Kaukana näköpiirin rajalla kohotti elukka tuon tuostakin tumman,
jäänharmaan päänsä vedenpinnalle.
Valas tuli yhä selvemmin näkyviin...
Saattoi arvata, missä se kulloinkin sukeltaisi uudelleen näkyviin, ja
vesisuihku nousi sen pärskyessä kuin suuresta konelaitoksesta.
Tunnin verran myöhemmin laukaistiin keulatykki lievällä panoksella, ja
tykin suusta singahti ahingas ja sen käsivarren paksuinen touvi niin
rajulla vauhdilla, että kelannapaan täytyi ammentaa merivettä, jottei
se syttyisi hankauksesta.
Valas teki korkean hyppäyksen, kun ahinkaan rautakynsi kopristautui ja
tarttui siihen kiinni väkäsineen; se oli sattunut suoraan uimusrustoon.
Ruijan rannikko oli viivasuoraan viiden neljännespenikulman päässä
laivan peräpuolella, kun ajo alkoi, ja se jatkui vähentymättömällä
vauhdilla ja piukoin touvein luodetta kohden meren ulapalle koko
iltapäivän.
Höyrylaiva laahautui valaan jälestä kuohujen ja vesiruiskun halki,
tottelematta lähes neljänkymmenen hevosen voimaista höyrykonettaan ja
vastatuulessa pullistuvaa keulapurjettaan. Jättiläiselukka oli tyyten
uuvutettava, ennenkuin se antautuisi.
Tämä oli muuan pitkävartaloisista, hurjista uurteisvalaista, jonka
riihottomia voimia saimme kokea.
Maata emme enää ammoin aikoihin erottaneet. Myöhäisenä, valoisana
iltana kimalteli laskeutuvan auringon kellertävä loimo yli kirkkaan
ulapan. Vauhti pysyi muuttumatonna. Touvi pistäysi vinosti alas
mereen kuten kellariin ja pieksi tuon tuostakin kappaleen matkaa
edelläpäin aallonharjoja, vesisuihku satoi alituiseen keulakannelle, ja
keulalaidat kaivautuivat syvään kuohuihin.
Ei ollut ajattelemistakaan, että sinä yönä pääsisi makuulle kojuunsa!
Eikä seuraavanakaan päivänä mitään muutosta; laiva laahautui eteenpäin
kokka vaahdossa ja keulalaidat veden sisässä, se laahautui ikäänkuin
neulansäikeen vetämänä.
Tämä tällainen kulku näytti voivan jatkua aina jäämeren tuntemattomille
ulapoille, jos tahdottiin nähdä jättiläisen makaavan muserrettuna ja
halaistuna laivan rinnalla.
Kului taasen pitkä iltapäivä ja ilta; ja vielä miltei päätön, kurja yö,
jolloin aallot tulvanaan huuhtelivat kantta ja kapteeni ja perämies
vaihtoivat vahdin toisensa jälkeen komentosillalla.
Laiva oli laahautunut valaan jälestä viisiviidettä tuntia — melkein
kaksi vuorokautta!
Ja juuri kuin kokki toi aamukahvia kolmannelle päivävartiolle, silloin
katkesi touvi, ja valaslaiva menetti ahinkaansa ja kuusitoista kyynärää
rautaketjua ja kolmekymmentä kyynärää touvia, mikä kaikki nyt meni sitä
tietään syvyyksien syvyyksiin. — — —
* * * * *
Samana vuonna, vain muutamia viikkoja myöhemmin, kertoivat lehdet,
että oli nähty suunnattoman suuri valaskala eräässä pienessä kapeassa,
ahtaassa lahdenpoukamassa Norjan eteläpäässä, noin sata peninkulmaa
sieltä, jossa touvi oli katkennut.
Ja valas oli käyttäytynyt aivan selittämättömällä tavalla, — liikkunut
ihmeellisellä säännöllisyydellä edes ja takaisin pohjakivien yli niin
matalassa vedessä, että sen vatsan näytti täytyvän hankautua pohjaan.
Kuinka oli se joutunut tänne? Luonnollisesti oli se kulkeutunut
ajellen sillejä. Kentiesi oli se ajellut miekkakalaa — tai rautasampia
tai miekkavalasta — jotka kaksi kalaa kummittelevat rahvaan
mielikuvituksessa yhtä salamyhkäisinä kuin meren Ahti ja merikäärme.
Valaskalan näkeminen herätti koko hälinän seudulla; sanaa lennätettiin
talosta taloon, ja kansaa kerääntyi särkille ja luodoille poukaman
ympärille.
Onnettomuus oli, ettei ollut ahinkaita ja pyydyksiä niin suurta
vierasta varten.
