Kevät oli hempeimmillään, koivut hiirenkorvalla. Henrik Pakila oli
laivurinsa kera tehnyt retken Keminsuulle, ja sieltä oli tuotu haahden
täysi tavaraa, viime talven turkiksia ja kevään ensimäisiä lohia. Niitä
hän nyt lähti viemään Turkuun.
Isä Mathias tuli mukaan. Hän tunsi ikänsä jo kallistuvan illoilleen
ja tahtoi vielä kerran nähdä Mikael maisterin, uuden hengenvalkean
lietsojan täällä Pohjan rannoilla. Tahtoi myös omin korvin kuulla,
oliko Uusi Testamentti vieläkään valmis, ja mikä viivytti ahkeraa
viinimäen miestä uuraassa työssään.
Heti Turun satamaan saavuttua nousi isä Mathias maihin, kulki
paloraunioista kohoavain uusien talojen välitse ja saapui pyhän
Lauritsan taloon, jossa Mikael maisteri asui.
Avasi oven ja astui Agricolan työtupaan.
— Ka, veli Mathias, Satakunnan kirjaniekka! virkkoi Mikael maisteri
nasevalla ystävällisyydellään.
Isä Mathias loi pitkän, lempeää ihailua kuvastavan katseen pienehköön
mieheen, joka oli siinä nelikymmenissään. Syvät mieterypyt oli
veli Mikaelin otsalla leikkotukan alla ja silmissä paloi hiljainen
hehku. Posket olivat kalpeahkot, paksuhkot huulet puhuivat lujasta
totisuudesta, ja koko kasvoilla oli miltei raskasmielinen, mutta
samalla tarmokas toimekkuuden leima.
Huoneessa oli kaksi muutakin henkilöä, jotka nousivat heti vieraan
saavuttua.
Lähinnä ovea oli istunut nuori teini, joka seisoi nyt ujostellen ja
allapäin. Hän oli siinä lähinnä esitettäväksi.
— Jaakko Finno, säeseppä, esitti Mikael maisteri.
Isä Mathiaan katse kiintyi ensiksi hänen uneksiviin silmiinsä, eikä hän
siinä enempää joutanut tarkastelemaankaan.
Perempänä oli istunut pitkä ja hontelo mies, näköjään muutamia vuosia
nuorempi Mikael maisteria.
— Rehtori Paulus Juusten! esitti Mikael.
Isä Mathias ehti häntäkin vilaista vain ohimennen. Tukka oli tumma,
suurehko pää etukumarassa, ja korkeain kulmain alta tuijottivat tummat
silmät, niinkuin alituiseen näkisivät jonkun ratkaistavan ongelman
edessään.
— Rehtori! Missä koulussa? huudahti isä Mathias.
— Turun piispankoulussa, vastasi Mikael maisteri omituisesti hymyillen.
— Mutta eikös veli itse... alotti isä Mathias kummissaan.
— En ole ollut piispankoulun rehtori enää viime maaliskuusta alkaen,
vastasi Mikael maisteri värähtävin suupielin.
— Vai otti veli eronsa!
— Se annettiin!
— Mitä kummia?
— Kuningas minut eroitti!
Isä Matias seisoi kuin ukkosen lyömänä.
— Mutta miksi? tuli hän vihdoin kysyneeksi.
— Olin niskoitellut, sanottiin.
— Täälläpäs kummia kuulee! Saanko veljeä pyytää kertomaan?
— Istukaahan!
He istuivat nelisin.
— Teineistä meille tuli yhteentörmäys. Kuningas tahtoi niitä
tilikamariinsa.
— Siitä olen kuullut Henrik Pakilalta, pormestariltamme.
— Niin, hänhän oli täällä syksyllä kuninkaan lähetin käydessä. Viime
tammikuussa sai sitten linnanvouti käskyn, että pari kolme teiniä
oli toimitettava kuninkaalle vaikka raudoissa. Mutta hän ei saanut
ainoatakaan.
