Pietari oli juuri lähdössä mustalaisakan luota. Silloin tuli tyttö ja
alkoi kuiskutella ja katsoi häneen niin tulisesti ja kostean hohtavin
silmin. Pietari seisoi huumeissaan ja melkein horjuen. Silloin tyttö
kietoi paljaan, pyöreän käsivartensa hänen kaulaansa ja veti häntä
telttaan. Ja teltassa nauroi nuori mustalainen heitä vastaan, niin että
valkoiset hampaat välkkyivät.
Teltassa seisoi Pietari tytön käsi kaulassaan ja kuunteli hänen
hengitystään korvansa juuressa.
— Kuka sinä olet? kysyi tyttö.
Pietari sanoi nimensä.
— Mistä olet?
— Raumalta.
— Sieltäkö! huudahti tyttö. Sinnepäin mekin olemme menossa. Sinne ja
Ulvilaan.
Pietari hätkähti. Hän muisti, että Pakilan haahden piti pian lähteä
kotimatkalle.
Tyttö tunsi sen. Ja silloin toi hän päänsä niin lähelle, että kiharat
koskettivat Pietarin poskea, ja katsoi häneen niin palavasti ja
maanitellen, että Pietari unhotti kaiken. Hän tunsi sielussaan aukeavan
lämpimän lumopäivän, päiväpaisteisen, kukkastuoksuisen suvipäivän,
jossa soi ja liversi joka oksalla. Ja samalla tunsi hän ihmeellisesti
irtautuvansa ujosta kömpelyydestäänkin. Lujin laivurisormin tarttui
hän tytön käsivarteen ja puristi. Eikä tyttö vastustellut, nauroi
vain mielissään tästä miehekkäästä väkivallasta ja nojautui Pietarin
povea vasten. Pietari tunsi hänen povensa nousun ja laskun, ja aivan
kuin silmittömäksi soenneena kietoi hän voimakkaat käsivartensa tytön
ympärille.
— Mikä sinun on nimesi? puuskahti hän.
— Mirja minä olen, mutta älä tapa minua, huusi tyttö nauraen.
Pietari päästi hänet äkkiä ja vilkaisi hätääntyneenä ympärilleen
sumuisilla silmillään. Ilokseen näki hän, että lapset olivat poistuneet
ja että teltassa oli vai nuori mustalainen, joka yhä nauroi. Samassa
tuli sinne akkakin, ja tiirotti häneen noidansilmillään. Mutta Pietari
tunsi nyt häntä kohtaan melkein samallaista lämpöä kuin äitiään
kohtaan. Hänestä tuntui, että nämä kaikki kuuluivat nyt samaan
perheeseen kuin hänkin, ja saivat tietää kaiken. Miksi hän ujostelisi
sukulaisiaan, jotka varmaankaan eivät häntä pitäisi itseään halvempana
eivätkä katselisi yli olkansa! Miten hellä ja hyvä Mirja olikaan häntä
kohtaan!
— Mene noutamaan viiniä! sanoi tyttö anoen.
Ja Pietari oli valmis hänen käskystään tekemään mitä tahansa.
— Mistä minä sitä saan? kysyi hän vain.
— Etkö sinä tiedä sitäkään! nauroi tyttö, ja hänen naurussaan oli
herkkä ihailun vivahdus.
— Voinhan minä lähteä mukaan, sanoi nuori mustalainen kärkkäästi.
— Mene jos haluttaa, virkkoi tyttö kylmäkiskoisesti.
Mutta samassa hän kävi hyvin totiseksi ja katseli tunnustellen Pietarin
kasvoja.
— Onko sinulla paljon rahaa? kysyi hän hieman vavahtavalla äänellä.
— Vähän vain, vastasi Pietari kevyesti, mutta unehtui sitten lämpimin
katsein tuijottamaan tytön silmiin, jotka kuvastuivat niin hellää
osanottoa.
— Menehän nyt, sanoi tyttö ikäänkuin auttaen häntä irtautumaan. Mutta
varo häntä, lisäsi hän kuiskaten ja luoden nuoreen mustalaiseen melkein
vihaisen katseen.
Mustalaisakka tähysteli tutkivasti menijäin jälkeen ja ärähti sitten
tyttärelleen:
— Mitä sinä hänestä! Onkohan tuollaisella mitään?
— Olkoonpa jos! Onhan hän luvannut tuoda viiniä, vastasi tyttö
umpikuljuisesti.
Akka ynähti, mutta näytti tyytyvän siihen. Istui kotvan kyyryisillään,
mutta virkkoi sitten:
— Menisit sinäkin noutamaan jotakin syötävää!
— Mene itse, vastasi tyttö. Minä tyydyn viiniin.
— Paras taitaa ollakin, että lähden, ärähti eukko.
Hän otti muutamia kolikoita mukaansa siltä varalta, ettei emänniltä
sattuisi saamaan ruokaa povaamalla tai kerjäämällä.
— Säästäkää minullekin tilkkanen! sanoi hän ja lähti mennä lynkkäämään.
