiin ja sieppasi mennessään aidanseipään aseekseen.
Jo oli hän pelastanut toverinsa miesten käsistä, mutta ennättipä
kumminkin siinä toimessaan saada puukon haavan kupeesensa.
-- Ei siitä mies kuole, -- lohdutti Matti, kun taas rauhassa ajoivat
eteenpäin. -- Ei siitä mies kuole, enemmän kuin minunkaan haavastani.
Mutta, voi armahda, jos vaan niitä miehiä vielä markkinoilla tapaan!
-- Parasta olisi ollut, kun nytkin olisit niistä erillään pysynyt.
-- "Höm, kyllä hän se niin on, on kai, sanoi Toivola akalleen," --
mutta minkäs sille teet, kun luonto vetää? Eihän muusta olisi lukua,
mutta voi pahanen päivä, kun särkyi se pulloni, hyvä viinani meni
maahan. "Se on luut uudet," sanoi Östmanska, kun ruoka loppui.
-- Niinkuin et sinä muka toista hankkisi!
-- Hankin kyllä, sen saat nähdä ja maistaa myöskin saat, ennenkuin
tästä kaupungista ollaan.
-- Sen mä tiesin.
Pienessä töllissä kaupunkia likellä ottivat miehet yökortteerin. Sieltä
aamulla varhain lähdettiin kaupunkiin, hiukan hiljaisempina, sillä
Matin "kuraasi" ei näin aamusta ollut vireillä. Hevonen ajettiin kadun
syrjään, johon muitakin tuttavia oli pysähtänyt. Matti pani sille
kourallisen heiniä eteen ja pyysi erästä tuttavataan pitämään sitä
silmällä. Ja nyt mentiin torille. Kadun kulmassa oli väentunkoa ja
Antti eksyi toveristaan, mutta siitä hän ei suuresti välittänyt. Tuli
täällä mies yksinkin toimeen. Hän kuunteli ensin hetkisen posetiiviä ja
sitten erästä miestä, joka suuren ihmisjoukon suureksi ihastukseksi
lauloi Paavo Putkosen sepittämää ja Mikkelin kirjapainosta ilmestynyttä
rakkauden laulua:
"Pää sinä kultani rakas luonto,
Sinulle on annettu suloinen muoto,
Ole sinä aina iloinen,
Elä sinä kiukussa kiroile.
Sinusta en koskaan eritä taida
Muut likat ei mielestän mitä maita,
Sä olet se kaikista ainova
Jolle nuoren luontoni lahjoitan.
Nyt minä lasken käteni kaulaan,
Sillä minä näin suloisesti laulan,
Kun en voi muuten selittää,
Kuin perääsi on niin ikävä."
-- Mitä se "pää" siinä ensimmäisen värssyn alussa merentieraa? kysyi
eräs kuuntelijoista.
-- Tiettinethän tuon -- lausui toinen -- se tarkoittaa, että koko laulu
on päätön.
-- Mutta minun tyhmän järkeni mukaan on "pää" aina pässin esipuhe --
lausui kolmas -- ja sentähden se merkinneekin, että laulun tekijä on
oikein aika "pässin pää".
Sille sukkeluudelle miehet nauraa hohottivat ja naiset tirskuivat;
mutta ne viimemainituista, jotka olivat vanttuissa, tohvelipalttoissa
ja silkkihuivissa, ne vaan hiljaa myhäelivät ja peittivät huuliaan
sileästi kokoonkierretyllä niistinliinallaan.
Kummaa oli Antista, että naiset niin halukkaasti noita lauluja ostivat.
Minä en ainakaan semmoiseen rahaani pane -- mietti hän pätevästi ja
kävi kojuja katselemaan, joita pitkä rivi oli pystytetty torin varteen.
Eräältä kultasepältä osti hän korvarenkaat Elsalle tulijaisiksi ja
erään Tampereen eukon kojusta simsetin ja kaulahuivin --
sulhaspuvukseen muka -- kääri ne kokoon ja pisti taskuunsa. Samassa
älysi hän kadun toisella puolella valmiita vaatteita osaksi levällään
pitkillä pöydillä, osaksi ripustettuina pitkin lankun seinää.
