Tuima kirkastuksen kajo tuikki vanhan Henrik Pakilan silmistä, kun hän
astui kadulle Mikael Agricolan työpajasta. Ohuehkon nenän sieraimet
laajenivat kuin sotaorhin, konsa se kuulee torventoitotuksen, ja
puristuneilla huulilla, jotka suupielistä olivat hieman alaspäin
käyristyneet, oli ylvään ihailun ilme. Pystypäin lähti hän astumaan
haahdelleen kirjakäärö kainalossaan. Mutta yhä kuvasteli hänen
mielessään pienehkö, jäntevä mies, jonka luota oli juuri lähtenyt.
... Oli se mies miehiään! Yksinkertainen koulunrehtori vain,
talonpoikaisista vanhemmista kuulema syntyjään. Mutta noustapas
sittenkin itseään kuningasta vastaan!
Oli onni, että hän sattui parahiksi maille kuullakseen kaiken.
Raumalta lähtiessä oli näet isä Mathias tuonut Mikael maisterille
vietävän kirjeen ja pyytänyt maisterilta tuomaan kirjoja. Markkinain
lähetessä loppuaan oli hän nyt mennyt niitä noutamaan. Mutta maisterin
emäntä, Birgitta rouva, oli ollut asuintuvassa vastassa ja häthätää
toimittanut, ettei maisterin puheille nyt voinut päästä, siellä kun
oli parhaallaan kuninkaan lähetti. Sen enempää ei Birgitta rouva
joutanut hänestä ukko pahasta välittämään. Riensi hätiköivällä innolla
ovenraosta kuuntelemaan miehensä keskustelua kuninkaan lähetin kanssa.
Siitä samasta ovenraosta oli hänkin, Henrik vanhus, kuullut kaiken. Oli
kuullut, että kuninkaan lähetti vaati kivenkovaan piispankoulun teinejä
kirjuripojiksi kuninkaan tilikamariin. Kuningas kuului niitä jo moneen
kertaan kirjeinkin vaatineen. Ruotsin puolen kouluista oli lähetetty
heti ensi käskyllä, mutta Turun koulusta ei kymmenelläkään. Ennen
oli kyllä saatu täältäkin, mutta ei nykyisen rehtorin aikana, vaikka
kuningas oli kuullut koulun olevan nyt entistään ehomman. Kuninkaan
kärsivällisyys oli lopussa, piti heti paikalla panna kolmisen nelisen
teiniä lähetin mukaan.
Mutta tämäkös, Mikael maisteri näet, ei ole siitä milläänkään!
Hätäisesti hätkähdellen oli Birgitta rouva kuunnellut ovenraosta, kun
maisteri selitti järkähtämättömän tyynesti, että tämä köyhä kansa
tarvitsi kaikki suomenkieltä taitavat hengenmiehet, jotka jaksettiin
kouluttaa. Ei ollut liikaa yksi koulu valmistamaan kaitsijoita
kokonaiselle kansalle. Jollei Ruotsin kouluista riittänyt kirjureita
kuninkaalle, oli parasta laittaa erityisiä kirjurikouluja.
Mitäs se pystyi heitukkaan! Uhkasi, että jollei kuninkaan käskyä
noudatettu hyvällä, oli siitä kummat seuraava. Mutta Mikael maisteri
siihen vain tyynesti: "On tuo uhka nähty kuninkaan kirjeistäkin. Mutta
parempi lie kuningas kuin paavi ennen. Lemmellä hänelle on kirkon varat
annettu, jättänee toki köyhältä kansalta edes henkiset voimat viemättä."
Kiivaasti oli lähetti lähtenyt. Silloin oli Birgitta rouva hätiköiden
ja siunuustellen rientänyt miehensä luo. Nythän muka jouduttiin
huutavaan hukkaan, kun siten kuninkaan tahtoa vastustettiin. Mikael
maisteri kuunteli vain puolella korvalla, avasi isä Mathiaan kirjeen
ja alkoi lukea. Tuskin lie loppuun ehtinyt, kun tulee siihen muuan
teinipoika ja sanoo myyneensä turulla maalaisille kaikki aapiset,
jotka oli maisterilta saanut. Maisteri pisti hänelle uuden nipun
aapisia, alkoi sitten laittaa kääröön isä Mathiaan tilaamia kirjoja, ja
työnsä touhussa heitti väliin lohdutuksen sanan hätäilevälle Birgitta
rouvalle. Käärön laitettuaan vilkaisi vielä kirjeen loppua ja pyysi
sanomaan terveisiä, että Uusi Testamentti tuskin valmistui painosta
vielä vuosikauteen. Mielenhyvikkeeksi lisäsi, että isä Mathias kenties
sitten testamentin mukana saisi käsikirjan ja messumenotkin suomeksi.