— Miten sen saattoi estää? kysyi isä Mathias ihmeissään.
— Kaikki teinit, jotka olisivat saattaneet tulla kysymykseen, olivat
vihityt papeiksi!
Isä Mathias kuunteli kirkastunein silmin.
— Sillä tavoin tämä Paulus velikin oikeastaan aikoinaan pelastettiin
kuninkaan käsistä, virkkoi Mikael. Mutta nyt hän parahiksi palasi
Saksasta opinteiltä. Kuningas pisti hänet rehtoriksi ja minä sain
potkut.
Isä Mathias katseli vain äänetönnä ja kovin hämmästyksissään, vuoroon
nasevaa Mikaelia, vuoroon miettehikästä Paulusta, joka näytti
kiusaantuneelta kertomuksen johdosta.
— Tunnustan kyllä, että koulu joutui siten entistään parempiin käsiin,
jatkoi Mikael. Veli uhraa sille koko sielunsa voimat, minun ajatukseni
sitä vastoin tahtovat keskittyä kirjatöihini. Mutta enpä sittenkään
olisi odottanut saavani näin eroa anomattani, salaman leimauksena
kirkkaalta taivaalta, — ainoastaan sentähden, että puolustin kouluni
häiritsemätöntä työskentelyä.
Toiset kuuntelivat harrasta osanottoa kuvastavin kasvoin.
— Yksi ainoa korkeampi koulu koko kansalla, ja senkin kasvatit vielä
riistettäisiin maasta pois! huudahti Mikael. — Pitäisi olla toki
koulu vähintään joka kaupungissa kasvattamassa kaitsijoita kansalle!
Pitäisi olla kouluja tytöillekin, tuleville äideille! Olen näistä
asioista monet kerrat kirjoittanut ystävälleni Yrjö Normannille. Olen
selittänyt ja kuvannut, miten kova puute täällä on valistuneista
kansanopettajista. Olen ehdottanut myös, että perustettaisiin erityisiä
kirjurikouluja, kun kuningas ei kuitenkaan kuulu pappiskoulujen
teineihin olevan tyytyväinen kanslioissaan. Mutta ei! Kuninkaalta ei
heltiä riksiäkään sellaiseen.
— Hänellä on ollut niin kova tehtävä valtakunnan rappeutuneiden
raha-asiain kohentelussa, koki sovinnollinen isä Mathias selittää.
— Onpa ollutkin aikoinaan, myönsi Mikael. — Mutta aarteiden kokoaminen
on hänelle tullut kaikeksi kaikessa vanhoilla päivillään. Ja kuninkaan
esimerkkiä seuraavat muut herrat päästä hännän tutkaimeen. Tuskin
on tässä maassa aatelisherrojen riistäminen mennyt koskaan niin yli
äyräidensä kuin nykyään. Kuta etevämmät he ovat, kuta korkeammalle ovat
kohonneet, sitä hillittömämmin ja ovelammin he kiskovat. Etunenässä
käyvät Flemingit, Hornit, Kurjet ja Boijet, jälestä tulevat kaikki muut
mitättömintä villiaatelia myöten. Kipeästi tuntee sen susilauman kynnet
niin kansa kuin kirkkokin. Monta kertaa sitä ajatellessa mieli niin
katkeroituu, että...
Hän katkaisi äkkiä ja tuijotti kotvan kaameasti lattiaan. Sitten
virkkoi hän haudansynkällä äänellä:
— Saatan väliin niin hyvin käsittää isä vainajani epätoivonteon.
