Huhhei, kuinka Pietari Kovapään rinta kohosi, kun hän pääsi haahdelta
isäntänsä silmän alta! Sitä saattoi väliin kokonaisen kesän olla kuin
laivaköysin sidottu, puuhasi ja ahersi vain toimissaan, eikä mielessä
ollut tilaa millekään muulle. Mutta sitten tuli saaneeksi sysäyksen,
rinta kuohahti ja ryöpsähti, oli kuin tuulenpuuska puhaltaisi poveen ja
temmattaisi mukaansa. Elämä oli vain menoa, minne tuuli vei ja mieli
palasti.
Nyt palasti se Marketan pariin. Mutta parastaikaa harpatessaan jälkeen
näki hän Marketan veljensä kera pysähtyvän porvoolaisen Laurens
porvarin haahdelle. Silloin valtasi hänet äkillinen neuvottomuus ja
ujous. Hän pysähtyi, ikäänkuin olisi huomannut jotakin tähdellistä
sillä haahdella, jonka kohdalla oli, ja jäi siihen seisomaan.
Salavihkaan kohotti hän siitä katseensa Markettaan, joka seisoi
hieman loitommalla veljestään ja porvoolaisesta tytöstä. Vaikka se
seisoi siellä selin, oli Pietari näkevinään suuret tummansiniset
silmät, tyynen ja iäti totisen katseen, joka tuntui aivan lävistävän
toisen ja tarttuvan kiinni sydämeen, vetävän puoleensa ja samalla
pitelevän loitolla. Tasaisena ja tanakkana hän siinä seisoi ja katsoi
keskustelevaan pariin. Ja Pietarinkin katse kiintyi Elinaan, joka
haahdenpartaalla heiskahteli heleän keveähkönä kuin pilvenhattara
aamupäivän säteissä. Kasvot elivät ja säteilivät vivahtelevin ilmein,
ja poskilihas vetäytyi veitikan uurteelle, siitä suupielen yläpuolelta.
Ruotsitar lähti mukaan, ja he alkoivat nousta Suurturulle, pari edellä
ja Marketta jälkivietteessä. Pietari näki, miten Marketta melkein
pysähtelihe, ei kääntynyt jälelleen katsomaan, vaan näytti odottelevan.
Pietari oli rientämäisillään rinnalle, mutta tuli samalla tarkanneeksi
Marketan hievahtamattoman pystyä päätä ja ylävän tasaista käyntiä.
Silloin miten lie alkanut häämöttää mielessä kaukainen lapsuuden
muisto, joka herätti ujoa arkuutta ja lannistavaa pelkoa. Se tuli
mieleen aina, kun hän aikoi Markettaa lähennellä.
He olivat olleet Pakilan saunassa, hän ja Marketta äitiensä keralla.
Oli jo riisuuduttu. Oli keskikesä, mutta äidiltä olivat jääneet vastat
taittamatta ja unhottanut lie lähettää hänetkin vastakseen. Marketalla
oli niin soma vasta, tuoksuvan tuores, oma taittamansa kesälehdosta.
Silloin juolahti ykskaks hänen mieleensä, miten Jussoilan Juntti oli
kerran kesäisissä kisoissa otellut Leilan Pirkon kanssa koettaen
ryöstää tytöltä pusua. Jännityksellä olivat toiset nuoret katselleet
ja nauraneet, kun se vihdoin onnistui. Hauskaa se oli ollut leikkiä
hänestäkin, pikku pojasta. Ja nyt äkkipäätään se leikki juolahti
mieleen, ja hän kävi käsiksi. Kävi ryöstämään vastaa Marketalta.
Marketta katsoi häneen niin kummissaan suurilla sinisilmillään.
Mutta ei se katse ehtinyt niin äkkiään hänen puuskaansa asettaa,
hän tempasi vastan, riuhtaisi niin rajusti, että alaston tyttönen
kaatui lattiapalkeille. Itku silloin pääsi Marketalta, ja äiti palasi
lauteilta ja antoi pojalleen kylmän kylvyn, ennenkun päästi lämpimään.
