IDA. Suo minun mennä pois, minulla on itkettyneet silmät.
ADELHEID. Mene vain, sydänkäpyseni, muutaman minuutin kuluttua olen
jälleen luonasi. (Ida pois.) Hänkin vielä! Koko Union, toinen toisensa
perään!
BELLMAUS (ujona, paljon kumarrellen). Te olette minulle suvainneet,
armollinen neiti! —
ADELHEID (ystävällisesti). Iloitsen nähdessäni Teidät luonani, ja olen
utelias kuulemaan mieltäkiinnittäviä uutisia, joita minulle tahdotte
ilmoittaa.
BELLMAUS. En tahdo kellekään mieluummin uskoa kuulemiani kuin Teille.
Kuultuani herra Korbilta, että Te olette meidän sanomalehtemme
tilaajia, olen tätä luottamusta —
ADELHEID. Että minä myös ansaitsen olla toimittajien ystävätär. Kiitän
Teitä hyvästä ajatuksesta.
BELLMAUS. Siellä on tuo Schmock! Hän on köyhä mies, joka vähän on ollut
hyvässä seurassa, ja oli tähän asti Coriolanin avustajana.
ADELHEID. Muistelen nähneeni hänet.
BELLMAUS. Aina annoin hänelle Bolzin toivosta muutamia lasia
punssia. Sen jälkeen hän tuli hauskalle tuulelle ja kertoi minulle
suuresta salaliitosta, joka on Coriolanin ja Sendenin välillä. Hänen
vakuutuksensa mukaan näillä molemmilla herroilla on ollut tarkoituksena
saada professori Oldendorf riitaan herra överstin kanssa, ja sentähden
he ovat yllyttäneet överstiä kirjoittamaan artikkelin Coriolaniin.
ADELHEID. Onko nuori mies, joka Teille sitä puhui, sellainen, että
häneen voi luottaa?
BELLMAUS. Hän ei voi sietää paljon punssia, ja kun hän oli juonut kolme
lasia, kertoi hän minulle kaikki vapaasta tahdostaan; muuten minä tosin
en pidä häntä aivan kohteliaana. Minä uskon, että hän on hyvä mies,
mutta sievä käytöksinenkö? Ei, sitä ainakaan hän ei ole.
ADELHEID (välinpitämättömästi). Olisiko tämä herra — joka on juonut
kolme lasia punssia, ehkä hyvinkin valmis todistamaan toisille
henkilöille ilmiantonsa?
BELLMAUS. Hän sanoi minulle tahtovansa tehdä niin, ja puhui
todistuksistakin.
ADELHEID (syrjään). Vai niin! — (Kovaa.) Minä pelkään, etteivät
todistukset tule olemaan riittäviä. — Ettekö Te ole professorille tahi
herra Bolzille puhuneet sanaakaan?
BELLMAUS. Professorilla on nyt kovin paljon toimia, ja Bolz on paras ja
hauskin mies maailmassa; mutta koska hän ilmankin on epäsovussa herra
von Sendenin kanssa, niin luulin minä —
ADELHEID (nopeasti). Ja Te olette aivan oikeassa, rakas herra Bellmaus.
— Olette siis muuten herra Bolziin tyytyväinen?
BELLMAUS. Hän on sävyisä ja mainio mies, ja minä olen hänen kanssaan
sangen hyvissä väleissä, me kaikki olemme hänen kanssaan hyvissä
väleissä.
ADELHEID. Se ilahuttaa minua.
BELLMAUS. Hän on toisinaan vähän ylimielinen, mutta hänellä on paras
sydän maailmassa.
ADELHEID (syrjään). Lasten ja imeväisten suusta te totuuden kuulette.
BELLMAUS. Tosin on hän sangen proosallinen luonne, runoutta hän ei
tajua.
ADELHEID. Niinkö luulette?
BELLMAUS. Niin, puheissaan on hän usein pisteliäs.
ADELHEID (keskeyttäen). Minä kiitän Teitä ilmoituksestanne, vaikka
se minulle ei olekaan tärkeä, ja iloitsen siitä, että olen oppinut
tuntemaan Teissä osan toimitusta. Herrat sanomalehtimiehet ovat,
mikäli minä huomaan, vaarallista väkeä, ja on hyvä pysytellä teidän
suosiossanne, vaikka minä merkityksettömänä henkilönä tahdon koettaa
olla milloinkaan antamatta ainetta sanomalehtikirjoituksiin. — (Kun
Bellmaus hidastelee lähtöänsä.) Voinko vielä jossain Teitä palvella?
