Salakäytävä.
Nuotio oli jo palanut loppuun, ja suojelijani puhalsi lampun sammuksiin,
niin että tuskin olimme kulkeneet kymmentä askelta, kun näkyvistämme oli
kadonnut kurja hökkeli, jossa minut oli niin omituisella tavalla otettu
vastaan kotimaahani. Tuuli oli asettunut, vaan mereltä päin tuli kylmä
tihusade. Jos olisin ollut yksinäni, niin olisin eksynyt yhtä helposti
kuin maalle tullessanikin, vaan seuralaiseni kulki reippaasti ja
varmasti, niin että hän varmaan kulki merkkien mukaan, joita minä en
huomannut. Märkänä ja väsyneenä, rutistunut mytty kainalossani ja mieli
kiihtyneenä kummallisesta seikkailustani, astelin kumppanini vierellä
ääneti ja kerroin ajatuksissani kaikki, mitä olin nähnyt.
Niin nuori kuin olinkin, olin kuitenkin kuullut valtiollisia
keskusteluja Englannissa vanhempain parissa, ja minä tunsin hyvin
tarkoin Ranskan olot. Minä tiesin, että Buonaparten nouseminen
valtaistuimelle oli katkeroittanut pienen, vaan pelättävän jakobinein
joukon, ja tasavaltalaiset huomasivat, että kaikki heidän ponnistuksensa
kuninkuuden poistamiseksi olivat johtaneet vain siihen, että saatiin
keisarivalta sijaan. Todellakin kurja tulos heidän hurjista
ponnistuksistaan, että kruunu kahdeksalla _fleur-de-lis'llä_ muutetaan
arvokkaampaan kruunuun valtio-omenineen ja risteineen. Toiselta puolen
Bourbonien suosijat, joiden keskessä olin elänyt nuoruuteni, olivat
suuresti pettyneet nähdessään, miten kansanjoukko tervehti viimeistä
ratkaisevaa askelta, jonka kautta järjestys muuttui sekasorroksi. Niin
erillaisia kuin heidän kantansa olivatkin, yhtyivät kumminkin puolueen
hurjimmat jäsenet vihaan Napoleonia vastaan ja lujaan päätökseen, millä
hinnalla hyvänsä saada hänet kukistetuksi. Siitä oli seurauksena koko
sarja salaliittoja, joista useimpiin oli alku Englannista, ja siitä
laaja urkkijajärjestelmä Fouchén ja Savaryn johdolla, sillä näiden
kahden miehen vastattavana oli keisarin turvallisuus. Omituisen sattuman
kautta minä olin noussut Ranskan rannikolle juuri samalla hetkellä kuin
muuan verenhimoinen salaliittolainen, ja saman sattuman kautta olin
joutunut näkemään, millä tavoin polisi koetti hävittää ja voittaa hänet
sekä hänen toverinsa. Kun muistelin seikkailuani ja kulkuani suolla,
tuloani majaan, paperien löytämistä, vangiksi joutumistani
salaliittolaisten käsiin, pitkällistä tuskaani Toussacin peukalon
ollessa leuvallani ja lopuksi vaihtelevia näytelmiä, joita olin nähnyt
-- koiran tappamisen, Lesagen vangitsemisen ja sotilaitten tulon, niin
en voinut ihmetellä, jos aivoni olivatkin ärsytyksissään ja että
hämmästyksekseni kouristuksen tapaisesti vavahtelin kuin pelästynyt
lapsi.
Nyt mietiskelin enin suhdettani mieheen, joka kulki sivullani. Hänen
käytöksensä oli herättänyt inhoa minussa. Olin nähnyt hänen
kavaluutensa, jolla hän oli kietonut toverinsa, ja minä olin huomannut
hänen laihoilla hymyilevillä kasvoillaan kylmää, tahallista julmuutta,
kun hän seisoi pistoli kädessä voivottelevan pelkurin vierellä, jonka
hän oli kietonut pauloihinsa. Vaan toisakseen, kun minä
ajattelemattomalla uteliaisuudella olin laittanut itseni toivottomaan
tilaan, niin hän pelasti minut kammottavan Toussacin kourista. Myöskin
oli selvää, että hän olisi voinut tehdä urotyönsä suuremmaksi
jättämällä minutkin vangiksi sotilaille. Minä en tosin ollut
salaliittolainen, vaan minun olisi ollut vaikea sitä todistaa. Tämän
pienen, ruskean, kaljupäisen miehen käytös sen vuoksi tuntui minusta
niin epäjohdonmukaiselta, että minä vihdoinkin, kun olimme kulkeneet
jonkun matkaa ääneti, kysyin häneltä yhtäkkiä, mitä hän sillä tarkotti.
