Hertta S.
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1914.
I
Metsän halki vievä tie oli sateen pehmittämä. Koivujen valkeat rungot
kohosivat aavemaisina metsän sopukoissa väräjävän sinertävän usvan
keskeltä, ja kaiken alla erottui mustikanvarpujen ruosteenruskea väri
sammalen kosteata vihreyttä vasten. Siellä täällä näkyi suuria kiviä,
jotka muistuttivat irtaantuneita kalliolohkareita, ja mustanvihreät
katajapensaat kasvoivat jos jonkinlaisen muotoisina tai kohosivat kuin
kypressit viidakossa. Vaikka olikin vasta elokuun loppupuoli, alkoivat
koivujen hennot lehdet jo kellastua. Sataa tihuutti yhtenään, ja
synkkä taivas kaareutui yksitoikkoisen harmaana. Sadepisarat leikkivät
tielle muodostuneissa vesilätäköissä, oksista tippui tippumistaan, ja
ilma oli täynnään epämääräistä, haikeata lakastuneitten lehtien ja
versovien sienien tuoksua. Aitoja oli metsässä ristiin rastiin, ja
punaiseksimaalatut veräjät sulkivat siellä täällä tien. Niiden syvä
punaväri teki hauskan vaikutuksen kivien himmeän harmauden ja metsän
syyskesäisen hillityn kirjavuuden rinnalla.
Koivulan nuori omistaja kulki metsän halki. Hän kulki etukumarassa,
lakki otsalla ja kädet paksun, harmaan nuttunsa taskuihin pistettyinä.
Hänen silmiensä välissä oli syvä ryppy, ja kaunis suu oli tiukasti
suljettuna, joten se antoi kasvoille kovan ilmeen. Aage Sparre ei
halunnut lumoutua metsän raskasmielisestä kauneudesta. Hän ajatteli
katkerana sen ajan jo ammoin sitten menneen, jolloin hän saattoi vaipua
luonnon ihailuun ja runoillakin siitä. Kööpenhaminassa ollessaan,
nuorena ja suruttomana ylioppilaana, hän oli kuvitellut maailman olevan
hänelle avoinna siksi, että hän oli nuori, kaunis ja vanhempainsa ainoa
lapsi. Mutta myöhemmin, kun isä kuoli omaisuutensa menettäneenä, kun
äiti surun murtamana seurasi miestään kuolemaan — silloin Aage Sparre
sai muuta ajattelemista kuin runoilua ja huvittelua. Elämä muuttui
kovaksi taisteluksi jokapäiväisen leivän ansaitsemiseksi, kauneus ja
ilo olivat käsitteitä, jotka eivät enää olleet häntä varten, ja kun hän
nyt vaelsi metsikön halki pieneen kartanoonsa, hän ajatteli ainoastaan,
paljonko koivut voisivat hänelle tuottaa, jos hänen olisi pakko
hakkauttaa metsänsä.
Koivula oli ainoa, minkä hän oli saanut pelastetuksi perikadosta.
Hänen isänsä oli ostanut sen yksistään siitä syystä, että siellä oli
erinomainen tilaisuus metsästykseen ja kalastukseen ja että häntä
halutti viettää muutamia syksykuukausia Smålannissa. Nyt se oli pojan
koko omaisuus, kiinnitetty ja rappiotilassa. Aage ei ollut koskaan
oppinut maanviljelystä, ja miten vakavasti hän koettikin siihen
perehtyä, kun hänen isänsä kuoltua oli pakko luopua opinnoistaan, ei
hän kuitenkaan koskaan voinut varttua oivalliseksi maanviljelijäksi.
Tämä kova käytännöllinen työ oli hänen luonteelleen vallan vierasta.
Tiedemiestä, uneksijaa hän ei voinut kokonaan itsessään vaimentaa,
vaikka kaikin voimin koetti vastustaa luonteessaan sitä, mikä oli
vastoin hänen uuden asemansa vaatimuksia.