Tyttö riisui tanssihelynsä ja pukeutui arkihetaleihinsa, jotka
olivat jokseenkin räikeänkirjavat. Sitten kietaisi hän villahuivin
hartioilleen ja istui odottamaan. Hänen odottaessaan tuli vanha
porvarismekkoinen mies ja kyseli laivuriaan. Hän arvasi sen
tarkoittavan Pietaria, mutta ei mennyt enempää selittelemään.
Kotvan kuluttua palasi Pietari nuoren mustalaisen keralla, ja heillä
oli mukanaan kokonainen "häränpää" punaviiniä. Se oli tosin vienyt
Pietarin säästörahat melkein viimeiseen aurtuaan, mutta meniväthän
ne hänen tähtensä, tuon tumman, joka niin ihmeellisesti oli hänet
lumonnut, ja jonka katseesta oli heijastanut rajaton lupaus.
Äänettömänä astui hän nuoren mustalaisen jälestä telttaa kohden
häränpään muotoinen viinileili kainalossaan. Hän melkein odotti
näkevänsä, että teltta oli poissa ja hurmaava unelma hälvennyt, ja
ilostui sitä enemmän, kun näki Mirjan siellä odottamassa riemuisa
uhmahymy huulillaan.
Karkeloaskelin riensi Mirja teltassa olevalle arkulle ja kaivoi sieltä
tinapikarin. Se kaadettiin täyteen, ja Mirja ojensi pikarin Pietarille.
Hän joi sen pohjaan.
Tulista se oli. Pietari tunsi pian hehkuvirtojen kiertävän suonissaan,
väreillen haarautuvan kaikkialle ja nousevan huumaavana päähän. Onnesta
muhoillen istuutui hän arkun kannelle, ja Mirja istui hänen rinnalleen.
Mirja alkoi laulaa, ja nuori mustalainen säesti häntä viheltäen.
Outosointuisia mustalaislauluja he lauloivat, ja vähänväliä
tyhjennettiin uusi pikari. Viini, laulu ja tytön läheisyys huumasivat
Pietaria yhä enemmän, hänen mielikuvituksensa kiihtyi muovaamaan hurjia
unelmia ja tuumia. Mutta hän istui melkein liikkumatonna, roheten
tuskin luoda katsettakaan vierellään istuvaan. Hänen silmänsä sumenivat
yhä enemmän ja syysiltakin alkoi hämärtyä.
Pimeänhämärässä näki hän telttaan saapuvan kolkonnäköisen vanhemman
miehen, vieläkin mustemman kuin nuori mustalainen. Hän sai viinistä
osansa hänkin, ja molemmat miehet alkoivat sitten keskenään neuvotella
jotakin. Vihdoin he näyttivät pääsevän yksimieliseen päätökseen ja
lähtivät yöhön.
Mirja nousi silloin kuin jousen ponnahduttamana, täytti pikarin
piripinnaksi, kostutti hieman huuliaan ja ojensi pikarin Pietarille.
Pietari loi katseen häneen, ja tyttö näytti aivan kuin kipenöivän ja
säteilevän sytyttäviä, tummansäikkyviä säteitä, jotka leimahduttivat
Pietarin horroksistaan palavaan hulluuden puuskaan. Hän tarttui
pikariin, ja tytön huulten kosketus antoi sille ihmeellisen
hurmavihkimyksen. Hän kulautti sen pohjaan ja kuiskasi villisti:
— Vielä!
Tyttö täytti pikarin uudestaan, ja hän joi sen uudestaan pohjaan. Tyttö
täytti sen monta kertaa ja he tyhjensivät sen vuoronperään. Ja lopulta
tunsi Pietari olevansa pelkkää tulta ja liekkiä.
Ja yhtäkkiä tunsi Pietari jotakin hehkuvaa sylissään ja kaulansa
ympärillä ja palavan suutelon huulillaan.
Ja sitten peittyi kaikki pimeään.
* * * * *
Pietari ei tiennyt miten pitkä aika oli kulunut. Hän ei ollut nukkunut
silmäntäyttäkään, mutta ei siltä ollut valveillakaan. Kun hän raotti
silmiään, näki hän vain pimeää ja pimeässä ikäänkuin väräjäviä
tulisirkosia. Hän kuuli hengityksen viereltään ja silloin tällöin
hiljaisen liikahduksen, mutta ei välittänyt ajatella mitään, ei
liikahduttaa jäsentäkään.
Siinä unen lumeissa maatessaan kuuli hän jonkun vetävän auki
kangasverhon teltan ovelta ja tulevan hiljaa sisään, pysähtyvän ja
jälleen hiipivän. Ja ne hiipivät askelet lähestyivät häntä. Hän tunsi
kohta käsin tunnusteltavan vaatteitaan ja kukkaroa, joka oli hänen
vyöllään.
Mutta silloin kuuli hän Mirjan jotakin kysyvän ja miesäänen kuiskaten
vastaavan. Kuiskaten keskustelivat he tuokion, mutta sitten Mirja nousi
hyvin vihaisena ja he riitelivät rajusti keskenään. Lopulta mies kuului
taipuvan Mirjan tahtoon ja loittoni.
