PESÄÄ RAKENTAMASSA

Kirje, joka oli pannut Sonjan ajattelemaan äkillistä lähtöä

Dresdenistä, oli koskenut rouva Alfeltin ja Sonjan raha-asioita.

Matka ei kuitenkaan itse asioiden vuoksi olisi tullut Sonjan mieleen.

Hän tiesi tädin joka tapauksessa järjestävän kaikki Sonjahan ei

vielä ollut edes laillisesti oikeutettu hoitamaan omaansa. Mutta tuo

kirje oli tarjonnut hänelle tilaisuuden jollain tavoin sysätä Martin

ja hänen välistä suhdettaan ratkaisuun päin. Ja että ratkaisu oli

tullut otolliseen hetkeen, sen hän tunsi, kun hän Martin äkkilähdön

tapahtuessa oli oikeutettu seuraamaan häntä.

Rouva Alfeltin kirje oli myöskin tuonut hänelle sen tiedon, että täti

itse oli matkustanut suoraa päätä Helsinkiin. Siitä syystä Sonja

Martin Helsingin asemalta lähtiessä suoraan äitinsä luokse ajoi tädin

Kaivopuistossa sijaitsevaan kotiin.

Kesäkuun alkupuoleen nähden oli viime päivien helle ollut harvinainen.

Markiisit rouva Alfeltin huoneistossa olivat kaiken päivää olleet

alaslaskettuina. Huoneissa vallitsi miellyttävä viileys. Se tuntui

Sonjasta tavallistakin suloisemmalta junassa vallinneen kuumuuden

jälkeen. Upeat kristallimaljakot olivat emännän äskeisen kotiintulon

johdosta täynnä ihania ruusuja ja ikkunoiden ulkopuolelle upotetuista

kukkaryhmistä toi tuulenhenki huoneen täydeltä kukkaistuoksua.

Ei mikään tästä kaikesta jäänyt Sonjalta huomaamatta hänen

nopein askelin kiiruhtaessaan etehisestä salin ja kirjasto- sekä

kukkaishuoneen läpi tädin "budoiria" kohti. Pehmeät, koko lattiata

peittävät matot tekivät hänen askeleensa kuulumattomiksi ja hänen

katseensa pyyhkäisi vain kuin sipaisemalla hänelle kotoisentuttuja

paikkoja: salin vanhoja maalauksia, sen empiirityylisiä, paksulla

punaisella silkillä päällystettyjä huonekaluja ja kirjastohuoneen

korukantisten teosten täyttämiä hyllyjä.

Vasta kun hän seuraavan huoneen kynnykseltä näki vilahduksen väljässä,

silkkisessä ja pitseillä koristetussa aamupuvussa leposohvallaan

loikoilevasta tädistä, oli kuin koko ympäristön upeuttaan korskuva

luonne äkkiä olisi selvinnyt hänelle. Hän näki tämän nyt ensi kertaa

Martin silmillä, ja omituinen tunne riipaisi hänen sisintään.

-- Sonja, hyvänen aika!

-- Niin, nyt minäkin olen täällä! -- Sonja teki kepeäliikkeisen

kumarruksen, samalla kun tavoitteli tädin kättä suudeltavakseen. Täti

väisti, veti hänet puoleensa ja suudella moiskautti kuuluvasti ensin

toiselle, sitten toiselle poskelle.

-- En minä totisesti ymmärrä, mitä sinä teet täällä. Mutta tervetuloa

vain tähän kuolettavan ikävään kaupunkiin!

Kuolettavan ikävään kaupunkiin! Sonja nauroi. Ei olisi luullut tädillä

olevan valittamisen syytä tällaisessa kodissa, jossa lisäksi sai

järjestää elämänsä aina vain oman mielensä mukaan. Se, joka Sonjan

tavoin toista vuotta oli elänyt täyshoitolaisena milloin missäkin, hän

osasi antaa arvoa omalle kodille.

-- Vai siltäkö nyt kuuluu? No, ei luulisi sinunkaan tarvitsevan

valittaa, kun olet huvitellut ulkomailla pian parisen vuotta.

-- Enkä valitakaan! -- Salaperäinen hymy huulillaan kiinnitti Sonja

katseensa maljakossa olevaan heloittavan punaiseen ruusuun. -- Minulla

oli ihana matka.

