Kauniina syyssunnuntaina olivat Pietari Kovapää ja Hilappa
purjehdusretkellä. Sillä tämä syyssunnuntai oli aivan keväisen kaunis
ja kultaisen kirkas, ja se oli tullut niin äkkiäkin eilisen myrskyn
jälkeen, ettei se saattanut olla houkuttelematta yhteiselle retkelle
heitä, joista oli tullut mitä parhaat toverukset. Niin hyvät, että
heidät nähtiin yksissä aina, milloin Pietari ei ollut merillä ja he
illoin ja sunnuntaisin olivat molemmat vapaat puuhistaan.
Enimmin heitä oli liittänyt yhteen heidän yhteinen lueskelunsa ja
alituinen pikku sotansa. Pietarista, vaikkei ollut käynyt papinkoulua
hetkeäkään, oli sukeutunut yhtä hyvä lukija kuin opettajastaan. Niin
hyvä opettaja oli Hilappa ollut. Tai ainakin niin hyvä tiedonlähde.
Sillä oikeastaan hän vain alinomaa kujeili Pietarin kanssa, mutta
samalla alistui Pietarin tahtoon, niin että Pietari sai janoisessa
hartaudessaan ammentaa häneltä kaiken, minkä hän itsekin oli kirjasta
perillä. Mutta samalla oli Pietari omalla omituisella tavallaan
kiintynyt tyttöön. Tämän kiusoittelevat kujeet kismittivät häntä usein
aika tavalla, mutta sittenkään ei hän tuntenut voivansa ilman tätä
tyttöä tulla hyvin toimeen, ja kujeet itse asiassa vain lietsoivat ja
pitivät vireillä tätä hänen kiintymystään.
He laskettivat parastaikaa saarien salmitse kotia kohden. Siinä
salmessa oli niin tyyni, että purjeet alkoivat hervottomina lepattaa
ja pursi tuskin liikkui paikaltaan. Hilappa otti airon ja alkoi sillä
meloskella. Mutta malttoikos hän soutaa siivolla! Vettä alkoi vain
veistellä airolla, pirskoitella Pietarille vasten naamaa.
— Sinähän olet aivan kuin mustalainen! juonitteli Pietari.
— Tällainenko se sinun mustalaistyttösikin oli? kysäisi Hilappa ja
katsoi niin ärsyttävästi sirottavilla silmillään.
— Olet pahempikin kuin mustalainen, muutti Pietari sen johdosta
arvosteluaan.
— Enpäs ole vielä saattanut sinua rauta kaulaankaan! ilkkui Hilappa.
Se sai Pietarin vaikenemaan allapäin.
— Päästin sinut vain pois! jatkoi Hilappa.
Pietari katsoi surullisesti veteen.
Silloin Hilappa ei enää voinut jatkaa siihen nuottiin. Katsoi vain
sirrottavilla silmillään ja alkoi hereästi nauraa.
Kuinka sinä olet tuhma! huusi hän nauraen. — Sanoisit, että sinä olet
pelastanut minut paljon pahemmasta pintehestä!
— Mistä niin?
— Senpä lapinsuden käsistä!
— Muistatko vielä sen?
— Aina muistan!
Pietari loi tyttöön niin lämpimän ja sulan katseen. Ja Hilappakin oli
oikein kiltti lopun matkaa.
Rantaan saapuessaan näkivät he Avainkimpun ja Tarvonsaaren välisestä
salmensuusta lähestyvän isohkon aluksen. Se näyttiin jo huomatun
kaupunkiinkin, koska rannalle kerääntyi yhä enemmän kylänväkeä sen
saapumista odottelemaan. Näihin töllistelijöihin Pietari ja Hilappa
liittyivät hekin.
Laiva lähestyi saarien tyvenessä hiljaa kuin rapu. Katselijat tunsivat
sen pian kuninkaan laivaksi. Ja kohta alettiin eroittaa, että kannella
oli miehiä monin kerroin enemmän kuin laivaväkeen tavallisesti kuului,
ja miesten välistä kohosi korkeahko keihäsmetsä ylös ilmoihin.
Yhä selvemmin eroitettiin miehet välkkyväkärkisine keihäineen ja
ihmeteltiin millä retkillä he mahtoivat olla. Joku vanha porvari
arveli, ettei heidän tulonsa varmaan tiennyt mitään hyvää, sillä
viimeksi sellaisia oli nähty kaupungissa toistakymmentä vuotta sitten,
kun harmaa veljet ajettiin pois luostarikodistaan. Silloin he olivat
vartavasten saapuneet pyhän Henrikin juhlaan; nyt kai heitä oli eilinen
myrsky viivyttänyt jossakin saaren mallossa, niin että he joutuivat
vasta pyhäpäivänä.
Vihdoin he lähestyivät laituria, ja kylänväki eroitti jo laivankannella
Matz voudin, eroittipa Jussoilan Juntinkin peräsimessä.
