Raumalla oli kaksi pormestaria, langokset Henrik Pakila ja Simo
Soukki, jotka jo monena Vapun päivänä olivat kuuden raatimiehen kera
yhä uudestaan kylänisiksi julistautuneet. Pormestarit ja raatimiehet
olivat näet itseasiassa kaupunkinsa elinikäisiä valtiaita. He tosin
kokoontuivat aina kahdeksan päivää ennen Vappua raatihuoneelle
kuninkaan voudin tai hänen valtuutettunsa läsnäollessa valitsemaan
kylänisiä seuraavaksi vuodeksi, mutta tavallisesti he valitsivat
itsensä, niin että ainoastaan jonkun arvoisan raadinjäsenen kuoltua
tuli kysymykseen uuden valitseminen. Vapunpäivänä, jolloin valitut
oli kokoontuneille kylänmiehille julistettava, ilmoitti entinen raati
toimivuotensa päättyneen, mutta ei ehdottanut seuraajia itselleen.
Kylänmiehet ymmärsivät siitä asianlaidan ja huusivat hallitukselleen
hyväksymisensä seuraavaksi vuodeksi. Henrik Pakila tapasi lankonsa
Simo Sonkin virralla Junua naaratessa. Nähtyään, ettei poikaa ainakaan
hengissä voitu saada ilmoille, pyysi Henrik lankoaan lähtemään tärkeään
neuvotteluun. Hän kertoi Turussa kuulemansa kummat uutiset, ja he
päättivät heti huomiseksi kutsua kylänmiehet raatihuoneelle. Sen asian
järjestäminen jäi Simo Sonkin huoleksi, ja hänen oli ensi töikseen
mentävä Jöns porvarin luo. Jöns porvari oli lähetetty Tukholmasta
valvomaan, etteivät Raumalla pääsisi kauppaa harjoittamaan sellaiset,
joilla ei ollut siihen tarvittavaa ymmärrystä. Tähän älynvalvojan
toimeen yhtyi kaupungin verovoudin toimi, ja samalla oli kuninkaan
vouti määrännyt hänet sijaisekseen raastuvan kokouksissa, milloin ei
itse ollut mailla. Tälle kylän ylimmälle ymmärrykselle, jolla samalla
oli kauppapuotinsakin, oli pormestarien ilmoitettava milloin raati
tai kaikki kylänmiehet oli kutsuttava koolle, ja hän sitten lähetti
"kylänlapsen", vanhan kaupunginpalvelijan, sanaa levittämään.
Kun tämä asia oli järjestetty, otti Henrik vanhus Mikael Agricolalta
saamansa kirjakäärön ja lähti syysillan hämyssä isä Mathiaan luo. Pitkä
ei matka ollutkaan, meni vain sillasta virran yli, avoimesta portista
luostarin pihaan ja siitä koleihin luostarikammioihin.
Herra Mathias Johannis West, Rauman kirkonpaimen ja koulumestari,
asui luostarin entisessä lukuhuoneessa. Henrik vanhus kolkutti sen
honkaiselle ovelle, ja kun sisältä kuului isä Mathiaan ääni, avasi hän
oven ja astui huoneeseen. Pöydällä matalan ja leveän ikkunan ääressä
palaa tuikutti siellä paksu talikynttilä ja pöydän äärellä pörrötti
mustatukkainen pää.
— Terveisiä piispanturusta! sanoi Henrik vanhus.
Mustatukka isä Mathias nousi ja kiitti. Ääni narahti kuivuuttaan, mutta
sen pohjasävynä kuului lämmin helähdys. Ohutluinen oli käsi, jolla
hän kätteli, ja kuivahkot olivat tummaveriset kasvot, joista terävät
kirjatoukan silmät ilostuneina ja toivon kirkastamina suuntautuivat
kirjakääröön, jota Henrik vanhus kantoi kädessään.
— Niin, tässä on käärö, minkä Mikael maisteri lähetti, mutta ei se pyhä
kirja kuulunut valmistuvan vielä vuosikauteen, riensi Henrik vanhus
selittämään.
Värähti pettymyksestä musta leukaparta, joka kehysti isä Mathiaan
terävän leuan. Ohi mennen kysäisi hän, mitä markkinoille muuta kuului,
mutta riensi vastauksesta välittämättä munkkien entiseen makuukammioon
sanomaan, että tuotaisiin olutta. Kerttu rouva tuli heti hänen
jälestään tuoden kaksi vaahtoavaa katajahaarikkaa, mutta hänellä oli
kiire takaisin, ennenkun nuorin poikanen ehti jälestä isää häiritsemään.
Vasta kun oli kulautettu papinmuorin mainiota kotiolutta ja pyyhitty
parrat, alkoi isä Mathias kysellä tarkemmin Turun uutisia ja varsinkin
mitä Mikael maisterille kuului. Henrik vanhus kertoi kaiken juurta
jaksaen, kertoi kuninkaan lähetistäkin ja miten hän oli teinejä
vaatinut, ja ylisteli Mikael maisterin miehekästä vastarintaa.
Isä Mathias kuunteli sitä äänetönnä päätään nyökytellen. Mutta sitten
otti hän pöydältä Agricolan "Rucouskirian", avasi sen ja virkkoi:
— Niin, niin, sinne kuninkaan kaupunkiin meiltä viedään hengenvoimat
ja aineelliset varat. Monta kertaa olen täällä itsekseni mietiskellyt
näitä Mikael maisterin sattuvia sanoja, jotka tässä ovat luettavana:
Muinen suotiin papinraha,
vaikka meno oli paha,
viettelys ja valhe julki,
joka taivaan kiinni sulki.
