Kymmenisen vuotta sitten tapahtuneen suuren palon jälkeen olivat
raumalaiset asettaneet palovartian, joka kylänväen nukkuessa valvoi
koko kylän turvallisuutta.
Yhdeksän aikaan illalla soitti hän kylänväen yölevolle ja lähti
tekemään kierroksen ympäri kaupunkia. Kierrokseltaan hän palasi
raatihuoneelle tähystelemään tiimalasia, milloin sen pienestä
pohjareiästä oli valunut hiekkaa uuden tunnin verran. Silloin teki hän
uuden kierroksen ja palasi samaan paikkaan. Jälleen tunnin täytyttyä
lähti hän astumaan ja joikui jokaisessa kadunkulmassa iänikuista
virttään niin hiljaa, ettei se suinkaan lähimmässäkään talossa yörauhaa
häirinnyt:
Tiimalasi ykstoista täyttää.
Hyvän kylän Jumala suojelkoon,
tulelta ja vaaroilta varjelkoon!
Tiimalasi ykstoista näyttää.
Näin astua laapustaen ja surullisen pitkäveteisesti yhä toistellen
samoja sanoja läheni hän vihdoin Patolan kulmaa, joka oli
Kolminaisuuden kirkkoa lähinnä. Siinä oli hän juuri alkamaisillaan
jälleen.
Mutta silloin hän pysähtyi yhtäkkiä. Pysähtyi ja kuunteli. Ja
tosiaankin kuuli hän kirkon ovelta ääniä, aivan kuin jotakin
kiskottaisiin ja kolhittaisiin.
Pakila oli lähellä, ja hän riensi pormestaria herättämään. Henrik
vanhus heräsi kolkutukseen ja riensi kuulemaan mikä oli hätänä.
Yövartia selitti hätiköiden:
— Kirkossa on varkaita. Taitavat ryövätä kirkonäijän.
Samaan kolkutukseen oli herätty viereisessä Rautialan talossakin.
Henrik vanhus käski vartian vielä kolkuttaa vastapäiselle Seppälän
portille. Pukeuduttuaan ja väkensä herätettyään lupasi hän tulla
jälkeen.
Yövartia teki työtä käskettyä, ja pian oli puolenkymmentä miestä
jalkeilla. Vartian keralla juoksivat he kirkon luo. Läntiselle
pääovelle saavuttuaan löysivät he vaivaisukon irtikiskottuna ja
kappaleina. Missä olivat rahat?
Heidän siinä neuvottomina tuumiessaan kuulivat he ryskettä sakariston
ovelta pohjoisen pitkän sivun itäpäästä. Nähtävästi oli saalis ollut
liian pieni, koska aikoivat murtautua sakaristoon saadakseen lisää.
He riensivät sinne. Mutta heidän lähetessään lakkasi ryske ja rosvot
livistivät pakoon tapulin ohi metsään, joka oli kirkosta itään.
— Niitä oli kolme, virkkoi muuan miehistä
— Kaksi minä vain näin, sanoi palovartia.
— Kolme oli!
— Kaksi!
— Oli mitä oli. Jälkeen! huusi seppämestari.
Se ratkaisi joutavan riidan. Miehet lähtivät otaltamaan metsään
rosvojen jälkeen. Nämä olivat päässeet hyvän matkaa edelle, mutta
ajajat kuulivat kyllä jalkojen töminästä ja risujen rasahtelusta missä
he menivät. Metsään päästyään kaarsivat he vasempaan maantielle päin.
— Oikaistaan me maantielle suorempaan, kuiskasi Seppälän ukko. — Mutta
hissukseen!
He alkoivat varovasti hiipiä ja joutuivat pian lähelle mustalaisten
telttaa, samojen kiertolaisten, jotka illansuussa olivat melkein koko
kylän nuorison houkutelleet ympärilleen tanssillaan ja metkuillaan.