Mutta laiva pysähtyi, ennenkun pääsi laituriin. Syksy oli ollut
harvinaisen kuiva ja pitkä koillistuuli oli ajanut veden mihin lie
ajanut Atlantin ulapoille. Eikä kuninkaan laiva soturilastineen päässyt
matalaan satamaan.
Merkillistä kyllä, ei laivassa ollut ankkuria. Matz vouti käski
Jussoilan Juntin hypätä purteen ja noutaa ankkurin jostakin
raumalaisten haahdesta rannalta. Juntin soutaessa laituriin tähysteli
hän jälkeen ja keksi laiturin kylessä purjepurren, jossa oli ankkuri.
Se oli Jussoilan Juntin oma pursi, joka oli ollut Erik Tyrvällä
vuokralla siitä pitäen, kun Jussoilan Juntti pääsi kuninkaan laivuriksi.
— Tuolla on ankkuri, ota se! huusi Matz vouti.
— Se on liian pieni kuninkaan laivaan. Tuolla Sonni-Toron haahdessa on
suurempi.
Matz vouti olisi mielellään otattanut suuremman ankkurin, mutta herroja
kohtaan ylen kiltin Sonni-Toron nimen kuultuaan lisäsi hän:
— Ei, ota vain, vaikka on pienikin. Se kyllä riittää, kun kerran ollaan
kiinni pohjassa.
— Mutta vesi saattaa ykskaks nousta, jos tuuli kääntyy. Pieni ankkuri
ei pidä silloin, menee helposti rikkikin!
— Tottele, jätkä, ja tee kuten käsken! huusi Matz vouti ankarasti.
Se pisti rajuveriseen Junttiin. Ja samassa tuli hän vilaisseeksi
rannalle ja näki siellä tuijottelevan kylänväen. Hän oli jo edeltäpäin
iloinnut siitä ihailusta, jota hänelle raumalaiselle kuninkaan
laivurille täällä osoitettaisiin. Mutta nythän hänen arvonsa ja
mahtavuutensa ei enää merkitsisi mitään, jos hänet kylänväen
katsellessa niin nolattaisiin.
— Laivurina tiedän minä parhaiten, millainen ankkuri kelpaa! huusi hän.
Ja souti suoraa päätä Sonni-Toron haahdelle, heitti sieltä ankkurin
purteen ja souti takaisin laivaan.
Matz vouti ei tietenkään voinut sellaista niskoittelua sietää. Sitä
paitsi oli hänellä juuri tällä kertaa täysi syy näyttää raumalaisille
heti saavuttuaan, miten kävi sille, joka ei häntä ehdottomasti totellut.
— Vangitkaa hänet! huusi hän keihäsmiehilleen.
Muutamat miehet kävivät käsiksi laivuriin. Juntti kyllä huitoi ja
löi rajuin nyrkein, mutta minkäs hän voi sotamahdille. Hänen kätensä
kytkettiin selän taa.
Keihässotureita alettiin soutaa maihin pienin pursikunnin. Matz vouti
itse tuli ensi purren mukana ja tapasi rannalla pormestari Simo Sonkin.
Sillä Sonkkila oli lähin kaupungin taloista, ja Simokin oli tullut
tulijoita katsomaan.
— Toimita niin, että kylänväki heti kokoontuu raatihuoneelle! antoi
Matz vouti hänelle käskynsä.
— Raastuvan kokoukseenko? Pyhäpäivänä!
— Heti, kuulithan! Menkööt kaikki nämä töllistelijät sanaa levittämään.
— Olette kuulleet voudin käskyn, virkkoi Sonkki kääntyen väkijoukkoon.
— Voittehan mennä sanomaan.
Väkijoukko hajaantui pahoja aavistelevin mielin eri tahoille.
Sotamiehet olivat kotvan kuluttua soudetut rannalle. Viimeisen
purrentäyden mukana tuotiin myös Jussoilan Juntti. Matz vouti lähetti
pari miestä viemään häntä raatihuoneen tyrmään ja jäi itse järjestämään
joukkojaan.
Raatihuoneen edustalle oli jo kerääntynyt väkeä, kun Jussoilan Juntti
tuotiin tyrmään, ja sen näkeminen herätti kaamean tuhontunnon jokaisen
mielessä, Ja puolessa tunnissa, koska oli pyhäpäivä ja kaikki ihmiset
kotosalla, oli siihen kerääntynyt koko kylänväki, naiset ja lapsetkin.
Useimmat kylänmiehistä olivat heinänsä ja viljansa korjattuaan
salavihkaan järjestäneet muutkin asiansa niin, että olivat valmiit
lähtemään, milloin vain uusi käsky annettiin. Mutta oli muutamia
sellaisiakin, jotka eivät muuton varalta olleet panneet rikkaa ristiin.
Näiden miesten sielu oli Henrik Pakila.