Mutta Marketan kummastunut, pelästynyt katse jäi ikipäiviksi Pietarin
mieleen.
Tavallaan tämä muisto oli Pietarille rakaskin, se oli ikäänkuin
yhdysside heidän välillään. Mutta samalla se oli eroittava aitakin.
Kerran meriltä tultua, kun hän oli iloitellut juomalla itsensä
humalaan, oli hän äkkiään puuskahtanut ja käynyt Markettaan syliksi.
Mutta yhtä kummissaan oli toinen silloinkin katsonut ja juhlallisesti
työntänyt käsivarren pois kaulastaan. Senkoommin ei Pietari ollut
uskaltanut lähennellä, vaikka outo lumo vetikin suurisilmään tyttöön.
Mutta eiköhän siihen arkuuteen ollut muitakin syitä? Tuli hänelle
toisinaan mieleen sekin, että ne olivat tullivapaan porvarin lapsia
nuo, niillä oli talot ja laivat, ja hän oli vain toisen laivuri,
vesilintu, jolla itsellään ei ollut pesävarpuakaan. Mutta enimmän
arastutti se, että Pakilan nuoret olivat käyneet isä Mathiaan koulua,
osasivat lukea piirrokset ja painokset; hän oli poikasena käynyt
koulunsa pitkin kujasia ja osasi lukea vain meren vaahtopäitä aaltoja.
Ne viskelivät venskaakin nuo, niin että Heikka tuli helposti toimeen
porvoolaisen ruotsittaren kanssa; hän oli meriretkillä oppinut vain
joitakin vaivaisia ruotsien ja saksojen sanoja. Mihinkäs hän pystyi
lukijain parissa, hyvä niiden oli tasaisen ylävästi astua edellä, hän
sai lupallakorvin vetelehtiä jälestä.
Mutta miksei tuon porvoolaisen tytön ympärillä sittenkään tuntunut
samallaista aitaa olevan? Sattumalta juolahti se ensin Pietarin
mieleen, mutta sitten kiintyi hän vertaillen tarkastelemaan molempia
tyttöjä. Elina kulki ja liverteli ilakoiden ruotsiaan nuoren Heikan
rinnalla, joka hänkin näytti saaneen entistä eloisampaa joustavuutta
ylävään tasaisuuteensa. Takaraivolla oli tytöllä luokanmuotoinen
hiussykerö, jollaisia Pietari oli muutama vuosi sitten nähnyt
vain herrasnaisilla Saksan kaupungissa, ja sen peitti poimutettu
sykerönverho, juuresta kietaistu punapintelillä hämähäkin vyötärölle.
Alituiseen tämä luokka oli liikkeessä niskalla, kodikkaan pehmeästi
aaltoili vihertävä puku vartalon notkeilla, solakan pyöreillä
muodoilla, ja alituisessa liikkeessä olivat kädetkin, niin että
liehahtelivat vain väljät, halkonaiset hihat.
Marketan tyyntä tasaisuutta taasen näytti ikäänkuin pitelevän pystyssä
ja tukevan siniharmaa sarkaviitta, joka melkein suorana laskeutui
hänen leveähköä vartaloaan verhoten olkapäistä polviin, niin ettei
sen alta paljoakaan näkynyt puna- ja vihreäraitaisen säkyläishameen
helmaa. Tummanruskeaa tukkaa piteli otsalta punatimppi, mutta takana
suortuvat tyynesti laskeutuivat hartioille, ja käsivarrellaan kantoi
hän valkoista verkaa siltä varalta, että pää tarvitsisi verhoa
syyssateissa. Oikeastaan nämä valtoimet, punatimpin otsalta pitelemät
hiussuortuvat olivat Pietarille tuttuuttaan rakkaat, samoin kuin
Marketta itsekin oli hänelle rakas. Mutta ihmeellistä oli, että hän
Markettaa katsoessaan tunsi sellaista arastelua. Elina ei ollut hänelle
mitenkään erikoisemmin rakas, mutta sittenkin tunsi hän pelkkää hyvää
mieltä tämän eloisuutta nähdessään.