Oppi meillä nyt on hyvä,
kallis niinkuin nisunjyvä;
Herran sanaa, sielun ruokaa
monet köyhät henget huokaa;
vaan ken antaa rikkautensa,
ryysyt saa hän palkaksensa,
hyvyyttä ei saa hän muuta,
pilkkaa vain ja pahaa suuta.
Isä Mathias istui kotvan mietteissään tähystellen kirjanlehteen. Sitten
virkkoi hän ikäänkuin itsekseen:
— Ei ole ihme, jos väliin suuttuu suunnankin mies ja katkeroituu
uurastaessaan. Ja kehen tämä katkeruus etupäässä kohdistuu, siihen
viittaavat varoittavat sanat niille, jotka
tihunnit ja uhrit ryäväät.
yksin ropoja tuhat lyövät.
Hän pani pois kirjan, loi siihen vielä katseen pöydälle ja nyökäytti
hyväksyvästi päätänsä. Sitten virkkoi hän vilkastuneena:
— Merkillinen työtarmo sillä miehellä vain on, ihmeellisesti kestää hän
uranuurtavassa työssään kaikkien vaikeuksien ja taloudellisen ahdingon
keskellä!
— Ai, muisti Henrik vanhus, hänhän pyysi sanomaan terveisiä, että
kenties uuden testamentin mukana saatte vielä messu- ja käsikirjatkin!
— Niinkö! ilostui isä Mathias. Vai aikoo hän nekin painattaa! No,
sittenhän ne vasta voivat levitä jokaisen papin käteen. Ja hän ne kyllä
pystyy painattamaan, vaikkei olisi rahaa riksiäkään.
Hän otti ohutluisiin käsiinsä pöydältä paksun, noin korttelin korkuisen
ja vähän kapeamman kirjan, joka oli sidottu lujiin nahkakansiin. Kirjan
alkupuoli oli painettu, mutta loppuun oli sidottu puolentoista sataa
käsinkirjoitettua lehteä. Painetut lehdet päästi hän peukalonsa alitse
selautumaan etukantta vasten, mutta pidätti kiinni heti ensimäisestä
käsinkirjoitetusta lehdestä.
— Tässä ne kyllä ovat jo suomeksi, messut ja muut ristikunnan
menot. Tässä alussa ne ovat painettuina ruotsiksi, mestari Olavin
käsilaskosta. Sidotin loppuun puhdasta paperia ja aioin niihin
kirjoittaa nuotit näihin ruotsalaisiin messuihin ja virsiin. Mutta
sitten tulin tuumineeksi, etteiköhän niitä voisi laittaa suomeksi.
Aloin suomentaa ja sommitella pitkinä iltoina ja milloin suinkin aikaa
sain, ja siinä ne nyt ovat osapuilleen kaikki. Ovat niitä siitä jotkut
muutkin sielunpaimenet jäljennelleet, tai ovat saaneet konseptejani,
kirjoitettuaan ne ensin tähän puhtaaksi.
Henrik vanhus nousi ja tähysteli ihailevin silmin soreasti piirrettyjä,
hieman aaltoilevia rivejä ja kuvitettuja alkukirjaimia. Hänen
ihailustaan innostui isä Mathias kehaisemaan:
— On niitä siitä jäljennöksinä viety itse kuninkaan kaupunkiinkin!
— Kuninkaalleko? kysäisi Henrik ihmeissään.
— Ei sentään. Martti herra niitä kopioi, Tukholman suomalaisen
seurakunnan pappi.
— Kyllä tunnen, raumalainenhan hän on.
— Tosiaan. Käsikirjan hän sai minulta. Messun olivat hänelle Mikael
maisterin teinit kopioineet.
— Mutta eikö hän osaa itsekin, kielimies ja hyvä suomalainen?
— Kyllä hän osaisi. Mutta häntä näkyvät enemmän vetävän puoleensa
maalliset lait.
— Ja jättää taivaan evankeliumin toisille, hymähti Henrik vanhus.
Isä Mathias selaili ja silitteli ohutluisella kädellään kirjansa
lehtiä, melkein lapsellisesti iloiten siitä, että oli hiljaisessa
luostarikammiossaan hänkin puolestaan viljellyt pientä sarkaansa
suomenkielisen kirjallisuuden vainiolla. Ja kunnioittaen katseli Henrik
vanhus hänen kirjaansa ja hintelän kuivahkoa isä Mathiasta itseään.
Palatessaan sillan yli kotiin kuuli Henrik vanhus, miten vanha
kylänlapsi helähytteli kadunkulmissa kelloaan ja kutsui kylänmiehiä
huomiseksi koolle raatihuoneelle.
Yönseutuna levisi huhu kaupunkia uhkaavasta vaarasta joka taloon.
Eikä silloin tarvittu kaupunginlain säätämää kolmen markan uhkasakkoa
peloittelemaan porvareita kyläkokoukseen. Kaikki jättivät hetkiseksi
arkisen aherruksensa, kauppapuotinsa ja käsityönsä, syystyönsä pellolla
ja syysapajansa merellä, ja saapuivat miehissä raatihuoneelle.