Siinä seistessään ja aavistaessaan, mitä tuleva oli, mietti hän
vain yhtä asiaa. Mietti, miten jokaisen sanansa, jokaisen tekonsa,
liikkeensä ja eleensäkin saisi arvokkaimmin kuvastamaan sitä lujaa
oikeustajuntaa, jonka tunsi ehdottomasti vaativan, että hänen oli
horjumatta seistävä paikoillaan. Heti saavuttuaan oli hän käynyt
raatihuoneen vanhasta kaapista noutamassa tutun, kalliin paperin,
ja hänellä oli se kädessään, kun hän seisoi odottaen ja miettien
väkijoukon edustalla.
Seistessään tunsi hän jonkun tulevan viereensä ja hieman nyhjäävän
kyynäspäätään, hiljaa, ikäänkuin vahingossa vain. Käännyttyään päin
näki hän siinä poikansa, joka katsoi häneen niin huolestunein ja
levottomin silmin.
— Tulevatkohan ne nyt vaatimaan, että meidän on muutettava? kysyi poika.
— Varmaankin, vastasi isä.
Nuori Henrik oli vaiti kotvan ja virkkoi sitten arastelevalla äänellä:
— Onko tuo se oikeuskirja?
Hän silmäili paperia, joka oli isän kädessä.
— On, vastasi isä vakavasti.
Sitten seurasi niin pitkä äänettömyys, että se, kun hän otti lukuun
poikansa melkein värähtelevän äänensävyn, tuntui vanhasta isästä
aivan ahdistavalta. Hän kääntyi jälleen poikaansa, ja tämä loi häneen
rukoilevan katseen.
Isä katsoi kysyvästi, tutkivasti häneen.
— Emmekö voisi muuttaa, virkkoi poika kuiskaten, vilkaisi ensin suurin,
avoimin silmin isään, mutta loi äkkiä katseensa maahan.
Henrik vanhuksen silmissä maailma tuokioksi pimeni. Hänkin! Ainoa
poika, hänen elämänsä toivo ja lupaus!
Mutta vanhus ei ennättänyt edes oikein kiintyä siihen ajatukseen,
saatikka sitten virkkaa mitään. Sillä samassa marssi rantakadulta torin
päähän soturiparvi, pitkät, iltapäivän säteissä välkkyvät keihäät
olallaan.
Matz vouti komensi keihässoturinsa riviin torin päähän, päin
väkijoukkoa. Neljä miestä otti hän henkivartiokseen, kulki tieltä
väistyvän väkijoukon läpi ja astui raatihuoneen portaille. Tuokion
seisoi hän siinä äänetönnä ja silmäillen uhkaavasti väkijoukkoa, joka
odotti kolkossa jännityksessä.
Vihdoin avasi hän suunsa ja huusi raudankovalla ja liiallisesta
korostuksesta rämähtelevällä äänellä:
— Rauman porvarit ja kuninkaan alamaiset! On jo toista vuotta siitä,
kun kuningas ensi kerran antoi teille käskyn, että teidän on muutettava
uuteen Helsingin kaupunkiin. Kaikkien muiden kaupunkien asujamet,
joille kuningas oli saman määräyksen antanut, ovat sinne jo muuttaneet.
Teidän kanssanne on koetettu monin tavoin sovitellakin, teille
on viime kuukausina ja viikkoina annettu ankaria ja ehdottomia käskyjä
toinen toisensa jälkeen, mutta yhä te olette niskoitelleet ja pysyneet
hievahtamatta paikoillanne. Nyt on teidän heti muutettava, ja jollette
viipymättä käskyä noudata, tulen vetoamaan näihin — Hän kohotti kätensä
viitatakseen sotuririviin.
— Me vetoamme oikeuteemme ja kuningassanaan! kuului Henrik vanhuksen
tuskaisa huudahdus portaiden juuresta.
— Mitä!? Mitä hän sanoo? karjaisi Matz vouti. — Jos joku uskaltaa sanoa
sanankaan vastaan, panen hänet tyrmään. Ja ken ei hyvällä lähde, hänet
viedään kahleissa.
Vaivoin sai Henrik vanhus tyyntymään mielensä, jota pojan sanat
olivat enimmän haavoittaneet. Runnellun surullinen ja synkkä leima
kasvoillaan, mutta sittenkin ylevänä ja ryhdikkäänä astui hän portaita
kohden. Ihmeissään ja kiukuissaan iski Matz vouti silmänsä häneen.
— Vetoamme, lausui hän, tähän kuninkaan itsensä antamaan oikeuskirjaan,
jossa luvataan meitä suojella kaikelta väkivallalta ja vääryydeltä.
Silmittömästi raivoissaan sieppasi Matz vouti paperin hänen kädestään,
repäisi sen kahtia ja heitti kappaleet väkijoukkoon.
— Hän, katsokaa, hän on repinyt kuninkaan oikeuskirjan! parahti Henrik
vanhus äänellä, joka oli kuin isketyn teuraan.