He joutuivat parahiksi kuulemaan, miten rosvot kierroksensa tehtyään
pujahtivat telttaan. —
Pietari oli teltan nurkassa kuiskuttelemassa Mirjan kanssa, kun
kuuli parin miehen hiipivän sisään. Hän oli hiljaa, toivoen,
etteivät he häntä huomaisikaan, mutta samalla varuillaan, etteivät
he äkkiarvaamatta pääsisi hänen kimppuunsa. Miehet vetäytyivät heti
pitkäkseen eivätkä enää liikahtaneetkaan, ja Pietari vartoi vain hetkeä
hiipiäkseen tiehensä.
Mutta samassa kuuli hän useain askelten lähestyvän ja pysähtyvän teltan
ympärille. Sitten kuuli hän temmattavan oviverhot auki ja syöksyttävän
sisään.
— Ketkä tulevat häiritsemään nukkuvia keskellä yötä! huusi vanha
mustalainen huonolla ruotsinkielellään, ja molemmat karkasivat pystyyn.
Heitä vastaan riensivät monet askeleet ja syntyi käsikähmä pimeässä
teltassa.
Pietari nousi nurkastaan ja aikoi pujahtaa tiehensä.
— Yksi karkaa! huudettiin, ja häneen käytiin käsiksi häneenkin. Hän
rynnisteli ja hosui ympärilleen, mutta niitä, jotka hänen kimppuunsa
kävivät, oli kaksi, eikä hän päässyt irti.
Siinä otellessaan kuuli hän vanhan mustalaisen huutavan jotakin oudolla
kielellään ja mustalaisakan rientävän hänen luokseen. Kuului kilinää.
— Se antaa akalle rahat! huusi joku niistä, jotka vanhaa mustalaista
pitelivät.
Nähtävästi oli rahoja pudonnut maahankin, koska akka kyyristyi sieltä
jotakin keräilemään.
Toisilla neljällä miehellä oli täysi tosi kahden mustalaisen kimpussa.
Pietarin ahdistajista täytyi sentähden toisen rientää ottamaan akalta
rahoja.
Jäätyään vain yhden kanssa ottelemaan oli Pietarin helppo riistäytyä
irti. Hän lähti juoksemaan tietä kaupunkiin.
Pitkältä ei hän ollut ehtinyt juosta, kun oli vähällä törmätä kahteen
vastaantulevaan mieheen.
— Seis! kuuli hän isäntänsä äänen. Toisen tunsi hän nuoreksi Henrikiksi.
Hän pysähtyi.
— Ka, Pietuko se on, virkkoi vanha Henrik.
Joko rosvot saatiin kiinni?
— En tiedä, saanevatko.
— Ja olitko sinä niin arka, että läksit pötkimään pakoon? sanoi nuori
Henrik ihmeissään.
— En... enhän toki, koki Pietari nolona toimittaa.
— Kirkkoa lähetessämme kuulimme täältä hälinää. Tulimme sentähden
kohti. Lähde vain nyt takaisin sinäkin.
Pietari oli valmis lähtemään.
Mutta samassa juoksi luo se, jonka käsistä hän oli karannut.
— Mihin rosvo juoksi? huusi hän.
— Mikä rosvo?
— Näinhän, että hän juoksi juuri tänne teitä vastaan. Mihin ihmeelle
hän sitten pujahti?
-— Ei tänne ole juossut ketään muita kuin Pietari, sanoi nuori Henrik.
— Sitten se oli hän!
— Tietysti, mutta...
— Kiinni hänet!
— Mitä hulluja! ihmetteli ukko.
— Ottakaa kiinni, auttakaa! huusi mies tarttuen Pietaria käsipuoleen.
— Mutta miksi? kysyi pormestari.
— Hän oli rosvojen joukossa. Kiinni kirkonvaras!
— Kyllä minä nyt pysyn pitelemättäkin, huusi Pietari.
— Älkää hullutelko, hänethän tarvitaan ottamaan rosvoja kiinni,
virkkoi vanha Henrik. Etkös juuri ollut täällä sitä varten? kysyi hän
Pietarilta.
— Niin... en minä... kyllähän minä lähden, änkytti Pietari.