Hänen ympäristönsä ei pitänyt hänestä. Hän oli ankara isäntä — vaikka
aina oikeudenmukainen — hiljainen ja itseensäsulkeutunut naapuri,
joka ei helposti saanut itselleen ystäviä. Oli ainoastaan yksi, joka
näki hänet oikeassa valossa ja sai ottaa osaa hänen suruihinsa,
sieluntaisteluihinsa. Tämä oli eräs vanha nainen, neiti Gertrud Sparre,
hänen isänsä sisar ja hänen ainoa ystävänsä. Hän asui Koivulassa ja
hoiti veljenpoikansa taloutta. Aagen isä oli ollut kymmenen vuotta
nuorempi sisartaan, joka nyt oli yli kuudenkymmenen. Se melkein
äidillinen rakkaus, jota vanha neiti oli tuntenut nuorempaa veljeänsä
kohtaan, oli myös kohdistunut tämän poikaan, ja Aage oli jo lapsena
ymmärtänyt, että saattoi huoletta uskoa täti Gertrudille kaikki
riemunsa ja murheensa tietäen häneltä aina saavansa myötätuntoa ja
ymmärtämystä. Neiti Sparrella oli ollut jotenkin suuri omaisuus,
mutta hän oli veljensä konkurssissa menettänyt kaiken. Aage piti
kunnianasianaan tarjota tädilleen kodin, miten yksinkertaisen ja
vaatimattoman tahansa, ja oli vakaasti päättänyt huolehtia siitä, ettei
täti tulisi kaipaamaan mitään, niin kauan kuin hänellä itsellään oli
kattoa päänsä päällä.
Hänen ei tarvinnut katua, että oli ottanut neiti Sparren kotiinsa,
sillä tämän tädin äidillinen hellyys oli hänen surullisen elämänsä
valokohtana. Täti ei koskaan tehnyt hänelle kysymyksiä eikä viitannut
menneisyyteen, vaikka tunsi hänen elämänsä suuret pettymykset, katkerat
tappiot. Aage oli ollut kihloissa, ja kun kaikki häneltä särkyi,
hylkäsi morsiankin hänet. Tämä oli nyt naimisissa erään tilanomistajan
kanssa Skånessa. Kun Aagen liikeasiat veivät hänet niille seuduille,
missä entinen morsian asui, saattoi tapahtua, että Aage näki hänen
saapuvan asemalle hienoissa vaunuissaan, terveenä ja hymyilevänä,
ikäänkuin ei mikään rikottu uskollisuudenvala painaisi hänen mieltään,
ja katkerin tuntein Aage silmäili silloin ympärillään aukenevia
hedelmällisiä maita. _Hänen_ pelloillaan lainehti kultainen sato,
siellä kotona taas antoi köyhä, karu maa kiviä leivän asemesta. Ja
kuitenkin hän oli vähitellen oppinut rakastamaan sitä seutua, jonne
kohtalo oli hänet heittänyt. Vaikka hän ivailikin tunteitaan, oli hänen
rakkautensa luontoon niin syvä, ettei se voinut sammua. Ja Smålannin
pehmeä raskasmielisyys soi hänen sielussaan kuin kansanlaulu mollissa.
Ruskeista soista, joissa vesi kimalteli mättäiden keskellä, mäntyjen
ja katajien pimennoista, koivikkojen äänettömistä pylväskäytävistä
ja järvien silopinnoista kaikui häntä vastaan hiljainen, viihdyttävä
soitto — ja oli kuin käsi olisi pehmeästi hivellyt hänen poskeaan, kuin
ääni olisi kuiskannut hänen korvaansa: »Älä sure. Kerran saat suuren
levon, syvän rauhan. Taistelu taukoaa lopulta, mutta lepo on iäinen...»
Nyt tuli metsässä valoisampaa. Puut olivat harvemmassa, ja
lehtikatoksen välistä saattoi erottaa suuria kappaleita tasaharmaata
taivasta. Vielä punainen veräjä — ja hän oli saapunut metsän reunaan.
