Hanhisluotoa lähestyi haahti. Henrik vanhus seisoi peräsimessä ja
lasketti perälaitaisella kohden tuttuja rantoja. Syvissä mieterypyissä
oli vanhuksen otsa. Koko mutkaisen matkan kestäessä olivat hänen
ajatuksensa edeltäpäin rientäneet kotikylään. Kireästi oli hän
tuuminut, miten oli noustava kotipohjia puolustamaan.
Mutta nyt, kun tutut, muistorikkaat kotirannat tulivat näkyviin, heräsi
mielessä niin surunsävyinen, kaihokajasteinen hellyys. Monta kertaa
ennenkin olivat sydämen hellimmät kielet helähtäneet, kun nämä rannat
olivat alkaneet silmiin siintää ja kun hän salmensuuhun laskettuaan
oli nähnyt rantaäyräällä tutun talokihermän ja kirkkojen kimmeltävät
ristit. Mutta toiselta tuntui nyt kotiutuminen, mieli värähti kaihosta
niinkuin ennen merille uretessa ja ulkosaarien häipyessä taivaan
sinirantaan. Vielä sitäkin syvempi oli sydämen kaihonsointi, syvempi
ja hellempi, mutta myös kipeämpi ja katkerampi. Tuntui, kuin vasta nyt
olisivat kotirannat oikein rakkaiksi käyneet, kun niitä vaara uhkasi.
Vasta nyt oikein tunsi, miten sydän oli tänne kiinni kasvanut.
Ja kun hän näitä rakkaita rantoja lähestyi, silloin syysillan unelias
päivätär, ikäänkuin hänen kaihojaan hellitellen, puki niemet ja saaret
kultaiseen rusopunaan. Tuossa oikealla näytti Urmluoto ja Hanhinen
aivan kuin kaihonkyyneliä vetistelevän ja palavin poskin suvisuloutensa
katoavaisuutta itkevän. Ja Hanhisen päitse päästyä aukeni pitkänä ja
monipoukamaisena Unajanlahti. Se kietoutui siellä illanvarjoihin,
ikäänkuin ikivanhoja muistojaan kateellisena kaihtien.
Siellä kertoivat vanhat näillä tienoin ensiksi ihmissydänten sykkineen.
Kaukaa sisämaasta virtailivat sinne siihen aikaan vedet läpi
suvantojen, ja suuret ja rikkaat olivat kylät virtojen ja suvantojen
varsilla. Unajan rannalle kertoi taru kohouneen suuren kauppakylänkin,
jo kaukaisissa pakanuuden taruhämärissä, ennen Ulvilaa ja Teljää,
kenties itse Turkuakin. Miksi se sitten liekin muutettu nykyiselle
paikalleen. Liekö Rauman rannalle kohonnut Ristinluostari puoleensa
vetänyt, vai liekö jo ennemmin paikka sopivammaksi nähty. Mutta isä
Mathias tiesi kertoa, että vielä Erik Pommerilaisen verokirjoissa
kaupungilla oli uudella paikallaanko ollut "Unio" nimenään. Pyhällä
kunnioituksella oli Henrik vanhus nuorina päivinään katsellut
vanhan Unajan raunioita, jotka nyt uinailivat unhon unta kukkivain
nurmikumpujen peitossa.
Reksaarella, joka oli loitommalla pohjoisessa aivan avoimen ulapan
hengessä, kerrottiin muinoin olleen suuren markkinapaikan. Sotiteillä
ei sinne ollut helppo päästä mantereita, mutta kaupankävijät hämäläiset
aina pääsivät haapioillaan, ja saaren ulkopäähän oli voiolaisten
hyvä laskettaa haahtineen syvään satamaan. Yksin idän arapialaistenkin
kerrottiin sinne ikimuinoin tuoneen hopeitaan Venäjän jokia ja aroja
myöten. Ainakin kävivät siellä toisaalta varjaagit ja venäläiset,
toisaalta viikingit ja saksat kauppoja suomalaisten ja hämäläisten
kanssa. Vielä sittenkin, kun Rauman kaupunki oli sijoittunut nykyiselle
paikalleen, oli Reksaarella vuosittain vietetty suuria markkinoita.