— Tule sitten!
— Koira makkaran vahtiin! huusi Pietarin ahdistaja. — Mutta minä en
päästä häntä livistämään. Totta kai pormestari tietää, että ken päästää
kerran kiinni saamansa varkaan, hän saa maksaa sakkoa 40 markkaa ja
astua varkaan edestä hirteen.
— Pidä sitten hänet. Mutta minä uskallan hänestä mennä takaukseen,
vaikka kova minullakin on edessäni, jos hän karkaa. Tule, Henrik!
Isä ja poika riensivät teltalle. Sitä lähetessään kuulivat he naisäänen
kirkuvan:
— Ei minulla ole mitään rahoja! Ei mitään, päästäkää, heittiöt!
— Minä näin kyllä, miten hän heitti rahat tuonne nurkkaan kädestään,
huusi hänen pitelijänsä.
Miehet oli jo saatu lannistetuksi ja heidän kätensä kytketyiksi selän
taa. Mutta reuhtoivat nämä synkät kulkurit sittenkin pitelijäinsä
käsissä.
— Hiljaa siinä! huusi muuan miehistä. Pääsette kuitenkin
selkänahastanne ja korvistanne!
— Hirressä he saavat roikkua! sanoi toinen.
— Tuskinpa rahoja on niin paljoa, koko markkaa, epäili seppämestari.
— Kirkonvaras saa riippua puolestakin.
Pimeänhämärässä teltannurkassa näki Henrik vanhus istua kyyröttävän
nuoren naisolennon.
— Eikö hänkin kuulu samaan joukkueeseen? kysyi hän.
— Täällä hän oli. Emme tiedä, onko hän millään tavoin ollut osallinen
rosvoukseen.
— Voiko teistä kukaan sanoa, oliko Pietari Kovapää mukana
rosvojoukossa? kysyi Henrik pormestari jälleen.
— Pietariko! vastasi seppä ihmeissään. — Oli täällä kolmaskin, mutta
pääsi pakoon. Emme tiedä kuka hän oli.
— Tämä se oli, huusi mies, joka läheni telttaa pidellen Pietaria
käsipuolesta.
— Saa sitten mennä yöksi korjuuseen hänkin, sanoi pormestari. Miehet
vietäköön suurempaan putkaan, naiset pienempään.
— Ei, huusi Pietari. En ole tehnyt mitään!
Hän koetti rynnistäytyä vapaaksi, mutta miesvoimin kytkettiin hänenkin
kätensä selän taa ja hän sai marssia mukana.
Viereisessä Heikkulan talossa oli herätty meteliin, ja sieltä tuli
lisää miehiä loimottelevin päresoihduin. Toiset lähtivät viemään
vankeja, toisten kera jäi Henrik vanhus päresoihtujen valossa etsimään
teltan nurkasta hopearahoja.
Pieniä ne olivat, penninkejä, puolaurtuoita tai korkeintaan aurtuoita,
sillä suurempia ei maan asujamilta liiennyt taivaan pyhille. Ensin
löytyi neljä penningin rahaa, jotka vastasivat puolaurtuaa, ja
puolaurtuan varas pääsi "nappaajan sakolla": kuudella markalla tai
kahden vuoden työllä jutun isännälle. Kolme kokonaista aurtuaa vastasi
äyrinrahaa, ja kahden äyrin varas oli lain mukaan sidottava aitaan tai
tukkiin ja nylettävä nahka hänen selästään. Jännityksellä poimittiin
nurkasta yhä uusia penninkejä ja aurtuoita. Pian karttui summa kolmeen
äyriin, ja silloin olivat varkaat selkänahkansa lisäksi menettävät
toisen korvansa. Kohta kohosi se neljään äyriin eli puoleen markkaan,
ja puolen markan varas oli menettävä selkänahkansa ja molemmat
korvansa. Mutta karttuiko summa kokonaiseen markkaan? Markan varas
työltä tuorehelta tavattuna oli armotta joutuva hirteen! Karttuiko
se? Löytyi aurtua toisensa jälkeen, mutta täyteen ei markka tullut,
vain muutama aurtua yli seitsemän äyrin. Tavallinen varas olisi siis
pelastunut hirrestä. Mutta olihan kysymys kirkonvarkaista, ja he saivat
riippua, kunhan summa kohosi puoleen markkaan.