Hyvästit sanottuaan ehti Henrik vanhus vielä nähdä, kuinka maisteri
istahti kynä kädessä pöydän ääreen, jolla oli avoinna monta paksua
kirjaa rinnakkain, pari päälletystenkin.
Totta vie, sellainen miehen piti olla! Ihan kuumensi vieläkin korvia
tyyni, mutta naseva ääni, jolla oli lähetille puhunut, aivan kuin tällä
ei olisikaan kuningasta takanaan. Ihanasti hiipaisi sydäntä sellainen
puhe, mutta kuka toinen tohti tehdä samoin? Sinne kuninkaan kaupunkiin
heitä Rauman porvarejakin komennettiin kaupoille, vaikka Saksassa olisi
saanut paremmat hinnat tavaroistaan! Nuristu sitä oli ja valitettu,
mutta eipäs ollut miestä tekemään pystyä!
Mikael maisterin äänen kaiku, joka yhä soi ukon mielessä, tuntui
vaativan, että oli tehtävä tenä tässäkin suhteessa. Ja näillä mielin
saapui hän haahdelleen, joka oli rantalaiturissa Suurturun lähellä.
Tuskin oli hän laskenut jalkansa haahtensa kannelle, kun hänen
Henrik poikansa ja Marketta tyttärensä ehättivät hänen kimppuunsa.
Henrik tosin jättäytyi vähän loitommalle, ikäänkuin siten ylävän
järkevästi pysyttäytyen syrjässä itse asiastakin, vaikka mieliteko
tuikki silmistä. Marketta tuli tyynen tasaisesti aivan eteen, katsoi
maanitellen suurilla, tummansinisillä silmillään ja pyysi:
— Saammehan nyt mennä katsomaan?
— Mitä niin?
— Niitäpä mustia ihmisiä.
Niin, mustalaisia! Ne olivat tosiaankin uutta tähän aikaan.
Vanha Henrik oli markkinaväeltä kuullut niin monet kummat näistä
harhailevista ihmisistä, jotka vasta muutama päivä sitten olivat ensi
kertaa tässä maassa näyttäytyneet, että melkeinpä hän itsekin tunsi
halua lähteä omin silmin näkemään.
— Jokos olet saanut pitsisi myydyksi? kysyi hän taipuvaisena.
— Juuri sain. Linnanrouvalle itselleen vietiin, mitä oli vielä jälellä.
Ukkoa ilahutti, kun Rauman mainehikkaat pitsit olivat jälleen päässeet
niin suureen kunniaan, ja hän antoi luvan.
Poikansa ja tyttärensä tehdessä lähtöä vilkaisi hän laivuriinsa,
nuoreen Pietari Kovapäähän, joka seisoi hievahtamatta haahden
suurmastoa vasten, vaikka lähdönhalu näkyi polttavan kantapäitä.
— Menisit sinäkin, kehoitti ukko. — Älkää sentään viipykö kauan, täytyy
pian ruveta kotimatkalle laittautumaan.
Pietari puristautui ensin kokoon, ikäänkuin lähtö olisi väkinäistä.
Mutta sitten hän yhtäkkiä ammahti sisarusten jälkeen.
Vanha Henrik Pakila jäi siihen kuhmukulmainsa alta katselemaan
poistuvaa väkeään. Kas, eikös vain Heikka poikaa joenranta taaskin
vetänyt porvoolaisen Laureus Mikkelinpojan haahdelle! Oli se sinne
ennättänyt markkinain aikana jo monet kerrat pujahtaa, ja vähänväliä
oli tähystellyt sinne parin muun aluksen ohi. Sinne meni taas,
kaarsi vähän syrjäkariin, ikäänkuin olisi muuanne menevinään. Sieltä
tulla liepsahti heti Elina neito haahden partaalle, lorusi ja ilakoi
keveän sulavasti, ja hänen edessään seisoi solakka Heikka poika,
pää hieman kallellaan, kuten taitavan nuorukaisen konsanaan. Jo
lähti Elina mukaan, notkeasti liepsahti Heikan rinnalle, ja Heikka
kulki pää kallellaan kuunnellen hänen liverrystään. Heikan toisella
puolen jättäytyi tasainen Marketta vähän jälkivietteeseen, ikäänkuin
odotellen. Siinäpä sopisi, pälkähti ukon päähän, Pietu pojan ehättää
Marketan rinnalle, että hänelläkin olisi parinsa! Mutta mitäs se...