Kaamein mielin tuijottivat toisetkin eteensä. He tunsivat kaikki Mikael
maisterin isän, Olavi Laurinpojan kolkon tarinan. Hän, talonisäntä
Pernajan Tuurinkylästä, oli pikapäissään lyönyt erään aatelismiehen,
Frille Matinpojan, kuoliaaksi. Ja sai tietysti tuomionsa. Orvoksi
jääneen Mikaelin lahjat oli Viipurin koulun rehtori Johannes
Erasmuksenpoika huomannut ja ottanut hänet kasvatikseen. —
Mikael maisteri kohautti rintaansa ikäänkuin pudistaakseen pois raskaat
mietteet ja muistot. Meni sitten pöydän luo ja otti sieltä paksun
kirjan. Juhlallisen hitaalla liikkeellä ojensi hän sen isä Mathiaalle.
— "Se Wsi Testamenti", luki isä Mathias värähtävin äänin.
Ja iloisesta liikutuksesta vapisevin käsin alkoi hän käännellä paksuja
lehtiä.
— Se on siis jo valmis! Vihdoinkin! sanoi hän hartaasti.
— Niin, vihdoinkin! toisti Mikael. — Oikeastaan siitä on kiitettävä
Amund Lauritsanpoikaa, kirjanpainajaani. Sillä paljoa ei minulla ole
ollut hänelle rahaa lähettää. Erik Fleming on kyllä luvannut painatusta
rahoilla avustaa, mutta lupauksiin se on jäänyt. Velkaa siitä on paljon
Amundille. Ja kaupaksi eivät tahdo käydä pienemmätkään kirjat. Miten
sitten mennee tämä. Työlästä tämä työ ja taistelu on.
— Kovaa on saanut kokea itse Lutheruskin, kovaa myös mestari Olavi,
huomautti isä Mathias hellävaroen.
— Ovat kyllä, hyvinkin kovaa, virkkoi Mikael. — Mutta minusta tuntuu,
että heidän taistelunsa on sittenkin ollut ihanaa. Tietoinen vastustus
on omansa elähyttämään ja innostamaan vain. Mutta täällä kohtaa
ympäristössään pelkkää tylsyyttä ja penseyttä, joka aivan näännyttää
ja masentaa. Itse papitkin, surkeita lokasäkkejä ja haisevia raatoja
he ovat! Eivät edes viitsi lukea, mitä heille kirjoittaa! Kateutta
ja panettelua, ymmärtämätöntä pilkkaa heiltä useimmilta vain saa
palkakseen.
Värisevin sydämin kuuntelivat toiset hengenmiehet esitaistelijansa
katkeruuden puuskaa. Niin kipeästi se koski, että he olisivat olleet
valmiit käymään kimppuun, jos kuka olisi uskaltanut sanoa ainoankaan
poikkitelaisen sanan Mikael maisterille.
— Mutta mitäs siitä! lohduttautui hän itse. Parempi pala kuivaa leipää
ja vesitilkka rauhallisella tunnolla, kuin yltäkylläiset herkut ja
kalliit viinit, jotka on saatu riistetyin rahoin. Ja uskon vielä ajan
tulevan, jolloin suomalaisiakin kirjoja luetaan, jolloin ainakin harvat
valitut ymmärtävät sen, mitä nyt monet hylkivät sen tähden, etteivät
sen merkitystä käsitä.
— Niin, aivan varmaan se aika vielä koittaa! elähtyi Paulus Juusten
puhumaan. — Ja kenties vielä kerran voidaan suomeksi tulkita kaikkia
niitä hengenilmiöitä, mitä muillakin kielillä.
— Niin, laita sinä vain piispankronikkaasi! Kun Chronicon episcoporum
finlandensium on valmis, niin siinä on pohja ja perussuomalaiselle
historiallekin.
— Pohjan olet jo sinä laatinut, veli. Vieläpä suomeksi! Minusta tuntuu
liian rohkealta luopua vanhasta latinasta, ja vaikea on valita sopivia
suomensanojakin.
— Oppineillehan sinä kaikessa tapauksessa kirjoitat. Sitä vastoin
ovat ainoastaan yksinkertaisia viittauksia ne, joita muinaisuutemme
vaiheista olen tähän pyhän kirjan alkupuheeseen sommitellut. Mutta
tärkeää on minustakin muinaisuutemme tuntemus, jos mielimme omalla
pohjallamme seista, omaa elämäämme elää.