Kuulin pimeässä kuivaa naurua, aivan kuin minun äkillinen ja suora
kysymykseni olisi hänestä tuntunut hauskalle.
"Te olette tavattoman hauska mies, herra -- herra -- no mikä se nyt
olikaan teidän nimenne?"
"De Laval."
"Aivan oikein, herra de Laval. Teissä on nuoruuden vilkkautta ja
lapsellisuutta. Te haluatte tietää, mitä on takan piipussa, ja te
kiipeätte sinne. Te tahdotte tietää syyn johonkin asiaan ja
häikäilemättä tekasette kysymyksen. Minä olen tottunut elämään
umpimielisten ihmisten joukossa, ja sen vuoksi te minusta tunnutte
varsin hauskalta."
"Olkootpa syyt mitkä hyvänsä toimintanne perustuksena, te kaikessa
tapauksessa olette pelastanut henkeni", sanoin. "Minä olen suuressa
kiitollisuuden velassa teille siitä."
Vaikeinta maailmassa on lausua kiitollisuutensa henkilölle, joka on
inhottava, ja minua pelottaa, että epäröivät sanani olivat esimerkin
lisänä lapsellisuudestani, josta hän minua syytti.
"Minä voin elää ilman kiitoksianne", sanoi hän kylmästi. "Te olette
aivan oikeassa, kun te ajattelette, että jos olisi sopinut
tarkotuksiini, niin minä olisin antanut teidän saada surmanne, ja minä
olen aivan oikeassa, kun minä ajattelen, että jos te ette olisi minulle
kiitollisuuden velassa, niin ette olisi näkevinännekään minun kättäni,
jos sen teille ojentaisin, niin kuin tuo Lasallekaan ei ollut
huomaavinaan. Hänestä on hyvin kunniakasta palvella keisaria
sotatantereella ja panna henkensä alttiiksi hänen edestään, vaan kun on
kysymyksessä elää vaarain keskellä niin kuin minä olen tehnyt,
seurustella miesten kanssa, jotka menevät ihan äärimmäisyyksiin, ja kun
tietää, että jos tekee pienimmänkin erehdyksen, niin on kuoleman oma,
niin -- silloin ei tuollaisten hienokätisten herrain mielestä sitä
ihmistä ole olemassakaan. Niin", jatkoi hän hyvin katkerasti ja
kiihkoisasti, "minä olen uskaltanut enemmän ja saanut kestää enemmän
Toussacin ja muutamien hänen toveriensa kanssa kuin tuo Lasalle kaikilla
poikamaisilla ratsuretkillään. Mitä ansioihin tulee, niin keisarin
kaikki marskit yhteensä eivät ole tehneet keisarille niin tärkeitä
palveluksia kuin minä. Vaan te ette näe niitä ehkä siinä valossa, te
herra ... herra..."
"De Laval."
"Aivan oikein -- se nyt on kumma, että minä en muista tuota nimeä.
Teillä varmaan on sama käsitys kuin eversti Lasallellakin?"
"Tästä asiasta en voi muodostaa mitään mielipidettä", sanoin. "Minä vain
tiedän, että minun on kiitettävä teitä hengestäni."
En tiedä, mitä hän olisi sanonut tähän kiertävään vastaukseen; samassa
kuulimme pari pistoolin laukausta ja kovaa huutoa kaukaa. Me pysähdyimme
muutaman minutin ajaksi, vaan nyt oli taas kaikki hiljaa.
"Ne varmaankin saivat Toussacin näkyviinsä", sanoi seuralaiseni. "Minä
luulen, että hän on niin voimakas ja viekas, että he eivät saa häntä
kiinni. En tiedä millaisen vaikutuksen hän teihin teki, vaan sen sanon
teille, että kaukaa saatte hakea ennen kuin löydätte niin vaarallista
miestä."