jälkivietteessä vain jörötteli, ei rohennut tytölle pariksi paneutua,
vaikka ammoin oli jo nähty silmistä, että mieli teki. Mahtoikohan
Pietarissa, ukko Kovapään pojassa, olla miestä koskaan kosimaan hänen
tytärtään! Hänen isänsä oli viitisen vuotta sitten vapaaehtoisesti
lähtenyt raumalaisten puolesta smoolantilaisten "takkisotaan", kun
kuningas vaati sinne laivureita ja muita miehiä, ja sille tielleen
jäänytkin! Mutta poika ei rohennut mennä lemmentuleenkaan... Mielellään
olisi Henrik vanhus suonut tyttärensä kunnon laivurilleen, vanhan
toverinsa pojalle. Sai se tosin väliin päähänsä niin kumman huimia
puuskia, laukesi kuin vastapainettu tuomiluokki salpanaulan katketessa.
Mutta Marketta oli kyllin tyyni ja tasainen Pietarin kimmahduksia
asettamaan. Ja paljoa mieluummin olisi ukko nähnyt heidät rinnatuksin,
kuin vakavan poikansa tuon aina hymyilevän ruotsittaren rinnalla.
Nuorten peityttyä väenvilinään Suurturun puotirivien väliin asettui
vanhus seisomaan suurmastoa vasten, samaan paikkaan, josta nuori
Pietari laivuri oli juuri lähtenyt. Leveäkärkisen nilkkakengän ja
kapeain kaatioiden verhoaman oikean jalkansa heitti hän koholle
vasemman jalan eteen ja seisoi siinä kivenkarpeilla ruskeahkoksi
värjätyssä sarkamekossaan, jonka pääntiehyt ja etuhalki oli
reunustettu syysoravan turkiksilla ja leuan alta pistetty kiinni
jouhipunonnaissilmuksella vaskinappiin. Parrattomaksi ajeltu leuka
näytti niin tyytyväiseltä pyöreydessään, ja alaspäin käyristyneet
suupielet kuvastivat tyyntä, vakiintunutta omanarvon tuntoa; ja
siihen oli syytäkin, sillä Rauman pormestarina hän oikeastaan oli
kotikylän pää. Silmät tuijottivat kuhmukulmien alta miettivinä haahden
keulavantaaseen, ja lättälakin alta valui leikkotukka korvia ja niskaa
peittämään.
Miten siinä lienevät ajatukset kiertäneetkin, niin ne palasivat jälleen
äskeiseen kohtaukseen pyhän Lauritsan talossa, jossa Mikael maisteri
asui. Syvälle olivat hänen tyynen miehekkäät sanansa sattuneet, ne
kihelmöivät yhä päässä ajatusten juoksua johdattaen. Kun niiden valossa
katseli omaa elämäänsä ja omia kauppatoimiaan, keksi silmä kuninkaan
säädöksissä, joita alinomaa sateli ristiin rastiin, yhä enemmän kieroja
kohtia, joista heille porvareille oli vain haittaa. Lieneekö niistä
kaikista sitten koitunut etua valtakunnalle, jonka yleisetua ne muka
tarkoittivat, tai itse kuninkaallekaan.
Siinä kesken mietteitään näki hän laivaansa lähestyvän vanhan,
luimukulman ukon juurikkaan, jonka silmissä oli niin salaviisas ilme,
että sitä olisi mielellään pitänyt viekkautena, jollei hän olisi
ollut vanha tuttu, itse Hannu Kyrö, Turun suurimpia porvareita. Siinä
varmaankin tuli ostaja turkiksille, jotka syksyn ensi maistimiksi oli
tuotu Kemijoen suulta lohilastin keralla.