Pietari aavisti sekavissa ajatuksissaan, että jompikumpi mustalaisista
oli aikonut ottaa hänen kukkaronsa. Siinä tosin ei ollut mitään, mutta
häntä ilahutti, ettei kukaan vieras päässyt sitä tietämään. Toisekseen
tuntui hänestä niin hyvältä se, ettei Mirja sallinut hänelle tehdä
mitään pahaa, eikä itse koskenut hänen kukkaroaan, vaikkei tiennytkään
sitä tyhjäksi. Entisen huumauksen sijaan hän tunsi hellää luottamusta
Mirjaa kohtaan, ja se rauhoitti niin hänen mielensä, että hän vaipui
sikeään uneen.
Yhtäkkiä heräsi hän vimmattuun kavionkopinaan ja hälisevään puheluun.
Vaikka olikin melkein pilkkosen pimeä, saattoi hän eroittaa, että
molemmat miehet purkivat kiireimmiten telttaa kasaan. Molemmat
naisetkin heräsivät hälinään ja alkoivat kasata ryysyjä ja rihkamaa
vankkureille. Ykskaks oli kaikki kunnossa ja mustalaismatkue kapusi
kuormalle.
Vankkurit olivat lähtemäisillään liikkeelle, kun Mirja alkoi
innokkaasti torata toisten kanssa. Sitä kesti kotvan, mutta vihdoin
Pietarikin kutsuttiin vankkureille ja käskettiin hänen opastaa suorinta
tietä Raumaa kohden. Ja iloinen oli Pietari saadessaan kavuta Mirjan
rinnalle, vaikka häntä ihmetyttikin tällainen äkkilähtö yön pimeydessä.
Salaperäisen hiljaa mentiin rinnettä alas torille, yli Aurajoen
sillasta ja läpi kaupungin. Mutta Aningaisten mäestä päästyä ylös ja
jälleen alas sai hevonen maistaa ruoskaa ja matka katkesi vimmattua
vauhtia.
Pietari ei malttanut olla Mirjalta kyselemättä, missä vanha mustalainen
oli ollut eilen ja yön ja mitä tämä äkillinen lähtö merkitsi.
Kuiskien selitti Mirja muutamin sanoin, että hänen isänsä oli ollut
markkinapäivät tekemässä hevoskauppoja karjatorilla. Oli ostanut,
vaihtanut ja myynyt, jääden lopulta hevosetta. Mutta yöllä oli sitten
hankkinut matkahevosen. Pietari arvasi, että hevonen oli hankittu
sellaisella tavalla, että täytyi kiireimmiten lähteä pakoon.
Ja hyvä olikin hevonen, virkku ja voimakas. Ruoskaa saatuaan pyyhälsi
niin, että he päivän alkaessa hämärtää olivat jo väistäneet parisen
peninkulmaa.
Mutta vaikenevan päivän koitteessa näkyi, että hevonen höyrysi ja
vaahtosi kauttaaltaan. Yhä suurempina lepereinä valui vaahto pitkin
kylkiä vatsan alle, ja yhä hitaammaksi kävi juoksu, läiskyipä ruoska
kuinka tahansa. Ja vihdoin kaatui hevonen tielle eikä enää noussut.
Siinä nyt neuvoja kysyttiin. Ja vanha mustalainen tiesi keinonsa.
Hän tiesi miten suuret herrat taipalia tekivät. Ei viitsitty mennä
tienvarrelle asetettuihin majataloihin, taverneihin, sillä niissä
täytyi maksaa ruuasta ja yösijasta. Mentiin nimismiestaloihin ja missä
vain tiedettiin jotakin saatavan, syötiin ja juotiin parasta mitä
talosta löytyi, ja sitten aamulla lähtiessä määrättiin pistettäväksi
talon paras hevonen aisoihin. Niin oli herroilla lupa tehdä ainoastaan
kuninkaan asioilla matkustaessaan ja kuninkaan veroja kulettaessaan.
Mutta niin suuremmat kuin pienemmätkin vapaaherrat tekivät samoin myös
liikkuessaan omissa puuhissaan. He harjoittivat luvatonta maakauppaa,
ja voudit ryöstivät liika veroa ja ottivat lahjaksia, ja vapaakyydillä
he kulettivat sitten tavaransa markkinoille. Ja kun niin tekivät muut
herrat, ritarit ja vapaamiehet — ja vapaasäätyynhän tähän aikaan pyrki
pieninkin ruunun juoksupoika — niin mikseivät mustalaiset olisi tehneet
samoin! Vapaasäätyynhän hekin kuuluivat, olivat vapaita ja verottomia
kuin taivaan linnut! Täytyikö heidän jäädä tihkamaan tähän kuolleen
hevosen ääreen! Oli mentävä vain taloon ja vaadittava vapaakyyti
hyvällä tai pahalla. Ja miksei oikein parivaljakkoa yksin tein?
Siinä oli talo aivan lähellä, hyvinvoivalta vielä näyttikin. Tietä
kulki akka, ja kun siltä kysyttiin, sanoi hän sen olevan Leikkolan
nimismiestalon.
Vanha mustalainen käski toisten jäädä tielle vankkureihin ja meni itse
taloon. Viipyi kotvan ennenkun hän palasi.