— Vangitkaa hänet! huusi Matz vouti sotureilleen.
Sotamiesten kanssa yhtaikaa lähestyivät vanhusta nuori Henrik ja
Pietari Kovapää. He eivät ehtineet ajatella mitään, tunsivat vain, että
rakastettu vanhus ja isä oli hädässä, ja aikoivat asettaa oman rintansa
vanhuksen suojaksi.
Mutta ennenkun Henrik vanhukseen ehdittiin koskea, makasi hän
liikkumatonna portaiden juuressa, kangistunut tuskan ja kauhun ilme
vanhoilla, uurteisilla kasvoillaan.
Pietari Kovapään mieli kuohahti kuin myrskyn puuska. Hurjalla raivolla
karjaisi hän:
— Rosvot, he ovat tappaneet pormestarin!
Yhdellä ainoalla hyppäyksellä oli hän portailla. Ja paljaalla nyrkillä,
rajulla, raskaalla nyrkillä iski hän Matz voutia ohimoon, niin että
tämä kaatui yhdellä iskulla portaille.
Sotamiehet olivat käyneet käsiksi maassa makaavaan Henrik vanhukseen,
eivätkä heti tulleet panneeksi merkille mitä portailla tapahtui.
Mutta Hilappa riensi portaiden luo ripeästi kuin hirvenvarsa. Hän
tarttui Pietarin hihaan, kiskaisi hänet alas portailta ja kuiskasi:
— Tule!
Ja ihme! Raivostunut Pietari, joka oli juuri silmittömästi rynnännyt
sotaväen komentajaa vastaan, hän totteli nöyrästi kuin karitsa tyttöä,
joka noudatti hetkellistä päähänpistoaan, sydämensä hätääntynyttä ääntä.
Väkijoukko väistyi heidän tieltään miltei nopeammin kuin äsken Matz
voudin ja sotamiesten tieltä ja sulkeutui nopeasti heidän takanaan. Ja
Hilappa veti Pietarin kapealle poikkikujalle, ja he kääntyivät ensi
kulmassa Karinlahden rantaa kohden.
Purren luona, jolla he olivat äsken palanneet huvipurjehdukseltaan ja
hälinässä jättäneet sen silleen, vasta siellä tuli Pietari kysyneeksi:
— Mihin?
— Merelle! Pakoon!
— Eihän sinun tarvitse...
— Enkö saa tulla kanssasi?
— Saat, vaikka maailman ääreen!
— Pian sitten! Ne ajavat jälestä, kun Matz vouti toipuu.
Mutta Pietari ehti miettiä päänsä ympäri.
— Tekisin väärin, sanoi hän, jos ottaisin sinut kotoasi mieron teille.
— Pian! Mieroon sieltä joutuvat muutkin.
— Voithan silloin mennä mukana Helsinkiin.
— Menkäämme sinne yhdessä edeltäpäin!
— Tosiaan!
Pietarista oli se ajatus kuin päivänsäde. Hänen ei tarvinnut erota
Hilapasta eikä viedä häntä mieroonkaan. He astuvat siis molemmat
purteen ja pursi työnnettiin laiturista liikkeelle. Koillistuuli oli
jälleen hieman kovennut ja tarttui heti purjeihin.
Kauas eivät he vielä olleet ehtineet, kun rannalle saapui juoksujalkaa
muutamia sotamiehiä ja huutaen vaativat heitä palaamaan. Mutta he
loittonivat vain yhä vinhempaa vauhtia. Keihäsmiehillä ei ollut
ampuma-aseita, eivätkä he ilman päällikkönsä määräystä uskaltaneet
lähteä vesille takaa-ajoon, joka saattoi kestää kuinka kauan tahansa.
He palasivat niine hyvineen turulle.
Matz vouti oli sillävälin toipunut. Ennenkun hän ehti pystyynkään,
alkoi hän huutaa:
— Kapinaa! Sotamiehet, lyökää, pistäkää!
Mutta kun hän pääsi jaloilleen, näki hän vain äänettömän, levotonna ja
synkkänä seisovan väkijoukon. Hän kysyi, miten lyöjän laita oli, ja
sotamies kertoi, että häntä oli lähdetty takaa-ajamaan.
Portaiden edessä näki hän Henrik vanhuksen, jonka pään sotamiehet
olivat nostaneet alimmalle portaalle.
— Onko hän kuollut? kysäisi Matz vouti sotamieheltä.
— Kuollut, vastasi hän.