Vähän tännempänä oli pieni Ristkari, jolle täällä oli ensi kerran
pyhä risti pystytetty. Harmaaveljet, jotka olivat tänne lännestä
urenneet, olivat siellä ensiksi nousseet maihin. Arkoja olivat näet
aluksi olleet, eivät mantereelle tohtineet. Mutta kun olivat saaneet
selville, että pyhän Henrikin kylvö oli jo metsien kansan pyhän ristin
tunnustajiksi taivuttanut, olivat uskaltautuneet toiselle pienelle
karille aivan Reksaaren viereen, johon laittoivat erakkomajansa
ja pyhittivät sen pyhälle Kertulle. Kertunkari oli sillä siitä
pitäen nimenäänkin. Mutta ennen pitkää he siirtyivät siitä itse
markkinapaikalle, Reksaaren länsikärkeen, josta niemeke sai ikipäiviksi
Ristinperän nimekseen. Lopulta urkenivat he mantereelle Raumaveden
suulle ja rakensivat siihen Pyhänristin luostarin.
Mutta saariston ulkoäärellä oli pieni Sotikari. Ei se tasapäiden
taistelujen, kunniakkaiden urotekojen muistoksi nimeään kantanut.
Vasta kymmenisen vuotta sitten oli se saanut nimensä siitä, että
Turusta tullut sotapursi oli sen mallossa odotellut, milloin lähettäisi
täytensä sotaväkeä ajamaan Ristinkodin avuttomia harmaaveljiä
mierontielle. Ja itsenään pyhän Henrikin jäännösten muuttamispäivänä,
kun munkkien juhlakulkue kansajoukkojen saattamana aikoi palata
luostarikotiinsa, seisoi portilla vastassa rivi keihäsmiehiä, joka
sulki portin heiltä ainaiseksi.
Monia muistorikkaita taruja tiesivät nämä armaat, satasaariset rannat
kertoa. Ja kun haahti lasketti Avainkimpun ja Tarvonsaaren väliseen
salmensuuhun, silloin alkoivat illan ruusuruskossa häämöttää silmiin
kultaisen kotikylän tutut turvekatot, raatihuoneen torni ja molempien
kirkkojen välkkyvät ristit. Hellä, hellä sävel helähti silloin
rinnassa, mutta pohjalla soi surusävel, joka vihlaisi niin kipeästi.
Niin tuntui tämä ikirakas ranta kasvaneen kiinni hänen sydämeensä, että
jos hänet tahdottiin siitä irti temmata, saivat hänet silloin tänne
haudata.
Ranta tuossa Sonkin, Toivaisen, Käkelän ja Teukin talojen alla oli
ollut heidän lapsuutensa armahin kisatanhua. Siinä he olivat aallot
sorsina uineet, siinä rantahietikolla ilakoiden leikkiä lyöneet. Siitä
oli hän nuorukaisena Sonkin Martan monet kerrat purteensa maanitellut,
ja purjeretkillä ja pyhäisissä kisoissa olivat he lemmenpaulansa
punoneet ja vihdoin ikiliittonsa solmineet. Tuossa tutussa Sonkkilan
talossa oli vietetty Martan päänpeittäjäiset, ja ihana oli hän ollut
valkohunnuissaan ja kullankimmeltävä ruunu päässään. Hyvä oli Martta
ollut hänelle emäntä, mieluista oli ollut palata meriltä hänen lietensä
ääreen, mutta toimekkaissa käsissä oli kotitalous, viipyipä matkoilla
kuinka kauan tahansa. Eikä Martta ainoastaan kotilieden vaalijaksi
pystynyt; hänen itsensä matkatessa suuren maailman markkinoilla
lankonsa Simo Sonkin kanssa heidän yhteisellä laivallaan, saattoi
Martta tällä heidän pienemmällä haahdellaan laskettaa Kainuunmeren
perukoille ja tehdä kaupat kunnolliset heidän pirkkalaisen
kauppatuttunsa kanssa.
Herkäksi heltyi vanhuksen mieli katsellessa kotikylää, jonka kattoja ja
kirkonristejä kultasivat tuhannet muistot kilvan iltaruskon keralla.