Vakaviksi kävivät sentähden miesten mielet etsinnän päätyttyä. Mutta
Henrik vanhus mietti vain yhtä ainoaa seikkaa ja pudisteli päätään:
hän ei voinut uskoa, että Pietari Kovapää, Topi Kovapään poika, oli
osallinen varkauteen.
Rosvojen muut tavarat otti pormestari takavarikkoon. Teltasta
ryysykasojen alta löytyi myös arkku, ja ylen riemastuivat miesten
mielet, kun se avattiin. Tukulta siellä oli kultaa ja hopeaa,
kokonainen kasa Kyösti kuninkaan lyöttämiä suuria hopeariksejäkin,
joiden toisella puolen oli vapahtajan ja toisella kuninkaan kuva. Nämä
rahat ja kaikki, mitä varkailla oli varastetun lisäksi mukanaan, oli
tuomion langettua lain mukaan jaettava kiinniottajain kesken.
Ei ollut yörauhan häiriö mennyt hukkaan!
Pietari pistettiin mustalaisten mukana putkaan, ja ovi romahti salpaan.
Silloin valtasi hänet mitä hurjin vimma. Hän alkoi ryskyttää ovea ja
huutaa täyttä kurkkua:
— Avatkaa, päästäkää minut pois! Minä en ole varas! Minun täytyy
aamulla varhain lähteä merille, enkä tahdo olla täällä rosvojen kanssa.
En tahdo! Avatkaa! Päästäkää!
Hän olisi huutanut äänensä sorruksiin, mutta takaapäin alkoi sataa niin
navakoita nyrkiniskuja hänen takaraivoonsa, ohimoihinsa, niskaansa
ja selkäänsä, ettei hän joutanut muuta ajattelemaan. Hän nousi
vastarintaan, mutta eivät hänen kaksi nyrkkiään mihinkään riittäneet.
Neljästä nyrkistä satoi pimeässä niin tuhkatiheään iskuja hänen
kasvoihinsa, niskaansa ja kaikkialle, ettei hänen auttanut muuta kuin
antautua armoille. Hän painautui äänetönnä nurkkaan.
Kotvan siellä kyyrötettyään kuuli hän raatihuoneen edustalta
surunsävyisen joikunan:
Tiimalasi yhtä jo näyttää.
Hyvän kylän Jumala suojelkoon,
tulelta ja vaaroista varjelkoon!
Tiimalasi yhtä jo näyttää.
— Avatkaa! alkoi hän jälleen huutaa kohti kurkkua.
Mutta toverit ryntäsivät hänen kimppuunsa nyrkkeineen.
— Annatkos meidän nukkua rauhassa!
Pietari rukan täytyi kyyristyä hiljaa nurkkaansa. Hän luuli siinä
kyyröttäneensä vähintään puolen vuotta, kun yövartia jälleen alkoi
joikua iänikuista joikunaansa:
Tiimalasi kahta jo näyttää.
Hyvän kylän Jumala suojelkoon,
tulelta ja vaaroista varjelkoon,
Tiimalasi kahta jo näyttää.
Pietari malttoi nyt jo mielensä ja pysyi paikoillaan. Mutta sappi
kiehui sitä katkerammin. Hän mietti hirveää kostoa ja rangaistusta
niille, jotka olivat hänet viattomasti teljenneet tänne rosvojen kanssa.
Kului taasen kokonainen iäisyys, ja sitten kuuli Pietari raatihuoneen
kellon kilinän. Hän tiesi siitä, että tiimalasi näytti jo kolmea. Kohta
alkoi kuulua kylänväen liikuntaa ulkoa, jopa raatihuoneeltakin.