Vastasin, että haluaisin mennä kauas päästäkseni kohtaamasta sellaista
miestä, jos vain minulla ei olisi keinoa puolustautumaan, ja
seuralaiseni kuivalla naurulla osotti, että hän oli samaa mieltä.
"Muuten hän on kerrassaan rehellinen mies, joka ei ole suinkaan
tavallista meidän päivinämme", sanoi hän. "Hän on muuan niitä, jotka
vallankumouksen alku-aikoina yhtyivät siihen koko sielunsa täydellä
voimalla. Hän uskoi, mitä kirjailijat sanoivat, ja hän uskoi, että
Ranskasta, kärsittyään vähän aikaa levottomuutta, ja muutamia
välttämättömiä murhia kun oli tehty, tulisi taivaanvaltakunta maan
päällä, rauhan ja varallisuuden ja veljeyden keskipiste. Niitä oli
varsin paljon, jotka olivat saaneet tällaiset kauniit aatteet päähänsä,
vaan nämät päät ovat nyt enimmäkseen joutuneet sahanmuhakoppaan. Toussac
pysyi aatteilleen uskollisena, ja kun näki sotaa rauhan asemesta,
kiduttavaa köyhyyttä varallisuuden asemesta ja keisariuden
veljellisyyden sijalla, niin silloin hän raivostui. Hänestä tuli
tuollainen villi-olento kuin olette nähnyt, eikä hän muuta ajattele kuin
uhrata voimansa niiden kukistamiseen, jotka ovat sortaneet hänen kauniit
ihanteensa. Hän on pelkäämätön, kestävä ja muuttumaton. Minä olen ihan
varma, että hän minut tappaa tämän yöllisen teon vuoksi."
Seuralaiseni sanoi mitä tyynemmällä äänellä nämät sanat, ja minä nyt
ymmärsin, että hän ei kehuakseen sanonut, että hänen vaivaloisen
tehtävänsä suorittamiseen tarvittiin enemmän rohkeutta kuin olemaan
kauniina miekkamiehenä niin kuin Lasalle. Hän oli vähän aikaa ääneti ja
sitten hän jatkoi, aivan kuin olisi puhunut itsekseen.
"Niin", sanoi hän, "minä en käyttänyt tilaisuutta. Minun olisi pitänyt
ampua hänet, silloin kun hän taisteli koiran kanssa. Vaan jos olisin
vain haavoittanut hänet, niin olisi hän repinyt minut kappaleiksi kuin
keitetyn kanan, niin että on ehkä parasta niin kuin on."
Me olimme jo päässeet suolta, ja minä olin jo jonkun aikaa tuntenut
jalkaini alla pehmoisen joustavan ruohikon, ja tiemme oli kulkenut
rannalla olevia matalia särkkiä ylös ja alas. Vaikka oli pilkkosen
pimeä, niin seuralaiseni kulki varmasti epäröimättä hetkeäkään, ja
reippaasti, joka minusta olikin mieluista, kun olin märkänä ja
viluissani. Olin vielä niin nuori, kun lähdin kotimaastani, että tuskin
päiväseen aikaankaan olisin tuntenut seutuja, vaan nyt pimeässä ja
huumauksissani kaikesta siitä, mitä olin nähnyt, en voinut vähintäkään
aavistaakaan, missä olimme tai minne menimme. Olin käynyt
välinpitämättömäksikin, minusta oli sama minne menin, kunhan vain sain
yösijan ja lepoa, jota nyt tarvitsin.