Unhotti siitä hengenmies kokemansa vastukset ja syventyi aatteitaan
selvittelemään.
— Matkoillani kansan kesken olen ukoilta kerännyt tietoja myös
suomalaisen jumalaistaruston alalta, tuumi hän. Hyvä olisi nuo
pakanalliset kuvitelmatkin korjata talteen, sillä osoittavathan ne
ainakin, miten kansan mieli on halannut nähdä korkeamman hengen
aineellisen maailman yllä.
— Ja se kaunis runo Väinämöisestä, jonka olit ennen Viipurissa
kirjoittanut Karjalan ukolta — riemastui Jaakko teini puhumaan —
minusta se osoittaa, että suomeksi voi runojakin kirjoittaa!
— Miksikäs ei, myönsi Mikael. Mutta jätä sinä lemmenlirkutuksesi,
jollaisia taanoin minulle näytit, ja rupea suomalaisia virsiä
laatimaan. Ainakin Hän, joka ymmärtää kaikkein mielen, kuulee myöskin
suomenkielen.
— Onhan isä itse jo laatinut virsiäkin!
— Vähät ovat minun virteni. Olisi saatava suomalainen virsikirja, kuten
Martinus tohtori on saksaksi laatinut. Ja paljo siihen tarvitaan.
— Antaahan ajan kulua, kyllä työllesi jatkajia nousee, lohdutti isä
Mathias. Kuulen jo, että veli Paulus jatkaa historian muokkausta ja
että Jaakosta kenties varttuu suomalainen virsiseppä. Martti herra
Tukholmassa taasen kääntää suomeksi lakeja, niin että oikeusistuinkin
tulee lähemmäksi kansaa. Ja tiedättekös mitä! Kuninkaamme pojat
opettelevat myös suomea, varsinkin Juhani prinssi, josta kuninkaallinen
isänsä kuuluu aikovan Suomen herttuaa. Kuka tietää, jos Suomi vielä
kerran kohoaa tässä maassa kaiken hallinnon ja lainkäytön valtakieleksi!
— Ja sivistyksen valtakieleksi! huudahti Jaakko Finno, nuori
runoniekka. — Miksei sulosointujen suomenkieli kerran saattaisi kohota
sellaiseksi kieleksi, jota tajutaan ja osataan kautta maailman, kuten
nyt latinaa!
Toiset hymähtivät, niinkuin hymähdetään unelmille, jollaisia saattaa
syntyä ainoastaan nuorukaisen irtaimessa mielessä, mutta jotka
rohkeudessaan ovat usein niin suloisia kuulla, sentähden, että ne
nuoren mielen hehkuva rakkaus siivilleen nostattaa.
"Se Wsi Testamenti" kainalossaan saapui isä Mathias seuraavana päivänä
Henrik Pakilan haahdelle. Henrik vanhus oli suorittanut asiansa hänkin,
ja haahden kokka käännettiin jälleen kohden kotirantoja.
Niinkuin muinen vaellettiin pyhiin, niin oli isä Mathias vaeltanut
Mikael maisterin luo. Ja elähyttävää oli kohdata uuden hengen
lietsojaa, saman hengen, josta hänkin oli löytänyt elämänsä lämmön.
Mutta ei vanhuksen ilo ollut varjoton. Syvästi huolissaan huokasi
hän ajatellessaan uranuurtajan kohtaloa maassa, jossa hän sai seista
niin melkein yksin. Katolisessa muodossaankaan ei kristillinen hengen
viljelys ollut täällä vielä syvälle juurtunut mieliin; pelkkää
tehotaikaa oli täällä uskonto menoineen, ei vain syville riveille, vaan
herrasluokallekin melkein järjestään. Sai siinä kauan odottaa kukan
puhkeamista, kun kasvi tuskin oli juurtunutkaan.