Oli siinä jyrkeää miestä hämärässä raatihuoneessa, johon pääsi valoa
ainoastaan parista pienestä ikkunasta. Molemmat pormestarit ja kuusi
raatimiestä istuutuivat pitkän pöydän ääreen, ja siihen vetäytyi Jöns
älynmittarikin. Talokkaat porvarit törkkivät yli lattian penkeille
pitkin seinämiä. Aremmat huonemiehet jäivät ovensuuhun ja takan
ympärille seisoskelemaan, ainoastaan muutamat heistä puikkelehtivat
penkeille äveriäämpäin porvarien väliin. Päsämäen Heikki tuli suupieli
mahtavasti riipallaan ja törkki suoraan peräpenkille; hänen viereensä
junttasi kohta Jussoilan Juntti, kädet polviin asti riippumassa,
ja jälestä piipitti Sukan Simo. Onnellisia olivat he ökyrikkaan
läheisyydessä, vaikka tämä tuskin oli heitä näkevinäänkään.
Henrik pormestari avasi kokouksen. Kun hän kertoi, että turkulaisilla
oli aikomus muitta mutkitta muutattaa raumalaiset Auran suulle
paloraunioita uudestaan rakentamaan, kuuntelivat sitä kummaa toiset
porvarit nauraen, toiset ihmetyksestä suu selällään. Henrikin täytyi
erityisellä painolla teroittaa, että asiaa koskevat paperit oli jo
lähetetty kuninkaihin, ennenkun he osasivat ottaa sitä vakavalta
kannalta.
Jussoilan Juntti, saatuaan siten asian oikein päänsä rakoon, kuiskasi
ilosta välähtävin silmin Sukan Simolle, ettei muuttaminen taitaisi
ollakaan hullumpaa. Suuressa kaupungissa saattoivat ansiot olla
paremmat — eikähän hänellä ollut kiinteimistöä, josta eroaminen olisi
käynyt sääliksi, eikä paljon muutakaan muutettavaa. Mutta Sukan
Simo oli varovampi, ei virkkanut mitään, vilkui vain Juntin editse
Päsä-Heikkiin, odottaen mitä tällä oli sanottavaa.
Ja Päsä-Heikki saikin sanoiksi. Pönäkästi istuen ja suupieltään murtaen
päläytti hän:
— Jos muuttavat, niin kukahan turunkissoista silloin maksaa taloni
tuossa torin toisella puolella!
— Ja minun Naulamäeltä! piipitti Sukan Simo.
Kokous purskahti nauramaan. Niin hyvin he tunsivat Simon luhistuvan
hökkelin, joka oli kaupungista siksi erillään, ettei sitä ollut suuri
tulipalokaan vienyt kymmenisen vuotta sitten.
Päsä-Heikki vilkaisi suupieli riipuksissa säestäjäänsä, joka tietysti
tarkoitti parastaan. Ja luoden ylävän katseen porvareihin, joista
useimmilla oli ainoastaan kaupungin tiluksia viljeltävinään, lisäsi hän:
— Päivä siihen monesti kaivon kiertää, ennenkun jätän maatalonikaan
Päsämäellä. Tehkööt siis muut mitä tahansa, minä en lähde!
— Enkä minä! piipitti Simo toisten iloksi.
Päsä-Heikki loi häneen uuden halveksivan katseen, ikäänkuin sanoen:
"hyvä on, ettet karkaa velkaasi maksamatta", ja päätti:
— Muuten on mielestäni turkulaisille annettava, että jyrisee...
— Nyrkkiä! säesti Juntti.
— Että oppivat heittelemään suopunkejaan kaulaamme!
— Hirteen heidät! säesti Juntti, sillä hän piti näin kovasta puheesta.
Enimmät porvareista näyttivät käyvän tyytymättömiksi tähän
reuhaamiseen. Joku virkahti:
—Suunsoittajatkohan nuo ovat lujimmat toden tullessa...
— Hyvät kylänmiehet! puuttui Henrik uudestaan puheeseen. Ei tässä taida
suukopu paljon auttaa, enemmän meidän kuin turkulaistenkaan. He ovat
kääntyneet kuninkaihin, ja ainoastaan kuningas voi sellaisia määräyksiä
antaa. Mitä arvelette? Eikö meidän olisi käytävä puhumassa puolestamme,
ettemme halua muuttaa —?
— Ja niistä kahdestasadasta unkarinkultaisesta! virkkoi Simo Sonkki.
— Ja ainakin muistuttamassa kuningasta meille antamastaan
oikeuskirjasta, jos hän sen olisi ehtinyt unhottaa. Asia on
toistaiseksi sillä kannalla, etten tiedä, mitä muutakaan voisimme tehdä
puolestamme.
— Oikein! kuului vakavia ääniä. Ja kuninkaan antamaa oikeuskirjaa
näyttivät kaikki voitonriemuisesti ajattelevan.
Päätökseksi tuli, että oli parin miehen lähdettävä kuninkaihin tekemään
tyhjäksi turkulaisten tuumia. Joukkohuudolla jätti kokous sen tehtävän
molemmille pormestareille, ja kukin riensi toimiinsa.
Henrik Pakilalle ei matka kuninkaan kaupunkiin ollut ollenkaan mieliin.
Hänen haahtensa oli vielä ennen Kainuunmeren perukoiden jäätymistä
tehtävä matka Keminsuulle eikä hänellä nyt ollut laivuriakaan sinne
lähettää. Mutta kun kylän yhteinen asia vaati, sai haahti jäädä
seisomaan suolalastineen, ja Simo langon kanssa oli yhteisellä
aluksella lähdettävä Tukholmaan.