Antti meni sinne.
-- Hoi mies -- huusi juutalainen hänelle vastaan -- tule ostamah, se
helppo hinda, hyve tavara, näin kaunis jakka, kolmell' kymmenell'
markall', et paremba mistääh sah. --
Antinkin mielestä tuo harmaa verkanuttu oli hyvin mukava ja kaunis,
mutta -- "jok' on verassa, se on velassa, talonpoikain seassa" --
arveli hän ja aikoi lähteä eteenpäin.
Juutalainen innostui.
-- Osta veli -- huusi hän, tarttuen Antin käsivarteen -- osta, mine
anda se sulle viisikolmatta markka. Katso kuinga se passah'!
Ennenkuin Antti tiesi asiastakaan, oli vanha takki pois hänen päältään
ja verkanen sijassa. Olipa hän sentään mielestään niinkuin vähän
pulskempi tässä asussa, ja totta Elsankin silmissä poika toiselta
näyttäisi näin mahtavassa nutussa, kuin tuommoisessa karkeassa ja
vanhassa retkaleessa.
-- Mitähän tuo olisi, -- jos kahdellakymmenellä annatte, niin joutais
olla. --
-- No sama se on, maksa pois raha, -- sanoi juutalainen ja kauppa oli
tehty.
Kun Antti oli maksanut suostutun hinnan, aikoi hän ottaa vanhan
nuttunsa pöydältä, mutta -- ihme ja kumma -- se olikin kadonnut.
Turhaan haki hän pöydältä ja maasta, turhaan katseli hän ihmisiä
ympärillään, -- nuttua ei näkynyt eikä kuulunut. Juutalainen häilyi jo
kaupassa muitten kanssa eikä joutunut häntä enään kuulemaankaan. Tässä
ei auttanut muu, kuin pitää vahinko hyvänään. Voi harmia!
Lisäksi alkoi vielä sataa hänen uudelle nutulleen ja outo kun oli, ei
Antti tiennyt, mihin poiketa sateen suojaa etsimään. Kävellessään
katua, näki hän niin sanotun "onnen pyörrän", joka ihmisille ilmoittaa
tulevaisuuden salatut asiat. Hinta 25 penniä. Se tieto nyt kumminkin
täytyi ostaa. Antille annettiin "onnen lippu", joka lupasi hänelle
paljon hyvää ja vähän pahaa. Rikkautta, rakkautta, monta ystävää,
muutamia vihamiehiä, kaunis puoliso ja paljon lapsia on suotu hänen
osakseen. Tuo kuitenkin taas teki mielen keveämmäksi. "Vähät siitä,"
arveli Antti, "jos kohta nuttu menikin ja korvarenkaat ja simsetti ja
kaulahuivi, jotka olivat taskussa. Koskapas sitä ihminen vahingon
veräjälle pääsee. Ja olihan onni sekin, että kukkaroni sattui olemaan
liivin taskussa. -- -- -- Hm -- -- -- rikkautta ja kaunis puoliso
-- -- Elsa onkin kauniin tyttö koko maailmassa --"
Likeisillä portailla soitettiin nyt kelloa. Sisältä kuului posetiivin
ääni, väkeä tulvasi sinne ja Antti meni myös. Se oli panorama. Ympäri
huonetta oli asetettu kauniita ja kallisarvoisia voittokaluja, jotka
muka arvan kautta olivat saatavina. Arpa maksoi markan ja Antti koetti
onneaan. Sai kun saikin pienen sokuriastian, jommoisen Elsa oli
kotipitäjän kauppiaalta ostanut kolmella kymmenellä pennillä. Taas tuli
vahinko -- mutta jotakin se lystikin maksaa, ja saihan täällä samalla
hintaa katsella huonoja kuvia himmeitten suurennuslasien lävitse. Antti
läheni silmillään yhtä lasia ja koki saada selville, mitä se kuva
oikeastaan merkitsisi, jonka hän siinä näki edessään.