En tiedä kuinka kauan olimme kulkeneet, vaan minä olin nukkunut ja
herännyt ja taas nukkunut kulkiessani seuralaiseni vierellä; sitten
heräsin taas, kun hän yhtäkkiä pysähtyi. Sade oli jo lakannut ja vaikka
kuu olikin vielä pilvessä, niin oli kuitenkin taivas sen verran
selvinnyt, jotta näki ympärilleen vähän matkaa. Edessämme ammotti valkea
syvänne, ja minä arvelin, että se oli vanha kalkkimurros, jonka
laitamilla kasvoi karhunmarjapensaita ja sanajalkoja. Vilkaistuaan
ympärilleen, etteihän vain kukaan näe, hiipi seuralaiseni vitikon läpi,
kunnes tuli kalkkiseinän luo. Hän kulki sen vierustaa jonkun matkaa ja
tunkeutui kallion ja pensaitten väliin, kunnes lopultakin tuli
muutamalle paikalle, josta näytti mahdottomalta päästä etemmäs.
"Näettekö tulta takananne?" kysyi hän minulta.
Minä käännyin katsomaan ja katselin hyvin tarkkaavasti joka suunnalle,
vaan en mitään voinut huomata.
"No, se on hyvä", sanoi hän. "Menkää te ensin, minä tulen sitten
jälestä."
Sillä aikaa kun minä olin selin, hän oli avannut tai työntänyt syrjään
vanukkeiset oksat, jotka olivat sulkeneet tiemme. Kun minä taas käännyin
häneen päin, niin huomasin mustan nelikulmaisen aukon edessämme
valkeassa seinässä.
"Tämä on ahdas portti, vaan kauempana on väljempi", sanoi hän.
Minua epäilytti hetken aikaa. Mihinkähän tämä kummallinen mies minut
vie? Asuuko hän luolassa kuin peto-eläin vai tahtoiko hän minut saattaa
johonkin ansaan? Kuu alkoi nyt paistaa ja sen hopeavalossa tämä musta,
äänetön aukko näytti sanomattoman kammottavalta ja uhkaavalta.
"Te olette tullut jo liian kauvas voidaksenne enään kääntyä takaisin",
sanoi seuralaiseni. "Teidän täytyy joko luottaa minuun kerrassaan tai ei
ollenkaan."
"Olen vallassanne."
"Käykää sitten sisään, minä tulen jälessä."
Minä ryömin käytävään, joka oli niin matala, että minun piti kontata
nelinryömin. Kun käänsin päätäni, niin näin epäselvät kulmikkaat
varjohaamut seuralaisestani. Hän viipyi käytävän suulla ja rapisutti
lehtiä ja oksia, ulkoa tuleva heikko valo ei enään päässyt tulemaan
sisään ja me olimme pilkkopimeässä. Minä kuulin äänen jälestäni, kun hän
siellä ryömi.
"Menkää niin kauas kun tulee alankopaikka", sanoi hän. "Silloin tulee
tilavampi ja me voimme ottaa tulta."
Käytävä oli niin matala, että selkä kattoa piirsi, ja kyynärpäät
koskivat molemmin puolin seinään. Minä siihen aikaan olin notkea ja
taipuisa, niin että minun ei ollut vaikea päästä kulkemaan. Kulettuani
jonkun sata tai sataviisikymmentä askelta tunsin käsilläni syvennyksen
edessäni. Minä kapusin alas ja puhtaammasta ilmasta tunsin heti, että
olemme tilavammalla paikalla. Kuulin seuralaiseni iskevän tulta piillä
ja taulan punanen valo muuttui kirkkaaksi keltaiseksi vaharullan
valoliekiksi. Aluksi en nähnyt muuta kuin vakavat, teräväpiirteiset
kasvot, kuin millähän kummallisella puu-ukolla, ja leuvat vippasivat
kuin kalalla. Tässä valossa hän näytti omituiselta. Sitten hän kohotti
vaharullan ylös ja kuletti sitä edestakaisin valaistaakseen paikkaa.
Minä nyt näin, että olimme maanalaisessa käytävässä, joka näytti
johtavan maan sisään. Käytävä oli niin korkea, että minä vaivatta voin
seisoa pystyssä, ja vanhat sammaleiset kivet, jotka olivat käytävän
laitamilla, ilmoittivat sen ijän suureksi. Siltä paikalta, jossa me
seisoimme, oli katto luhistunut alas ja käytävä siten täyttynyt, vaan se
oli murrettu, niin että siihen oli syntynyt kapea käytävä, jota me tähän
saakka olimme kulkeneet. Tämä työ näytti tehdyn aivan äskettäin, sillä
käytävässä oli soraa ja joukko työkalujakin. Seuralaiseni meni vaharulla
kädessä alas tunneliin, ja minä seurasin aivan kintereillä kiiveten
suurten kivien yli, jotka olivat pudonneet katosta tai seinistä ja
sulkivat nyt tien.