Kotvan kuluttua aukeni ovi ja kylänlapsi kutsui Pietarin ulos. Hän
sanoi, että Henrik Pakila kenties menisi Pietarista takaukseen, jos hän
tahtoi päästä vapaalle jalalle.
Pietariko ei olisi tahtonut! Ja kaikkia lain muotoja täyttäen tarttui
kylänlapsi hänen kainaloonsa ja talutti hänet Pakilaan.
— Päästäkää minut pois tyrmästä, sillä olen viaton! sanoi Pietari.
Henrik pormestari katsoi pitkään hänen uhmaavaa asentoaan, mutta
virkkoi vain:
— Raati sen tutkikoon. Mutta lupaathan, ettet poistu kylästä?
— En poistu, jollette lähetä minua merille.
— Se saa nyt lykkäytyä, mutta menen sinusta takaukseen. Onko sinulla
rahaa?
— Eipä minulla...
Henrik ukko antoi kylänlapselle neljä penninkiä, jotka laki sääsi
hänelle vaivoistaan, ja kylänlapsi poistui penninkeineen.
— Tietänet kai, että jos lymyät, ennenkun asiassasi tuomio langetetaan,
saan minä maksaa sakkoa kolme markkaa ja vastata kaikesta siitä, mihin
sinut mahdollisesti vikapääksi tuomitaan? kysyi vanhus.
— Tiedän, vastasi Pietari.
— Hyvä on. Saat mennä auttamaan poikaani puodissa.
Henrik pormestari lähetti hevosmiehen viemään sanaa kuninkaan voudille
Köyliönsaarelle, että oli tavallista tähdellisemmän asian vuoksi raati
kutsuttava kokoon. Vouti Matz van Klewen saapui itse iltapäivällä.
Matz vouti otti haltuunsa mustalaisilta tavatut rahat. Muut tavarat
jätti hän Henrik pormestarin talteen.
Henrik vanhus tuli maininneeksi myös Pietari Kovapäästä, jonka
väitettiin olleen rosvojen mukana. Hän oli kuitenkin vakuutettu, että
poika oli syytön, ja oli sen tähden takauksellaan päästänyt hänet
vapaalle jalalle tuomiotaan odottamaan.
Matz vouti tahtoi nähdä nuoren miehen. Kun Pietari saapui, tähysti
vouti häntä terävästi ja käski hänen sitten mennä.
— Näin hänet, sanoi hän, mustien matkalaisten vankkureilla. Parasta on,
kun istuu kätkössä hänkin.
Lopulta, kun raastuvan päivä määrättiin jo huomiseksi, suostui Henrik
vanhus peruuttamaan takauksensa.
Matz vouti meni raatihuoneelle. Siellä kutsutti hän molemmat
mustalaiset kuulusteltavikseen.
— Sellaisiako kuninkaan kauppamiehiä te olittekin? huusi hän tuimasti.
Vanha mustalainen ei hämmentynyt.
— Ei ole näytetty toteen, että olemme syypäät mihinkään, uhmaili hän.
— Kyllä syynne on selvä.
— Mutta jospa olisimmekin, mitä sitten! Tähän aikaan teidän maassanne
riistää kirkolta kuningas...
— Vaiti kuninkaasta!
— Ja riistävät kaikki muut herrat. Vapaita herroja mekin olemme.
Miksemme saisi ottaa osamme?
— Vaiti! karjaisi Matz herra rajusti.
Mustalainen muuttui sukevammaksi ja virkkoi puoleksi kuiskaten:
— Muuten, jos päästätte meidät, niin...
— Niin!
— Saatte sievät lunnaat.
— Hirteen pääsette!
— Älkäähän! Kymmenen markkaa, kaksikymmentä...
— Hirteen!
— Neljäkymmentä...
— Hirteen! Vaikka antaisitte kaikkenne, niin
Sellainen jyrkkä puhe sai mustalaisen lyyhistymään kuin isketyn
teuraan. Hänen silmänsä melkein pullistuivat päästä ja hän kähisi:
— Saatte kaikki!