Niin katsellen ja vertaillen kulki Pietari toisten jälestä Suurturua
ylöspäin yhä harvenevassa markkinaväen vilinässä. He olivat jo
joutuneet pitkulaisen turun yläpäähän, jossa vasemmanpuolisen
puotirivin nurkalla seisoskeli melkoinen joukko markkinaväkeä. Sen
keskeltä kuulivat he melkein lapsenäänellä huudettavan:
— Aapiskirja ostakaa, Uskonalku ostakaa, Rukouskirja ostakaa!
Edellimäisetkin poikkesivat tämän ihmisryhmän luo. Tytöt jäivät vähän
syrjempään, mutta Henrik työntäytyi joukon keskustaan. Siinä seisoi
teini, edessään kori täynnä kirjoja. Henrikin käteen sattui ensin
"Abckiria" ja "Alcu Opista uscoon", jotka olivat päällimäisinä. Ne
olivat hänelle tuttuja kukkasreunaisine nimilehtineen, sillä juuri
niistä isä Mathias oli heitä opettanut lukemaan, häntä ja Markettaa.
— Osta pois! kehoitti teini, ottaen kirjan kumpaankin käteensä. — Tästä
oppii kirjalle, tässä on sitten uskonopin alkeet.
— On nuo jo luettu, virkkoi nuori Henrik pää taiten kallellaan.
Toiset katsoivat häneen juhlallisesti, katsoipa itse kirjakauppiaskin.
Mutta heidän kasvonsa saivat arkisemman ilmeen nähtyään, ettei mies
ollut puettu papiksi eikä ritariksikaan.
— Entäs tämä? kysyi teini, kaivaen altapäin paksumman kirjan, jonka
ostajat nähtävästi olivat harvinaisempia. — Sen kun lukee, tietää yhtä
paljon kuin pappi, pahaa pappia enemmänkin, kehaisi hän.
Henrik otti sen katsellakseen. "Rucouskiria Bibliasta", luki
alkulehdellä. Sitten seurasi samalla lehdellä parikymmenrivinen Michael
Olavi Agricolan tervehdys "uskollisten, pyhäin ja jumalallisten
suomalaisten, hämäläisten, pohjalaisten ja karjalaisten papeille,
saarnamiehille ja koko yhteiselle seurakunnalle eli kansalle" ja
vanhaan hyvään tapaan alamainen ylistys "Kristuksen kihlatulle
rouvalle, kauniille morsiamelle, puhtaalle neitsyelle ja taivaalliselle
kuningattarelle." Seuraavilla sivuilla näkyi olevan lyhempiä ja
pitempiä rivejä, siis runoa, sitten hengellistä ja maallista
tasapitkissä riveissä.
Kirja alkoi kiinnittää Henrikin mieltä. Hän oli sen nähnyt ennenkin isä
Mathiaan pöydällä ja silloin jo aavistanut, että se mahtoi sisältää
syvempiä opin salaisuuksia kuin aapinen ja katkismus.
Mutta porvarispukuinen nuorimies, joka sanoi kirjoja lukeneensa ja
niin ymmärtävän näköisenä selaili kirjoista suurinta, oli tuonut
ne toisillekin ikäänkuin lähemmäs. He tuppautuivat tukulla luo ja
tarttuivat aapisiin.
— Mitä se tuo merkitsee? kysyi muuan maalainen osoittaen nimilehden
ensi kirjaimia.
— A siinä on ensin, sitten b ja c, selitti teini. Ne ovat puustaveja.
— Vai puusauvoja, tuollaiset! ihmetteli mies.
— Miten niillä lähdetään taipaleelle?
— Papilta ensin vähän kysäisee, kyllä hän opastaa uralle.
Kun mies punoi yhä neuvotonna päätään, alkoi teini selittää
tavausharjoituksista, miten lukeminen käy. Mutta ei siihen ollut
markkinaturulla aikaa, toinen mies tuli keskeyttämään.
— Minun poikani on aikonut vähän niinkuin porvariksi, tuumi hän
arastellen ja raapaisi sitten korvallistaan. — Mutta ei niistä
talonpoika oikein tiedä heidän tikapuistaan, joita myöten on
kiivettävä. Mahtaisivatkohan ne puusauvat auttaa?