Tuskin ehti peränpitäjä huomatakaan, kun oli Karinlahti lasketettu ja
jouduttiin Käkelän nurkalle. Siitä niemen ympäri käännyttyä alkoi yhä
hiljetä vauhti kaidalla virralla, jossa purjeet rupesivat illantyynessä
elämään. Mutta hiljaista ravunkulkua sentään mentiin eteenpäin,
ja kohta tuli vanha luostari näkyviin. Ei näkynyt enää vanhoja
harmaaveljiä ongella suurella Hiidenkivellä muurin varressa, eivätkä
he muurien sisälläkään veisanneet messujaan. Isä Mathias vain asui
perheineen jylhissä luostarikammioissa, ja luostarin kirkko, ikivanha
ristinpyhättö, jonka kuorin holvikaaria kaunistivat piispa Arvi Kurjen
maalauttamat herranpyhien kuvat, se oli muutettu kuninkaan veroaitaksi.
Mahtoivat pyhimysten otsat vetäytyä synkkiin ryppyihin sitä menoa
nähdessä...
He raumalaiset olivat itsekin olleet tässä mullistuksessa osallisena.
Suuren tulipalon tuhoaman kaupungin asujamet olivat anoneet
kuninkaalta, että kirkkopappikin saisi asua munkkien kodissa, kun
seurakunta ei jaksanut rakentaa uutta pappilaa palaneen tilalle.
Siitä sai kuningas aiheen munkkien karkoittamiseen, kun kynnet siihen
syyhyivät. Mutta oliko nyt koko kylänväki samoin ajettava mieroon
kotisijoiltaan?
Tyrmein mielin tätä kysymystä miettien lähestyi Henrik vanhus
haahtineen kotilaituria. Silloin yhtäkkiä pisti jotakin merkillistä
hänen silmiinsä.
Siihen haahdenkannelle näkyi jo kotilaituri lehdettömäin tervaleppäin
oksien alitse. Sitä tähystellessään näki hän jotakin vilkkuvan
silmiinsä oksien välitse ylempää rantarinteeltä.
Ihmisolennolta, naishahmolta se näytti. Mutta ei kulkenut maassa,
ylhäällä ilmassa leijaili ja häilyi, hoippui ja harhaili sinne tänne
ja oksien varjossa lähestyi laituria, jota kohden hän lasketti. Aivan
pöyristyneenä jäi vanhus siihen tuijottamaan.
Se tuli oksien varjosta näkyviin, ja silloin alkoi se hänestä näyttää
hänen nuoremmalta tyttäreltään. Totta tosiaan! Hilappa se oli,
pitkillä puujaloilla toikkaroi laituria kohden. Sillä tytöllä olivat
aina kujeensa kuin pahalla pojalla, mutta outoa sittenkin oli hänen
liihoittelemisensa yläilmoissa. Horjuvaa sen toikkaroiminen oli,
rinteessä oli kaatumaisillaan, niin että täytyi hypätä maahan. Mutta
kiveltä neuvottelihe se uudestaan jalanjatkoilleen. Ja kun haahti
lähestyi laituria, tulla tuijotti se seipäillään laiturin reunalle kuin
päätön kana. Ja mitäs muuta, huippaapas toinen seipäistäsi haahteen,
vaikkei se vielä ollut laiturissa kiinnikään! Henrik vanhus huusi
vihaisen varoituksen tyttärelleen. Mutta samassa tyttö kompastui.
Ja katosi. Puujalka oli sattunut haahden laitaan, ja tyttö putosi
päistikkaa virtaan laiturin ja haahden väliin.
— Käy keksiin! huusi ukko pojalleen.
Nuori Henrik sieppasi keksin ja työnsi sillä laiturista, ettei
haahdenlaita päässyt rutistamaan tyttöä laituria vasten. Isä itse
sieppasi hamppuköyden ja heitti sen pään tyttärelleen. Mutta siitä
tyttönen viisi välitti. Se oli jo uinut pois laiturin ja haahden
välistä ja ryömi pian maalle laiturin kupeelle.
Maalle marssi kuin uitettu koira, tuli laiturille ja älysi siihen
jääneen toisen puujaloistaan. Ikäänkuin kostaakseen sieppasi hän sen
ja singotti virtaan toisen jälkeen. Ja kun Marketta astui haahdesta
laiturille kääröineen, pyrhälsi Hilappa kääröihin käsiksi, niin että
tasainen Marketta melkein häiriytyi tasaisuudestaan koettaessaan
säilyttää kuivina kotituomisiaan.