Onneksi oli hänellä varastoaitassaan pihansa perällä melkoinen röykkiö
puuastioita, kuppeja, lautasia, haarikoita, punkkia, sankoja, leilejä
ja voivakkasia, joita pitkin syksyä oli vaihdettu vakkasuomalaisilta
suoloilla ja muilla saksantavaroilla. Ne vietiin haahteen, vietiinpä
puolenkymmentä pakkaa säkyläisiltä ostettua mainiota sarkaakin ja
kokonainen vankkurikuorma liinakankaita, joita virkut ympäristöläiset
olivat pitkinä puhteina ehtineet kutoa jo viime kesän kasvusta.
Samana iltana oli haahti jo lähtövalmiina. Aamulla päivän hämärtäessä
talutettiin Sonkkilasta sinne vielä neljä pulskaa ratsua, jotka
Simo aikoi myydä kuninkaan huoveille. Ja niin nostettiin purjeet ja
lähdettiin.
Onneksi ei Simo Sonkin laivuri ollut teillä tietymättömillä, vaan
ohjaamassa yhteistä laivaa. Tuulikin oli tällä haavaa luoteinen,
vaikka se Rauman merellä enimmäkseen huhtoi lounaisilta ilmoilta, ja
tasaisella laitaisella oli langoksilla hyvää aikaa moniin tarinoihin
merimatkoista menneinä aikoina.
— Niin näitä meriä nykyjään purjehtii, kuin soutaisi sunnuntaina
kirkkoon, tuumi Henrik. Toista se oli ollut isän aikoina, toista oli
vielä minunkin nuorina päivinäni. Usein kohtasi silloin merisissejä,
juutteja ja voiolaisia, jotka ryöstivät haahdet ja tavarat ja
hukuttivat väen kuin koirat. Eivät sentään raumalaiset olleet leikillä
nujerrettavat. Monin haahdin laskettiin tavallisesti yksissä, että
pystyttiin paremmin pitämään puoliaan. Niin oli kerrankin isä ollut
viiden muun haahden kera matkalla Rääveliin. Merellä sissit kävivät
kimppuun ja pääsivät voitolle. Suurimpaan alukseen olivat tyhjentäneet
toisista saksantavarat ja röyhkeästi käskeneet tyhjillä mennä kotoa
uutta tavaraa noutamaan. Sydämystyneet olivat silloin meikäläiset
ja käyneet uudestaan otteluun, ja pois ottivat suurimman aluksensa
kaikkine tavaroinen.
— Ne kai olivat vitaliveljeksiä? kysyi Simo.
— Niin olivat. Mutta tuskin oli heidät saatu monien riikkien mahdein
kesytetyiksi, kun itse lyypekkiläiset alottivat samat elkeet. Saksat
olivat näet meillä päässeet niin isännöimään, että omat porvarit
olivat melkein vain renkejä heidän rinnallaan. Kyösti kuningas alkoi
heitä ahdistella omille mailleen, ja silloinkos he heittäytyivät
ryöstelemään. Monet kerrat oltiin heistä helisemässä Ahvenan merellä ja
saaristossa, mutta niin kireää tuskin lie ollut ottelua kuunaan kuin
kerran purjehtiessani kuninkaan kaupunkiin viitisentoista vuotta sitten.
— Ihme tosiaan oli, että Topi Kovapään kanssa kahteen mieheen siten
nujersitte koko sissijoukon! Miten se oikein kävi?
— Kovapään se oikeastaan oli ansio, virkkoi Henrik. Sissit olivat
saaneet jo haahtemme valtaansa ja hukuttaneet elävältä kaikki muut
miehemme. Minulla ja Topilla varmaankin tahtoivat saada hyvät lunnaat
ja meidät veivät oman koijinsa kannelle, köyttivät kädet seläntaa ja
kiinni mastoon. Kylmässä syysviimassa sentään heittivät purjekankaan
palasen peitteeksemme. Topi oli hädän varalta keveltänyt viikatteen
kärjen ja kätkenyt sen mekkonsa liepeeseen. Siinä viruessamme irroitti
hän sen selän taakse köytetyillä käsillään ja kihnasi minun köyteni
poikki; minun oli sitten helpompi leikellä hänen köytensä. Makasimme
yhä odottaen. Tuli sitten rosvojen ruokailuaika, ja he menivät kannen
alle pehtelemään saaliitaan. Kolme miestä vain jättivät vahtiin, ja
nekin huolettomina kulauttelivat taskumateistaan. Silloin yhtäkkiä
hypähdimme pystyyn. Minulla oli vielä viikatteen kärki kädessäni.
Topi keksi suuren rautanaulan, jonka hän sieppasi. Niin asestettuina
ryntäsimme vartiain kimppuun. Äänettömään päähän nujersimme kukin
miehemme; minä iskin viikatteen kären toisen ohimoon, Topi ajoi
hartiavoimin rautanaulansa toisen pääkalloon. Eikä kolmaskaan ehtinyt
pitkin piiskutella, ennenkun heitimme hänet elävältä mereen. Kannen
alta ei kuulunut muuta kuin juopuneiden melua, ja me vieritimme
kansiluukulle kaiken mitä raskainta oli mailla. Ennen pitkää alkoi
alhaalta kuulua jyskytystä ja rähinää. Mutta turhaan he siellä
raivosivat. Portaille mahtui vain vaivoin kaksi miestä, eikä kansi
noussut kahden voimin. Me olimme herroina vihollisen laivalla ja
omamme oli sen jälessä hinattavana. Lasketimme kuninkaan kaupunkiin.