Kotimatkalla isä Mathias sairastui. Hän luuli ensin olevansa vain vähän
merikipeä. Mutta maihin päästyäänkään ei hän toipunut, päinvastoin
joutui vuoteen omaksi. Näytti melkein siltä, kuin Mikael Agricolan
kannettava taakka olisi ollut liian raskas hänen kuullakseenkin,
vanhan, heikon miehen.
Samana kesänä kirkonpaimen Mathias West kuoli. Mutta hänen messu-
ja käsikirjasuomennoksensa jäi jälkimaailmallekin säilyttämään
harrasmielisen miehen muistoa.
Raumalaiset ryhtyivät heti puuhiin saadakseen Martti herran Tukholmasta
papikseen. Martti herra oli hyvin taipuvainen tulemaan kotiseudulleen,
mutta vierähti vuosikausi ennenkun hän pääsi muuttamaan.
Keväällä hän saapui, muutamia päiviä myöhemmin raastuvan
Vappu-kokousta, jossa entiset pormestarit ja raatimiehet oli taasen
kylänisiksi julistettu. Kirkas oli päivä ja kuulea, taivas korkea ja
sees, kun Martti herra laski Pakilan laivalla laituriin.
Pakilaan hän ensiksi yöpyi. Ja seuraavana päivänä lähti hän ensi
töikseen Henrik vanhuksen kera luostaria katsomaan.
Siinä virran rantaäyräällä, vanhasta luostarikirkosta hiukan erillään,
oli luostarin kivinen koulutupa. Siinä hän oli harmaa veljiltä
poikasena saanut ensimäiset opinalkeensa. Pahnat oli lattialla niinkuin
silloinkin, mutta tupa oli tyhjä. Hänen itsensä oli siinä ruvettava
porvarien lapsia opettamaan.
Koulutuvan ja kirkon välissä oli kapea sola, ja siitä solasta vei ovi
sakaristoon. Martti herraa halutti hartaasti nähdä tuttua kirkkoa
sisältä ja poikasena hänelle rakkaiksi käyneitä pyhimyskuvia kuorin
tähtiholveissa. Etenkin muisteli hän haluisella kaiholla ihanaa
kuvaa neitsyt Marian kuolemasta. Hän näki niin elävästi mielessään,
miten siinä kaikki kaksitoista apostolia, maailman kaikilta kulmilta
kokoontuneina, polvistuivat autuaasti uinahtaneen pyhän neitsyen
ruumisarkun ääreen. Mutta arkku oli tyhjä. Pyhä neitsyt oli sieltä
otettu taivaasen, jossa taivaallinen isä otti hänet laupiaasti vastaan
ja pyhien parvi tervehti häntä ylistyslauluin ja kantelein ja huiluin,
ja enkelit suitsuttivat pyhää savua ja lukivat elämänkirjasta. Se oli
sitä vanhaa madonnan palvontaa, joka oli jo hyljätty, mutta hellyydellä
näitä lapsuutensa ihanteita sentään muisteli luja uuden opin mieskin.
Mutta ei hän päässyt Pyhänristin kirkkoon, sillä Matz vouti oli
ruununvilja-aitaksi muutetun pyhätön avaimet ottanut mukaansa
Köyliönsaarelle. He kulkivat sentähden pitkin kirkon seinävartta
entiseen harmaaveljien konventtiin, joka oli kirkon länsipäässä.
Koleaa oli muutenkin näiden paksujen kivimuurien sisällä, mutta
lähemmäksi sydäntä toi ikävystyttävän tunnelman kuihtunut leski, joka
eli siellä yksin lapsineen. Lapsista pari nuorinta täytti vielä tuskin
kymmentäkään, ja he olivat isän turvan menettäneet.
Pakilaan palattua alkoi sentähden Martti herra tuumia, etteiköhän
ollut paras antaa isä Mathiaan lesken ja lasten edelleen asua rauhassa
luostarissa. Hän tahtoi mieluummin majailla muualla.