-- Sait kai saalista paljon!

-- Sinä olet parantumaton, täti!

-- Minä tunnen sinut, kultaseni!

-- Tahdotko sanoa, että minä pyydystelen, -- ihailijoita ehkä?

-- Ei, ei, nehän tarttuvat sinuun kuin kärpäset liimapaperiin.

Sonja nousi ja meni kiivaasti avatun ikkunan ääreen, jossa hän

kumartui haistelemaan kukkalaatikoissa puhjenneita leukoijia. -- Puhu

itsestäsi ja asioista, sanoi hän kiivaasti. -- Minä en jaksa kuunnella

tuollaista. -- Sitten hän alkoi tiedustella, oliko täti saanut

rauhoittavia tietoja hänen raha-asioitaan hoitavasta liikekonttorista

ja minne täti aikoi matkustaa täältä. Helsingissä hän tietystikään ei

viitsisi viettää kesää.

-- Kylläpä sinä nyt tahdot tietoa kaikesta! Mutta mikä piilee

tiedustelujesi takana, siitä _minä_ tahtoisin tietoa?

Sonja upotti hetkeksi kasvonsa ikkunan edustalla tuoksuviin kukkasiin.

Hän aivan kuin janosi tuntea niiden tuoksua huumaavan voimakkaana. Kun

hän vihdoin kääntyi tätiinsä päin, loistivat hänen kasvonsa ja ääni

värisi. -- Täti, minä olen kihloissa.

Tädin täytyi turvautua pöydällä seisovaan hajuvesipulloon ja tuhlata

puolet sen sisällöstä hermojensa elvyttämiseen. -- Kihloissa, etkä

ole sanonut halaistua sanaa näihin asti! Mutta olisihan minun pitänyt

se arvata! Jo kun seisoit tuossa kynnyksellä, näin, että sinussa oli

jotain uutta.

Tummien, poskipäitä sipaisevien silmäripsien alta välähti loistava

katse. -- Niin, uutta ja ihmeellistä minussa on, sillä -- minä rakastan.

-- Siltä se kaikista tuntuu -- alussa.

-- Minä en puhu muista, itsestäni vain.

-- Ja sinä olet tietysti äärettömästi kaiken sen yläpuolella, mitä

_muut_ näissä asioissa ovat kokeneet!

Sonjan kasvoille kohosi tumma puna ja katse kipinöi. -- Kuules täti,

säästeliäästi sinä aina olet puhunut minulle isästäni, sinä ainoa,

joka voisit kertoa minulle jotain hänestä. Mutta näinä viime aikoina

ovat tuntemattomat vanhempani itse puhuneet minulle. Äitini pani

maineensa ja henkensä alttiiksi rakkautensa tähden ja isäni ajatteli

elämänsä viime hetkinä minua ja onneani. Minä tunnen, että olen saanut

perinnöksi kyvyn rakastaa koko olentoani täyttävällä voimalla, rakastaa

polttavan palavasti ja korkeuksiin kohottavasti.

Rouva Alfelt haisteli miettivästi hajuvesipulloaan ja painoi sitten

sen sisällöstä kostean nenäliinan silmilleen. -- Kyllä sinä niistä

korkeuksista pian palaat alemmaksi, sanoi hän ja pisti pöydällä

olevasta pussista suklaakonvehdin suuhunsa. Sitten hän rupesi

tiedustelemaan minkälainen ja mistä sulhanen oli. Mutta Sonja ei

tahtonut kertoa tädin ollessa tuollaisella arkisella tuulella.

-- Hän kun tietysti on kaiken arkisuuden yläpuolella, niinhän? Usko

sinä kultaseni sellaista miehestä!

-- Hän ei olekaan mikään tavallinen mies. Hän on vain oma itsensä, on

Luojan kädestä lähtenyt alkuperäinen taideteos -- ei mikään jäljennös.

-- Ja taidetta tutkiessasi olet ihastunut taideteokseen? Mainiota!

Mutta odotahan eikö tuo taideteos pian muutu mieheksi lihaa ja verta.