Rosvot, kaikkiaan neljäkolmatta miestä hirtettiin, ja antoi kuningas
meille yhtä ja toista palkinnoksi vihollislaivasta. Eivät ne antimet
vastanneet niitä lohiakaan, jotka rosvot minulta söivät, mutta olihan
se vähäkin sentään kuninkaan kädestä...
Paripäiväisen matkan jälkeen saavuttuaan kuninkaan kaupunkiin lähtivät
he pyytämään Martti herraa tulkikseen kuninkaan luo. Martti herra, joka
hänkin aikoinaan oli Turun koulusta vaadittu kirjuripojaksi kuninkaan
tilikamariin, mutta sitte päässyt papiksi Tukholman suomalaiseen
seurakuntaan, oli raumalaisten vakinainen tulkki milloin he kuninkaissa
kävivät.
Ilomielin otti hän vastaan kotikaupungin porvarit vaatimattomassa
poikamiehen asunnossaan. Hän oli kernas lähtemään heti mukaan ja
alkoi pukeutua mustaan pappispukuunsa. Laittaessaan leveää, valkoista
sepelikaulusta kaulaansa tuumi hän:
Kylläpä tuota onkin täällä saanut tottua tulkin virkaan. Tänne on
asettunut melko lailla suomalaista rahvasta, ja milloin he joutuvat
viranomaisten kanssa tekemisiin, niin minut aina tulkikseen kutsuvat,
niin raati kuin vouditkin. Aivan olen siten joutunut yhtä paljon
lainlukijaksi kuin evankeliumin julistajaksi.
— Monta kertaa tuomarit ja voudit tarvitsevat tulkin siellä
supisuomalaisilla kotiseuduillakin.
— Niin, tosiaan! Meillehän sinne pistetään tuomareita, joiden
kielentaitamattomuuden tähden on pakko hoidattaa virkansa
lainlukijoilla. Ja suomalaistenkin tuomarien on usein vaikea langettaa
tuomiota suomalaisten asioissa, kun lait ovat ruotsinkieliset. Aivan
sattuman varaan jää, miten he milloinkin sattuvat kansanmiehelle lakia
tulkitsemaan ja hänen asioihinsa sovelluttamaan.
— Isä Mathiashan kertoi teidän kääntävän lakeja suomeksi, virkkoi
Henrik.
— Niin, täällä milloin kuninkaan, milloin voutien ja raadin tulkkina
ollessani olen kiintynyt asiaa ajattelemaan, ja mitäs muuta kuin
rupesin puhdetöinäni suomentelemaan.
Hän meni nurkassa olevalle arkulle ja kaivoi sieltä paksuhkon
paperipinkan.
— Tässä minulla on jo Kristoffer kuninkaan maanlaki valmiina, virkkoi
hän, ja leveähkö, jäntevä leuka nytkähti tyytyväisestä itsetunnosta.
— Maunu liehakon kaupunginlakia en ole vielä ehtinyt saada valmiiksi,
lisäsi hän.
— Luepas siitä, miltä se kuuluu!
Martti herra selaili suomennostaan.
— Mistä paikasta lukisinkaan? Kenties naimisen kaari on hauskinta. Kas
tässä: Nytt on mies waimon kihlannu ja tahto aviokesko raketa, nijn
pitä hänen naittaiamiehelle sanoman ennen 6 wijckoa sen päivän, iona
hän tachto häitä pitä. Ano ylkä morsiatans, nijn pitä naittaiamiehen
hänen morsiamens hänelle andaman, ja kätehen sovittaman näillä
sanoilla: "Minä naitan minun tyttären sinulle, cunniahan ja emännäksi
ja puolelle sängyä, lukuille ja auaimille ja iocaitzelle colmannelle
penningille, quin te saanett oletta taicka saatte maanpälisestä, ja
caikelle sille oikeudelle, quin Ylimaan laki pitäpi, ionga se pyhä
Eiricki andoi, Isän nimen ja poian ja pyhän hengen." Meidhän lais ei
naiteta mies vaimon auiomaalle, ei huoneille, eikä kalawedhen tokeille,
ia ei mös vaimo miehen, mutta maanpäliselle.
Ylen juhlallisesti ja toimessaan, vähääkään vetämättä suutaan
muhoon, kuuntelivat Rauman molemmat pormestarit lain sanoja
selvällä suomenkielellä, lain, jonka he olivat tottuneet pitämään
eroittamattomasti ruotsinkieleen kiinni kasvaneena. Tuntui se vähän
oudoltakin äkistään, tuntui melkein kuin laki olisi raahattu alas
ylevästä korkeudestaan. Mutta hyvältä tuntui sittenkin jossakin sydämen
sopukassa sitä kuunnellessa.
— Niin sitä kuuntelee kuin papin saarnaa kirkossa, puki Simo Sonkki
mielihyvänsä sanoiksi.
Mutta Henrik vanhus oli samalla tarkastellut lukijaa omissa
mietteissään. Se oli ennen kuninkaan kirjuripoikana ollessaan melkein
kärsinyt nälkää, mutta ei ollut mies siitä nuutunut. Miehekästä,
nuorteaa voimaa ja tarmoa uhkuivat lujalihaksiset kasvot, ja samaa
puhuivat vahvat hartiat ja käsivarretkin. Ja miten lie Henrik vanhus
tullut siinä ajatelleeksi, että nuori pappi oli tainnut juuri naimisen
kaarta erityisellä mieltymyksellä tutkistella.