Isä jäi poikansa kera käärimään purjeita, ja Marketta lähti kääröineen
nousemaan rantarinnettä ylöspäin. Hilappa lyöttäytyi hänen rinnalleen
ja alkoi toimittaa:
— Marakatti kulta! (Hän sanoi aina Marketta siskoaan marakatiksi,
vaikka muut leikkipuheessa sanoivat tätä Pakilan tasaiseksi.) Aatteles,
kuinka minua pistätti, kun en päässyt mukaan Turkuun. Läksin heti kotoa
pois enkä aikonut kuunaan tulla takaisin. Mutta kadunristeykseen näin
sillan yli, miten pojat luostarikentällä toikkaroivat taivasjaloilla.
Juoksin sinne ja ajattelin, että pitää oppia se konsti ollessanne
poissa ja sitten teitä hämmästyttää. Sonni-Toron Junun vain sysäsin
kumoon ja sieppasin hänen jalkansa. Marisi se ensin, mutta kun lupasin
markkinatuomisia palattuasi, antoi hän jo mielellään ja opettikin
vielä. Päivät päästään olen sillaikaa toikkaroinut. Mutta mustelmia
siinä sai — katsos! (Hän kuori mekkonsa hihat kääreelle ja näytteli
käsivarsiaan, jotka tosiaan olivat aivan mustankirjavat.) Ja katsos
polviani ja sääriäni! Yötkin olin unissani toikkaroivinani vain
taivasjaloilla ja tuuskahtelevinani tanhuaan. Mutta hyvä siitä tuli,
myötämäessä vain tahtoo vetää nenälleen. Ja jollen olisi tuohon
haahdenlaitaan kompastunut... Mutta nyt sinun, Marakatti kulta, täytyy
pian antaa tuomisesi, että saan viedä Toron Junulle.
— Maltahan nyt, kunnes päästään kotiin!
Pian he sinne pääsivätkin. Nousivat vain rinnettä ylös Luostarikadun
päähän ja kääntyivät ensi kulmasta Kuninkaan kadulle oikeaan. Pakila
oli siinä heti toisella virranrantatontilla. Portista pihaan ja
portaista porstuaan.
— Siunaa ja varjele! kuului tuvasta vastaan, kun Hilappa marssi
sisään vettä purskuvissa ruojutkengissään. — Jesmaar, sitä viikaria!
lisäsi äiti vielä tytölleen poikamaisen arvonimen nähdessään miten
mekonhelmasta tippui lattialle vetisiä pisteviivoja merkiksi mistä
tyttö oli kulkenut.
Hilappa kieppui Marketan kääröjen ympärillä uteliaisuudesta sirrottavin
silmin. Äiti riensi takan ääreen panemaan pataa tulelle, ja sieltä hän
kysäisi:
— Missä sinä taas olet rypenyt?
— Virrassa vaan, vastasi Hilappa ohi mennen. Ja samaan hengenvetoon
lisäsi hän Marketan suurinta kääröä kierrellen: — Mitä siinä on?
— Muutahan siinä kuivaa yllesi, naurahti äiti takan äärestä.