"Kuulkaas", sanoi hän nauraa virnottaen minulle yli olkansa, "oletteko
koskaan nähnyt mitään tällaista siellä Englannissa?"
"En milloinkaan."
"Nämät ovat varukeinoja, joihin ihmiset ryhtyivät muinoin rauhattomina
aikoina. Nyt kun rauhattomat ajat taas ovat palanneet, ovat ne varsin
hyödyllisiä niille, jotka ne tuntevat."
"Minne tämä käytävä johtaa?" kysyin.
"Tänne", vastasi hän ja pysähtyi muutaman vanhan puu-oven luo, joka oli
lujasti raudalla kiskotettu. Hänellä oli siinä jotakin puuhaa
rautakiskojen kanssa pysyen minun edessäni, niin että minä en voinut
nähdä mitä hän teki. Kuului kova rasahdus ja ovi aukesi hitaasti vinkuen
saranoissaan. Sen takana näkyi jyrkkä porras nousevan ylös. Hän työnsi
minut edelleen ja sulki oven jälestämme. Portaitten yläpäässä oli vielä
samallainen ovi, jonka hän avasi samalla tavalla.
Olin ollut jo tarpeeksi hämilläni tullessamme kalkkimurrokselle, vaan
nyt tämän kummallisen matkan tehtyämme, minä aloin hieroa silmiäni ja
ihmetellä, olinkohan todella sama Louis de Laval, joka äskettäin oli
tullut Ashfordista, vai oliko tämä unta, joku Pigault Lebrunin
seikkailuja. Nämät suuret, sammalpeitteiset holvit ja jyhkeät,
rautakiskoiset ovet olivat todellakin kuin himmeä musta tausta unissa;
vaan tippuva vaharulla, minun märkä myttyni ja nämät likaset vaatteeni
kovin selvään todistivat kaiken tämän todeksi. Seuralaiseni ketterä,
vilkas ja asioimistapainen käytös ja hänen niukkasanaiset huomautuksensa
silloin tällöin vetivät minun mielikuvitukseni taas maan päälle. Hän
piti nyt ovea auki edessäni ja sulki sen sitten taas jälestämme.
Me olimme nyt pitkässä holvikäytävässä, jossa oli kivilattia, ja sen
toisessa päässä paloi himmeä öljylamppu. Kaksi rautakaltereilla
varustettua akkunaa osotti, että me taas olimme tulleet maanpinnalle. Me
kulimme tätä käytävää, sitten useampain sivukäytäväin läpi mentyämme
nousimme ylös kiertoportaita. Täällä oli avonainen ovi, josta tultiin
pieneen, varsin hauskan näköiseen sänkykamariin.
"Minä otaksun, että te ette muuta tarvitse tänä yönä", sanoi hän.
Minua halutti nakkautua maata märkine vaatteineni ja niine hyvineni
lumivalkoiselle peitteelle, vaan kuitenkin uteliaisuuteni sai hetkiseksi
voitetuksi väsymykseni.
"Minä olen teille suuressa kiitollisuuden velassa, hyvä herra", sanoin.
"Tahtonette vielä osottaa suurempaa hyvyyttä minulle ilmoittamalla,
missä olen."
"Te olette minun talossani, ja siihen tietoon saatte tyytyä tänä iltana.
Huomen aamulla puhelemme enemmän."
Hän soitti pientä kelloa, ja laiha, pörröinen palvelija, hyvin
talonpoikaisen näköinen, tuli heti tämän kutsun saatuaan.
"Hallitsijattarenne varmaankin on jo mennyt huoneisiinsa?"
"Niin on, armollinen herra, jo ainakin kaksi tuntia sitten."
"Hyvä. Minä tulen itse teitä noutamaan huomen aamulla varhain." Hän
sulki oveni, ja hänen askeltensa kaiku tuskin vielä oli kadonnut
kuuluvista, kun minä olin syvässä unessa.