— Auttavat! sanoi teini varmasti. Puusauvat auttavat porvariksi vaikka
kolmen äyrin miehen.
Ja hän sai aapisen kaupaksi.
Siinä oli vieressä seissut muuan hämäläinen suurisäntä kuunnellen
vähäväkisten uteluja.
— Se kirja taitaa viedä vaikka papiksi, virkkoi hänkin vihdoin
ylpäkästi.
— Miksei papiksi pääsisi, kun lukea osaa, oli nokkela teini valmis
selittämään.
Isäntä tarttui tanakasti aapiseen.
— Tämä se on varsinainen pappiskirja, selitti teini kaivaen pohjalta
paksuimman.
Loppujen lopuksi isäntä otti kaikki kolme ja maksoi. Olihan hyvä tehdä
pojasta pappi, kun kerran oli tilaisuus tarjolla...
Mutta tällöin Pietari Kovapään mieleen välähti riemuisa ajatus. Miksei
hänkin voinut opetella lukemaan! Saihan hän aina iltahetken ja pyhät
päästään kotosalla ollessaan, ja eiköhän isä Mathias ottaisi häntä
vähän opastaakseen, kun kauniisti pyytäisi. Hän kaivoi esiin muutaman
aurtuan kukkarostaan, jossa hänellä oli kovalla työllä ansaitsemansa ja
säästämänsä rahat, ja osti kirjan vähän kuin salavihkaan.
Huomasi Heikka sen sittenkin, ja katsoi niin salaviisaasti häneen.
Taisi tehdä pilkkaa mielessään, kun hänkin, toisen laivuri, aikoi tässä
käydä kirjamieheksi... Itse pisti ikäänkuin mahtaillen kainaloonsa
kaikista paksuimman kirjan, maksoi ja meni ruotsittarensa rinnalle.
Sitäkö liekin siristellyt silmillään, kun hän vasta alkoi aapisesta...
He lähtivät eteenpäin. Pietari pisti kirjan sarkamekkonsa poveen, ja
se herätti sydämessä niin valoisia toiveita, että hän olisi rohkeasti
voinut astua Marketan rinnallekin. Mutta ei hän mennyt, ei mennyt
tahallaankaan. Jouti jäädä niin kauas, että hänkin pystyisi kirjalle.
Salaa tavaisi, sitten yhtäkkiä hämmästyttäisi Marketan ja muut! Se
ajatus kirkasti mielen kuin päivänsäde. Kun hänkin kuuluisi niihin
harvoihin valittuihin, jotka osasivat pienistä mustasista poimia selviä
sanoja, silloin saattaisi hän suoraan kosia Markettaa, tarvitsematta
tuntea lentävänsä ylemmäs kuin siivet kantoivat.
Henrik ja Elina olivat etukynttä kulkiessaan tarttuneet toisiaan
käteen ja juttelivat yhä rakkaammin. Marketta ja Pietari tulivat
peräkanaa jälestä. Niin nousivat he turun yläpäästä Karjakatua myöten
Karjaportille, josta alkoi Uudenmaan valtatie. Ja siellä portin
ulkopuolella, Hirsipuumäen ja Mätäjärven vastapäätä, oli mustalaisten
teltta Vartiovuoren rinteellä.
Jo loitommas näkivät he teltan edessä liudan toisiaan sysiviä
lapsia ja syrjemmässä joukon nuoria poikia ja tyttöjä keräytyneenä
yhteen kihermään. Luo tultuaan näkivät he tämän kihermän keskellä
kummallisen, ryysyisen akan. Huh, miten musta oli eukko ja ryppyinen!
Ja miten räikeänkirjaviin hetaleihin puettu! Hän piteli värisevää
maantyttöä kädestä ja luki siitä hänen tulevaisuuttaan äänellä, joka
tuntui tulevan haudan syvyydestä. Ja pikimustat silmät tuijottivat
niin kaameasti kuin tähystelisivät Hornan uumeniin tai koko pitkään
iäisyyteen.