Pakilassa oli myös toinen tupa kylmän porstuan vastapäätä ja kamarikin
porstuan pohjassa. Miten siitä tuumittiinkin, päätettiin lopulta, että
Martti herra ottaisi toistaiseksi asuntonsa Pakilan toiseen tupaan.
Se oli kunnossa vieraiden varalta, ja sinne saattoi asettua muitta
mutkitta.
Paljon oli alussa työtä uudella papilla. Koko vuoden aikana syntyneistä
lapsista oli kastettu tuskin ainoatakaan. Ja lasten kastaminen,
vaikkapa sen tekikin tukuittain, ei ollut mikään ohi mennen
pyöräytettävä temppu vanhanaikaisine kaunistuksineen. Siihen kuuluivat
vielä melkein kaikki ne manaukset ja loihdut, jotka kirkkoisät olivat
harmaassa muinaisuudessa säätäneet; lasten kasvoihin oli tehtävä
ristinmerkit, annettava suolaa suuhun, puetettava valkeihin vaatteihin
ja pantava palava kynttilä käteen, vaikka käsikirjan mukaan sentään sai
kastaa ilman näitä taikatemppujakin. Aviopareja oli myös, kun nyt oli
taasen saatu vakinainen pappi, vihittävinä tavallista enemmän, olipa
ruumiitakin pistetty vain valehautaan odottamaan papinsiunausta. Koulua
pitämään ei Martti herra aikonut ryhtyä ennen syksyä, mutta sittenkin
oli hänellä työtä niin, ettei ehtinyt lainkaan ryhtyä kaupunginlain
suomentamiseen, joka hänellä Maanlain käännöksen valmistuttua oli ollut
aikeissa.
Papillisten toimiensa lomassa hän sentään sai aikaa silloin tällöin
pistäytyä väentupaan, jossa naiset istuivat käsitöidensä ääressä. Miten
se lie niin sukeutunutkaan, mutta hänelle tuli aina tavaksi istuutua
juuri pienen peräikkunan poskeen, jonka edessä Marketta kutoi pitsiään.
Toimekas ja taitava oli Marketta pitsinkudonnassa, raumalaisten
erikoisessa taitoaskareessa, jonka perintätieto kertoi heidän
aikoinaan harmaaveljien välityksellä oppineen. Mutta aivan erityisellä
vikevyydellä ja näppäryydellä alkoivat hänen sormensa liikkua, kun
Martti herra istuutui siihen viereen ja jykevän leikillisesti kyseli
taiteen salaisuuksia. Marketta saattoi väliin aivan vilkastua hänelle
vastaillessaan, jopa herahtaa hymysuiseen leikinlaskuunkin.
Martti herralle tuli tavaksi saapua yhä useammin siihen istumaan. Ja
äiti, joka värttinänsä äärestä loi heihin tuontuostaankin katseensa,
oli havaitsevinaan, että ennen pitkää Martti herran saapuessa Marketan
poskille aina ilmestyi omituinen vieno hehku. Olipa hän lopulta
huomaavinaan Martti papinkin poskilla lämpimämmän vivahduksen, milloin
hän siinä istui. Ja Marketta puolestaan oli havaitsevinaan äitinsä
äänensävyssä, milloin tämä puuttui Martti herran kera puheihin, jotakin
pinnistetyn herraskaista, joka oli äidissä uutta ja outoa muistutti
luostarissa asuvan papinlesken puhetapoja. Vaistomaisesti Marketta
tunsi, mitä tämä herrassäädyn lähenteleleminen merkitsi, ja hymyili
onnesta salavihkaan sydämessään.