Matz vouti hätkähti. Hän oli juuri saanut rahat haltuunsa, ja summa
oli sievoinen. Hän istui kotvan räpyttäen silmiään. Sitten vetäytyivät
hänen huulensa ikäänkuin viheltämään, mutta mitään ei kuulunut. Vihdoin
virkkoi hän tuttavallisesti:
— Huomenna kokoontuu raati. Sittenpähän nähdään.
— Ainoastaan, jos heti...
— Vaiti, keskeytti Matz vouti. Soitti, ja kylänlapsi astui sisään.
— Viekää heidät kätköön ja tuokaa naiset.
Ovenaukeamasta kuului Pietari Kovapään karjunta ja jyskytys. Mutta kun
mustalaiset vietiin tyrmään ja ovi teljettiin, kävivät he molemmat
hänen kimppuunsa.
— Vaiti! huusi vanha mustalainen aivan voudin äänellä. — Tulitko taas
tänne elämöimään. Tiedätkös, me pääsemme huomenna matkoihimme, mutta
sinä saat roikkua hirressä!
Kylänlapsi oli jäänyt oven ulkopuolelle kuuntelemaan nyrkkien jyskettä.
Mutta samassa tuli siihen Hilappa eväsvasu käsivarrellaan.
— Kenelle? kysyi kylänlapsi.
— Pietarille.
— Odota hieman.
Vanha kylänlapsi avasi pienemmän tyrmän oven ja vei sieltä Mirjan ja
mustalaisakan voudin luo. Uteliaisuudesta revähtävin silmin tähysteli
Hilappa tyttöä, joka Pietarin oli houkutellut tällaisille teille.
Ukko palasi heti ja avasi miesten tyrmän oven.
— Pietari Kovapää! huusi hän.
Pietari tuli ovelle, ja vapisevin käsin ojensi Hilappa hänelle korin.
Ja kun hän katsoi Pietarin kasvoja, joita tuskin eroitti pimeästä,
tulvahtivat kyynelet hänen silmiinsä.
— Äiti lähetti tämän, sanoi hän nyyhkyttäen.
Ovi sulkeutui ja sisältä kuului tappelun nahinaa, kun mustalaiset
ryntäsivät ryöstämään Pietarilta eväitä.
Hilappa poistui itkien, ja kylänlapsi istuutui odottamaan milloin vouti
soittaisi. —
Voudin edessä seisoivat molemmat naiset. Kotvaan ei hän
kuulusteltavilleen voinut tehdä ainoatakaan kysymystä. Hän unhottui
katselemaan tummahipiäistä tyttöä, jonka kauniilla kasvoilla ei näkynyt
mielenliikutuksen vivahdustakaan. Ne olivat aivan kuin kivettyneet
outoon tummaan kauneuteensa. Silmissä vain oli ihmeellinen, kosteahko
hehku.
Vasta käännettyään katseensa vanhaan noitaan sai Matz vouti virallisen
karskiutensa takaisin.
— No, miksi herrasväki meni kirkonvarkaihin? kysäisi hän.
— En minä ole ollut varkaissa, eivätkä miehetkään, alkoi akka terävällä
äänellä räkättää. Syyttä meitä rääkätään. Armollinen herra, päästäkää
meidät vapauteen!
— Sinähän juuri olit varastetut rahat kätkenyt.
— En. Ne olivat vain meidän köyhien raukkojen viimeiset penningit,
joilla piti mennä vähän ruokaa ostamaan.
— Yösydännä!
— Niin, köyhä ostaa, milloin joutaa. Ja nyt viimeisetkin penninkimme
veivät.
— Mitäs sinä sanot? kysyi vouti Mirjalta, jota hän oli tähystellyt
vanhan rastaan räkättäessä.
— Minä en tiedä mitään. Olin levolla, kun meitä tultiin kiinni ottamaan.
— Nukuitko?
Mirja ei vastannut.
— Olivatko miehet teltassa koko iltayön?
Mirja vaikeni uhmaten.