Matz vouti oli vaiti kotvan. Lie muistanut, mitä Sukan Simo oli
kannellut Henrik laamannille tästä miehestä, joka yleensäkin oli
tunnettu Rauman porvarien etumaiseksi johtomieheksi. Lie ajatellut,
että hänen kaaduttuaan kai vastarinta lannistuisi, ja piti sellaisissa
olosuhteissa viisaimpana jonkun verran tasaisemman menettelyn. Hän näki
illan hämärtyvän ympärillään, ja ottaen senkin huomioon lausui melkein
isälliseen sävyyn:
— Olette tänään nähneet pari esimerkkiä siitä, ettei esivalta miekkaa
hukkaan kanna, ja varmaankin sentähden alatte kaikki kiiremmiten
laittautua matkalle. Mutta että selvästi käsittäisitte asemanne, tahdon
lisätä, että matkalle on lähdettävä huomisaamuna, ja vielä kerran
teroittaa, että ken ei silloin lähde muuten, hänet viedään kahleissa.
Niin päätti hän päivätyönsä. Komensi sitten sotamiehet yöksi laivaan.
Itse meni Sonni-Toron kapakkaan. Ja Toro laittoi pöydän koreaksi ja
aikoi sitten kylläistä miestä pyytää jättämään hänet paikoilleen. Sillä
tarvitsihan vouti itsekin häntä liikkuessaan näillä main.
Simo Sonkki oli jäänyt torille ja pani pari miestä noutamaan paarit,
joilla Henrik Pakilan ruumis vietiin kotiinsa. Sinne oli jo nuori
Henrik rientänyt edeltäpäin viemään surunviestin äidilleen. Ja vanha
äiti itki ja nyyhkytti, eikä tiennyt mihin ryhtyi. Ja nuori Henrik
tuijotti melkein elottomin silmin eteensä eikä hänkään ryhtynyt
mihinkään.
Toipui siitä sentään vanha äiti nyyhkytellen vaalimaan ja kattamaan
rakasta miestään. Mutta nuori Henrik yhä tuijotteli eteensä, niin että
olisi saattanut luulla hänen sielunsa pimenneen. Simo Sonkki näki
sen ja pani miehet kirstua laittamaan, toiset yön pimeydessä hautaa
kaivamaan.
Eikä koko kaupungissa ainoakaan sielu ajatellut sinä iltana paneutua
levolle. Kukin riensi laittamaan kokoon niitä tavaroitaan, jotka
suinkin saattoi ottaa mukaan, raahatakseen ne yön kuluessa haaksiin.
Mutta monet niistä, joilla ei ollut juuri mitään otettavaa mukaan,
menivät Sonni-Toron kapakkaan.
Illanhämyssä hiipi sinne pari vauraampaakin. Toisella oli kimppu
hillerinnahkoja kädessään, toinen luikki jälestä tyhjiltään. Kapakkaa
lähetessään pisti edellinen hillerinsä poveensa, ja he pistäytyivät
tupaan aikoen mahdollisimman huomaamatta pujahtaa peräkamariin. Mutta
kamarin ovella oli vahdissa pari sotamiestä, jotka Sonni-Toro oli heti
juottanut melkoisen humalaan.
Siksi tolkussaan miehet sentään olivat, että osasivat pidättää hiipijät
ja kysyä, mitä he asioivat. Päsä-Heikki sanoi, että he halusivat
puhutella voutia.
Toinen sotamiehistä meni kysymään, ottaisiko vouti heidät vastaan.
Mutta sillaikaa alkoivat kapakassa ryypiskelevät huonemiehet pistellä
Päsä-Heikkiä ja Sukan Simoa:
— Kas, veljeksiä! Menettekö kumartamaan?
— Lahjomaan!
— Ja kerjäämään!
Päsä-Heikki oli arka mahdistaan. Hän suuttui ja tokaisi suupieliään
vääntäen:
— Minä menen vain sanomaan, etten ikinä jätä taloani rottien ja
renttujen haltuun!
Samassa aukeni ovi ja sotamies tuli kutsumaan kumartajia sisään.
Mutta oven avauksesta oli Matz vouti hänkin kuullut rehentelevät
sanat. Hän tölmähti sentähden ovesta ulos ja törmäsi ovessa päistikkaa
Päsä-Heikkiin.
— Kuka se oli? kivahti hän.
Kaikki istuivat vain jännityksellä odottaen mitä oli tuleva. Kukaan
raumalainen, vaikka Päsä-Heikki olikin kaikkien epäsuosiossa, ei mennyt
häntä ilmaisemaan.
Toinen sotamiehistä viittasi äänetönnä Heikkiin.
— Jaha! Vai sinä! huusi Matz vouti seivästäen tuiman katseensa tuttuun
mieheen.
Mutta samalla leimahti hänen silmissään.
— Menkää! huusi hän sotamiehille. — Menkää heti ja pistäkää hänen
talonsa tuleen.
Sotamiehet tottelivat. Päsä-Heikki ei hädissään oikein tiennyt mitä
tehdä. Hänen oli säilytettävä arvonsa näiden köyhien rottien edessä,
jotka luulivat hänen kumartelevan, ja todellinen kiukkukin kannusti
häntä ryntäämään röyhkeän voudin korvuksiin. Mutta hänen taloaan oltiin
sytyttämässä tuleen, ja se maksoi hänelle enimmän. Kaikki arvot ja
tunteet saivat jäädä, talo ennen kaikkea! Sen puolesta maksoi tarttua
rukousnauhaan.