Silmät selällään ja sieraimet pörhöllään jäi Pietari häntä muiden
mukana katselemaan. Mutta teltasta kuului kohta tampuriinin helähdys
ja samalla iskevä hihkaus, kuin koiran haukahdus. Enin osa nuorista
tölmähti silloin avoimen teltan eteen. Pietari tunkeutui aivan
etumaiseksi lapsiliudan sekaan.
Teltan perällä istui nuori mustalainen, jokin outo soitin sylissään.
Mutta Pietari ei nähnyt mitään muuta kuin nuoren tytön, joka seisoi
keskellä telttaa. Tumma hän oli, mustanruskea kuin kirkastamaton
kattilan kylki. Hänellä oli lyhyt punakirja hame, solakoita sääriä
verhosivat punaiset sukat, ja jalassa oli huippukärkiset silkkikengät,
tosin hieman rikkinäiset. Rinnalla ja hartioilla oli kaikenlaisia
hiluja ja helyjä, joiden kanssa kilpaa välähtelivät tummat silmät
tummista kasvoista.
Yhtäkkiä loivat nämä silmät aivan kuin uhmaten katseen, joka
sattui suoraan Pietarin nuortean vereviin kasvoihin ja merenkiloa
säteileviin silmiin. Pietari loi hätkähtäen silmänsä maahan ja kohotti
ne vain vitkaan jälleen. Tyttö asetti uhkean ruumiinsa aivan kuin
hänen katseltavakseen, ja huulilla oli puoleksi uhmaava, puoleksi
maanitteleva hymy.
Silloin alkoi nuori mustalainen soittaa, ja vitkaisin liikkein
alotti tyttö oudon, keinuvan karkelon. Hänen ensi askeleensa toivat
hänet aivan Pietarin eteen; hän pysähtyi siihen tuokioksi ja loi
häneen uuden katseen aivan läheltä. Pietarista tuntui, kuin hänessä
läikähtäisi tulivirta, ja hänen nähdessään tytön silmät oli kuin hän
näkisi pohjattoman meren, jonka pinnalla väräji ihana, vihertävä
sädeverho. Hän tunsi, että ihmeellinen, ennentuntematon liekki oli
hänet sytyttänyt. Mutta aivan rannattomiin vei hänen huumauksensa
vaistomainen tunto, että tuo outo tyttö, jonka kanssa hän niin yhtäkkiä
oli iskenyt yhteen, oli hänkin syttynyt, että he olivat sytyttäneet
toinen toisensa.
Tyttö liiteli jälleen loitommaksi. Pietarin ympärillä töllistelivät
lapset vuoroon soittajaa, vuoroon tanssijaa, supattelivat ja
kikattelivat. Mutta Pietari näki vain tanssijattaren. Hänen kasvonsa
olivat kalvenneet, ja milloin tytön silmät jälleen sattuivat häneen,
tunsi hän suloisen väristyksen puistattavan itseään. Tuokioksi hän oli
unhottanut toverinsa tykkänään, ja kun hän vilkaisi ympärilleen, näki
hän mustalaisakan parhaallaan povaavan Marketalle ja Henrikin seisovan
Elinan rinnalla nuorisojoukon takalistolla.
Hänen katseensa kääntyi jälleen mustalaistyttöön, jonka tanssi oli
käynyt hurjemmaksi. Nuoruutta uhkuva vartalo keinui, notkui ja kieppui
salamannopein liikkein ja jalat virpoivat kuin pääsiäispalmut. Tanssi
kiihtyi kiihtymistään, kauan, kauan, ja koko ajan tuntui Pietarista
kuin tyttö tanssisi vain hänelle.
Yhtäkkiä hän pysähtyi, pää heitettynä taaksepäin ja melkein pilkallinen
loiste silmissään, ja hänen helyillä koristettu povensa kohosi silloin
kuin myrskyn puuska. Ja Pietarista tuntui, kuin se rynnistäisi hänen
rintaansa vasten.