— Eivät aikoneet lähettää ruokaa herroille, mutta kun sanoin, ettei
jalosukuinen rouvasväki lähde vaunuistaan heidän savutupiinsa, ja
heilautin ruoskaa, niin jo lähti emäntä liikkeelle. Ruokaa tulee ja
olutta myös. Eivät aikoneet antaa hevosiakaan, työssä kuuluivat muka
olevan. Mutta kun uhkasin hirrellä ja kaakinpuulla, niin lupasi isäntä
lähettää sanoja naapureihin. Hyväkös tässä on herrojen tehdä taivalta!
Kerskuessaan vanha mustalainen tuli iskeneeksi silmänsä hevoseen.
Henkensä se jo oli heittänyt, mutta sääli sitä oli sittenkin jättää
niine hyvineen. Katseli ja tuumi hetkisen, sitten sieppasi puukkonsa.
Saisihan edes hinnan nahkasta.
Hän oli parhaallaan nylkemistouhussa, kun talosta tuotiin ruokaa.
Emäntä oli laittanut evästä pärekoriin, siroimpaan ja puhtaimpaan
mitä talossa oli, ja lähtenyt itse piikasensa kanssa tuomaan, että
saisi nähdä armollisen rouvasväenkin. Siunaus häneltä pääsi nähdessään
jalosukuisen herran itsensä hevosta nylkemässä, työssä, jota kunnon
isäntämieskin piti arvoaan alentavana. Vielä enemmän hän ällistyi
nähdessään, miten herra nylkypuukkonsa pisti hampaidensa väliin, otti
ja viilsi taas ja piti välillä hampaissaan.
Mutta silloin oli emäntä aivan lysähtää maahan, kun herra kävi käsiksi
leipään ja leikkasi samalla puukolla!
— Jesmaar, jesmaar! pääsi häneltä, ja tuskin oli hänellä aikaa
vilaistakaan armolliseen rouvasväkeen, kun lähti kiireimmiten
rientämään kotiin.
Jalo herrasväki söi hyvällä ruokahalulla. Mutta tuskin oli vanha
mustalainen ehtinyt palata työhönsä, kun kylästä tuli miekkonen
hiipivin askelin ja jälkeensä vilkuen. Lähelle tultuaan sieppasi lakin
päästään ja kumarteli.
— Itsekö herra... eihän herran tarvitse itsensä... jos minä saan...
Mustalainen ojensi hänelle veitsen, ja mies kävi työhön. Mutta liikkui
tuskin siksi, että tuppi heilui. Hänellä oli sanottavaa sydämellään, ja
siinä herraa auttaessa oli hyvä tilaisuus puhua.
— Sitä minä... että kun herra on niin alava, ettei vaadi päivätöitä,
itse nylkee hevosensakin... sitä minä, että sanoisitte kuninkaalle,
miten tämä meidän vouti sortaa köyhää kanssa, teettää ruunun päivätöinä
kaikki omatkin työnsä, kuletuttaa tavaransa ja ottaa kyntöhevosen
kylvetyltä pellolta, niin että siemen itää maan päälle. Kiskoo
liikaveroa itselleen, mittaa väärin mitoin, vie maat ja niityt...
— Nylehän!
— Kyllä nylen, hökäisi mies, mutta jatkoi yhä kielimistään. — Tämä
meidän vouti antaa kaikkien muidenkin herrojen nylkeä talonpoikaa
mielin määrin. Lahjakontti se on... jos kuka lahjan vie, herra tai
talonpoika, hän saa tehdä mitä tahansa. Tämä Leikkolan nimismieskin
on sen lahjonut. Ei se tätä hätyyttele kyydeistä eikä muista. Aina
tämä vain haettaa hevoset naapureista, ei valjasta omiaan, kun herrat
tahtovat. Niin, että sanoisitte kuninkaalle, jollette itse...
Puhuessaan oli mies vilkunut Leikkolan nimismiestaloon päin. Yhtäkkiä
pudotti hän veitsen ja lähti mennä vääntämään, niinkuin ei olisi
herroja kumartamaan pysähtynytkään.
Sillä talosta tuli itse Leikkolan nimismies, tienoonsa isäntämiehistä
mahtavin. Kulmat kurtussa hän tuli, tähysteli herraa, joka jälleen oli
itse ryhtynyt nylkemään hevostaan, tähysteli ryysyvankkureita ja niissä
istuvaa herrasväkeä.
— Sitä minä, virkkoi hän totisesti, tulin sanomaan, ettei tästä kylästä
taideta antaa hevosta, jollei herrasväki näytä papereitaan.
— Mitä? Papereita? Milloin talonpoika on pantu herrojen paperien
tarkastajaksi? Osaatko edes lukea?
— Eiköhän tuota osattane, mikä papereita liekin. Ja voutikin asuu
muuten tien varressa Pöytyän kirkolla.
— Voutiko? Lahjakontti! Silloinpa sopii pistäytyä kysymässä, paljoko
hän on sinulta saanut, kun tohdit niskoitella. Varo, hänestä ei sinulla
ole apua, lähteä saa itsekin kaakinpuuhun.
Isäntä kynsi nolona korvallistaan.
— Mars hevosia noutamaan! huusi mustalainen ja heilautti uhkaavasti
piiskaansa.