— Kuulkaa, armollinen herra ja vouti! Minähän vain aioin...
— Tyrmään pääset! huusi Matz vouti mennessään takaisin perähuoneeseen
ja vetäessään ovea kiinni.
Päsä-Heikin hätä tuli nyt kovin suureksi. Hän huusi surkealla äänellä
läpi oven, ajattelematta lainkaan, että huone oli täynnä kuulijoita:
— Armollinen herra, kuulkaa! Kuulkaa, minähän olin vain tuomassa
hillereitä! Oikeita hillereitä, Lapin parasta lajia! Kuulettekos,
hillereitä!
Ovi pysyi kiinni. Hän törmäsi siihen käsiksi, mutta se ei auennut.
Nähtävästi oli Matz herra pannut sen sisäpuolelta säppiin.
Silloin Päsä-Heikki unhotti kaiken. Hän lankesi polvilleen, hän, josta
akat melkein kauhulla kertoivat, ettei hänen ollut koskaan nähty
polvistuvan pyhäin kuvien eteen, hän lankesi polvilleen oven eteen,
joka eroitti hänet Matz voudista, ja huusi surkeasti:
— Voi, voi, armollinen herra! Saatte kaikki hillerit, saatte puolet
puotini tavaroista ja koko talon, jollette vain polta sitä täysineen.
Saatte... voi, se palaa, se palaa! Se palaa jo!
Torille antavasta ainoasta ikkunasta läikähteli tosiaankin tulen loimo
sisälle. Kapakka tyhjentyi silloin ykskaks. Kaikki menivät ilotulitusta
katsomaan. Ainoastaan Päsä-Heikki jäi rukoilemaan ja vaikeroimaan.
Menijäin töminän ja hälinän kuultuaan Matz vouti avasi oven ja tuli
katsomaan. Hän näki Päsä-Heikin polvillaan edessään tyhjässä tuvassa.
Nyt ei ollut enää pelkoa, että lahjain otto yhdeltä saisi aikaan
kurittomuutta tässä asiassa, jossa koko muun kaupungin täytyi totella.
— Missä ovat hillerisi? kysyi Matz vouti.
— Tässä, tässä, armollinen herra! Ja jos taloni pelastuu, saatte sen
kokonaan ja puolet puotini sisällöstä! Armollinen herra...
Matz vouti heitti hillerit peräkamariin ja riensi torille. Alkoi heti
huutaa, että oli soitettava hätäkelloa, ja riensi itse sammutustyötä
johtamaan.
Mutta sotamiehet olivat tehneet tehtävänsä niin kunnollisesti, että
talo oli ilmitulessa kauttaaltaan. Paikalle saapunut suuri miesjoukko,
sotamiehet ja kylänmiehet, eivät voineet muuta kuin katsella.
Onneksi koillistuuli puhalsi torille päin, ja muutenkin talot olivat
avarain pihojen toisistaan eroittamat, niin ettei naapuritaloilla ollut
suurta vaaraa.
Mutta tuuli kantoi savun torin yli raatihuoneelle päin, niin että se
oli kokonaan savupilvien peitossa. Ja savun keskeltä alkoi yhtäkkiä
kuulua sellainen karjunta ja mylvintä kuin koko helvetin joukkio
olisi päässyt valloilleen. "Sillä" — sanotaan tapahtuman johdosta
pidetyssä tutkintopöytäkirjassa — "Matz v. Klewen oli pannut tyrmään
Jussoilan Juntin, joka oli laivuri kuninkaan laivassa, sen tähden,
ettei hän ottanut omaa pientä ankkuriaan kuninkaan suureen laivaan,
vaan otti vaimo Dordeijn, Oleff Sonnin lesken ankkurin, jota Matz
ei olisi sallinut lahjusten vuoksi, joita hän oli saanut samaiselta
vaimo Dordeijlta. Mutta kun Jussoilan Juntte istui tyrmässä, niin Matz
v. Klewen laittoi suuren tulen sen edustalle, poltattaen Hindrich
Matinpojan, Päsämäen Heikin, talon, ja joi koko yön nuotion ääressä
saksalaista olutta, jota noudettiin vaimo Dordeijlta. Ja sitä valittaa
vaimo Kaarina, Jussoilan Juntin vaimo, että Matz v. Klewen tukehdutti
hänen miehensä tyrmässä savuun."