Täällä levisivät pellot molemmin puolin sateensyleilemien metsien
reunustamina. Kaura oli leikattu ja lyhteet pantu kuhilaille. Nämä
viljakuhilaat näyttivät hämärässä eriskummallisilta eläinhaamuilta tai
vanhoilta kumaraisilta noitaukoilta, joilla oli pitkät nenät ja karkea
tukka ja parta. Aage Sparre näki varsin hyvin kasvot joka kuhilaassa,
mutta hän ei tahtonut nähdä niitä — hän ajatteli vain tämän ikuisen
sateen surkeutta, joka mädätti kauran, ennenkuin se saatiin korjatuksi.
Jo saattoi erottaa Koivulan valkean päärakennuksen hämärän sylistä
puutarhan puuryhmien keskeltä. Parista ikkunasta loisti kellertävä
valo. Gertrud täti oli tietysti sytyttänyt lampun ruokasalissa ja
odotti häntä illalliselle. Hänestä tuntui, kuin hän ei tarvitsisi
mitään, mutta joka tapauksessa — oli hauska tietää valon loistavan ja
uskollisen ystävän odottavan häntä kotiin iloiten hänen tulostaan. Hän
ei saanut olla kiittämätön, sillä hän voisi tulla vieläkin köyhemmäksi
kuin oli.
Hän meni puutarhan läpi. Siellä oli omenien tuoksua ja syyskesän
kukkien, leukoijan ja resedan lemua. Neiti Sparre tuli häntä vastaan
kuistille. Avoimesta ovesta virtaavassa valojuovassa hän näki hänen
ryhdikkään, vielä solakan vartalonsa ja hänen harmaan tukan ja siron
pitsimyssyn alta näkyvät hienopiirteiset kasvonsa.
»Hyvää iltaa, Aage, mikä kauhea sade! Sinä olet kai läpimärkä, raukka.
Olehan kiltti ja mene huoneeseesi muuttamaan sekä kengät että nuttu,
ettet vilustu.»
»Oh, ei minusta hätää», sanoi hän lyhyesti. — »Mutta säälittää sinun
puhtaat lattiasi, jos tulen sisään märissä kengissä», jatkoi hän heti
lempeämmällä äänellä.
»Niin, syytä vain lattiata, poikaseni, se on yhdentekevää, kunhan tulos
on sama.»
Täti Gertrudilla oli verrattoman iloinen ja tasainen luonne. Hänen
mielensä oli aina tasapainossa, ja hän levitti ympäristöönsä
viihtymystä ja kodikkuutta. Hän kuului sellaisiin vanhuksiin, jotka
ääneti kantavat nuorten suruja ja aina ovat valmiit lohduttamaan
pyytämättä mitään vastalahjaa.
Hetkisen kuluttua Aage Sparre tuli ruokasaliin kuivissa pukimissa.
Kattolampun tasainen, kellertävä valo valaisi katetun pöydän
lumivalkeine liinoineen ja yksinkertaisine ruokineen. Keskellä pöytää
oli vanhanaikainen messinkimalja, joka oli täynnä mitä erilaisimpaan
sinipunervaan ja karmiinipunaiseen vivahtavia astereita ja leukoijia.
Huoneessa ei ollut paljon huonekaluja — muutamia korkeaselkäisiä
tuoleja, mahonkinen kaappi, vanha messinkisilainen lipas ja
valkeakaappinen taalalaiskello. Täti Gertrud istui pöydän ääressä
lukien tanskalaista sanomalehteä. Hänen sylissään lepäsi suuri, harmaa
kissa, joka kehräsi tyytyväisenä.
»Hyvää iltaa, Pekka», sanoi Aage Sparre silittäen kissan selkää
mennessään paikalleen.