-- Minähän jo sanoin, ettei hän ole mikään tavallinen mies. Se, mikä

on maasta, ei häntä kahlehdi. Hengen aateluus loistaa koko hänen

olennostaan. Minä ymmärrän, sillä minä voin verrata kaikkiin niihin,

jotka ovat kintereilläni kiikkuneet. Pfui, minkälaisia ovat! Juoksevat

jäljessä kuin kieltä suustaan letkuttava koirajoukkue kohta kun näkevät

kauniin naisen helmojen heilahduksen.

Monta houkuttelevaa palaa sinä kuitenkin olet heille viskellyt, myönnä

pois, pisti täti väliin.

Sonja ei ollut kuulevinaan. Hän vain jatkoi kiihkeästi ja yhä

tulisemmin. -- Olet sanonut, että minä leikittelen. Ja sitä voikin

leikitellä niin kauan kuin ei ole olemassa mitään paremman arvoista.

Ja minun leikkini on voinut olla kostoakin. Kun et sinä koskaan kerro

isästäni, täytynee minun vetää siitä se johtopäätös, ettei sinulla ole

hänestä ainakaan mitään hyvää kerrottavaa. Ja voisihan minulla naisena

silloin olla jotain kostettavaakin.

Palvelija avasi samassa oven. Hänellä oli kauniisti katettu

tarjoilupöydän laudakko leikkelylautasineen ja monine herkullisine

leivoksineen käsivarrellaan. Hän asetti pöytään kuuluvat jalat rouva

Alfeltin leposohvan viereen, laski kannen jaloille ja haki sitten

viereisestä huoneesta vanhan, nikkelöidyn ja paraillaan höyryävän

teekeittiön.

Palvelijan askarrellessa huoneessa siirteli rouva Alfelt miettivästi

hohtokivisormuksiaan edes ja takaisin, niin että ne painuessaan

toisiinsa yhtenään ja kuuluvasti kilahtelivat. Mutta samassa kun

palvelija oli poistunut, nousi rouva Alfelt leposohvaltaan, painoi

ensin hetkeksi nenäliinan silmilleen ja pyyhkäisi sitten kulmiaan

liikutuksen hartaudella. -- Niin, niin, elämä on monimutkaista,

sanoi hän kuin itsekseen. Sitten hän levitti käsivartensa, sulki

Sonjan hyllähtelevään helmaansa ja suudella moiskautti uudelleen ja

sydämellisesti. -- Onnea, onnea sekä sinulle että hänelle, hän sanoi,

suu naurussa ja kyynelten tipahdellessa. Sitten hän rupesi kaatamaan

teetä laseihin.

Sonja huokasi helpotuksesta, kun hän teenjuonnin päätyttyä

matkaväsymystään syyttäen pääsi vetäytymään pieneen nurkkahuoneeseen,

joka oli ollut hänen asuttavanaan siitä asti kun hän ensi kertaa

Anna-Stiina-tädin luota oli tullut Helsinkiin rouva Alfeltin holhokkina

saadakseen täydentää sivistystään. Tämä pienimpiä yksityiskohtiaan

myöten tuttu, hänen aikaisempaan nuoruuteensa kokonaan kuuluva huone

teki häneen nyt omituisen, hänen sisintään väräyttävän vaikutuksen.

Kaikki tuntui puhuvan siitä, minkälaista ennen oli ollut ja siten

korostavan elämässä tapahtunutta suurta muutosta.

Ennen hän oli täällä iloinnut pienistä voitoista tai harmitellut pieniä

-- aikanaan tietysti hyvinkin suurilta tuntuvia vastoinkäymisiä. Nyt

oli kuin huone olisi täyttynyt sillä suurella, kaikkea nielevällä

onnella, jonka hän kantoi sisimmässään. --

Ennen hän myöhään ja varhain kiihkeän toivovana oli suunnitellut

tulevaisuuttaan pannen tahtonsa koko lujuuden päätökseen, että

minkälaiseksi hänen elämänsä muuten muodostuisikaan, hän joka

tapauksessa tekisi sen jossain suhteessa huomattavan menestykselliseksi

ja onnelliseksi. Nyt oli tahto kuin herpaantunut siitä ihmeellisestä

tietoisuudesta, että hän tavallaan jo oli saavuttanut päämäärän

voittaessaan sen miehen, joka hänelle hänen tähänastisista tuttavistaan

oli ollut ainoa vaikeasti voitettava.