Vähitellen hiljeni Jussoilan Juntin [Hänen poikiaan olivat tunnetut
jesuiittaveljekset.] karjunta. Päsä-Heikin talo paloi täysineen, ja
hänen hillerinsä menivät hukkaan. Mutta Sukan Simo hiipi nöyrästi Matz
voudin luo, joka joi saksalaista olutta loimottelevan nuotion ääressä,
ja lupasi aina uskollisesti palvella herra esivaltaa ja armollista
voutia, jos saisi jäädä luhistuvaan hökkeliinsä Naulamäen rinteelle. Ja
Matz vouti antoi raukan jäädä, samoinkuin Sonni-Toron ja Päsä-Heikinkin.
Aamulla kun tuskin päivä alkoi sarastaa, lähti Pakilasta surullinen
saattue Kolminaisuuden kirkkotarhaa kohden. Edellä kulki Martti pappi
lukkarin keralla. Sitten kantoivat kylän arvokkaimmat miehet Henrik
vanhuksen maallisia jäännöksiä häthätää kyhätyssä kirstussa. Kirstun
jälestä kulkivat Martta muori ja Marketta rouva itkien ja nuori Henrik
tuijotellen kaameasti eteensä, samoin kuin oli koko yön tuijotellut.
Heitä seurasi melkein koko kylänväki. Sillä kaikki tahtoivat olla
saattamassa viimeiseen lepokammioonsa parasta ja uskollisinta
raumalaista, joka kaikista mahtikäskyistä huolimatta oli sittenkin
saanut viimeisen leposijansa kotinummen mullassa.
Kun hauta oli siunattu ja luotu umpeen, lohduttelivat naiset itkevää
äitiä ja tytärtä, varsinkin äitiä, jonka toinen tytärkin oli yhtäkkiä
kadonnut teille tietymättömille. Mutta miehet, he kerääntyivät aivan
kuin vaistomaisesti nuoren Henrikin ympärille, joka kyynelettömin,
kalpein kasvoin seisoi siinä kirkkotarhan nummella ja tuijotti
umpeenluotuun hautaan.
— Nyt kai täytyy ruveta lähtemään, virkkoi Simo Sonkki melkein
kuiskaten.
Nuori Henrik kohotti äkkiä katseensa maasta ja loi sen ensiksi kalpeaan
päivänkoittoon taivaanrannalla. Vasta sitten kääntyi hän ympärillään
seisoviin miehiin.
— On pantava haaksiin tavarat, mitkä suinkin voidaan ottaa mukaan,
virkkoi hän soinnuttomalla äänellä.
— Muilla on jo kaikki valmiina paitsi teillä.
Nuori Henrik seisoi kotvan aivan liikahtamatta. Mutta vähitellen
ilmestyi ihmeellinen, tunteeton teräksen sävy hänen kalpeille
kasvoilleen. Yhtäkkiä aikoi hän lähteä.
— Nämä miehet, virkkoi Simo Sonkki, varmaankin tahtovat kaikki tulla
avuksi, jos tarvitaan.
— Lähtekäämme, sanoi nuori Henrik lyhyesti ja alkoi astua edeltä.
Kuinka kaikki, niin äiti ja sisar kuin avuksi saapuneet miehetkin,
ihmettelivät nuorta Henrik Pakilaa sinä aamuna! Hänen otsansa oli
surunsynkkä ja kasvonsa kalmankalpeat, mutta niillä oli teräksen
lujuus. Hän ei hätiköinyt vähintäkään, mutta sittenkin oli hän
kaikkialla muutamin täsmällisin sanoin neuvomassa, mitkä tavarat
oli otettava mukaan ja miten vietävä ne haahteen. Kalleimmat ja
tarpeellisimmat esineet vietiin Pakilan omaan haahteen, joka oli
virralla kotilaiturissa, muita Pakilan ja Sonkkilan yhteiseen alukseen
mitä siihen mahtui.
Kaupungin karja tuotiin navetoistaan, kuten muulloinkin aamuisin
laitumelle vietäessä. Se vain oli eroa, ettei sarvipäitä viety
Karjankedolle, jossa paimen otti ne vastaan, vaan keskelle kaupungin
kauppaturua. Ja tällä kertaa tuotiin siihen hevosetkin, ja paimeniksi
valittiin kokonaista kymmenkunta taattua ja ymmärtäväistä miestä,
joiden päälliköksi määrättiin vanha ja vakava kylänlapsi. Hevosten ja
lehmienkin selkään sälytettiin haarapusseihin karjanruokaa evääksi,
mutta kylänlapselle varattiin myös riittävästi rahaa, jolla matkan
varrella saisi ostaa lisää rehua.
Saattueen oli määrä kuljettaa hevoset ja lehmät maitse ikivanhaa, jo
kaukaisissa pakanuuden hämärissä raivattua tienpohjaa myöten, joka
Salpausselän harjanteita myöten kulki Ulvilasta Harjavallan, Kokemäen
alapään, Köyliön, Säkylän, Orihpään, Loimaan, Kosken ja Someron kautta
Uudellemaalle. Sentähden, että se kauttaaltaan kulki korkeimpia
harjanteita myöten, oli se saanut Orrentien nimen, vaikka sitä myös
Huovintieksi nimettiin.