Ja laitettuaan padan haahlaan istahti äiti muori jakkaralle takan
ääreen katselemaan tyttäriään. Marketta riisui pois siniharmaan
sarkaviittansa, hiljaa ja tyynesti, ja seisoi siinä litteähkönä
raitaisessa mekkohameessaan. Tasaisesti alkoi hän availla kääröjään
ja tuijotteli työhönsä suurilla tummansinisillä silmillään, ikäänkuin
näkisi kääröissään jotakin ylen tähdellistä. Hilappa puolestaan alkoi
reippaasti riisuutua märistä vaatteistaan. Mutta ei hän näkynyt
niitä lainkaan ajattelevan, viiruili vain uteliain silmin Marketan
kääröihin. Pian oli hän ilkosen alasti, ja lempeä hymy suupielessään
loi äiti katseen hänen hoikkaan, mutta rivakkaan vartaloonsa. Toisten
tyttöjen varressa alkoi jo tuossa iässä näkyä naisellista pyöreyttä,
mutta Hilapassa huomasi siitä tuskin merkkiäkään. Suora ja solakka
hänellä oli varsi kuin pojalla, ja kasvotkin, vaikka kyllä somat,
olivat oikeastaan poikaviikarin kasvot, naisellista niissä tuskin
havaitsi muuta kuin silloin tällöin uteliaisuuden ilmeen. Kehen hänestä
liekin tullut sellainen tuulihattu? Ei suinkaan äitiinsä, vaikka
hänkin oli nuorena ollut heilahtelevampi kuin tasainen Marketta. Isä
oli kyllä ollut reima nuorena ja miehevä mies ikänsä kaiken, mutta
ei hän koskaan liikoja huipotellut. Eivät olleet, eivät, nämä tytöt
tulleet vanhempiinsa, toinen käpy oli pudonnut puusta lounaiseen, josta
melkein aina tuulla huhtoi aavalta Raumanmereltä, toinen koilliseen,
jossa metsämäet tuulilta suojustivat. Jo pikkaraisena, ennen ristille
viemistä, oli tämä luonnonlaatujen eroavaisuus näyttäytynyt: vanhempi,
lihava tytön mykyrä, oli hiiskahtamatta nukkunut päivät ja yöt, ja
äiti oli hänestä sentähden tahtonut tehdä Margareta pyhimyksen kaiman;
toisen kasvoissa oli heti ollut eloa ja ilmettä ja käsiä oli tuskin
saanut kapalossa pysymään, ja hänelle oli pakanallinen Hilappa nimeksi
omiaan.
Vanhan äidin kyyryisillään istuessa, katsellessa ja mietiskellessä oli
Marketta saanut käärönsä auki, ja sieltä alkoivat paistaa saksanomenain
punaiset kylet. Silloin ei Hilappa enää pysynyt paikoillaan, hän
tölmähti luo, juostessaan vetäen jalkaansa toista sukkaa. Luo
ehdittyään tepasteli hän malttamatonna lattialla, sormet olivat
ottosillaan ja silmissä haukan katse.
Tasaisin elein ja äidillisin katsein antoi Marketta hänelle omenan.
— Anna vielä toinen!
— Tyydy saamaasi! sanoi Marketta.
— Junulle! kuiskasi Hilappa houkutellen.
— Etkä saa!
— Annan sitten tämän, sanoi Hilappa nyrpistäen suutaan. Ja hän pyyhälsi
vetämään toista sukkaa ja kurpposia jalkaansa.
Porstuasta kuuluivat isä Henrikin tutut, vakaat askeleet. Ovi aukeni, ja
ensimäisen, lempeän vakavan katseensa loi ukko Marttaan kuhmukulmainsa
alta. Jälestä astui nuori Henrik pää hieman kallellaan, isänsä
ilmeisenä kuvana. Äiti sen parhaiten eroitti, sillä hän oli nähnyt isän
samanikäisenä, juuri tuollaisena taitavana porvarin poikana, vaikka
kenties hieman karkeahkompana, karskimpana. Ja nuori Henrik kantoi
sangasta rautapataa, jollaisen Martta muori oli sanonut tarvitsevansa
entisen särkyneen sijaan, ja padassa näkyi olevan niitä näitä pieniä
kotituomisia.
Martta muori riensi laittamaan pöytään hernekeittoaan, joka hänellä
oli ollut valmiina koko päivän, niin että sitä tarvitsi vain hieman
lämmittää takkavalkealla. Mutta keskellä puuhiaan loi hän kaipaavan
katseen ympärilleen ja kysyi:
— Missäs Pietari on?
— Ka, missäs Pietari onkaan? kuului kaikuna nurkasta. Hilappa lehahti
sieltä valmiiksi pukeutuneena keskelle lattiaa ja tähysteli siitä
uteliain katsein isäänsä ja sisaruksiaan.
— Turkuun jäi, virkkoi Henrik vanhus, ja hänen äänessään kuului
ikäänkuin kajahdus kotiväen kummastelusta.
— Turkuun? —
— Niin, virkkoi ukko. — Jo häntä odottelimmekin, mutta ei kuulunut.
Emme voineet viipyä kauemmin, saa tulla omin neuvoinsa, milloin tullee.
Nuori Henrik sai kertoa asian tarkemmin kotiväelle. Hän kertoi miten
siellä oli ollut kummallisia mustia ihmisiä, jollaisia ennen ei
ollut kuultu eikä nähty, ja miten he olivat menneet niitä katsomaan.