— Niinhän ne naimisasiat ovat lain mukaan, tuumi hän mietteissään.
— Niinpä niin. Ja laissa sanotaan, että "paras kalu eli tauara quin
miehen taloin tarpeis on, se on henen laillisesti naitu emändäns".
— Naivathan ne nykyään papitkin, mutta poikamiehenä olet sinä säilynyt,
puuttui vanhus lähemmin asiaan.
— Ja niin on aikomus säilyäkin, ylvästeli Martti herra.
— Jokohan vain! Jollei jo ole mielitietty katsottukin.
— Eikös mitä. Ja jos kerran katsoisin, niin sieltä kotipuolelta tulisin
suomalaisen tytön noutamaan.
Siitä kierähti keskustelu kotipuoleen, isä Mathiakseen ja Mikael
maisteriin ja jälleen suomenkielen viljelykseen. Martti herra kertoi
nähneensä jo korjausarkkeja parhaallaan painettavasta Uudesta
Testamentistakin ja puhui innolla rakkaan kotikielen edistyksestä.
— Monia meillä on kauniita ajanmerkkejä, jotka valoisampaa
tulevaisuutta tietävät. Ajatelkaas, että kuninkaan pojatkin opettelevat
suomea! Martinus Teittus heillä oli ensin opettajanaan, mutta tuoni vei
hänet nuorena pari vuotta sitten. Nyt olen minä heitä silloin tällöin
ohjaillut, varsinkin Juhani prinssiä. Ja sehän tietää aikaa, jolloin
suomalaisetkin voivat ilman tulkkia tulla kuninkaansa puheille.
Iloisin toivein kuuntelivat sitä Rauman porvarit.
Mutta nyt oli Martti herra valmis, ja he lähtivät kuninkaan linnaan.
Kuninkaan henkipalvelija meni ilmoittamaan heidät herralleen.
Kustaa Vaasa oli työhuoneessaan kahden Yrjö Normannin kanssa, joka
tähän aikaan oli hänen uskotuin neuvonantajansa.
Kiihkein askelin käveli vanha kuningas edestakaisin. Hän oli juuri
saanut lähettilään koristelemattoman viestin, ettei Mikael Agricola
ollut Turun koulusta vieläkään lähettänyt ainoatakaan teiniä hänen
palvelukseensa. Katkerin haukkuma- ja kirosanoin, jollaisista mestari
Olavi oli häntä Suurkirkon saarnastuolistakin nuhdellut, purki äreä
ukko kiukkuaan.
Silloin astui henkipalvelija sisään ja ilmoitti raumalaiset
puheillepyrkijät.
— Joutavat odottaa! käski kuningas.
Palvelijan mentyä pysähtyi hän yhtäkkiä Yrjö herran eteen. Siinä
seisoi hän rotevana ja vanhuudessaankin niin sorjana, ettei saattanut
kuvitella puvunkuosia, joka ei olisi häntä pukenut. Pituudeltaan oli
hän yli kolmen kyynärän, ja Yrjö herran täytyi keikistää päätänsä
nähdäkseen hänen teräviin silmiinsä, jotka paloivat suuttumuksesta
takaviiston vaasalaisotsan alla. Pieni, pyöreä pää keikahteli hiljaa,
suoran nenän pienet sieraimet värähtelivät, ja tutisi myös pitkä
hallahtava parta, jota ilman hänen leukaansa ei saattanut ajatellakaan.
Suuttumus oli niin tulinen, että se hukutti hehkuunsa vanhuuden
hermosairaan ärtyisyyden ja rajattoman ahneuden ilmeen, ja kasvoissa
saattoi nähdä heijastuksen samoista ylevistä ja lujista piirteistä,
jotka nuorempina päivinä olivat kuvastuneet jaloa kansanvapauden ja
henkisen edistyksen intoa. Ja silloin häntä katsellessaan saattoi
ajatella vain miestä, joka oli vapauttanut kansansa valtiollisesta
sorrosta ja mädän kirkon henkisestä orjuutuksesta ja melkein unhottaa
miehen, joka maansa rappeutunutta valtiotaloutta kohennellessaan oli
tottunut puristamaan rahaa mistä suinkin sai heltiämään, niin että
aineellinen ahneus oli tullut hänen toiseksi luonnokseen, mammona
miltei ainoaksi jumalakseen.
— Ei ainoatakaan! puuskahti hän. Kuka meistä on kuningas, minäkö
vai hän, kirottu kirjatoukka. Kaikki he tahtovat olla kuninkaita ja
minä saan olla heidän renkinsä. Mokomien maisterien oppilaat tuskin
ymmärtävät numeroista enempää kuin sika hopealusikasta, itse saan
laskea tilini, itse ahertaa yöt ja päivät heidän hyväkseen. Mutta
jos pyydän avuksi heidän teinejään, lähettävät toiset juoppoja
lurjuksia, jotka olisivat aurankurkeen ja lannanajoon omiaan — mutta
hän ei lähetä ainoatakaan tenavaa. No, liian suuri kunnia olisikin
se hänen syöttöporsailleen! Mutta hän, se niskuri, hän saa nähdä,
ketä on pistänyt. Teinit tuodaan vaikka raudoissa, ja hän itse saa
marssia tyrmään tai suoraan hirteen. Eikö minulla ole kylliksi huolta
opastaessani tyhmää lapsilaumaani, vieläkö moisten niskurien täytyy
asettua tielleni? Hä?