Matz vouti katseli häntä kotvan ja soitti sitten.
— Vie heidät kätköön, sanoi hän kylänlapselle. Ja sitten saat mennä
kutsumaan pormestareita ja raatimiehiä raastuvan istuntoon, joka alkaa
huomisaamuna kuuden aikaan.
Vouti nousi ja meni kaidan torin yli Sonni-Toron ravintolaan, tilasi
perähuoneeseen aterian ja söi. Syötyään käski hän Toron tuoda kaiken
viinin mitä hänellä oli. Paljon sitä ei ollut, eikä se ollut hyvääkään,
mutta olihan sekin parempi kuin ei mitään.
Sitten kutsutti hän kylänlapsen ja käski hänen tuoda luokseen Mirjan,
jota hän tahtoi vielä kuulustella. Mirja tuotiin tyrmästä ja vietiin
perähuoneeseen. Ja Päsä-Heikki ja Jussoilan Juntti ja Simo Sukka
ja kaikki muut, jotka sinä iltana istuivat Sonni-Toron kapakan
väentuvassa, olivat suuresti ihmettelevinään miksi vouti kuulusteli
tyttöä koko illan, eikä näyttänyt rosvoista välittävän vähääkään.
Iltasoiton aikaan Mirja sentään vietiin yöksi tyrmään äitinsä luo.
Aamulla kuuden aikaan kokoontui raati. Kun raatihuoneen kello
kilisi kolmannen kerran, istuutuivat molemmat pormestarit ja viisi
raatimiestä voudin kera pöydän ääreen. Yksi raatimiehistä, nimittäin
Uolevi Kukko, oli poissa, ja ensi töikseen tuomitsi raati hänet kolmen
markan sakkoon. Hän tosin saapui heti sen jälkeen, mutta sai sievoisen
sakkonsa pitää siltä hyvänään.
Sitten alkoi varsinainen istunto, jossa vouti johti puhetta. Syyllisiä
kuulusteltiin yksitellen ja pidettiin ristikuulusteluja. Molempien
mustalaisten asia oli selvä, tuomio heihin nähden oli langettava. Vouti
olisi tosin tahtonut, että he menettäisivät ainoastaan selkänahkansa
ja molemmat korvansa, koskei varastettu rahasumma noussut täyteen
markkaan. Mutta lainpykälä, että puolenmarkankin kirkonvarkaudesta oli
tuomittava riippumaan, oli niin selvä, etteivät voudin lieventelyt
auttaneet.
Mustalaisakka oli ollut varkaiden kanssa yksistäneuvoin varastettuja
rahoja kätkemässä, ja kaupunginlain "VarkaudhenMenon" toisen pykälän
mukaan oli hänenkin täysvarkaana menetettävä henkensä ja hyvyytensä.
Tytön sitä vastoin ei voitu näyttää varkaudesta tienneenkään, ja saman
pykälän mukaan oli hänet vapautettava kaikesta vastuusta.
Pietarin asia oli pulmallisempi. Syyllisyyden varjon hänen ylleen
langetti kolme eri seikkaa: 1) hän oli aina Turusta asti vaeltanut
rosvoparven vankkureilla; 2) muutamat kiinniottajista luulivat
nähneensä, että varkaita kirkon luona oli kolme, ja 3) hänet oli
tavattu teltasta varkaiden parista. Näistä seikoista hän itse kielsi
ainoastaan toisen.
Ensi kohdan osasi Pietari tyydyttävästi selittää. Mustalaiset olivat
tahtoneet hänet oppaakseen, ja hän oli silloin mielellään lähtenyt
heidän kyydissään kotiinpäin, kun kerran päihdyksissään oli tullut
jääneeksi pois isäntänsä laivasta. Toiseen kohtaan nähden ei kukaan
todistajista voinut ottaa aivan varmasti valalleen, että varkaita oli
nähty kolme kirkon luona; useimmat todistajista arvelivat päinvastoin
nähneensä vain kaksi. Kolmas kohta oli vaikein sentähden, ettei Pietari
tahtonut millään tuumin ilmaista syytä, miksi oli ollut mustalaisten
teltassa.