Tyttö tuli Pietarin eteen ja helisti ojennettua tampuriiniaan. Herkän
noreasti katsoi Pietari häneen, ja silloin oli niin rajattoman raukea,
rajattoman alistuva hymy tytön huulilla. Mutta hän helisti uudestaan
tampuriiniaan, ja hätiköiden tarttui Pietari kukkaroonsa, jonka
äiti vainaja oli virkannut laivuripoikansa vyölle, niinkuin kuunaan
kauppamiehelle. Kokonaisen kirkkaan riksin hän sieltä sieppasi ja laski
tampuriinille. Tyttö loi häneen suloisen kauriin katseen, vilkaisi
sitten ylenkatseellisesti muuhun yleisöönsä, joka jo enimmäksi osaksi
oli loitonnut, ja meni pois. Voitonriemuisesti vilautti hän nuorelle
mustalaiselle tampuriinilla loistavaa hopearahaa, pani sen kirstun
kannelle ja hervahti selälleen ryysykasalle teltan nurkkaan.
Huomaamatta, että kotitielle kiirehtivä nuoriso oli hajaantunut hänen
ympäriltään, jäi Pietari siihen yhä seisomaan, ja tyttö ojenteli
uhkeita jäseniään aivan kuin hänen katseltavakseen. Mutta kohta kuuli
hän nauravan äänen, joka huusi:
— Etkö sinäkin, Pietari, tule tiedustamaan tulevaisuutesi vaiheita?
Nuori Henrik se huusi mustalaisakan luota. Ja Henrikin rinnalla
seisoi Elina, joka juuri sai kätensä mustalaisakalta, hymykuoppanen
poskellaan. Henrik näkyi antavan kätensä akalle vuorostaan. Marketta
seisoi syrjittäin Pietariin, ei ollut katsovinaan häneen, mutta katsoi
kuitenkin.
Väkinäisesti lähti Pietari oviaukolta. Hänestä tuntui kuin hänet olisi
sidottu tänne kiehtovin salasitein. Täällä tuntui olevan terheninen
lumokehä, jonka keskeltä hän ei tuntenut voivansa lähteä pois. Eikä
tahtonutkaan. Mutta halutti häntä sentään kuulla kohtalonsa. Ja
kohtalonaan ajatteli hän vain sitä, mitä hänelle oli oleva tämä tyttö,
joka yhdessä hetkessä oli hänet näin ihmeellisesti sitonut.
Hän meni Henrikin luo ja joutui kuulemaan, miten mustalaisakka
tenhoisella noidanäänellä päätti ennustuksensa hänelle:
— Kas, noin elämäsi lanka juoksee isiesi uria! Mutta sydämesi juova,
tuolta kaukaa merimatkan takaa se alkunsa saa. Tuossa elämäsi lankakin
väräjää ja näyttää katkeavan. Mutta tuolla sydämesi juovan lähellä
se alkaa uudestaan. Tyynin, selvin katsein, lujin, vaikka mukautuvin
luonnoin tulet ihmisiä johtamaan ja heidän asioitaan valvomaan. Isäsi
ohjat perit, mutta sydämesi ja kohtalosi vie sinut uusille urille.
Akka päästi hänen kätensä. Ylävästi hymähdellen, niinkuin ei olisi akan
lorujen ensinkään antanut itseensä tehota, maksoi hän akalle omasta
ja tyttöjen puolesta. Sitten meni hän Elinan luo ja kuiskutti jotakin
tälle. He lähtivät hiljanverkaan kävelemään kaupunkiin päin.
Pietari seisoi allasilmin, ikäänkuin ei näkisikään heidän menoaan,
ja ojensi kätensä akalle. Vilaukselta näki hän, että Marketta oli
jäänyt paikoilleen seisomaan. Se tuntui pistävän omituisen kipeästi
hänen mieleensä, ja hän melkein vapisi odottaessaan, minkä tuloksen
akka saisi hänen kätensä viivojen tarkastelusta. Akka näytti aivan
erityisesti kiintyvän niihin ja tarkasteli niitä kauan:
Sydämesi juova ja elämäsi lanka, tuossa ne keskenään kiemurtelevat
alussa, keveinä virvoina. Aikaisin olet lemmestä unelmoinut. Mutta
tuossa äkkiä taittuu sydämenjuova, tuossa alkaa syvänä, punervapohjana
uudestaan ja taittuu yhtäkkiä, näyttää kadoksiin katkeavan. Pääsi
viiva, ajatuksesi piirto alkaa tylppöpäänä tuolta loitompaa, luokkina
kiertää erilleen mutkaisesta elämänlangasta. Mutta tuolta alkaa
sydämesi viiva jälleen katkelmien takaa, hienona kuin päivänsäde.