Jos joku Martin tullessa Helmille olisi ennustanut Sonjalle tällaista

yhdessäolon lopputulosta, olisi hän pitänyt sitä täydellisesti

mahdottomana. Sonjasta Martti vain oli jonkun verran lystikkään

huvittava erikoisuutensa ja ujoutensa takia. Hän oli huvittava kuin

outo, ennen näkemätön maa. Ja hänen hämmästyttävä halunsa vetäytyä

etäälle Sonjasta lisäsi mielenkiintoa, jota hän herätti. Jo toistenkin

tähden olisi tuntunut miltei nololta, jos vastatullut, suurenmaailman

tapoja tuntematon mies todellakaan ei olisi osoittanut minkäänmoista

kiintymystä häneen, jonka suosiota kaikki muut kilvan olivat hakeneet.

Huvittava leikki oli kuitenkin vähitellen muodostunut hänelle vakavaksi

ambitiooniasiaksi ja ambitiooniasia lopulta täksi suureksi, hänelle

itselleen käsittämättömän voimakkaaksi tunteeksi.

Sonja kumartui ulos avoimesta ikkunasta ja antoi illan tuulahduksen

vilvoitella polttavia poskia. Kaikki hänessä kutsui ja huusi

Marttia. Ero -- tämä ensimmäinen -- tuntui yhtä luonnottomalta kuin

sietämättömältä.

Ja kun vielä kaikki nuo tädin matalamieliset viittaukset oli olleet

kestettävinä!

-- Martti, Martti, sinä hyvä, sinä puhdas, sinä toisenlainen kuin

kaikki muut! puheli Sonja itsekseen samalla kun peilin edessä hitaasti

alkoi riisuutua.

Heittäessään hiuksensa hajalleen nautti hän runsaudesta, jolla ne

valuivat hänen olkapäilleen. Suortuvat olivat kiiltävän mustia ja

hiukan aaltoilevia. Kun Sonjan pää lepäsi Martin rintaa vastaan, oli

Martti niitä hyväillyt. Ja näitä käsiä, näitä pitkiä taiteilijasormia,

joiksi toiset niitä sanoivat ja joista nyt kaikki muut koristeet oli

riisuttu yhden ainoan paksun, sileän kultasormuksen vuoksi -- niitä hän

oli suudellut. Ja poskia -- otsaa... Mutta huulia ei vielä kertaakaan.

Eikä tätä kaulaakaan, jonka houkutuksia toiset, etäämmällä olevat eivät

olleet voineet vastustaa.

Mutta olikohan Martti sitä edes nähnyt? Hän oli puhunut niin paljon

sairastavasta äidistä ja siitä, miten paljon hänen, kaikkein paraimman

äidin kasvattaman pojan pitäisi voida antaa kodittomalle armaalleen,

että muu oli jäänyt syrjään.

Sonja paneutui vuoteeseen, kiersi kädet ristiin niskan taakse ja

jäi miettimään. Martti kai nyt myöskin valvoi äitinsä sairas- ehkä

kuolinvuoteen ääressä. Ja raskaat olivat nämä hetket sellaiselle

helläluontoiselle ja äitiään niin rajattomasti rakastavalle miehelle

kuin Martti.

Mutta vaikka suru aikanaan olikin raskas, tiesi tällainen ero Sonjasta

sittenkin eräänlaista vapautusta. Sonja saisi tämän kautta Martin

kokonaisemmin omakseen kuin jos äiti jäisi eloon. Ja kokonaan, kokonaan

hän tahtoi omistaa omansa. Jakoa hän ei koskaan sietäisi, ei muodossa

eikä toisessa. Hänen oikeutensa oli vaatia. Siihen oikeutti häntä

myöskin hänen äitinsä hylätty asema, tuo ennen aikaa taittunut nuori

elämä. Korkoja sopi elämältä kiristää tuollaisesta velasta. Ja mies

sellainen kuin Martti voisikin maksaa. Ehjää hän antoi, ei sirpaleita;

siksipä hän voittamattomasti olikin voinut vangita sen, joka aluksi

vain huvikseen oli leikitellyt.