Neiti Sparre pani pois sanomalehden, laski kissan lattialle ja kiiruhti
tarjoamaan veljenpojalleen. Tämä söi hyvällä ruokahalulla, mutta näytti
tuskin huomaavan mitä söi. Pilsner-pullon, joka oli hänen lautasensa
vieressä, hän siirsi syrjään katkerana: »Sinä tiedät, ettei minulla
ole varaa juoda olutta.» Ja neiti Sparre huokasi sekä tarjosi hänelle
kupillisen teetä sen sijaan.
Kun iltaruoka oli syöty, sytytti Aage Sparre lyhyen piippunsa ja ojensi
kätensä ottaakseen sanomalehden. Täti Gertrud keskeytti kutomisensa.
»Odotahan hetkinen, ennenkuin alat lukea. Tahtoisin jutella kanssasi
eräästä asiasta. Olen saanut kirjeen tänään. — Sanohan minulle, miltä
sinusta tuntuisi saada nuori tyttö taloomme joksikin aikaa?»
»Nuori tyttö!» — Aage katsahti terävästi tätiinsä. Hänen kapeat
sormensa hypistelivät sanomalehden kulmaa. »Mikä eriskummainen
päähänpisto, täti. Luulisin sinun tietävän minun saaneeni kylliksi
nuorista tytöistä loppuiäkseni.»
»Älä ole niin katkera, Aage. Kuule ensin kenestä on kysymys.»
»Tuskin se millään lailla muuttaa mielipidettäni.»
»Ehkäpä sentään. — Muistatko Agnete Kaasia?»
»Agnete Kaas», toisti Aage. Silmien välinen syvä ryppy haihtui, ja
hänen katseensa muuttui lempeämmäksi. »Sitä nimeä en ole kuullut moneen
vuoteen. — Minne he joutuivatkaan, eikö hänen isänsä saanut paikan
Pariisissa — vai oliko se Lontoossa?»
Neiti Sparre kumartui lähemmäksi lamppua ja korjasi pudonneen silmän
kutimessaan. Hän oli huomannut Aagessa tapahtuneen mielenmuutoksen,
ja hänen silmälasiensa takaa säihkyvissä sinisilmissä välähti
veitikkamaisesti ja tyytyväisesti.
»Kaas oli monta vuotta Tanskan lähetystössä Lontoossa. Hän oli ollut
Englannissa nuoruutensa päivinäkin — sinähän muistat, että rouva Kaas
oli englannitar. Mutta nyt he ovat molemmat kuolleet. Agnete on viime
aikoina asunut eräässä täysihoitolassa Richmondissa. Mutta siellä hän
tuntee itsensä kovin yksinäiseksi ja hän on sitäpaitsi heikko, joten
hän tarvitsee maalaisilmaa ja lepoa. Siksi hänen isänsä sisar, neiti
Elisabeth Kaas, kirjoittaa minulle kysyen, eikö Agnete voisi tulla
meille joksikin aikaa.»
»Hän kyllästyisi täällä oloonsa kahdessa viikossa.» Aage oli työntänyt
tuolinsa kauemmaksi pöydän luota ja istui nyt jalat ristissä heiluttaen
toista jalkaansa. Tumma tukka valui otsalle, ja lamppu valaisi hänen
selväpiirteistä profiiliaan.
»Silloinhan hän voi lähteä, jos häntä haluttaa. Ja ehkäpä sinä erehdyt.
Ehkä hän viihtyisi juuri täällä hyvin. Seutu on niin kaunista, ja me
antaisimme hänen tuntea, että hän saapuu ystävien luo. Eikö niin, Aage?»
»Niin tietysti», vastasi Aage lyhyesti. — »Tiedätkö hänestä mitään
muuta?» jatkoi hän hetken kuluttua.
»Tiedän hänen olevan hyvin kauniin. Hänen vanhempainsa eläessä
seurusteli moni nuori taiteilija hänen kodissaan; he maalasivat hänen
muotokuviaan ja kirjoittelivat runoja hänestä. — Häntä ihailtiin
suuresti.»