Vihdoin siihen yhtyy elämänlanka ja pään viiva ja yhdessä kulkevat
ne elämän rantaan. Niin, niin, poikaseni, pettävät ovat Nuoruutesi
haaveet, varjoiksi häipyvät, moneen sinut sydämesi vie eikä pääsi
elämääsi ohjaa. Mutta lempesi raunioilla uusi säde pilkahtaa, ja onnesi
säde se on, se sinut haaksirikkojen jälkeen tyyneen satamaan johdattaa.—
Marketta oli odottanut tätä ennustusta yhtä suurella uteliaisuudella
kuin omaansa, jollei suuremmallakin. Mutta kun akka alkoi puhua
Pietarin sydämenjuovan katkeilemisista, tuli hänen suuriin silmiinsä
oudoksuva ilme, aivan kuin Pietari olisi häntä loukannut. Hänen
huulensa värähti ja hän lähti päättäväisesti astumaan veljensä ja
Elinan jälkeen, kuuntelematta sen enempää.
Kappaleen kuljettuaan hän sentään pysähtyi ja katsoi jälelleen. Akan
ennustus näkyi päättyneen ja Pietari maksoi hänelle. Mutta samassa tuli
mustalaistyttö teltasta hänen luoksensa. He seisoivat aivan lähetysten
silmä silmää vasten. Tyttö puhui jotakin, ja Pietari seisoi epäröiden,
melkein horjuen. Silloin — Marketalta oli vähällä päästä huudahdus —
silloin tyttö kietaisi paljaan käsivartensa Pietarin kaulaan ja huojuen
alkoivat he mennä telttaan päin.
Juoksujalkaa lähti hän silloin Henrikin ja Elinan jälkeen. Mutta
nämä olivat niin kiintyneet toisiinsa, etteivät huomanneet hänen
kiihtymystään, tuskin häntä itseäänkään.
— Mitähän se lorusi siitä pitkästä vesimatkasta? virkkoi Henrik pää
tuumivasti kallellaan.
— Kultasihan se sanoi sinun vesimatkan takaa löytävän!
— Minnekäs minä sen matkan tekisin?
— Voithan mennä vaikka saksojen tyttäriä kosimaan!
— En ikinä!
— Kuninkaan kultaisesta kaupungista haet nuorikon sitten?
— En sieltäkään.
— No, Kainuunmeren rahaisilta rannoilta noudat heinävirsun tai venakon.
— Mutta akkahan sanoi minun sinne jäävänkin. Lappiinko elämään lähtisin?
— Tule Porvooseen sitten!
— Saanko tulla?
— Siellä on tyttöjä tukulta, pojat menevät Viron väljille veräjille.
Nuori Henrik vilkaisi ruusuposkeen Elinaan rinnallaan, ja ilo kirkasti
hänen silmänsä. Hän vaipui miettimään ja kiintyi erityisesti siihen
pulmalliseen seikkaan, että täytyiköhän hänen tosiaankin muuttaa
Porvooseen, jos tahtoi omakseen tämän suloisimman tytön mitä oli
nähnyt ikipäivinään. Akan ennustus ei tuntunut oikein soveltuvan hänen
unelmiinsa. Hän oli aina tottunut ajattelemaan, että hänen tuleva
nuorikkonsa hyörisi raumalaisilla kotipihoilla.
Hänen mietteensä katkesivat siihen, kun Elina hilpeällä tavallaan
koetti päästä pakinaan Marketan kanssa, joka kulki niin yksin hänen
rinnallaan.
— Sinullehan se loistavia povasi! Toiseen säätyyn sanoi sinun kohoavan,
virkkoi Elina niin säteilevin silmin, että Henrik aivan ihastui niihin.