Isäntä käännähti äänetönnä ja meni.
Kohta tulikin mies kahden hevosen keralla. Äänetönnä ja synkkänä
valjasti hän hevoset vankkurien eteen. Mustalainen oli saanut hevosensa
nyljetyksi ja oltiin valmiit lähtemään.
Mustalainen käytti itse ruoskaansa. Kyytimiehen murina ei auttanut,
ruoska läiski vaan, ja huimaa vauhtia mentiin. Pian alkoivat hevoset
hikoilla. Kyytimies kävi yhä synkemmäksi ja umpikuljuisemmaksi mitä
kauemmin hurjaa menoa jatkui.
Pöytyän kirkolla hän yhtäkkiä pyöräytti pois valtatieltä.
— Mihin nyt? kysäisi mustalainen.
— Vaikkapa käytäisiin voutia tervehtimässä.
Mustalainen luimisti.
— Niinkö? Hyvä! sanoi hän vihdoin.
Kartanoon päästyä hyppäsi hän vankkureilta ja riensi tuimasti
päärakennuksen portaita kohden. Kyytimies jäi hätääntyneenä
tuijottamaan jälkeen.
Hän kiitti onneaan, kun mustalainen palasi niine hyvineen. Vouti ei
toki ollut kotona.
Jalo herra sai lukea omaa lakiaan. Eikä kyytimiehen auttanut muuta kuin
ajaa samaa karkua edelleen.
Hevoset olivat jo kaatumaisillaan, kun vihdoin pysähdyttiin kylän
kohdalle. Täällä, kun kerran oli kyydillä tultukin, sai herrasväki
hevoset muitta mutkitta.
Loimaalla ajettiin täyttä karkua ohi Virtsanojan kartanon, jossa vouti
asui. Illan tullen yövyttiin tienvarteiseen taloon ja nautittiin
maksutonta kestitystä, kuten herrat konsanaan. Aamulla kovistettiin
taas kyytiä.
Yönseutuna oli ollut talon ja koko kylänkin väellä aikaa tarkastella
outoja vieraitaan ja ihmetellä, keitä he oikeastaan mahtoivat
olla. Vaikka he sopertelevin ruotsinsanoin selittivät kulkevansa
Portugalin hallituksen puolesta ja kuninkaan suojeluksella tutkimassa
kauppamahdollisuuksia täällä Pohjan perillä, syntyi kuitenkin
moninaisia epäluuloja. Ja vaikka he olisivat olleetkin niitä, joita
sanoivat olevansa, ei pidetty oikeana että vieraan riikin lähettiläät
saivat kulkea kuninkaan vapaakyydllä.
Kylässä sentähden niskoiteltiin heille vapaakyytiä antaessa, varsinkin
kun oli illalla nähty, miten puolikuoliaiksi he olivat edelliset
kyytihevoset ajaneet. Eivät uhkaukset eivätkä ruoskanheristyksetkään
ottaneet heitä taivuttaakseen.
Vanha mustalainen oli vähällä joutua ymmälle. Mutta hän keksi keinon
lopultakin.
— Missä voutinne asuu? kysyi hän uhkaavasti.
Se kuului asuvan tienvarressa edessäpäin, Köyliönsaaren kartanossa.
Sen tiesi hyvin Pietari Kovapääkin, sillä Rauma kuului jo hänen
voutikuntaansa. Pietari tiesi myös sen, että Köyliönsaaren kartano oli
ennen kuulunut Lallille, pyhän Henrikin surmaajalle, oli sitten otettu
kirkolle, mutta tämän nykyisen kuninkaan aikana riistetty kirkolta
ruunulle.
— Sinne asti ainakin olette velvolliset antamaan kyydin. Siellä asia
selvitetään, komensi mustalainen.
Se pani jo isännät punomaan päätänsä.
— Hevoset aisoihin! huusi mustalainen. Vouti ratkaiskoon, onko kyyti
vapaa vai maksettava!
Hevoset pantiin aisoihin. Mutta kyytimies ei ollut oikein varma, oliko
parempi mennä voudin luo vai mieluummin pyydettävä, että ajettaisiin
ohi. Niin vähän luotettiin voudin tuomioon.
Heti lähdettyä läimäisi mustalainen hevosia. Mutta toinen niistä oli
vauhko, ja sen pillastus tarttui toiseenkin. Ne läksivät laukkaamaan
vimmattua vauhtia, vankkurit keikkuivat epätasaisella tiellä kuin
paukkulauta ja molemmat naiset pitelivät kiinni mistä voivat. Ja itse
vanha mustalainenkin malttoi siitä pitäen olla koettamatta ruoskaansa
näihin hevosiin.
Säkylän kylän kohdalla teki kyytimies täyden tenän eikä aikonut lähteä
enää kauemmas. Mustalainen puolestaan oli kyllästynyt alituiseen
uusien hevosten kivestämiseen, eikä sanonut olevan aikaa vaihtaa. Kun
kyytimies yhä niskoitteli, tiuskaisi jalo herra:
— Sitten voudin luo!
Siihen ainakin kyytimiehen täytyi suostua, ja niin jatkettiin matkaa
hiljan verkkaan Köyliönsaarta kohden.