-- Täälläkö sinä junkkari oletkin -- kuului samassa tuttu ääni hänen
korvissaan ja Matin käsi ravisteli häntä olkapäästä. -- Käy mukaan,
minulla on täällä muutamia hyviä toveria.
Antti seurasi Mattia. Kävellessään kadulla sattui hän vilkaisemaan
uutta nuttuansa, ja -- pettivätkö silmänsä vai oliko kaikki noiduttu --
uusi, harmaa nuttu oli muuttunut aivan kirjavaksi. Sade oli sen
kostuttanut, juutalaisen maali oli liunennut ja hänen päällään oli nyt
vanha, kulunut, maalilla tahrailtu takki.
-- Matti, -- sanoi hän seisahtuen -- katsos velikulta vähä tätä uutta
takkiani! --
-- Hm -- "kauniit on paikat, sanoi Lintu-Jussi".
-- Mitä sinä tästä arvelet?
-- Arvelen, että juutalainen sinut petti.
-- Samaapa melkein minäkin epäilen. Mutta kuules, Matti, tämä on vähän
häpeällistä.
-- "Kyllähän se niin on, on kai."
-- Antaisinko hänelle selkään, vai veisinkö hänet oikeuteen?
-- Niin, sitä asiaa sietää harkita.
Antti olisi kernaammin heti lähtenyt juutalaiselle kovaa näyttämään,
mutta Matti otti häntä käsivarresta ja vei hänet mukanaan kapakkaan.
* * * * *
Oli seuraava aamu. Antti heräsi, hieroi silmiään, katseli ympärilleen,
-- hieroi taaskin silmiään, mutta näky ei muuttunut. Missä oli hän?
Pelkällä laattialla oli hän maannut ja ympärillään, niinikään
laattialla, makasi koko joukko miehiä. Huone oli kolkko ja alastoin.
Ikkunat olivat korkealla permannosta ja -- rautahäkit edessä.
-- Jumalan tähden, olenko vankihuoneessa! Maailma musteni Antin
silmissä, hän kavahti ylös ja hoiperteli ovelle. Se oli lukittu. Mutta
kuka on tuo mies, joka suullaan makaa kynnyksen edessä?
-- Matti, sinäkö se olet? Matti, nouse ylös ja katso, mihin
olemme joutuneet -- -- -- Matti -- -- -- Matti -- -- -- etkö jo
herää -- -- --
Hän tarttui Matin käteen -- -- -- oi suuri Luoja -- -- -- se oli kylmä!
Matti nosti hänen päätään, laattialla oli verta, -- -- -- veri oli myös
hyytynyt ruumiin huulille ja sieramiin. -- -- Matti oli kuollut, --
kuollut, -- ja missä tilassa!
Tuskan hiki nousi nuorukaisen otsalle, sydäntänsä kovin ahdisteli, hän
puristi käsillään päätänsä. -- "Oi taivaan Isä, mitä tietä jouduin
tähän helvetin esihuoneesen," huokasi hän. Mieleensä juohtui nyt
kapakka. Siellä oli juotu, riidelty, tapeltu. Sitten puhuttiin
varkaudesta, huudettiin poliisia, vihellettiin ja -- enempää ei hän
muistanut -- --
-- Miehet, miehet, nouskaa ylös! Täällä kuolema on käynyt tänä yönä! --
Toinen pää toisensa perästä kohosi laattiasta ja tylsät silmät
kääntyivät kaikki Anttiin, joka istui tuvan ainoalla rahilla. Tämä
osoitti Mattia. Miehet haukottelivat ja ojentelivat kankeita jäseniään.
Sitten vähitellen virkistyivät, nousivat ylös, tarkastelivat likemmin
ruumista ja päättivät hengen jo auttamattomasti lähteneeksi.
