Eräs nainen, jota minulla ei ole kunnia tuntea persoonallisesti, on
lähettänyt minulle myötäliitetyn käsikirjoituksen. Aioin myös lähettää
Teille sen mukana seuranneen hienon kirjeen, mutta olen kadottanut sen.
En siis voi muuta kuin kertoa sen pääasiallisen sisällyksen:
"Tuo nainen oli saanut käsikirjoituksen perintönä sen tekijältä,
joka taisteli italialaisten kirjailijoiden riveissä saaden osakseen
kunniaakin ja kuoli melkein äsken, muutamia vuosia sitten. Hän ilmaisee
käsikirjoituksessaan luulonsa mukaan salaisen osan elämästään, ja
pyytää ystävätärtään julkaisemaan kertomuksen, jos asiat sitä vaativat.
Nyt näyttää siltä, että runoilijalla olisi ollut väärä käsitys
salaisuutensa säilymisestä, sillä siinä Lombardian kaupungissa, jossa
hän asui, tunsivat jotkut sen verrattain hyvin. Asiain näin ollen ei
olisi syytä julaista sitä, mutta edellämainitun naisen mielestä olisi
väärin pitää salassa kertomusta rakkaudesta, joka hänestä on ylevää,
silloin kun maailmaa kiertää kaikenlaisia kuvauksia jokapäiväisestä,
alhaisesta lemmestä. Ehdotan siis, että käsikirjoitus julaistaisiin
romaanin muodossa, julkaisematta päähenkilön nimeä ja vaihtamalla muut
toisiin, paitsi yhtä, jota kellään ei ole sydäntä muuttaa. Hän ehdottaa
vielä romaanin nimeksi 'Runoilijan Salaisuus' ja pyytää minua ottamaan
tehtäväkseni saattaa sen julkisuuteen 'Nuova Antologiassa', jossa saman
kynän tuotteita ilmestyi vuosien 1863 ja 1880 välillä."
En ole pahaksi onneksi kyllin nuori ottaakseni sydämestäni osaa
tällaiseen tarinaan, vaikka se liikuttikin paljon tuota hienoluonteista
naista. Kuitenkin täytyy minun myöntää, että rakkaus, josta siinä
kerrotaan, on harvinaisempaa nykyaikaisessa kirjallisuudessa kuin
todellisessa elämässä, ja teen sen siis ilolla tunnetuksi. Salataanko
nimet vai ei näyttää meistä yhdentekevältä, sen saa lähettäjättären
omatunto ratkaista. Kirjoitin vain, että jos yksi muutetaan,
muutettaisiin kaikki. Mitä hän vastasi tai teki, ei liikuttane ketään.
Ehdotettu nimi johtuu kertomuksen viime sivuilla julaistusta
keskustelusta, ja siihen ei minulla ole mitään sanomista. Toivon,
ett'ei sen julkaiseminen "Nuova Antologiassa" kohtaisi vaikeuksia.
Jos suostutte, pyydän teitä julkaisemaan "Runoilijan Salaisuuden"
esipuheena nämä rivini.
Ottakaa vastaan, arvoisa herra päätoimittaja, jakamattomat kiitokseni
ja syvimmän kunnioitukseni ilmaisut.
Vicenzassa marraskuun 15 p:hä 1887.
Antonio Fogazzaro.