Taisi herraa sentään hieman arasteluttaa, koska alkoi Pietarilta
kysellä, mikä tämä vouti oli miehiään. Pietari kertoi mitä oli kuullut.
Kertoi, että vouti Matz van Klewen oli kaikkein pahimpia kansansortajia
ja riistäjiä. Se osteli ja keinotteli verotiloja talonpojilta ja
liitti ne verottomiin tiluksiinsa, niin että verotalonpojat saivat
yhä raskaampia veroja maksaa. Laamanni Jönssi Kurjen palvelijat
saivat ympärinsä liikuskellessaan mässätä taloissa mielinmäärin.
Olueenkaan eivät he tyytyneet vähempään kuin kokonaisiin tynnyreihin.
Juovuspäissään he raiskasivat talonpoikien vaimoja ja tyttäriä. Ja jos
voudille valitettiin, ajoi hän valittajat tiehensä. Lahjoja hän otti
keneltä vain sai, ja lahjojat saivat tehdä mitä ikinä tahtoivat. Kerran
antoi hän miesmurhankin painua lankaisiin, otettuaan murhamieheltä
lahjaksi kaksi härkää ja kuusi leiviskää voita, muka kuninkaan
nimessä, vaikka pimitti ne itselleen. Kuninkaallekaan ei häntä vastaan
uskallettu valittaa, kun valittajat vain joutuivat hänen vihoihinsa ja
kenties kaakinpuuhun.
Kuullessaan tämän myhäili mustalainen partaansa ja kaivoi vanhasta
arkkupahasesta jo tiellä valmiiksi muutamia unkarinkultasia.
Kartanoon päästyä ehätti hän voudin puheille kyytimiehen sitoessa
kiinni hevosiaan. Kyytimies meni jouduttuaan jälestä, ja he viipyivät
kotvan sisällä. Kun he vihdoin palasivat, tuli Matz vouti avopäin
portaille mukana ja kumarteli kohteliaasti jäähyväisiksi.
— Ainakin Euraan asti on sinun kyydittävä, jos herrasväki Raumalle
poikkeaa. Ja hidastelematta! huusi vouti kyytimiehelle vielä jälkeen.
Mahtoi hän sentään hieman ällistyä nähdessään ryysyvankkurit portilla.
Ainakin hän seisoi kotvan portailla katsellen matkalaisten jälkeen.
Tästä lähin jatkui matka kohtalaisen hyvää vauhtia. Eurassa vaihdettiin
vielä kerran hevoset ja illansuussa lähestyttiin Rauman rantoja.
Kuta lähemmäksi kotikylää tultiin, sitä kovemmin alkoi Pietari
Kovapäätä arveluttaa tässä seurassa meneminen tuttujen näkyviin. Ja
jos vieraat miten elämöisivät ja räiskäisivät kylässä, lankeaisi siitä
tavallaan syy hänenkin niskoilleen.
Uotilan kylää lähetessä, kun Rauman kirkon risti tuli näkyviin, kääntyi
vanhempi mustalainen Pietarin puoleen:
— Etkö voi neuvoa, mistä löytäisimme kylässä majapaikan?
Pietari istui tuokion äänetönnä. Sitten hän äkkiä kohentautui:
— En tiedä. Ja minä taidankin täällä nousta pois vankkureista.
Molemmat mustalaiset katsoivat häneen vihaisesti.
— Nyt, kun olemme koko matkan sinua hyödyttömästi mukanamme raahanneet,
ärähti vanhempi tuimasti. — Nyt herrojen palvelija aikoo livistää!
Molemmat miehet näyttivät niin uhkaavilta, että Pietari oli tarkoin
varuillaan.
Päästyä juuri Uotilan ohitse hyppäsi hän yhtäkkiä pois vankkureista.
Vanhempi mustalainen hosaisi piiskallaan hänen jälkeensä.
— Tulehan vielä näkyviimme! kuului huuto rattailta.
Vankkurit vierivät pois.
Yksin jäätyään ja vitkaan tietä eteenpäin astuessaan vaipui Pietari
sangen alakuloisiin ja sekalaisiin mietteihin. Hiipaisi vieläkin
sydäntä muistaessa hurmailtaa Turussa. Mutta samalla vihlaisi
ajatellessa, että he seikkailurikkaalla matkalla olivat olleet melkein
vennon vieraat toisilleen, vaikka hän äänetönnä vankkurissa istuessaan
ja tuontuostaan tyttöön vilaistessaan oli tuntenut saman lumovoiman
sydämessään kuin ennenkin.
Kaupunkia lähetessä tyttö kuitenkin jäi syrjemmälle hänen
ajatuksissaan. Hänen mieleensä kiehkesi ilmielävänä Pakilan tupa
arkiaskareissaan hyörivine asukkaineen. Miten hän selittäisi
asiansa Henrik vanhukselle, ja mitä oli ukko sanova? Kenties ei
ottaisikaan häntä enää palvelukseensa, kenties häntä rangaistaisiin
karkaamisestaan? — Ja Marketta! Olihan se nähnyt, mihin, kenen luo hän
jäi... Mitä Marketta mahtoi ajatellakaan? Pietari tunsi halua vajota
maan alle, kun ajatteli hänen suuria totisia silmiään. Tuli vielä niin
ajattelemattomasti hypätyksi pois vankkureista... paras olisi ollut
iäksi jäädä mustalaisten matkaan.