BELLMAUS (lämmöllä). Niin, armollinen neiti, jos Te tahdotte olla
niin hyvä ja ottaa vastaan tämän runovihon. Ne ovat kyllä nuoruuteni
runoelmia, ensi kokeitani, mutta minä luotan ystävyyteenne ja
laupeuteenne. (Vetää kultanidoksisen kirjan taskustaan, antaa sen.)
ADELHEID. Kiitän sydämmestäni, herra Bellmaus. Milloinkaan vielä ei
kukaan runoilija ole lahjoittanut minulle teostansa, minä olen lukeva
tämän kauniin kirjan läpitse maalla ja iloitseva puitteni alla, että
minulla kaupungissa on ystäviä, jotka minuakin ajattelevat muille
kaunista kuvatessaan.
BELLMAUS (innoissaan). Olkaa vakuutettu, armollinen neiti, ettei
kukaan runoilija ole Teitä unhoittava, jolla on ollut onni oppia Teitä
tuntemaan. (Poistuu syvään kumartaen.)
ADELHEID (yksin). Tämä herra Schmock kolmine punssilasineen on kyllä
tutustumisen arvoinen. Korb saa hänet heti etsiä käsille. — Tuskin olen
tullut kaupunkiin, kun huoneeni on kuin mikä asioimistoimisto, johon
toimittajat ja kirjailijat tulevat. — Minä pelkään, että se on jokin
enne. (Poistuu vasempaan. Tulee pimeä. Översti saapuu puutarhasta.)
ÖVERSTI (hitaasti eteen). Minulle on mieluista se, että kaikki on
lopussa meidän välillämme. — (Polkien jalkaa). Sangen hauskaa on
se minusta! Tällä hetkellä haluan kaikkea muuta kuin haastelua
teevehkeiden ja olutpöytien ääressä. Kaikkialla puhelua ja naurua.
Tapahtui oikein vanhalle hupsulle! Peijakas! (Karl tuo kynttilöitä ja
sanomalehden.) Kuka on sinua käskenyt valoa tuomaan?
KARL. Herra översti, on tunti, jolloin luette sanomalehtenne. Tässä on
se. (Laskee sen pöydälle.)
ÖVERSTI. Kelvotonta väkeä nuo kynämiehet! Pelkureita, häijyjä,
salakavaloita takanapäin. Mitenkä tuo joukkio nyt on riemuitseva,
ja minun kustannuksellani! Mitenkä he ylistävät toimittajaansa aina
pilviin asti! Tuossa on tuo mitätön lehti! Siinä on minun tappioni,
pilkallisesti, lihavin kirjaimin kuulutettuna — — voi kumminkin!
(Kävelee edes takaisin, huomaa sanomalehden maassa, ottaa sen ylös.)
Mutta minä ryyppään pohjaan! (Istuu.) Tässä heti alussa: (Lukee.)
Professori Oldendorf — kahden äänen enemmistö. "Tällä lehdellä on
syytä iloita tuloksesta." — Sen uskon. — "Mutta yhtä ilahuttava oli
edellä käynyt vaalitaistelu." — Luonnollisesti. — "Ei kenties ole
vielä tapahtunut, että, kuten täällä, kaksi miestä, joiden välillä
vuosikausia on vallinnut parhain ystävyys, joutuvat toistensa
kilpailijoiksi, kumpikin samalla tavalla ollen kansalaistensa suosion
esineenä. Se oli ritarillinen kamppailu kahden ystävän välillä, täynnä
ylevämielisyyttä, ilman vihamielisyyttä, ilman kateutta, niin, ehkä
piili kummankin sydämmessä toivo, että vastustajana oleva ystävä saisi
voiton, eikä hän itse." (Panee lehden syrjään, kuivaa otsansa.) Mitä
puhetta se on? — (Lukee.) "Ja lukuunottamatta yksityistä puoluekantaa
ei koskaan kenelläkään ole ollut suurempaa oikeutta voittoon kuin
meidän kunnioitettavalla vastustajallamme. Ei ole tässä paikallaan
ylistää arvoa, mikä hänellä suoran ja jalon olentonsa kautta suuren
ystävä- ja tuttavapiirin keskuudessa on: vaan mitä hän vilkkaalla
osanotollaan kaupunkimme yleishyödyllisiin asioihin neuvolla ja työllä
on vaikuttanut, se on yleensä tunnettua ja on vielä juuri tänään
saava osakseen meidän kansalaisten sydämmellisen kiitollisuuden
osoitteen." — (Panee lehden syrjään.) Tämä on ilkeätä kirjoitustapaa!
