Loppusana.
Tämä on kertomus tulostani kotia Grosboisiin, ensimmäisestä
kohtauksestani keisarin kanssa, jonka palveluksessa elämäni parhaat
vuodet ovat kuluneet, enoni Bernacin kuolemasta ja Toussacin lopusta --
joka oli viimeinen kauhua herättävä jakobiini, joiden nimet sen ajan
historia on säilyttänyt.
Naiset ovat olentoja, joita ei voi ymmärtää eikä arvata, sillä serkkuni
Sibylle meni naimisiin hennon Lesagen kanssa, jonka hän oli pelastanut
mestauslavalta, ja he viettivät elämänsä Pariisissa kirjallisissa ja
taiteellisissa piireissä, jonne Lesage paraiten sopikin. Hänestä tuli
kuuluisa maalari, jolla toimellaan hän hankki itselleen omaisuuden, ja
olen kuullut, että hän omassa kodissaan oli hyvin kehittynyt ja innokas
politikoitsija, vaan seurassa hän oli aina mykkä kuin ahven, sillä hän
ei voinut koskaan unohuttaa pientä majaa suolla. Heillä ei ollut yhtään
lasta, niin että Eugenie ja minä olemme nyt Grosboisin omistajia, ja kun
me jo näemme lasten lapsia ympärillämme, niin on meillä syytä toivoa,
että vanha linna on vielä monet polvet oleva de Lavalien omana.
Mitä keisariin tulee, niin on historia kertonut meille, miten hän
tyytymättömänä, kun ei päässyt Kanavan herraksi ja uskaltamatta lähteä
valloitusretkelle, kun voisi tulla saarretuksi selän takaa, luopui
Boulognen leiristä. Olemme myöskin kuulleet, että hän juuri samalla
armeijalla, joka oli tarkoitettu Englantiin, voitti Itävallan ja Venäjän
samana vuonna ja Preussin seuraavana vuonna. Siitä päivästä alkain, kun
tulin hänen palvelukseensa, siihen saakka, kun hän purjehti yli Atlantin
palaamatta koskaan takaisin, olen minä ollut osallisena uskollisesti
hänen kohtaloihinsa, yleten ja aleten hänen tähtensä mukana. Ja
kuitenkin, kuin muistelen vanhaa isäntääni, on minun hyvin vaikea sanoa,
oliko hän hyvin hyvä tai hyvin huono ihminen. Sen tiedän vain, että hän
oli hyvin suuri, ja että ne asiat, joita hän käsitteli, olivat niin
ikään suuria, niin että meidän on vaikea häntä arvostella tavallisen
mittakaavan mukaan. Levätköön hän rauhassa suuressa punaisessa
sarkofaagissaan Invalidikirkossa, sillä hän on työnsä tehnyt, ja mahtava
käsi, joka muodosti Ranskan ja piirsi nykyisen Europan päärajat, on
muuttunut tomuksi. Kohtalo käytti häntä aseenaan, ja kohtalo hänet
kukisti, vaan vielä elää harmajatakkisen pienen miehen muisto ja vielä
se vaikuttaa ihmisten ajatuksissa ja toimissa. Toiset ovat kirjoittaneet
ylistääkseen häntä, toiset moittiakseen, vaan minä puolestani olen vain
koettanut kuvata, minkä vaikutuksen hän minuun teki niinä päivinä, kauan
aikaa sitten, jolloin armeija oli Boulognessa ja minä tulin linnaani
Grosboisiin.