Yrjö herra loi häneen huolestuneen ja anovan katseen. Sillä Yrjö
Norman oli Mikael Agricolan hyvä ystävä. Yhdessä olivat he saapuneet
opinteiltä Wittenbergistä Tukholmaan, ja yhteiset oli heillä olleet
Lutherin ja Melanktonin suosituskirjeetkin, joiden nojalla kuningas oli
Normannin ottanut Erik poikansa opettajaksi ja lähettänyt Agricolan
Turkuun saarnavirkaan ja piispankoulun rehtoriksi manallemenneen
raumalaisen Tuomas Keijoin sijaan. Kovasti suretti sentähden Yrjö
herraa kuninkaansa kiukunpuuska, joka nyt tavallista rajumpana
kohdistui Mikael maisteriin.
— Uskon varmasti, rohkeni hän tyynnytellä, ettei Mikael maisteri ole
tarkoittanut nousta teidän armonne tahtoa vastaan.
-— Ei tarkoittanut! Eikö hän, ja kaikki muut, ole niin tehnyt? He
puskevat kuningastaan kuin äkäiset pässit paimentaan.
— Mikael maisteri on monet kerrat kirjeissään valitellut miten vaikeat
olot heillä siellä on. Suomalaisella kirkolla on kova puute henkisistä
voimista, eikä hän edes tahdo saada painatetuksi raamatunkäännöstään,
että papit siitä saisivat apua.
— Suomalaisella! huudahti kuningas. Onko itämaa sitten eri valtakunta
ja hän sen kuningas! Onhan meillä ruotsalainen raamattu, lukekoot sitä!
Jos he suomenkielineen näin alkavat öykkäröidä, on pian kiellettävä
koko suomalaisten kirjojen painatus!
Hän harppaili vielä muutamaan kertaan lattian poikki, mutta pysähtyi
sitten tyynempänä.
— No, voidaanhan vielä kerran koettaa, virkkoi hän. Jollei sieltä
teinejä sittenkään saada, saa hän väistyä rehtorinvirastaan. Saksasta
on äskettäin saapunut nuori lahjakas maisteri Paulus Juusten, hän saa
viran. Jäykät niskat täytyy taivuttaa. Sillä mitä hallituksesta tulee,
jos niin vain ilman mitään saa asettua kuninkaan selvää tahtoa vastaan.
Majesteetillisen tahtonsa näin ilmaistuaan viittasi hän oveen ja kysyi:
— Keitä he olivatkaan?
— Rauman molemmat pormestarit ja Martti herra, teidän majesteettinne.
— Tulkoot.
Yrjö herra avasi oven ja viittasi etuhuoneessa odotteleville.
Edeltä tuli Martti herra mustissaan ja valkoisessa sepelikauluksessaan
ja jälestä raumalaiset porvarismekoissaan.
Henrik Pakilan tunsi tarkkamuistinen Kyösti kuningas heti ja tapansa
mukaan heitti hänelle tuttavallisen tunnusnimen:
— Kas, sinäkö, neljänkolmatta voittaja! No, mitäs Raumalle kuuluu?
— Kituroiden kuluvat päivät köyhässä kylässämme.
— Köyhässäkö? Kirkkonne alttarillahan kuuluu vielä olevan liian äveriäs
antependium. Saisitte sen lähettää pojilleni housuiksi, lisäsi hän ja
katsoi isällisesti myhäillen leikkotukkiin porvareihin.
— Kyllä, jos teidän armonne...
— Toitteko muuten minulle mitään? kysäisi kuningas suorasukaisesti.
— Tällä kertaa me vain tulimme... alotti Henrik vanhus, mutta katkaisi
kesken, ja neuvottomina katselivat molemmat porvarit toisiaan.
— Olisitte edes tuoneet tynnyrin mainiota suomalaista oluttanne, sanoi
kuningas. Mutta kukapa minua muistaa, vanhaa, sairasta miestä, joka
olen kuluttanut voimani loppuun teidän hyväksenne.
Tästä johtui lähetystö suorimmittain asiaan.
— Me olemme jo ennen tuoneet tonteistamme teidän majesteetillenne
kaksisataa unkarinkultaista, änkytti Henrik vanhus. Asia on näet se,
että meiltä tahdotaan nyt ottaa kotipohjamme ja viedä meidät mieroon.
— Kuka tahtoo?
— Nepä turkulaiset!
— Ah, kyllä tiedän! No, mitä te siitä asiasta arvelette?
— Tulimme kaikkien kylämiesten puolesta ilmoittamaan, ettemme tahdo
muuta kuin että saisimme rauhassa asua kodeissamme ja taloissamme.
Varsinkin jos saisimme takaisin vanhan oikeutemme purjehtia Lyypekkiin
ja muihin Saksan kaupunkeihin, tuli Henrik vanhus lisänneeksi.
Siihen kuningas iski kiinni.
— Mitä te siellä teette, pässinpäät! Ette tunne edes omaakaan
rahaamme, saati vierasta, ettekä osaa kunnolla laskea yhteen. Niinkuin
lammaslauma menisitte sinne kerittäväksi, omaksi ja koko valtakunnan
vahingoksi. Mikä kumma teitä sinne oikein vetääkään?
— Teemme paremmat kaupat, kun saamme tavarat sieltä suoraan, emmekä
välikäsien kautta, toimitti Henrik.