Sonja painui vähitellen horroksen tapaiseen uneen. Mutta hän nukkui

levottomasti. Hän oli sisimmässään kaiken aikaa Martin luona.

Intohimoinen rakkauden tunne ihan kuin sähköitti hänen sieluaan

valvomaan joka väreessään, silloinkin kun uni näennäisesti voitti.

Aamun koittaessa Sonja oli valveilla ja nousi. Tuntien tätinsä

myöhäiset tavat hän oli pyytänyt, että Martti -- jos voisi tulla

puhelimeen -- soittaisi hänelle varhain aamulla, jolloin he tädin

kuulematta voisivat puhella.

Vastoin tapaansa heräsi kuitenkin rouvat Alfeltkin varhain. Hän jäi

kuitenkin vuoteeseensa ja teki parhaansa saadakseen uudelleen unen

päästä kiinni. Mutta kun sitä ei kuulunut, turvautui hän yöpöydällä

makaavaan ranskalaiseen romaaniin, jonka lukeminen eilen Sonjan tulon

johdosta oli katkennut sopimattoman jännittävässä paikassa. Hän oli

aamuvelttoudestaan paraiksi päässyt jonkinlaiseen nautintorikkaaseen

mielenjännitykseen, kun puhelin äkkiä soida helähti hänen

makuuhuoneensa seinän takana.

Hän tuskin ennätti ihmetellä tapahtumaa, ennenkuin jo kuuli Sonjan

huutavan halloota. Ennenkuin hän pääsi oikein käsittämään tilannetta,

huomasi hän Sonjan hillitystä äänestä puhelun tarkoitetuksi vain

asianomaisille. Mutta juuri tämä huomio vaikutti herkistävästi hänen

kuulohermoihinsa. -- Sinä rakas, rakas, kuuli hän Sonjan sanovan.

Asianomainen oli siis suomalainen! Ja Sonja kun ei ollut sanonut edes

senkään vertaa!

-- Etkö voi poistua ensinkään, kuuli hän taas. -- Etkö tahdo, tuli

hetken perästä. -- Minä ymmärrän. Joka hetki on sinulle kallisarvoinen.

Mutta tiedäthän mitä muutama sana merkitsee minulle!

Rouva Alfelt kohoutui vuoteessa kyynärpäilleen ja kuunteli joka hermo

jännitettynä ja suuri hämmästys kuvastumassa kasvoilla.

Eipä ihme, että tuo mies piti Sonjan kuumana, koska hän oli tuollainen,

jota kohta kihlauksen jälkeenkin piti noin rukoilla. Ja Sonja, joka oli

tottunut ihan toisenlaiseen!

-- Minä en siis voi mitään -- kuului Sonja kysyvän. -- Ehkä onkin

paras, että matkustan täti Aaltosen luokse?

Hyvänen aika sitä miestä! Rouva Alfeltin alkoi jo tulla Sonjaa sääli.

Tuollainenhan voisi purkaa vaikka milloin hyvänsä!

Jonkun ajan kuluttua kuului taas Sonjan: rakas, rakas! -- Ääni oli

kyynelten tukehduttama. Pian sen jälkeen helähti loppusoitto.

Rouva Alfelt karkasi yöpuvussaan telefonihuoneen kynnykselle, sulki

Sonjan syliinsä ja hyrähti itkuun. Sonja, joka tädin tullessa itki,

pyyhki kiireisesti kyyneleitään.

-- Tule, tule! -- Rouva Alfelt veti Sonjan hätäisesti makuuhuoneeseen,

sai hänet siellä asetetuksi vuoteen vieressä olevaan nojatuoliin

ja pyörähti sitten itse punakeltaisella silkillä päällystetyn

untuvapeitteensä alle. -- Lapsikulta, mikä ihme sinua kiidättää

puhelimeen tähän aikaan, joka vielä on laillinen nukkumisaika?

-- Rakkauden ihme -- Sonja nauroi. -- Kello lähentelee muuten jo

yhdeksää. Se tulee kai kohta puoleen olemaan minulle tavallinen

työaika, joskin se sulle on nukkumisaikaa. Minusta tulee köyhän miehen

vaimo.