Oli siinä hirnuntaa ja ammuntaa, kun tämä suuremmoinen retkikunta lähti
liikkeelle, aikoen lyhyin päivämatkoin vaeltaa uuteen kaupunkiin.
Aivan kuin sanattomasta sopimuksesta oli saattueen lähettäminen
luovutettu nuorelle Henrik Pakilalle. Hänen kanssaan kaikesta
neuvoteltiin, häneltä kaikesta kysyttiin; niin olivat kylänmiehet
tottuneet luomaan katseensa vanhaan Henrik Pakilaan ja niin yhteinen
suru liitti heidät poikaan. Ja nuori Henrik tiedusti lyhimmiten
vanhojen mieltä ja antoi sitten tyynet määräyksensä, aivan kuin se
lankeaisi luonnostaan.
Karjasaattueen lähdettyä riensi hän haahdelle, jossa äiti häntä odotti
muutamain kyläläisten kerällä, sellaisten, joilla ei ollut omia
haaksia, vaan täytyi heidät sijoittaa toisten aluksiin. Kiireesti
työnnettiin haaksi laiturista, mutta matka kävi hitaasti virtaa
myöten miesvoimin. Nuori Henrik luuli, että hän vasta kaukana merellä
tavoittaisi muun laivaston, joka jo aikoja oli ollut Karinlahden
rannalla lähtövalmiina.
Ihmeekseen hän näki, että koko laivasto oli vielä höllin purjein
paikoillaan, aivan kuin odotellen. Kaikki alukset, haahdet ja purret
olivat täynnä synkkiä miehiä, nyyhkyttäviä naisia ja parkuvia lapsia.
Ja lasten parkunaa ja miesten huutoja säesti koirien haukunta,
lammasten ja vuohten määkinä ja sikojen röhkinä.
Mutta kaiken melun ja hälinän yli kuului Rauman entisen pormestarin
Simo Sonkin huuto:
— Pakilan laiva eturintaan! Isä on ohjannut kohtaloitamme täällä, poika
ohjatkoon meidät uusille urille!
Pakilan laiva lähti etumaisena, ja sen salli itse Matz voutikin.
Sillä ensiksikin oli hän yöllisen elämöimisensä jälkeen nukkunut
niin pitkään, että kaikki haahdet olivat rannassa lähtövalmiina,
ennenkun hän joutui jalkeille. Toisekseen olivat hänen sotamiehensä
vasta lähtökiireessä löytäneet kuninkaan laivurin tyrmästä kuolleena.
Ja taitavan laivurin puutteessa oli Matz voudin paras pysytellä
jälkivietteessä.
Vitkaan, vitkaan lähti eriskummainen laivasto liikkeelle. Vitkaan
loittoni se tutuilta, rakkailta, muistorikkailta rannoilta, miesten
tuijottaessa synkkinä entisiä kotejaan, naisten itkiessä ja lasten
parkuessa, koirien haukkuessa, lammasten ja vuohten määkiessä ja
sikojen röhkiessä. Vitkaan, vitkaan vei kirjava laivasto väestöä kohden
tuntemattomia kohtaloita.
Matka kesti toista viikkoa, pitkin outoja rantoja, syysmyrskyissä ja
sateissa. Mutta vihdoin sivuutettiin vitkaan Santahamina, laskettiin
ohi Vironniemen, Korkeasaaren, Mustikkamaan ja Palosaaren Vantaanlahden
selälle. Matkalaisten korviin alkoi kuulua Helsinginkosken kohina, ja
kaikki katseet kääntyivät kohden outoa rantaa, johon heidän täytyi
kotiutua.
Etumaisessa laivassa tähystellessään näki nuori Henrik Pakila, että
rantalaiturille juoksi väkeä yhä kosommalta, niin että ranta pian oli
mustanaan. Ja kohta alkoi hän eroittaa sieltä soitonsäveliä, jotka niin
sulosointuisiksi sulautuneina liitelivät yli lahden. Yhä selvemmin,
yhä suloisempana kuului soitto, ja kirkastuvin katsein kuuntelivat
sitä pitkän matkan siirtolaiset. Ja porsaatkin alkoivat riemastuneina
röhkiä, lampaat ja vuohet määkiä, koirat haukkua ja kissat naukua.
Tarkkaan tähysteli nuori Henrik Pakila väkijoukkoa rannalla. Jo eroitti
Laurens porvarin laiturin, väkeä mustanaan. Jo eroitti laiturin
äärimäisessä päässä Elinan, liehuva valkoliina kädessään, ja hänen
takanaan tutun parin, Hilapan ja Pietari Kovapään.
Silloin vettyi nuoren Henrik Pakilan silmä. Nyt vasta suli kyyneliin
suru siitä, että hän oli menettänyt rakkaan isän.