Mutta Marketta vilkui vain huolestuneena jälelleen.
— Mihinkäs Pietu jäi? kysyi Henrik silloin.
— Sinne teltalle, vastasi Marketta umpikuljuisella äänellä.
— Puuskapäätä taisi mustalaisveri vetää puoleensa! leikitteli Henrik.
Marketta hätkähti. Mutta sitten katsoi hän nuhdellen veljeensä ja sanoi
anovalla äänellä:
— Palaisit kiirehtimään. Isä taitaa odottaa.
— Tottapahan osaa yksinkin.
He kiirehtivät askeliaan. Laurens porvarin haahden kohdalla, sanoi
Elina mitä sulimmat jäähyväiset, ja nuori Henrik riensi sisarensa kera
isänsä haahdelle.
— Vihdoinkin! huusi isä vastaan. — Mihinkäs Pietari jäi?
— Kyllä kai hän pian tulee, riensi Marketta hieman epävarmalla äänellä
puolustamaan.
— Mustalaisakka jäi hänelle viimeksi loihtimaan, naurahti nuori Henrik.
— Kaikkiakin! murisi vanhus. Olisi aikoja sitten oltu valmiit lähtemään.
Marketta tähysteli suurin silmin Suurturun alapäähän. Sinne vilkaisivat
tuontuostakin myös isä ja poika puuhiensa lomaan. Harvoja siellä oli
liikkujia, enimmäkseen haahdilleen palaavia rannikkolaisia ja kestejä.
Mutta Pietaria ei näkynyt ei kuulunut.
Vihdoin vanha Henrik lähti kiivain askelin, astui pitkin Suurturua ja
Karjakatua ja saapui mustalaisten teltalle. Siellä oli vain tumma tyttö
teltan nurkassa pitkällään.
— Missä laivurini on? kysäisi vanhus häneltä.
— Sekö meriverevä, upea nuorimies? utaisi tyttö kohottaen päänsä
paljaan käsivartensa varaan.
— Se on tainnut olla.
— Kaupunkiin päin hän meni, sanoi tyttö salamyhkäisesti naureskellen.
Henrik vanhus lähti astumaan takaisin kaupunkiin. Kuinka hän
tähystelikin, näki hän vain markkinoilta palaavia maalaisia. Tuossa
vedätti salomaan mies suolakulia kaksipajuisilla purilailla, itse
astuen jälestä. Tuossa ajoi valtatien vartelainen tyttärineen
vankkureilla, jotka olivat puusta pyörineen, akseleineen, sokkineen ja
kaikkineen. Tuossa veti solkeva sälkö keveillä kääseillä aatelisherraa
rouvineen. Monta oli siinä matkalaista. Jokunen maalainen sentään vielä
liikkui Suurturun puotiluukkujen edustallakin. Pietaria ei vain näkynyt
missään.
Yrmeänä saapui vanhus haahdelleen.
Ilta alkoi jo hämärtää. Turha oli enää lähteä yönselkään kariseen
saaristoon. Paras oli paneutua levolle huomisaamuun. Tottapahan siihen
karkulainenkin palaisi.
He nukkuivat kolmisin haahden kajuutassa. Marketta ei vain tahtonut
päästä uneen. Ja kun hän vihdoin nukkui, näki hän niin kauheita
unia. Hän oli haihtuvana haamuna, keveänä kekrittärenä liitelevinään
ympärinsä. Avuttomana hän näki, miten tumma Tuonen tyttö kietoi
käsivartensa Pietarin kaulaan ja vei hänet vuoren uumeniin, Manan
majoihin.
Aamulla ennen päivänkoittoa herätti Henrik vanhus väkensä. Pietarista
ei kuulunut vieläkään mitään.
Päivän alkaessa hämärtää teki vanhus päätöksensä.
— Lähdemme, sanoi hän. Kyllä haahti kulkee ilman häntäkin. Neuvotelkoon
jälestä, miten parhaiten pääsee.
He kohottivat purjeensa ja lähtivät kohden kotirantoja.