-- Ja köyhän suomalaisen! Ethän sinä kerro mitään. Syrjästä vain saan

kuulla, nuhteli täti.

Mutta nyt Sonja kertoi. Hän ei ollut voinut sitä eilen, kun hänen oma

sisimpänsä oli ollut pakahtumiseen asti täynnä.

-- Ja hän on täällä sairastavan äitinsä luona? tiedusteli täti. --

Sittenhän minä alan ymmärtää. Luulin, että jo olitte purkamassa, kun

sinun noin piti rukoilla.

-- Martti ei ole voinut puhua koko asiasta mitään äidilleen -- eikä

usko ainakaan muutamaan päivään voivansa. Ajattelin siitä syystä, että

jo tänään lähtisin maalle Anna-Stiina-tädin luo.

Niin, niin. Rouva Alfelt hymähti. Hän ymmärsi hyvin, ettei Sonja

luonnollaan saanut olleeksi näin lähellä Marttia, kun ei kuitenkaan

saanut olla hänen luonaan. Ja Sonja tahtoi tietysti itse kertoa

kihlauksesta tädille.

Kello 3: n tienoissa, kun itäänpäin lähtevä juna puhkuen seisoi

asematalon edustalla, olivat rouva Alfelt ja Sonjakin siellä. Rouva

Alfeltilla oli paketteja jos jonkinlaisia, konvehtia, hedelmiä

ja romaaneja. Hän pyyhki liikutettuna silmiään, syleili Sonjaa

moneen kertaan ja vakuutti, että tuntui aivan siltä kuin hänen oma

tyttärensä olisi mennyt kihloihin. Ja sitten kun kodin perustamista

oli ajateltava, huolehtisi hän luonnollisesti siitä. Kukapa muu siihen

kykenisikään.

Sonja kuunteli hajamielisenä. Häistä he eivät vielä olleet puhuneet

sanottavasti Martin kanssa. Heidän ajatuksensa olivat keskittyneet

äidin sairauteen. Mutta jos Martti sai hakemansa viran, niin mitäpä he

odottaisivat. Kodittomia he olivat kumpikin.

Asemamies heläytti kelloa kolme kertaa. Rouva Alfelt sieppasi Sonjan

vielä kerran syliinsä muutamien kyynelkarpaloiden herkästi herahtaessa

hänen punoittaville poskilleen. Sitten juna hiljalleen alkoi liukua

asemasillalta.

Sonja painui kuin unessa itselleen valitsemaansa vaununnurkkaan. Hän

seurasi, itse melkein tietämättä mitä teki, ohi kiitäviä maisemia.

Kahteen vuoteen hän ei ollut nähnyt Suomen kesäksi puhkeavaa luontoa.

Nyt tarjosi se hänelle kaikkein viehkeintä kauneuttaan. Etelässä oli

kaikki jo ollut täydessä kukoistuksessaan. Pohjolaan oli kevät tullut

myöhemmin ja hitaasti. Sentähden luonto nyt kesäkuun keskitienoilla

vielä oli paraimmassa kehkeytymistilassaan. Koivikkojen lehtiverho oli

niin harvaa, että valkeat rungot, vihertävät nurmet ja kevätkukkien

peittämät mättäät loistivat sen lomitse.

Sonjan valtasi haikea kaipuu. Rikas hän oli, äärettömän rikas. Ja

kuitenkin tuntui tällä hetkellä siltä kuin hän olisi ollut pieni,

köyhyyttään itkevä lapsi. Miksi ei Martti nyt ollut hänen luonaan? Jos

Martti olisi ikävöinyt ja rakastanut niinkuin hän, olisiko hän silloin

voinut olla tulematta? Paikallisjunalla kai äkkiä olisi päässyt sekä

kaupunkiin että sieltä takaisin. Eihän tuo olisi vienyt paljon aikaa,

jos Martti olisi tullut vain saattamaan. Olivathan he vasta löytäneet

toisensa. Eikö sekin merkinnyt jotain, vaikka äiti nyt olikin heikkona?

Tuskin kukaan Sonjan ihailijoista olisi voinut tehdä näin. Sonja tiesi

kokonaan pitäneensä heidät vallassaan -- niin kauan kuin hän tahtoi.