»Sepä ikävää kuulla.»
»Miksi niin, Aage?»
»Siksi, että hän on luonnollisesti nyt hemmoteltu ja hyvin vaatelias.»
»Se ei ole niinkään varmaa. Jalo luonne voi varsin hyvin kestää
ihailua. Ja sinä muistat kyllä, mimmoinen Agnete oli nuorena.»
»Kyllä, hän oli pieni, suloinen tyttö.»
Ajatuksissaan Aage näki pienet herttaiset kasvot, jotka niin lapsekkaan
luottavina ja lempeinä silmäilivät häntä. Pieni Agnete oli aina
osoittanut hänelle liikuttavaa rakkautta, vaikka hän aina kohteli häntä
poikamaisella etevämmyydellä; nyt Agneten muisto sai hänen mielensä
omituisesti pehmenemään; vaikka siitä oli vierinyt niin monta vuotta.
»Hän puolusti sinua usein, niin pieni kuin olikin, isäsi ollessa
sinulle ankara — mikä muutoin tapahtui hyvin usein.»
»Niin, minä tiedän hänen olleen hyvän ystäväni», sanoi Aage
ajatuksissaan.
Hän tuijotti sinivalkealta hohtaviin savupyörylöihin, jotka kohosivat
kattoa kohti. Neiti Sparren sukkapuikot kilahtelivat, ja sade pieksi
ikkunoita.
»Agnetella on ollut sydänsuru», jatkoi täti Gertrud hetkisen kuluttua.
»Elisabeth Kaas on kertonut siitä minulle. Hän rakasti nuorta
englantilaista maalaria, mutta tämä oli keuhkotautinen ja kuoli.»
»Vai niin», sanoi Aage kylmästi. Hän oli äkkiä muuttunut alakuloiseksi
eikä tiennyt itsekään mistä syystä. Ei se johtunut siitä, että hän
olisi tuntenut myötätuntoisuutta lapsuudenystävättärensä surun johdosta
— ei, häntä vaivasi pikemmin itsekäs pettymys siksi, että Agnete oli
pitänyt jostain toisesta. Hän ei käsittänyt mielentilaansa. Mitä se
häneen koski? Eihän Agnete ollut enää hänelle mitään...
»Ja nyt hän on menettänyt vanhempansakin. Lapsi raukka, hän on saanut
kokea jo niin paljon. Meidän täytyy olla hyvin ystävälliset hänelle.»
»Minä olen vakuutettu siitä, että sinä olet hyvä häntä kohtaan, täti
Gertrud.»
»Entä sinä, Aage?»
»Minä?» — Hän kohautti hartioitaan. »Minulla on työni, joten en ehdi
paljoakaan seurustelemaan neiti Kaasin kanssa.»
»Mutta sinä voit olla ystävällinen tavatessanne. Sinä voit olla iloisen
näköinen ja heittää tuiman katsantosi toisinaan nurkkaan.»
Aage naurahti lyhyesti ja ivallisesti. »Sinä kai pelkäät minun
säikyttävän hänet täältä — niinhän, täti? Muutamia vuosia sitten ei kai
kukaan olisi luullut minun sillä tavoin käyttäytyvän nuorten naisten
seurassa. Mutta ihminen muuttuu — huonommaksi.»
Neiti Sparre taputti häntä hennolla, ryppyisellä kädellään käsivarrelle.
»Rakas Aage, minä tiedän paraiten, että tuo muutos on vain
pintapuolinen.»
»Siinä erehdyt, täti Gertrud. Se on syvälle juurtunut. — Onhan vallan
mahdotonta kestää samanlaisena, kun kaikki se, mihin on luottanut,
murtuu.»
»Useimmat ihmiset kadottavat onnensa, Aage, ole vakuutettu siitä, mutta
silti ei saa menettää uskoansa hyvään tässä elämässä. Täytyy oppia
unohtamaan itsensä, ettei tuomitsisi väärin. Etkö luule minullakin
olleen suruni ja pettymykseni?» kysyi neiti Sparre hiljaa. Hänen harmaa
päänsä painui syvemmälle työn yli.