Pietari paran askeleet kävivät yhä hitaammiksi ja raskaammiksi.
Kaupunkia lähetessä tuli häntä vastaan kyytimies ratsastaen toisella
hevosella ja taluttaen toista jälestään. Ja Hoikkalan talon kohdalla,
joka oli tien varressa kaupungista vähän erillään, näki hän
mustalaismatkueen tien toisella puolen. Miehet pystyttivät parhaallaan
telttaa, talosta näkyi jo juosseen heidän luoksensa pari tyttöä, joille
mustalaisakka povasi.
Pietari lähti astumaan tuimaa vauhtia ja aikoi heidät sivuuttaa
vilkaisematta päinperin. Mutta juuri ohi päästessään kuuli hän teltalta
nuhtelevan ja lämpimästi värähtävän äänen:
— Pieta'!
Silloin täytyi Pietarin vilaista sinne. Tyttö seisoi pukeutuneena
tanssipukuunsa ja helyihinsä ja loi häneen pitkän katseen, joka
näytti yhtä kiehtovalta ja kutsuvalta kuin Turussakin. Mutta samassa
kääntyivät molemmat miehetkin työstään häneen, heristivät nyrkkiään ja
uhkaavasti murisivat jotakin.
Pietari kiirehti jälleen askeleitaan.
Pitkälle Kuninkaankadulle jouduttuaan kohtasi hän tuttuja, jotka
katselivat häntä niin oudoksuen ja pysähtyivät tahtoen ruveta
utelemaan. Mutta hän tuskin tervehti heitä, painoi vain päänsä
kumarruksiin hartiainsa väliin ja kulki kulkuaan.
Pamppailevin sydämin hän vihdoin astui Pakilan tupaan. Siellä oli
ainoastaan Martta muori ja Marketta. Edellinen istui kehräten
värttinällä ja Marketta kutoi pitsiä. Marketta vilkaisi oveen sen
auetessa, mutta istui sitten selin jäätävän kylmänä eikä ollut
tulijasta tietävinään. Martta muori kehräsi hyvän kotvan äänetönnä
hänkin, sitten rykäisi hiljaa ja virkkoi:
— Tulipas sieltä viimeinenkin markkinamies.
Tuokion äänettömyyden jälkeen lisäsi hän:
— Luultiin jo jääneen sille tielleen.
Taasen kotvan äänettömyys, ja sitten muori kysyi:
— Taitaa olla nälkä?
— Eipä tuo...
— Niin, eihän tuota ole enää pitkältä iltaiseenkaan, tuumi muori.
Sitten tekivät äiti ja tytär äänettöminä töitään niin pitkän ajan, että
Pietarista tuntui aivan tukalalta.
Ukko on Tukholmassa, virkkoi sitten muori jälleen. Olemme koko päivän
odotelleet hänen paluutaan.
Pietari nousi ja pujahti ulos, ikäänkuin olisi odottanutkin vain
jotakin tällaista selitystä. Portista poikkesi hän vasempaan ja meni
Pakilan katupuotiin.
Siellä hyöri nuori Henrik muutamain ostajain kanssa. Pietari odotti
että se neuvoisi hänet jotakin tekemään. Mutta ei neuvonut, vilkaisi
vain tuon tuostaankin uteliaasti ylävähköllä tavallaan. Mutta Pietari
oli tuntevinaan siinä katseessa niin ystävällistä myötätuntoa kuin se
olisi tahtonut sanoa:
... Hyvin ymmärrän sinut, hyvin ymmärrän...
Ostajain mentyä loi nuori Henrik Pietariin toverillisen katseen, joka
kuvasti puoleksi osanottoa, puoleksi uteliaisuutta, mutta virkkoi vain:
— Tulitko maitse vai meritse?
— Maitse.
— Miten ihmeellä jouduit niin pian?
— Onnistuin pääsemään hevoskyydissä.
— Olipas se ajoa!
Nuori Henrik näytti tahtovan kysellä enemmänkin, mutta Pietari ei ollut
halukas enempää selittelemään, vaan pujahti ulos.
Ja nuori Henrik jäi puotiin yksin unelmoimaan kaukorantojen neidosta,
iloa ja elonhilpeyttä säteilevästä neidosta, joka Turun markkinoilta
oli isänsä haahdessa purjehtinut aivan toisaanne päin. Niin valoisana
kuin itse päivänsäde kuvastui kaukorantojen neito nuoren Henrikin
mielessä, ja siinä yksin istuessaan ja unelmoidessaan tuudittui hänen
mielensä hiljaiseen, autereiseen kaihoon.
Pietari tapasi kadulle tultuaan Hilapan. Sillä koulua käyvän Hilapan
ei tarvinnut istua päivät päästään pitsikuteen ääressä, vaan sai
juoksennella ulkosallakin pidettyään huolen läksyistään.
