Risto lepää vuoteella hiljaisessa huoneessa ja koettaa arvailla, missä
on ja kuinka kauan on jo tässä maannut.
Äsken on hän selvinnyt kuin unesta ja muistanut vähitellen kaikki.
Olikohan haava ollut vaarallinenkin?
Sairaanhoitaja raotti ovea ja huomatessaan Riston olevan valveilla,
tuli vuoteen viereen.
— No nythän te pian paranette, sanoi hän hymyillen. Toverinne on usein
käynytkin kysymässä vointianne.
— Ville Honkamaa?
— Niin.
— Olenko ollut täällä jo kauankin? kysyi Risto.
Sairaanhoitaja mainitsi ajan ja Risto ihmetteli, että oli niinkin pian
selvinnyt. Muutaman viikon perästä hän kai saisi lähteä jo liikkeeseen
ja vähitellen kotiin. Syvä kiitollisuus valtasi hänet, että oli vielä
pelastunut elämälle. Jos tyttö, jota hän rakasti, oli menetetty, niin
olihan koti, jonka vuoksi ansaitsi elää.
Seuraavana päivänä sai Ville tulla hänen luokseen.
— No sinusta taitaa tulla jo hiljankin mies, vaikka luulin, että siihen
paikkaan menisit.
— Pian kai minä tästä selviän.
— Ja täällä taitaa olla nyt se odotettu kirjekin.
Ville veti poveltaan kirjeen, jota oli siellä jo useita päiviä
säilyttänyt.
Se oli Elinalta.
Risto repi kuoren ja vapisevin käsin käänteli sitä. Se oli lähtenyt
kohta hänen jälkeensä ja nyt vasta tuli perille.
Elina selitti siinä, ettei tietänyt silloin, kun Risto kävi häntä
tapaamassa, että tämä oli sellaiselle matkalle menossa. Oli aikonut
vain vielä kiusoitella Ristoa ja katunutkin sitten, kun oli antanut
tämän näin lähteä.
»— — — Odotin sinua seuraavina päivinä, vaan kun ei kuulunut, tulin
jo levottomaksi, kirjoitti Elina. Minulle tuli asiaa Majamäkeen, vaan
ennenkuin kerkesin lähteä, tuli isäsi ja kertoi, mihin olit mennyt.
Voit arvata, mitä silloin tunsin. Olisin lähtenyt jälkeesi, jos olisin
voinut. Ja kun sain kirjeesi, en voinut sinä päivänä muuta kuin itkeä.
Että olinkin saattanut tehdä niin, mutta enhän tietänyt aikeistasi. En
olisi päästänyt sinua lähtemään, jos olisin vain voinut sinua pidättää.
Tiedä nyt siis, että rakastan sinua ja olin antanut anteeksi sinulle
jo moninkerroin ennenkuin kotiin palasitkaan. Nyt en voi sitä
itselleni anteeksi antaa, etten kirjoittanut sittenkin sinulle, vaikka
isällesi antamani lupaus oli minua estämässä.
Voi, miksi hän ei tullut ennemmin antamaani lupausta peruuttamaan? Ja
miksi et sanonut lähdöstäsi mitään silloin kun tulit minua tapaamaan?
Kun katselin ikkunasta jälkeesi, luulin sinun menevän kylään asialle
ja olin varma, että seuraavana päivänä tulisit uudelleen. Ja jos
olisit tullut, olisin koettanut vakuuttaa sinulle perättömäksi sitä,
joka oli kaiken tämän aiheuttajana. Enhän tietänyt vielä, että se oli
selvinnyt — kuulin vasta, kun isäsi kävi täällä.
Jos minua rakastat, niin tule heti pois. Nyt en enää mene sinua
piiloon, enkä kujeile. Tytöstäsi — jos sitä saanen olla — on tullut
siksi vakava.
Tulethan pian sieltä. Minulla oli jo muutenkin sinua liiaksi ikävä ja
nyt en jaksa enää, jos kauan viivyt.