Voudin turhaan kyseltyä, virkkoi vihdoin Henrik pormestari:
— Minulle on kerrottu, että juuri tuo samainen nainen houkutteli sinut
jäämään Turkuun. Kenties sinua ujostuttaa sanoa, että menit telttaan
hänen tähtensä?
Pietari punastui korviaan myöten. Mutta karahti punaiseksi toinenkin,
nimittäin Matz vouti. Syynä siihen oli, että koko raati oli
salamyhkäisesti myhäillen kääntänyt silmänsä häneen. Oli näet jo
ehtinyt tulla koko kylässä tunnetuksi eilisiltainen pitkä kuulustelu
Sonni-Toron kapakan perähuoneessa.
Matz koetti peittää punastuksensa näyttämällä ylen suuttuneelta siitä,
että sekaannuttiin tekemään näin arvottomia ja turhia kysymyksiä.
— Oliko se syynä? uudisti pormestari kysymyksensä.
— Hän kutsui minut! puuskahti Pietari, mutta kiirehti heti tytön
kunnian pelastukseksi selittämään: — Minä aion naida hänet, ja me
juttelimme siitä.
Nyt Matz vouti suuttui tosiaankin.
-— Joutavia! huudahti hän. On arvotonta eksyttää kuulustelu pois
asiasta ja neuvoa syyllistä verukkeilla puolustautumaan.
Raati piti neuvottelun. Sitovain todistusten puutteessa, mutta
kuitenkin epäilyttäväin asianhaarojen vallitessa oli turvauduttava
valamiehiin. Raati nimitti kaksitoista miestä ja piti väliajan,
jollaikaa kylänlapsi kävi kutsumassa ne valamiehet, jotka eivät olleet
juttua kuulemassa.
Valamiehet tekivät valansa ja antoivat neuvoteltuaan lausuntonsa. Kun
sitten Pietari Kovapää kutsuttiin tyrmästä kuulemaan tuomiotaan, lausui
Henrik Pakila juhlallisesti:
— Olet vapaa!
Pietari seisoi tyynenä, niinkuin ei olisi ikinä muuta odottanutkaan.
Mutta sitten heitti hän Matz voutiin vihaisen katseen. Tämä oli hänet
eilen panettanut uudestaan tyrmään rosvojen käsiin ja tänäänkin
koettanut tehdä hänet syypääksi varkauteen. Sitä ei hän ollut pian
unhottava.
Mutta Pietari ei oikein tiennyt, kuumensiko hänen sappeaan vai
jäähdytti se, kun hän hiukkasta myöhemmin näki Matz voudin nousevan
kääseihin ja Mirjan hänen rinnallaan. He ajoivat pois ja ällistyneenä
jäi Pietari raatihuoneen eteen katsomaan heidän jälkeensä.
Samana iltana ripusti Tihru-Sipi molemmat mustalaiset hirteen torin
alapäähän. Naisväelle ei laki ja oikeus sitä kunniaa suonut, vaan
mustalaisakka haudattiin elävänä nummeen Karinlahden rannalle.
Kuinka hän potki ja puri ja kynsi ja rähisi ja kirosi koko maailmaa,
kun häntä raahattiin hautauspaikalle! Kuinka hän parkui kauhusta,
kuinka itki ja rukoili alkaessaan yhä syvemmälle peittyä syyssateiden
liottamaan maahan! Mutta märkää maata lapioitiin yhä enemmän hänen
ympärilleen, ja hänet valtasi kamala raivo. Kostoa, kirousta ja kostoa
hän viimeksi huusi, kunnes märkä maa tukki hänen suunsa.
Se oli kohtalo niiden mustalaisten, jotka ensimäisinä Suomeen
tulivat. Muutamia vuosia myöhemmin saapui heitä useampiakin, mutta
Juhani herttua panetti heidät kiinni ja lähetti maasta pois "heidän
sopimattoman käytöksensä tähden".