— Ka, Pietu! riemuitsi tyttö. — Tiedätkös, Junu hukkui, huudahti hän
samassa. — Ja se oli minun syyni! — Ja nyyhkyttäen alkoi hän kertoa
miten se kävi.
— Isä on Tukholmassa, jatkoi hän sitten melkein samaan henkäykseen, —
ja minä olen tähystellyt Karinlahden rannalla, mutta ei heitä vielä ole
näkynyt. Mennäänkö yhdessä katsomaan?
He lähtivät katua sinnepäin. Poikkikadun kohdalla näkivät he Pakilan
kotilaiturin, ja molemmat kävivät silloin hyvin vakavaksi. Pietari näki
siellä haahden, jonka oli pitänyt mennä yhteen painoon Keminsuulle.
Oliko se kotona siksi, että laivuri oli poissa? Hilappa muisti taasen
taivasjalat ja Toron Junun, ja häneltä pääsi raskas huokaus.
— Olipa hauskaa, että tulit, sanoi hän kohta surunsävyisellä äänellä —
Tuliko se tyttökin? kysyi hän äkkiä.
— Mikä tyttö?
— Sepä musta! Hänenkö tähtensä sinä jäit sinne?
Pietari punastui ja loi äänetönnä silmänsä maahan. Tietysti he tiesivät
kaiken! Se hävetti, mutta samalla tunsi hän povessaan mielihyvääkin.
Hänestä tuntui hyvältä se, että Hilappa oli hänelle niin avomielinen
ja osanottavainen. Hän tunsi pikku tyttöä kohtaan niin lämmintä
kiitollisuutta, että teki aivan mieli tarttua käteen.
Saapuessaan Karinlahden rannalle näkivät he purjehaahden parastaikaa
laskettavan salmen suusta.
— He tulevat! huusi Hilappa.
Vitkaan liukui haahti satamaan. Pietari oli mitä topakin ottamaan
vastaan köysiä ja kytkemään.
— Kas, joko sinäkin olet kotosalla! sanoi Henrik vanhus astuttuaan
maihin.
Lähtiessään kotia kohden viittasi hän Pietarin rinnalleen.
— No, millä puolustaudut? kysyi hän.
Siinä se oli tunnonkysymys. Pietari kulki pää hartiain välissä, kolkoin
mielin kuin kaakinpuuhun. Kulki niin hyvän matkaa ja virkkoi sitten
kumeasti:
— Humalaan juottivat.
Henrik vanhus vuorostaan kulki kotvan äänetönnä. Vasta Pakilaa
lähetessä virkkoi hän vakavasti:
— Pidä varasi, sellaisesta tavallisesti koituvat seuraukset itsestään.
Nyt saat huomisaamuna lähteä Keminsuulle.
Kohta lisäsi hän:
— Tytöt saavat tulla mukaan. Marketta on ollut siellä niin usein
milloin äitinsä, milloin minun kanssani, että on tottunut kaupantekoon.
Mutta muuten vastaat retkestä sinä. Hilappa saa myös lähteä oppimaan.
Minä taidan tästä vielä lähteä Sonkin Simon kanssa Danzigiin. Ei tosin
ole paljon vietävää, mutta on suoloja noudettava talveksi.
Samassa kääntyivät he portista pihaan.
Iltaista syödessään Pietarista näytti, että Marketta ynseästi vältti
hänen katsettaan, ja hänestä tuntui aivan tukalalta olla tuvassa.
Kiireesti haukattuaan pyörähti hän sentähden ulkosalle.
Kadut olivat tyhjät. Ainoastaan joitakuita tyttöjä ja poikia näkyi,
viimeisiä niistä, jotka palasivat mustalaismatkuetta ihmettelemästä ja
kuulemasta kohtaloaan. Siinä portilla seistessä mikä liekin Pietarin
katsetta yhä vetänyt kaupungin päähän, jossa mustalaismatkue majaili.
Hän koetti siitä lumovoimasta vapautua. Mutta yhtäkkiä pälkähti hänen
päähänsä aivan kuin pelastavana ajatuksena, että olihan hänen toki
nähtävä Mirjaa vielä viimeisen kerran.
Hän lähti astumaan autiota katua sinnepäin. Kun hän lähestyi telttaa,
huomasi hän jonkun juoksevan vastaansa.
Se oli Mirja.
— Pidin sinua silmällä, odotin, läähätti hän. Mutta älä tule nyt, ovat
vihaisia sinulle. Tule vähän myöhempään, he menevät pois.
Pietari lähti hiljan verkkaan takaisin kaupunkiin päin. Kävellessään
häntä arvelutti suuresti, mihin mustalaiset "menivät pois" yön selkään.
Mutta Mirjan houkutteleva kutsu hälvensi kaikki arvelut.
Sinne tänne harhaillessaan kuuli hän Kolminaisuuden kirkon nurkalla,
Karjankedolla, yövartian yksitoikkoisen joikunan:
Tiimalasi kymmenen näyttää.
Hyvän kylän Jumala suojelkoon,
tulelta ja vaaroista varjelkoon!
Tiimalasi kymmenen näyttää.
Silloin lähti hän takaisin mustalaisten teltalle. Mirja odotti häntä
siellä pimeässä yksin. Akka nukkui.