Ja sentähden seutulaiset keräsivät kaikki ampuma-aseensa,
sotilaskiväärinsä ja vanhat pii- ja nallilukkoiset paukkupyssynsä esiin
kaikista nauloista ja kaikista nurkista. Syntyi yleinen kilpa-ammunta
poukaman ylitse, elukan maleksiessa siellä levollisena edes ja
takaisin, — aina samaan tapaan häiriintymättä itseään hankaillen ja
millään tavoin joutumatta hämilleen kuulista, jotka kaivautuivat sen
jalanpaksuisen rasvakerroksen peittämään selkään ja kupeihin.
Katkeralla voimattomuutensa tunnolla näkivät pyydystäjät kaiken tämän
rikkauden — satoja tynnyreitä traania ja muuta hyvää — noin vain
kömpivän edestakaisin saavuttamatonna heidän silmiensä edessä.
Valas oli saanut vähintään kaksi sataa rihlapyssyn luotia suomuksiinsa,
ennenkuin se kyllästyi tällaiseen kohteluun ja — pitämättä mitään
kiirettä — suuntasi taasen taipaleensa meren ulapoille.
* * * * *
Ja jossakin puolen sadan peninkulman päässä edemmäksi etelään päin
pyydysti rahvas myöhemmin samana vuonna suunnattoman suuren, yli
seitsemänkymmentä jalkaa pitkän lapinvalaan. Maksoi kovan kamppailun ja
suuren tappelun, ennenkuin tämä jumalaton elukka saatiin nujerretuksi
rantakivikollakoon.
Valas oli näet täälläkin kulkeutunut niin pitkälle rantamatalikolla,
ettei se päässyt takaisin matalikon jäädessä kuiville luodeveden aikana.
Suuri uurteisvalas makasi lihattavaksi hinattuna, elotonna ja
puoleksi kylellään, kaikenlaisia nahkanrepeämiä, haavoja ja naarmuja
ryppyisessä, ikäänkuin uurrellussa nahassaan, ja pää — pienten aivojen
suhteettoman suuri kajuutta — ammollaan, suu täynnä hetuleita ja suuri
kuin ranta-aitan puolisko. Muuan köysistä oli kierretty sen puoleksi
koholla olevaan, vielä vettä valuvaan soreanmuotoiseen, leveään
jättiläispyrstöön, joka muistutti valtamerihöyrylaivan potkuria.
Tarinat jättiläisestä kaikkine jännittävine erikoisseikkoineen säilyvät
kansassa niillä tienoin. Valaan suuria, kyynärän paksuisia selkänikamia
nähdään jalustoina seudun pylväsvajojen alla, ja suuri alaleuka makaa
kuin mikäkin kaksikymmentuumainen lankku luukasassa.
Suurimpana merkillisyytenä ihmeteltiin kaikkia niitä rihlapyssyn
luoteja, jotka olivat ajautuneet syvälle rasvakerroksen lävitse.
Ja vieläkin enemmän sitä, että sen paisuneessa, tulehtuneessa
pyrstölihaksessa oli kiinni uudenaikainen ahingas, jonka perässä
laahautui kuusitoistakyynäräinen rautaketju ja kaksi kertaa niin pitkä
köysi.
* * * * *
Ja nyt makasi se siinä antaen kaiken, mitä omisti nahkansa alla,
talonpoikain ja kauppiasten hyödyksi, siten täyttäen tarkotuksensa, —
johon meidän kaikkien täytyy enempäin tai vähempäin sätkyttelemisten
jälkeen taipua tässä maailmassa.
Ainoastaan tätä sätkyttelyä tekee minun mieleni vielä hieman lähemmin
kuvailemaan, — tuollaisen epätoivoon joutuneen uurteisvalaan
sätkyttelyä elämänsä puolesta!...
— — Viisiviidettä tuntia oli elukka laahannut perässään suurta
höyrylaivaa, jonka potkuri kävi takaperin, suoraan vasten tuulta ja
aaltoja, jokaisella suuren pyrstönsä iskulla voittaen sadan hevosen
voiman. Hurjassa kuolinkamppailussa taisteleva jättiläissydän lähetti
lämpimästi kuohuvaa verta suuren ruumiin jokaiseen suoneen. Joka kerta
kun se sukelsi ilmoille huoahtamaan, oli vesisuihku yhä verisempi, sen
pienet ylöspäin kääntyneet silmät, jotka ovat lähellä suupieliä eivätkä
paljo suuremmat härän silmiä, muuttuivat kahdeksi veripunaiseksi
reiäksi, — elukan äärimmäisillä voimanponnistuksilla lakkaamatta
vetäessä ahingaskoukkua ja höyrylaivaa ulapalle — yhä kauvemmas
ulapalle...