Ei se ukko kaupanteossa hätäillyt, tervehti vain kättä pistäen ja
kysäisi:
— Kuinkas käyvät markkinat?
— Huonosti, tietty se.
— Kuinka niin?
— No, lopussahan nuo lohet jo on, nippunen näätiä ja oravia vain
jälellä. Mutta kaikki menee melkein alle omien.
— Eihän lohen hinta ole ollut korkeampi vuosikausiin! virkkoi Hannu
porvari ihmeissään.
— Ei täällä! Mutta miksi pikku kaupunkien purjehdusoikeutta rajoitetaan
Tukholmaan ja tänne Turkuun? Toista olisi laskettaa suoraan Lyypekkiin
ja muihin Saksan kaupunkeihin.
— Osansa kullekin! Tuokaa te vain tänne pohjalaisten metsälliset ja
merelliset, kyllä me täältä ne kyyditsemme suuren maailman markkinoille
ja tuomme saksantavaroita. Mitäs siitä tulisi, jos joka kylästä
Saksassa käytäisiin, kuten rannikkolaiset tahtovat, vakkasuomalaiset ja
muut. Järjestys se pitää olla kaikessa.
— Järjestystä kai on sekin, että tänään saamme laskettaa Saksaan,
huomenna se taasen kielletään.
— Jos saatte tänään, miksi sitten nurisette, nauroi Hannu porvari.
— Päivissä siinä melkein ero on. Kolmattakymmentä vuotta sitten oli
vielä tie auki, sain isäni laivalla laskea minne halutti. Mutta kerran
keväällä kiellettiin purjehdus Saksaan, vaikka jo samana vuonna
syksyllä jälleen myönnettiin lupa. Siitä pitäen se on ollut alituista
määräilyä, kieltelyä ja myöntelyä, milloin saa purjehtia mihin tahtoo,
milloin ainoastaan Tukholmaan ja Turkuun, milloin taasen ainoastaan
Tukholmaan, niin ettei väliin tiedäkään, missä on lupa käydä kaupoilla.
Moinen "järjestys" naurattaisi, jollei se tuntuisi kovin pahasti
kukkarossa.
— Kai ne määräykset suureksi osaksi riippuvat siitäkin, että kuningasta
kumartamassa käydään milloin miltäkin taholta, tuumi Hannu porvari.
— Miksi hän sitten määräilee, kun ei kerran tiedä sen parempaa! kivahti
raumalainen.
— Kuningas puolestaan kostuu siitä, kun me vuoronperään häntä
lahjustamme, nauroi turkulainen.
— Hyvähän teidän suurturkulaisten on lahjoa vaikka joka vuosi ja viedä
yhä suuremmat viemiset! Mutta meidän on vaikeampi lähteä kanssanne
kilpaa juoksemaan.
— Tuokaa sitten tavaranne mukisematta Turkuun!
— Miksei samalla tiellään muuttaa tänne tykkeinään! ärähti Henrik
vanhus.
— Tosiaan!
Hannu porvarin silmät välähtivät. Näki selvään, että toisen äreä pilkka
oli muistuttanut hänen mieleensä jotakin tärkeää. Hän kävi sangen
vakavaksi ja virkkoi luimukulmin:
— Jollette vain joudukin pian muuttamaan!
Henrik vanhus tuijotti kummissaan salaviisaasti tiirottaviin silmiin.
— Kuinka niin? kysäisi hän.
— Etkös ole kuullut taanoisesta kokouksesta?
— En. Mistä kokouksesta sitten?
— Meillä oli täällä säätypäivät, joilla kaupan vaurastuttamisestakin
keskusteltiin. Päätettiin (Hannu porvari sanoi sen ikäänkuin epäröiden
ja tunnustellen) tehdä kuninkaalle anomus, että Naantalin ja Rauman
porvarit käskettäisiin muuttamaan tänne Turkuun.
— No, vie minua, minä vikisen! Muuttaa muitta mutkitta! Ja aivanko
puhut tosissasi?
Hannu porvari katseli vain silmät sirrallaan Henrik vanhusta, joka
seisoi aivan hölmistyneenä hänen edessään.
— Ja ketä kaikkia oli sitten tuossa kokouksessa? älysi Henrik ukko
lopulta kysyä.
— Aatelisherrat olivat melkein järjestään —
— Verenimijät!
— Oli piispa kaniikkeineen —
— Parhaat kaupan taitajat!