Mutta Martti oli kaikessa toisenlainen. Hänestä ei koskaan voinut olla

varma. Juuri kun luuli saaneensa lujan otteen hänestä, teki hän jotain

odottamatonta, joka todisti aivan päinvastaista.

Sonja painoi nenäliinan silmilleen ja nyyhkytti hetken haikeasti.

Sitten johtui hänen mieleensä, että sanottiin hyvän pojan aina tulevan

hyväksi puolisoksi. Hän muisti Martin puheita, Martin hienoja, herkästi

väreileviä tunteita, Martin tahdon jaloa, luotettavan lujaa pohjaa. Ja

taas tuntui siltä kuin rakkaus suurena, mittaamattomana syvyytenä olisi

täyttänyt koko hänen olemuksensa.

Juna vihelsi samassa, ja Sonjan täytyi kiireisesti koota tavaransa,

sillä lähenevältä asemalta oli hänen jatkettava hevosella.

Oli aivan kuin rakkaus olisi siivittänyt hänen askeleensa hänen aseman

läheisyydessä etsiessään itselleen hevosta. Iloisesti rallatellen hän

nousi rattaille, tiedusti oloista jos jotakin kyytipojalta, rallatteli

puhelun lomassa ja sai viimein kyytipojankin rallattelemaan.

Välillä Sonja ajatteli Anna-Stiinaa. Minkähänlaiseksi tapaaminen

muodostuisi? Viime vuosina olivat tädin ja Sonjan välit olleet

vieraat. Ankaria yhteentörmäyksiä oli ollut jo Sonjan lapsuusvuosina,

ja sen jälkeen kun Sonja rahallisesti riippumattomana tädistä

oli siirtynyt enemmän täti Alfeltin hoteisiin, oli Anna-Stiina

vetäytymistään vetäytynyt syrjään. Sonja olikin jokseenkin selvästi

osoittanut, että hän siinä teki oikein. Mutta nyt oli täti voitettava

takaisin. Hän oli sittenkin Sonjan läheisin omainen ja lisäksi henkilö,

josta Martti varmaan pitäisi enemmän kuin täti Alfeltista. Martti

kuuluikin paremmin maalaisympäristöön kuin kaupunkiin.

Jota lähemmäksi Sonja läheni lapsuutensa ensimmäistä kotia, sitä

läheisemmältä tuntui Marttikin. Sisäsuomalaisessa maisemassa oli juuri

sitä samaa mitä Martissakin: hienoutta, herkkyyttä ja henkevyyttä

ulkonaisesti vaatimattomassa asussa. Siksi tuntuikin siltä kuin Martti

olisi hymyillyt Sonjalle kaikessa, jota hänen kesäisen luonnon hurmaama

silmänsä ihasteli.

Kun täti nyt vain ottaisi ystävällisesti vastaan! Kolmeen vuoteen

he eivät olleet tavanneet. Ja nyt tuli Sonja aivan odottamatta.

Vaikuttaisiko tämä ehkä edullisesti? Tai kenties päinvastoin?

Päästyään siksi lähelle kotia, että saattoi nähdä tädin puutarhassa

hääräämässä, pyysi Sonja kyyditsijän pysäyttämään. Hän maksoi kyydin,

käännytti hevosen takaisin ja rupesi kepeät kantamukset kädessään

astumaan pihaporttia kohden.

Anna-Stiina Aaltonen nosti varjostavasti käden silmilleen nähdessään

hevosen tieltä kääntyvän poispäin ja hienon nuoren neidin lähenevän.

Hän näytti hetken perästä tulevan jonkinlaiseen selvyyteen tulijasta,

pyyhkäisi mullan käsistään esiliinaansa ja astui portille tulijata

vastaan.

-- Täti! -- Sonja syleili häntä hetken tukahduttavan kiihkeästi.

Anna-Stiina muisti siitä niitä tulisia syleilyjä, joita Sonja lapsena

oli valmis tuhlailemaan monelle -- ja ei vähin silloin kun hän joko

itse oli hyvin iloissaan jostain tai toiselta toivoi jotain itselleen.

Anna-Stiinan selkä pysyi suorana kuten ainakin ja hänen olentonsa

oli kankea. -- Vai olet sinä tullut takaisin Suomeen, sanoi hän

yksikantaan. -- Tervetuloa!