Muutamin myhäilevin sanoin ja ikäänkuin yli olkansa mainitsi hän,
miten mustalaisakka oli heille povannut ja tyttö tanssinut outoa,
hurjaa tanssiaan. Ja veljen kertoessa katsoivat Marketan suuret silmät
tyynellä lempeydellä häneen, eivätkä millään tavoin hätäilleet. Vasta
silloin vetäytyi hänen yliluomensa hieman alemmas, kun veli lopetti
hymähtäen:
— Tyttökö hänet lie houkutellut sinne jäämään.
— Ei hän ollut tytön luona, kun kävin etsimässä, huomautti vanha Henrik.
— Kunhan eivät vain olisi tehneet hänelle mitään pahaa, mieron
kulkijamet, arveli Martta muori.
— Aikapahan näyttänee, sanoi vanha Henrik.
Sitten seurasi kotvan äänettömyys, jolloin kukin mietti tästä
kummallisesta asiasta omia mietteitään. Marketan suuret silmät
tuijottivat alistuvan häveliäästi takannurkkaan, mutta Hilappa katseli
uteliaisuudesta revähtävin silmin ja elähtelevin kasvoin heitä kutakin
vuoronperään. Hänestä oli jotakin ihmeellistä siinä, että Pietari oli
jäänyt mustalaistytön luo. Minkähäntähden se sinne jäi? Häntä halutti
hirveästi saada se tietoonsa, mutta toisten kasvoista ei hän saanut
muuta selkoa kuin että siinä piili jotakin.
— Käykäähän nyt ruualle, katkaisi Martta muori äänettömyyden.
Ja he kävivät.
Mutta Hilappa pujahti pihalle omena kädessään.
Hän sivuutti muutaman kadunkulmauksen ja tuli pitkälle ja kapealle
turulle, joka oli keskellä kaupunkia. Vanhojen oli Hilappa kuullut
tarinoivan, että turu oli alkujaan ulottunut aivan rantaan, niin
että sen alapäässä törröttävä kaakinpuu oli näkynyt mereltä tuleviin
laivoihin kauas Karinlahdelle. Mutta sitten, jo ennen vene vanhaan,
oli vesijättö levinnyt, niin että turun alapäähän mahtuivat Haukan ja
Sonkin talot. Lähellä kaakinpuuta oli turun eteläreunalla uusi puinen
raatihuone, joka oli vasta äskettäin valmistunut kymmenisen vuotta
sitten palaneen sijaan. Turun pohjoisreunalla, melkein raatihuoneen
vastapäätä oli Sonnila, jossa Sonni-Toro piti kapakkaa. Hilappa saapui
sinne kohta koilliskulmasta turulle poikettuaan.
Toron tuvassa lemahti paloviinalle. Hilapan silmään pisti ensiksi
kolme pienen lasiakkunan ääressä istuvaa miestä, joilla jokaisella
oli tinapikari nenänsä alla ja vieressä puinen oluthaarikka. Yksi
heistä oli Päsämäen Heikki, joka kävi kauppaa kaupunkitalossaan turun
varrella melkein Sonnilan vieressä, vaikka olikin rikkaan Päsämäen
isäntä Euran pitäjästä. Hän oli kuulu suuresta saituudestaan, eikä hän
hennonut mennä Sonnilaankaan tuikulle eikä olusille, jollei joku toinen
tarjonnut. Tänään saituria kestitsi Sukan Simo, jolla oli talopahanen
Naulamäen rinteellä kaupungin luodekulmalla; hänen sanottiin olevan
veloissa Päsämäen Heikille, ja luotonantajan silmää täytyi usein
voidella. Mielinkielin Sukan Simo oli yleensä kaikkienkin kanssa, ja
Hilapasta tuntui, että mies käveli sukkasillaan, vaikka olikin aina
nähnyt kurpposet hänen jalassaan. Kolmannen toveruksen, hurjapään
Jussoilan Juntin, olivat toiset varmaankin tavanneet täällä, sillä
hän istui usein Sonnilan kapakassa, milloin ei ollut vieraita aluksia
ohjailemassa läpi saariston epävarmojen kulkuväylien tai ruununmiesten
apurina hurjaa uskallusta kysyvissä tehtävissä. Se oli kaunis kolmikko,
joista yksi oli tunnustettu mahtimieheksi suurten rikkauksiensa ja
toinen rajun nyrkkinsä tähden, mutta Sukan Simo piipitti mielinkielin
molemmille ja oli molempien kynittävänä niin kauan kun oli ainoaakaan
aurtuaa taskussa.