— Olivat Turun pormestarit ja raatimiehet ja monia porvareitakin.
— Mutta eivät muutettavat!
— Mitä teistä!
— Ja se päätettiin yhdestä tuumin?
— Aivan.
Henrik, vanhuksella oli tässä palassa siksi pureskeltavaa, ettei
hän kotvaan saanut sanaakaan suustaan. Hannu porvari alkoi silloin
varovasti selittämään:
— Edullisempaa kai olisikin sekä itsellenne että maan kaupalle, jos
kaikki pikku kaupungit lyötäisiin yhteen. Turkuun muutettuanne saisitte
tekin purjehdusoikeuden Saksaan ja mihin haluatte.
Henrik vanhus ei suurin kuunnellut Turun suurporvarin selityksiä. Hän
mietti itse kuhmukulmat kireällä. Ja yhtäkkiä välähti jälleen hänen
mieleensä äskeinen kohtaus pyhän Lauritsan talossa. Ilmestyi silloin
kuin kirkastuksen kajastus hänen ahavoituneille kasvoilleen.
— Siitä ei tule mitään! virkkoi hän lujasti ja astahti pari askelta
syrjään.
— Miksei tulisi?
— Me emme tahdo muuttaa! vastasi vanhus tuijottaen turunporvarin
salaviisaihin silmiin.
— Mutta jos se on eduksi itsellennekin —
— Koti on aina kalliimpi kauneintakin kaupunkia!
— Mutta jos kuningas antaa käskyn?
— Meillä on kuninkaan oma sana suojanamme!
Sen sanoi Henrik vanhus niin lujaa luottamusta kalskahtavalla äänellä,
että luimukulma porvari jäi äänetönnä katsomaan. Viipyi kotvan,
ennenkun vanhus tarpeeksi tyyntyi selittääkseen:
— Suurista tonttiveroista päästäksemme veimme kaksi vuotta sitten
kuninkaalle kaksisataa unkarilaista kultarahaa. Ostimme niillä tontit
omiksemme. Meillä on siitä mustaa valkoisella, kuninkaan itsensä antama
oikeuskirja. Ikuisiksi ajoiksi siinä meille vakuutetaan oma maaperä
jalkojemme alle. Ummelleen kahden vuoden vanha se on, eikä suinkaan
ikuisuus parissa vuodessa päättyne!
Voitonvarmana katsoi Henrik vanhus Hannu porvariin. Eikä tämä ruvennut
hänen sanojaan vastaan väittämään, tuumihan vain:
— Saisitte kyllä täältä rakennuspaikat tonttienne sijaan. Näetkös,
miten palorauniot häämöttävät tuolta kirkoltakin päin, missä ennen
toiskeväistä paloa oli kaupungin upein osa. Harvassa on siellä vielä
uusia taloja palaneiden sijalla ja tuolla oikealla tuskin ainoatakaan.
Ainakin entinen luostaritontti olisi siellä käytettävänänne.
— Tahtoisitte siis meidät raunioitanne rakentamaan?
— Ylihypäten siitä hyötyä niittäisitte.
— Ei siitä väliä, virkkoi Henrik. Omat mannut mieluisimmat, omat
kummut kukkaisimmat, outo oudossa kylässä, vento maalla vierahalla.
Rauman rannoille olemme kiinni kasvaneet, sinne tahdomme kasvattaa
lapsemmekin juurilleen. Mustalaiset maailmaa mangutelkoot, me tahdomme
kotisijoillamme päämme kallistaa ja kotinummessa levätä.
Värähteli ukon ääni, kun hän näin puhumaan heltyi. Ja heltyi Turun
porvarinkin mieli pikkukaupungin porvarin puheesta. Seisoi kotvan
kulmat sujossa ja alkoi sitten turkiskauppoja hieroa.
Mutta Turun porvarin mentyä jäi Henrik miettimään kuhmukulmat kireällä.
Paperit olivat tietenkin kuninkaissa, ja kuka tiesi, milloin sieltä
salama leimahti. Oli ryhdyttävä toimiin ja pikaisiin!
Rauman rannoille ukon ajatukset lentivät. Valmiit oltiinkin jo
lähtemään, kun Hannu Kyrö oli turkikset ostanut. Kunpa vain nuoret
olisivat palanneet haahdelle!