Antti oli vaipunut synkkiin ajatuksiin. Jumalan vanhurskas käsi oli
lopettanut jumalattoman menon. Matti oli irstaisesta markkinaelämästä
äkkiarvaamatta kutsuttu taivaallisen tuomarin eteen. Hänellä, Antilla,
vielä oli armon aika, hän vielä voi kääntyä kadotuksen tieltä, jolla
ensimmäisen askeltensa jo oli ottanut. Varoittavana ja kauhistavana
esimerkkinä lepäsi Matti tuossa hänen edessään. Antin silmät aukenivat
ja hän päätti kääntyä siltä tieltä, joka viheliäisyyteen ja kadotukseen
vie.
-- Ja Elsa, -- tuo ihana, puhdas tyttö, -- hän varmaankin hylkää
langenneen nuorukaisen -- -- --
Tuo ajatus kipeästi poltti Antin sydäntä ja kun hän, juoppouden sakkoon
langetettuna, pääsi vapauteen, ei rohjennut hän mennä sinne, mihin
mielensä halu ja toivo paloi, vaan astui raskailla, epävakaisilla
askelilla kohden kolkkoa kotoansa.
* * * * *
Kymmenen vuotta oli kulunut. Järven rannalla oli talo, tosin pieni,
mutta hauska ja siisti. Pellolla aaltoeli ruis, kauniina ja lähes
tuleentuneena. Ikkunat välkkyivät ilta-auringon valossa. Nuori, ihana
vaimo seisoi etehisen ovella, varjosi kädellä silmiään ja tähysteli
polkua, joka niityltä toi pellon aitovartta pitkin talolle. Tuvasta
juoksi kolme pienokaista hänen luokseen, ja nuorin, kaksivuotias Antti,
tarttui syleillen hänen hameesensa.
-- Äiti, saammeko juosta isää vastaan? -- kysyi vanhin, sievä,
seitsenvuotias Anna.
-- Menkää, lapseni, tuolla hän jo tuleekin.
Ja siellä tosiaankin tuli vanha tuttavamme, Antti, viikate olalla. Hän
astui rivakkaasti ja kasvojaan kaunisti lempeä, iloinen hymy, sillä hän
jo oli huomannut armaan vaimonsa ja rakkaat pienokaisensa. Vanhemmat
lapset riemuten juoksivat isää vastaan ja pikku kaksivuotias koki
tallustella jälessä. Vaan eipä hän pitkältä ennättänyt, ennenkuin isä
jo tuli Annan ja Villen seurassa hänen vastaansa.
Pikkuinen kurotti käsiään ja rukoili: "Isä ota syliin!" Ja isä laski
heti viikatteen aidalle ja nosti lemmittynsä käsivarrelleen.
Näin he lähestyivät Elsaa, joka hymysuin ja lempeillä silmäyksillä
tervehti rakasta miestään.
-- Tule, Antti, illallista syömään, ennenkuin puuro jäähtyy -- sanoi
hän.
-- Tulen, ja sua kiitän Elsani -- vastasi Antti, syleillen vapaalla
käsivarrella vaimoaan -- kiitän tästä ja kiitän siitäkin illasta,
jolloin juuri nyt kymmenen vuotta sitten ainoan kerran neuvosi
ylenkatsoin. --
-- Unhota se jo! --
-- Ei niin, mun armas vaimoni, vaan muistelkaamme sitä ilolla, sillä se
kuitenkin perusti onnemme. Kun ensimmäinen askeleeni pahalla tiellä
heti kohtasi kovan rangaistuksen, se minut, niinkuin toivon, ainaiseksi
siltä karkoitti. Eikö siis syytä sitä ilolla muistella?
-- On niinkin Anttiseni. Ja menemmekö huomenna niinkuin ennenkin
yhdessä markkinoille myymään voitamme ja muita tavaroitamme? --
-- Sen teemme, Elsa, ja ostamme sieltä samalla pikku Annalle
ensimmäisen lukukirjan.
Pikku Anna hypähti ilosta. Äiti toi puurovadin pöydälle, Antti luki
ruokaluvun ja tyytyväinen perhe istui illallispöytään.