»Kyllä — kyllä, täti Gertrud, tiedän sen varsin hyvin. Mutta sinä
olet niin vanha — niin, suo anteeksi, se tuntuu ehkä loukkaavalta.
Minä tarkoitan vain, että me kai jokainen ajan pitkään rauhoitumme ja
tyydymme elämäämme. Niin kauan kuin on nuori, tuntuu kaikki vain niin
raskaalta.»
»Mutta teillä nuorilla on toivo, tulevaisuus voi vielä kaiken muuttaa
hyväksi. Meillä vanhoilla sitävastoin — me emme voi toivoa enää mitään.»
Aage ei huomannut hänen viimeisiä surullisia sanojaan. Nuoruuden
itsekkyydellä hän jatkoi omia ajatuksiaan.
»Mikähän minunkaan elämässäni enää muuttuisi, täti? Paremmaksi se ei
voi muuttua, pikemmin huonommaksi, niin että olen pakotettu lähtemään
talostani. Tämä alituinen sade turmelee sadon, ja ellen saa viljaa
hyvin myydyksi, en ymmärrä mistä saan rahat kuoletuksiin — — —»
»Ehkäpä siihenkin keksitään keino», sanoi neiti Sparre rauhoitellen.
»Agnete on rikas, ja olen varma siitä, että hän mielellään auttaa sinua
lainalla, jos —»
Aage ei antanut hänen puhua loppuun. Hän nousi ja seisoi nyt hänen
edessään synkkänä ja uhkaavana.
»Täti, jos sinulla on pienintäkään aikomusta hyötyä Agneten
täälläolosta, niin en aio sallia hänen astua jalallaankaan näiden
kynnysten yli, kuuletko? Niin syvälle en vielä ole vaipunut, että
aikoisin käyttää hyväkseni nuoren tytön hyväntahtoisuutta ja houkutella
häneltä rahoja. — Vaikka» — hänen äänensä muuttui purevaksi ja
pilkalliseksi — »kyllähän nuoret tytöt yleensä ymmärtävät raha-asioita
hyvin — minä voin ehkä olla huoleti.»
Hän käveli kiihtyneesti edestakaisin lattialla. Sitten hän asettui
neiti Sparren tuolin eteen.
»Mikseivät Agnete ja hänen maalarinsa menneet naimisiin?» kysyi hän
äkkiä.
Neiti Sparre, joka kauhistuneena oli katsahtanut häneen, antoi
kutimensa vaipua syliin.
»Mutta, hyvä Jumala, Aage, minähän sanoin sinulle, että hän kuoli.»
»Kuoliko hän todellakin? Oletko varma siitä, ettei hän tehnyt
konkurssia?»
Vanha neiti pudisti päätään. Hän miltei pelkäsi veljenpoikaansa tämän
ollessa sillä päällä. Se ei kyllä kestänyt kauan, sen hän tiesi, ja
sitten Aage puhui taas hyväillen. Mutta hän kärsi joka kerta tällaisten
katkeruudenhetkien tullessa.
Kun Aage oli rauhoittunut, saattoi hän halveksia itseään. Totta oli,
että hänellä oli maailmassa ollut vastoinkäymisiä — hän oli pettynyt
ja petetty — mutta ei hänellä sittenkään ollut oikeutta antaa täti
Gertrudin kärsiä huonosta tuulestaan. — Hän ei koskaan valittanut,
ja kuitenkin hän oli Aagen isän takia menettänyt omaisuutensa ja oli
nyt pakotettu elämään vallan toisissa olosuhteissa kuin mihin oli
tottunut. Tädin äskeiset surulliset sanat, joita hän silloin tuskin
oli huomannutkaan, muistuivat hänen mieleensä. »Meillä vanhoilla
sitävastoin — me emme voi toivoa enää mitään.» Se oli totta. Mahtoi
olla vaikeata tulla vanhaksi. Voimat loppuivat, ystävät hylkäsivät.