— (Lukee edelleen.) "Kerrassaan vähäpätöisellä äänten enemmistöllä on
kaupunkimme päättänyt tehdä nuoremman ystävän valtiolliset mielipiteet
kuultaviksi kamarissa, mutta kaikki puolueet valmistavat nyt, kuten
puhutaan, adresseja ja lähetystöjä, ei vaalitaistelun voittajaa
ylistämään, vaan osoittamaan julkista arvonantoa ja kunnioitusta
hänen vastustajalleen, hänen ylevälle ystävälleen." — Tämä on
ilmeistä salamurhaa! Se on Oldendorfin hirmuista julkeutta, se on
sanomalehtimiehen kosto, niin hieno, niin kärkevä! — Se on hänen
tapaistansa! Ei, se ei ole hänen tapaistansa! Se on kauheata, on
epäinhimillistä! — Mitä pitää minun tehdä? Lähetystöjä ja adresseja
minulle? Oldendorfin ystävälle? — Pyh, se kaikki on vain lorua,
sanomalehtimelua, joka maksaa vain pari kaunista sanaa! Kaupunki ei
tiedä mitään koko hommasta. Se on peijausta!
KARL (saapuu). Kirjeitä kaupungin postista. (Laskee ne pöydälle,
poistuu.)
ÖVERSTI. Niissä on taas vähän! Minulla tuskin on rohkeutta aukaista
niitä. — (Murtaa ensimmäisen.) Mitä pirua! runoko? ja minulleko?
"Valtiolliselle vastustajalle, parhaalle miehelle kaupungissa" —
allekirjoitettuko? mikä on allekirjoitus? Baus! Baus? en tunne häntä,
sen täytyy olla nimimerkki! (Lukee.) Se tuntuu hyvin mainiolta runolta!
Ja mitä on täällä? (Avaa toisen kirjeen.) "Köyhien hyväntekijälle,
orpojen isälle", adressi — (lukee) "kunnioitus ja sydämmellinen
hyvänsuonti." — Allekirjoitus: "Useat rouvat ja neidit", sinetti
P.P.? — Jumalani, mitä on tämä kaikki? olenko noiduttu? Jos todella
on sellainen mieliala kaupungissa, ja jos ihmiset tätä päivää tuolla
tavoin arvostelevat, niin täytyy tunnustaa, että he ajattelevat minusta
parempaa — kuin minä itse. —
KARL (saapuu). Joukko herroja pyytää puhutella överstiä.
ÖVERSTI. Mitä herroja?
KARL. He sanovat olevansa vaalimiesten lähetystö.
ÖVERSTI. Tuo heidät sisään. Tämä kirottu sanomalehti on sittenkin
puhunut totta. (Piepenbrink, Kleinmichel, vielä _kolme muuta herraa_
astuu sisään; he kumartavat, översti samoin.)
PIEPENBRINK (juhlallisesti). Hyvä herra översti! — Suuri joukko
vaalimiehiä on meidät lähetystönä lähettänyt Teidän luoksenne,
Teille juuri tänään sanomaan, että koko kaupunki pitää Teitä sangen
kunnioitettavana, kelpo miehenä.
ÖVERSTI (jäykästi). Minä kiitän hyvästä ajatuksestanne.
PIEPENBRINK. Ei mitään kiittämistä. Se on tosi. Te olette kunnianmies
kaikin puolin, ja meitä ilahuttaa sitä Teille sanoa; Teistä ei suinkaan
ole vastenmielistä sitä kansalaisiltanne kuulla.
ÖVERSTI. Minä olen itse aina pitänyt itseäni kunnian miehenä, hyvät
herrat.
PIEPENBRINK. Siinä olette tehneet aivan oikein. Te olette myös
oivaa mielenlaatuanne osoittaneet joka tilaisuudessa. Köyhinä ja
puutteenalaisina aikoina, holhousasioissa, meidän juhlissamme, joka
paikassa, missä meitä porvareita hyvänsävyinen ja kelpo mies on
saattanut ilahuttaa tai hyödyttää, siellä olette Te olleet etunenässä.
Aina suora ja luotettava, vapaana sotilasmaisesta pöyhkeilemisestä
ja kopeudesta. Siitä sitten on seurauksena, että me Teitä yleensä
rakastamme ja kunnioitamme.
ÖVERSTI (pyyhkäisee yli silmiensä).
PIEPENBRINK. Tänään ovat useat meistä antaneet äänensä professorille.
Useat valtiollisten seikkain tähden, useat, koska tiesivät hänen olevan
Teidän hyvän ystävänne ja ehkä vielä tulevan Teidän vävypojaksenne.