— Eihän lyypekkiläisilläkään ole itsellään mitään, muualta tuotuja
tavaroita kaupittelevat ja korottavat hintoja. Eikö teillä ole niin
suuria laivoja, että uskaltaisitte purjehtia suoraan Hollantiin,
Englantiin, Ranskaan ja Portugaliin?
— Onhan meillä tämän Simo Sonkin kanssa yhteinen laiva. Mutta oudot
ovat meille ne maat.
— Siinäpä se on, pässinpäitä olette. No, kenties voisitte purjehtia
Danzigiin ja muihin Yläsaksan kaupunkeihin. Ei vain Lyypekkiin.
Maanpetokseksi kaupankäynti siellä tästedes luetaan.
— Eikä meidän sitten tarvitse muuttaa Turkuun? kysäisi Simo Sonkki
malttamattomasti.
— Olemme jo käskeneet palvelijamme Tommes Jooninpojan tehdä
turkulaisille tiettäväksi, etten suostu heidän tuumaansa. Turku ei
sovellu linnoitettavaksi, eikä asemansakaan puolesta kelpaa merikaupan
keskukseksi idässä. Saatte siis toistaiseksi pysyä paikoillanne.
Raumalaiset kiittelivät, vaikka tuo "toistaiseksi" herättikin heissä
epämääräisiä tunteita.
— Me olemme, jatkoi kuningas, jo kauan huolella ajatelleet, mitä hallaa
siitä koituu maalle ja valtakunnalle, että Räävelistä on muodostunut
venäläiskaupan keskusta. Sinne purjehtivat hollantilaiset, saksat ja
muut venäläisiä kohtaamaan, ja sinne purjehtivat meidän itämaastamme ei
ainoastaan kauppakaupunkien miehet, vaan rannikon talonpojatkin. Sinne
mennä tuijottavat he kuin päättömät hanhet muukalaisten kynittäviksi.
Eikö olisi paljon edullisempaa teille itsellenne ja koko maalle, jos
purjehtisitte kaupoillenne vaikka Viipuriin tai suoraan Laatokalle?
— Taitaisi olla? tuumivat porvarit.
— Mutta vielä tärkeämpää olisi, että hollantilaisten koko
venäläiskauppa saataisiin meille vihamielisestä Räävelistä suunnatuksi
Suomen puolelle. Siihen tarkoitukseen ei Turku asemansa puolesta
sovi, eikäpä Viipurikaan. Eikö olisi mainio asia, jos tuolle pitkälle
rannikolle Turun ja Viipurin välillä perustettaisiin hyväsatamainen
kaupunki, juuri Räävelin vastapäätä, ja hollantilaiset ja venäläisetkin
saataisiin siirtymään sinne meidän puolellemme keskenään kauppoja
tekemään? Silloin teillä olisi Saksa kotonanne.
— Hyvähän se olisi, tuumivat porvarit.
— No niin, ymmärrätte siis vähän, sanoi kuningas taputtaen Henrikiä
olalle. — Lupaan, etten jätä sitä asiaa sikseen. Olen jo palvelijaini
ja uskottujen miesteni käskenyt etsiä sopivaa paikkaa, ja myöhemmin
saatte siitä kuulla. Jos muuttamaan tulette, pääsette Turkua parempaan
markkinapaikkaan.
— Armollinen kuningas! Emme me halua muuttaa mihinkään kotikylästämme.
Ja mehän olemme maksaneet tonteistamme kaksisataa unkarinkultaista ja
saaneet niihin omistusoikeuden ikuisiksi ajoiksi.
— Kyllä muistan. Mutta vapautittehan vain itsenne vuotuisista
tonttiveroista kertamaksulla. Jos pääsette paremmille laitumille, on
teidän typerää takertua kuin takkiaiset kiinni turpeeseenne. Sitä
miettikää ja menkää Herran haltuun.
Neuvottomina ja entistään sekavammin tuntein pyörittelivät molemmat
pormestarit myssyjään. Tähän asti oli ollut kysymys muutosta maan
vanhimpaan ja suurimpaan kaupunkiin, nyt uhattiin heidät kenties
muuttaa johonkin meren rantakareille tai kylmään metsään.
Mutta kuningas oli heille kääntänyt selkänsä eikä auttanut muu kuin
lähteminen. Ja kiireimmiten suorittuaan Tukholmassa kauppansa lähtivät
he kotimatkalle.
Henrik Pakilan mieli oli niin järkytetty, että hänen teki mieli
riuhtoa laivaa purjeista vinhempaan vauhtiin. Mutta kun se olisi ollut
hulluntyötä mielevälle miehelle, tyytyi hän purkamaan mielenkuohuaan
ylen kapinallisiin mietteihin. Hän tuli katkeruudekseen muistaneeksi,
miten he raumalaiset olivat lähettäneet väkeä kuninkaan puolesta
taalalaisten "takkikapinaa" kukistamaan, ja kunnon Topi Kovapää oli
sille tielleen jäänytkin. Kenties heillä oli ollut totiset syynsä,
kenties vielä raumalaistenkin oli pakko kulkea samoja teitä...
Mutta Topi Kovapäästä pyörähtivät ukon ajatukset hänen poikaansa
Pietariin. Pitipäs senkin jäädä sinne Turkuun huipottelemaan, ettei
häntä voinut lähettää suolalastin kera Keminsuulle, itse lähtiessään
tänne turhille retkille!
Missähän poika mahtoi maleksia? Lieköhän vieläkään kotona?