Ja niin veti se paksua ankkuritouvia vuorokauden — ja päivän lisäksi, —
ja vielä pitkän pimeän yön alhaalla syvyydessä — kuoleman kynsi kiinni
ruumiissaan.
Silloin tuntee se yhtäkkiä, — kun se on kovimmasta kauhuissaan, — että
taakka on tiposen tiessään, — poissa — keventynyt... Ylen sumuiseksi
käy kuvitella mielessään sen hämärästi tajuttua sisäistä elämää,
suunnattoman eläimen äkillistä tuntoa, että se oli — pelastettu! —
Pelastettu sorrosta vapauteen. Mutta aivan leikkiä on ajatukselle
kuitenkin kuvitella, kuinka jättiläiselukka käyttäytyi ulkonaisesti.
Ei ole mahdotonta, että se on jäänyt makaamaan paikoilleen, tuon
tuostakin hermostuneesti nytkäyttäen tai tahdottomasti väräyttäen
suuren ruumiinsa lihaksia; — levännyt niin kuoleman väsyneenä vähintään
vuorokauden ja niin lähellä vedenpintaa, että sen on ollut helppo vetää
henkeään, jolloin sen rasvahiukkaset vähitellen ovat kasaantuneet
veteen ja tehneet vedenpinnan sen yläpuolella niin tyyneksi kuin
aaltoja olisi uudenaikaiseen tapaan tyynnytetty öljyllä.
Se on maannut ja tuntenut vain itsensä keventyneeksi, — aluksi tehnyt
tuon tuostakin muutaman tempauksen pyrstöllään tai uimuksellaan
päästäkseen siitä varmuuteen, kunnes nälkä on vähitellen herännyt.
Solakoine, sorjine, pitkine vartaloineen on se salamannopeudella
kiitänyt kautta tummanviheriän syvyyden, ikäänkuin iloitakseen jälleen
salamannopeudestaan, taivaltanut muutamassa vuorokaudessa uskomattoman
määrän penikulmia. Se on imenyt tynnyrittäin napameren jodipitoista,
hyönteisiä täynnään uiskentelevaa vettä hetuleidensa välitse ja
ruiskuttanut sitä hurjalla elämänrohkeudella ylös ilmoihin, ryhtyen
jälleen sillejä ja loddekaloja pyydystämään.
Päästyään höyrylaivan tavattomasta painosta on se aluksi tuskin
tuntenutkaan ahdingasta haittana uimuslihaksessaan. Lähinnä on se
ollut vain onnellinen vapauduttuaan savuatupruavasta, hirveästä
vihollisestaan, joka puhki ja vaahtosi vedenpinnalla rautakynnellään
kouristaen hänen ruumistaan. Sen vaisto on tuntenut sen kuten
haavan, joka rupeaa jälleen vihottelemaan. Ja vasta vähitellen, sen
elostellessa vedessä, alkoi ahdinkaan kouristus tuntua pistävältä ja
kiusalliselta.
Ja kipu lisääntyi alinomaa, — lisääntyi viikkojen varrella. Yhä
hellän haavan pureminen on sen kiihdyttänyt raivoon, — on ajanut
pitkiä matkoja, satoja peninkulmia, valtamerta myöten, — pohjoiseen
jäitä kohden, kohden Novaja Semljaa ja Jan Mainia, ja etelään Färöta
kohden... Se on lakkaamattomassa levottomuudessaan ja pyrkimyksessään
päästä kärsimyksistään jättänyt syvän napameren ja mennyt etelään
matalan Pohjanmeren särkille; — ja lopuksi on se epätoivon tuskissaan
laskettanut salmien lävitse Norjan rannikolle, jonne sen turvallisuuden
vaisto muuten kielsi sitä menemästä, vaikka sillä olisi ollut mitä
houkuttelevin silliparvi edessään.
Ja ahtaassa lahdenpoukamassa se yhtä mittaa kihnuttelihe edes ja
takaisin puolen päivää matalikon ylitse, yhä vain edes ja takaisin...
Ja lakkaamatta samaan tapaan; tarvittiin kaksisataa rihlaluotia,
ennenkuin se jälleen suuntasi matkansa ulapalle.
Se on ollut, — voin sen tietysti vain arvata, — sen koetus saada
hangatuksi itsestään pois ahingas jälestä laahautuvine rautaketjuineen.
Ja seuraava epätoivon yritys vapautua rautakynnestä sen myöhemmin
samana vuonna vei surman suuhun vieläkin eteläisimmillä rantasärkillä!