Paljoa eivät Martti ja Marketta puhelleet keskenään, ykskantaan
vain silloin tällöin sanasen vaihtoivat. Muistuttivat toisilleen
jotakin pikku tapahtumaa tai seikkaa niiltä ajoilta, jolloin Martti
oli Raumalla käynyt harmaaveljien koulua, tai Martti kertoi jonkun
pikku tapahtuman ja piirteen matkoiltaan seurakuntalaistensa luo
maalle. Vähitellen alkoivat he tehdä iltaisin pieniä kävelyretkiäkin
ympäristöön tai laskettivat purjepurrella saaristoon, mutta
pieniin huomautuksiin pitkin väliajoin rajoittui tällöinkin heidän
keskustelunsa.
Mutta yhä hartaammin he kiintyivät toisiinsa. Heidän luonteidensa
jäykkä tasaisuus, jossa suhteessa syrjäinenkin heti ensi silmäyksellä
saattoi huomata heissä yhtäläisyyttä, heidät alkuaan lienee vetänyt
lähentelemään toisiaan. Mutta Martti herran luja tarmo, jolle hänen
papillinen auktoriteettinsa antoi vielä erityisen tehon, vaikutti
Markettaan alistavasti, nöyrryttävästi ja pehmittävästi, niin että
hänen esiintymisensä yleensä alkoi muuttua hieman notkeammaksi ja
eloisammaksi. Vähitellen hän alkoi muodostella pukujaankin, niin
että hänen litteähkö vartalonsa sai sulavamman pyöreyden. Tyynestä
tasaisuudestaan hän ei tietysti päässyt, mutta tasaisuutta verhoamaan
tuli sellainen nuortea ja lämmin vivahdus, että hän tuntui katsojasta
aivan suloisen kodikkaalta.
Ja merkillistä! Tämä nuorteus ja lämpö heijasti hänestä Martti
herraankin, niin että lakipapin miltei luisen tarmokkaille, mutta
pyöreähköille kasvoille tuli tuntehikkaampi, miltei runollinen leima.
Eräänä lauantaina illansuussa olivat he jälleen tehneet purjehdusretken
saaristoon. Ja kun he sieltä palasivat, näki äiti tyttärensä silmistä
hohtavan oudon riemun, joka oli niin syvä, että silmät punersivat kuin
itkeneellä. Ihmeissään katseli äiti tätä silmien kirkasta kosteutta ja
aavisti riemumielin, että jotakin ratkaisevaa oli tapahtunut tai oli
heti tapahtumaisillaan.
Samana iltana kutsui Martti herra Henrik vanhuksen toiseen tupaan.
Hyvän aikaa he siellä puhelivat, ja sitten ei Martti herra liikahtanut
enää huoneestaan koko iltana. Mutta Henrik vanhus myhäili, käveli
ja myhäili, kohteli Marketta tytärtään kunnioittavasti kuin mitäkin
vallasnaista, ja kuiskasi salavihkaan Martta muorille, että huomenna
kirkonmenojen jälkeen vietettäisiin kihlajaiset kaikkien laillisten
muotojen mukaan.
Sunnuntaina kirkossa ihmettelivät seurakuntalaiset sitä harvinaista
sointua, hopean helähdystä, henkevää humahdusta, joka oli nuoren Martti
papin äänessä hänen messutessaan. Ja hänen saarnassaankin oli tänään
melkein profeetallista lennokkuutta, vaikka ne tavallisesti tahtoivat
olla aivan kuivan järkeviä.
Mutta kirkonmenojen jälkeen saapui Pakilaan kaksitoista kutsuvierasta,
kuusi kylän arvokkainta porvaria emäntineen. Se oli kaupunginlain
säätämä luku todistajia, joiden läsnäollessa kihlaus oli tapahtuva. Ja
nyt pyysi Martti herra virallisen juhlallisesti Markettaa puolisokseen
ja yhtä virallisen juhlallisesti antoi Henrik vanhus isällisen
suostumuksensa. Sitten Martti herra painoi Marketan nimettömään
sormuksen, ja kaiken tapahtuneen vahvistukseksi juotiin kihlajaisoluet.