Itse Sonni-Toro oli juuri täyttänyt haarikat hänen kustannuksellaan ja
istui loitommalla ikkunasta poikansa pää sylisään. Hän kampasi poikansa
päätä ja paineli väliin kampaa umpimähkään peukalonsa kynnellä, kun
hämärässä ei voinut eroittaa mitään. Toro ei vielä ollut vanha,
vasta seitsemänkolmatta paikkeilla, vaikka hänen poikansakin oli jo
alottanut toisen kymmenensä. Tumma hänen tukkansa oli ja tuuhea,
soikulaisten kasvojen hieman ulkonevilla poskipäillä oli vielä verevä
puna, ja Hilappa oli monet kerrat kummikseen katsellut hänen silmiensä
kosteaa kajoa. Ja niin katsellessaan oli hän itsekseen ihmetellyt,
minkähäntähden ikäihmiset näyttivät niin salamyhkäisiltä jutellessaan
keskenään, että ruununmiehet ja lainlukijat menivät matkoillaan hyvin
mielellään yöksi Olavi Sonni vainajan nuoren lesken taloon.
Hilappa kaarsi juomaveikkojen pöytää niin loitoitse kuin pääsi. Hän
meni Toron luo ja nykäisi Junua kyynäspäästä.
— Tässä on nyt!
Ja hän antoi ainoan omenansa.
Silloin Junu riisti pois päänsä äitinsä sylistä ja alkoi purra omenaa.
— Kas Eevaa, kun houkuttelee omenalla! leikitteli Päsämäen Heikki
vetäen suupieltään mahtavaan hymyyn.
— En minä ole Eeva! vastasi Hilappa terhakasti.
— Mutta entisen Eevan metkut! väitti Heikki.
Sekös Hilappaa pisti. Sillä hän tiesi kyllä, ketä Eevaa tarkoitettiin.
Hän kävi parhaallaan isä Mathiaan koulua, joka papinvirkansa ohella
oli samalla kaupungin varakkaimpain porvarien lasten koulumestari.
Agricolan "Abckirian" lisäksi oli hän oppilailleen kertonut hengellisiä
tarinoitakin, ja häneltä oli Hilappa kuullut myös kielletyn puun
hedelmästä. Ja Hilappa oli Päsä-Heikille hyvin vihainen, sillä eihän
hänen omenansa ollut kielletyn puun hedelmä, hän vain maksoi velkansa.
Onneksi muisti hän samassa puujalat, jotka omenalla oli maksettava, ja
Heikin ilkeästä virnailusta päästäkseen kuiskasi hän Junulle:
— Ne putosivat virtaan.
— Mitkä? kysyi toinen.
— Nepä taivasjalat.
— Lähdetään urkkimaan ne pois.
Mitäs muuta kuin lähdettiin. Tölmistettiin turulle ja Luostarikatua
suoraan Pakilan laituriin.
Virta oli jo vienyt ne mukanaan. Saatiin juosta pitkän matkaa virran
vartta alaspäin niitä tähystellen. Siellä alempana oli jyrkältä
rantaäyräältä kaatunut suuri tervaleppä syvään virtaan. Se köngötti
koholla vesirajasta, mutta oksat olivat vedessä, ja siihen tervalepän
latvusta vasten oli toinen Hilapan taivasjaloista ajautunut.
Hilappa sen huomasi ensin ja yritti siekailematta lähteä lepänrunkoa
myöten sitä noutamaan.
— Anna minä menen, huusi Junu.
Hilappa oli tänään hieman juhlallisella tuulella. Hänestä olisi tosin
ollut mieluisempaa mennä itse uhkarohkeaan tehtävään, mutta koska Junu
oli kerran saanut hänen omenansa, tuntui hänestä mukavimmalta, että
poika sai noutaa taivasjalankin. Ja niin alkoi se ryömiä lepänrunkoa
myöten, ja Hilappa katseli rannalta.