Menneisyyteen kuuluivat iloiset, valoisat päivät, tulevaisuus ei tuonut
muuta kuin ääretöntä pimeyttä — ehkä joitakin epävarmoja toiveita
kuolemantakaisesta nuoruudesta ja uudesta elämästä.
»Täti Gertrud!»
Aagen käsi lepäsi keveänä hänen olkapäällään. Neiti Sparre katsahti
ylös, ja hänen katseensa oli kokonaan muuttunut, kirkas ja nuorekas, ja
lämmin, hyväilevä hymy leikki hänen huulillaan.
»Älä huoli siitä, mitä äsken sanoin, täti Gertrud.»
»En, en, poikani.» — Hän otti silmälasinsa ja alkoi pyyhkiä niitä
nenäliinallaan. Lasi oli himmeä kyynelistä. »Me kaksi kyllä ymmärrämme
toisiamme, enkä minä ajattele sitä sen enempää.»
»Minä olen iloinen sinun takiasi, että Agnete tulee», jatkoi Aage. Hän
oli vetänyt tuolin tätinsä viereen ja hyväili hänen kättään. »Sinä olet
hauskan seuran puutteessa.»
»Minä tyydyn sinun seuraasi», sanoi vanha nainen lempeästi.
»Mutta minulla on niin kovin vähän aikaa olla kotona, täti; hänet
sinä sitävastoin saat pitää luonasi kaiket päivät. — Kirjoitatko
pian Englantiin? Pyydä häntä tulemaan, milloin häntä vain haluttaa —
mieluimmin heti, niin kauan kuin meillä on vielä kesä.»
»Niin, minä kirjoitan jo huomenna, jos tahdot.»
»Kiitos, sepä hyvä.»
Aage päästi irti hänen kätensä, ja täti alkoi jälleen kutoa. Nurkassa
oleva vanha kello raksutti, sade pieksi ikkunoita. Aagesta tuntui
huoneessa vallitseva hiljaisuus painostavalta; hän oli tarttunut
sanomalehteen, mutta kirjaimet tanssivat hänen silmissään, eikä hänen.
järkensä tajunnut ainoatakaan lausetta. Päivän työtä seurannut väsymys
sai hänet valtoihinsa.
»Minä menen levolle, täti Gertrud», sanoi hän vihdoin ja nousi. »Olen
väsynyt ja minun täytyy nousta huomenna hyvin aikaisin elonkorjuun
takia.»
»Mene, poikaseni, nukkumaan. Sinä tarvitset kaiken levon, minkä vain
voit saada. — Minä sytytän sinulle kynttilän.»
Hetkisen kuluttua Aage nousi yläkertaan vieviä kuluneita portaita
kynttilä kädessä. Pieni liekki heitti lepattavan valon hänen
ympärilleen, hänen siinä noustessaan portaita. Ja kuta laajemmalta
pimeys hänen ympäriltään hävisi, sitä selvemmin hän näki sielunsa
silmillä menneisyyteen — hän muisti pienen tytön, joka aina oli ollut
hänelle niin hyvä. Hän näki nuo pienet kasvot — herttaiset lapsenkasvot
suurine, ruskeine silmineen, tummine kiharoineen, jotka kehystivät
hänen poskiaan ja pientä, jalopiirteistä suutaan. Oi, jospa hän olisi
ollut vielä lapsi! Oi, jospa hän olisi voinut saapua sellaisena kuin
ennenkin! — Mutta hänestähän oli tullut suuri kaunotar, maailmannainen,
joka oli viettänyt elämänsä vieraissa maissa, Euroopan suurimmissa
kaupungeissa.
Tämä tuntui niin kummalta ajatella. Hän ei tahtonut luopua sydämessään
kantamastaan kuvasta.