Jännittyneenä, niinkuin olisi itse ollut uhkaretkellä, katseli hän
pojan varovaa hiivintää lepänrunkoa myöten. Nyt oli se kohdalla, nyt
alkoi kurkotella sauvaa käsiinsä. Mutta lepänrunko oli liian korkealla
vedestä, täytyi laittautua polvilleen, pitkälleen aivan. Hilappa aivan
hätkähteli ja vapisi katsellessaan, miten poika laskeutui pitkäkseen ja
sitten hivuttautui riipuksiin lepänoksista pidellen. Nyt se yletti...
nyt ... nyt... juuri ja juuri oli saamaisillaan kiinni.
— Oh! pääsi Hilapalta hädän huudahdus. Sillä kuiva lepänoksa katkesi
ja poika putosi päistikkaa virtaan. Mutta hädänhuudahdukseen liittyi
heti yhtä vaistomainen naurahdus. Niin hullunkuriselta näytti pojan
pulikoiminen vedessä. Vaan heti kohta jähmettyi hän kauhusta, jähmettyi
kauhusta hymynvivahdus vieläkin huulillaan. Sillä poika, joka kyllä
muuten olisi osannut uida maihin, säkeytyi oksiin ja jäi niiden väliin
päälaelleen pulikoimaan, niin että hänestä näkyivät vaan sätkyttelevät
sääret.
... Se hukkuu! Saa vettä henkeensä ja hukkuu, välähti Hilapan mielessä.
Ei hänen tarvinnut ajatella enempää. Hätä, tulinen hätä siivitti hänen
jalkansa. Hän ei edes tiennyt, miten oli ykskaks päässyt lepänrunkoa
myöten Junun luo. Mutta silloin oli jo poika irtautunut oksista, ja
virta vei häntä mukanaan. Niinkuin kaamean harmaan sumun läpi näki
Hilappa milloin käden, milloin jalan, milloin vain vaatteen liepeen
veden pinnalla.
Ei Hilappa tiennyt nytkään, miten joutui veteen ja alkoi uida. Mutta
siinä, jossa hän oli nähnyt viimeisen vilahduksen Junusta, ei enää
näkynyt mitään. Pojan vaatteet olivat ehtineet vettyä, ja hän oli
vajonnut. Ja Hilappa tunsi itsekin, ettei hän enää kauan pysyisi veden
päällä.
Äärimäisin ponnistuksin pääsi hän sentään maihin ja juoksi parkuen
kotiin. Hätäkello pantiin heti soimaan raatihuoneella, ja Hilapan
opastamana riensi väkeä naaraamaan monin venein. Hilappa itse tuskin
tiesikään märistä vaatteistaan. Hän juoksi hätiköiden virran vartta ja
pysähtyi vähänväliä pelkkänä palavana silmänä tuijottamaan naaraajain
työhön. Milloin hän käänsi pois katseensa virralta ja juoksi alemmas,
alemmas virran mukana, oli hän ilmi elävänä näkevinään milloin käden,
milloin jalan, milloin vaatteen liepeen vilahtavan vedestä. Mutta kun
hän kääntyi jälleen tuijottamaan naaraajain työhön, tuntui hänestä
aivan ihmeeltä, etteivät he löytäneet mitään. Ja kaamein, melkein
elottomin silmin tuijotti hän iltahämärässä tummana vierivään virtaan.
Vaikka työ jatkui tuntikausia turhaan ja vaikka isä moneen kertaan
huusi hänelle virralta, että hänen oli mentävä muuttamaan kuivaa
ylleen, juoksenteli hän ja seisoi ja tuijotti vain yhä rannalla, eikä
ajatellut eikä tuntenut muuta kuin että Junun täytyi, täytyi löytyä
ja tulla eläville ilmoille. Ja kun tuli niin pimeä, että naaraajat
katsoivat mahdottomaksi jatkaa enää työtään, oli häntä mahdoton sanoin
saada pois virran rannalta tuijottelemasta. Puoliväkisin vietiin hänet
kotiin.
Ihmeissään katseli äiti sinä iltana nuorinta lastaan. Poissa oli
riehakkuus, poissa pojan elkeet. Tyttö tuijotteli eteensä hiljaisempana
kuin vanhempi sisarensakin, ja silmissä oli niin palavan surullinen
kajo. Ei välittänyt ruuasta eikä mistään, ei tahtonut mennä
levollekaan, istui vain ja tuijotti kädet ristissä.