-- Sinä rakas, rakas täti! -- Sonja puristi häntä uudelleen ja

kiihkeästi! -- Et sinä edes sula, vaikka monen vuoden perästä taas

tapaamme.

-- Mennään sisään, että saat jotain suuhusi, sanoi siihen Anna-Stiina

ja lähti astumaan edellä. Anna-Stiinan kattaessa pöytää kertoili Sonja

iloisesti ja vilkkaasti ulkomailla olostaan. Mutta puhellessaan hän

kaiken aikaa ajatteli sitä, miten saisi kerrotuksi kihlauksestaan niin,

että se vaikuttaisi edullisesti Anna-Stiinaan. -- Voi täti, sanoi hän

äkkiä, painuen pieneen keinutuoliin, jossa hänellä lapsena oli ollut

tapana istua, -- tietäisitpä miten monesti olen ikävöinyt tänne! Kun

aikansa on keinunut suurilla ulapoilla, alkaa mieli ikävöidä kotipuron

tyyneyttä.

Anna-Stiina vilkaisi syrjästä Sonjaan. Hän aprikoi itsekseen tuon

ikävän alkuaihetta. Sonja huomasi katseen ja ymmärsi sen. -- Onhan

tähän ikävään muitakin syitä, alkoi hän epäröiden.

-- Miks et sitten sano suoraan?

-- Se ei ole mitään ikävää, päinvastoin.

-- No, älä sitten näin anna herutella!

-- Kun en tiedä, voitko heti käsittää sen niin hyväksi kuin se on.

Anna-Stiinan harmaissa silmissä välähti omituisesti. -- Vai olet sinä

kihloissa, sanoi hän. -- Voit sinä silti syödä, tuli jatkoksi samalla

kun Anna-Stiina tarjosi lisää jauhopuuroa.

Sonja nauroi. -- Voi sinua parantumaton miesvihaaja! Tulet sinä

kuitenkin pitämään hänestä. Sen minä tiedän. Minutkin hän voitti.

-- Ottikohan se voitto kovalle?

Sonja lennähti punaiseksi harmista. Mutta hän ei ollut ymmärtävillään.

-- Jos olet miesvihaaja sinä, niin kyllä minäkin. Jalkani juuressa he

ovat madelleet, mutta luuletko, että olen välittänyt ainoastakaan tätä

ennen?

Anna-Stiina loi levollisen, läpitunkevan katseen pöydän toiselle

puolelle. -- Olet voinut muuttua, sanoi hän harvakseen.

Silloin ei Sonja enää voinut hillitä itseään. Muuttua? Sanot

muuttua. Mutta sanonko minä sinulle, mikä ajoi minut milloin minkin

täälläkävijän kaulaan. -- Sonja oli noussut pöydästä ja kulki kiivaasti

lattiata pitkin, posket sisäisestä kiihoituksesta hehkuvina. --

Hellyyden kaipuu se oli, sanomaton hellyyden kaipuu. Sinä annoit

minulle leipää ja vaatetta, sinä koulutit ja hoidit, mutta luuletko,

ettei lapsen mieli kaipaa muuta? Ja mitä minä sain? Miltä luulet

nytkin tuntuvan, kun pitkän poissaolon jälkeen palaan sydän täynnä

rakkautta sinua ja koko tätä kotia kohtaan? Nyt minä paremmin kuin

ennen ymmärrän, mitä ikäni olen kaivannut. Mutta se, joka ei koskaan

ole rakastanut, ei voi sellaista ymmärtääkään.

-- Niinhän se taitaa olla. -- Anna-Stiina haukkasi hapanta leipäänsä

ja ryyppäsi kulauksen maitoa palan painimeksi. Sitten hänkin nousi

pöydästä. Sonja vilkaisi häneen syrjästä, itsekseen arvellen eikö

täti edes ymmärtänyt menetelleensä tyhmästi ja tylysti. Mutta kun ei

mitään sinnepäin viittaavaa kuulunut, rupesi Sonja puhumaan pikaisesta

poislähdöstä. Hän oli tosin aikonut viipyä kauemmin, mutta jos ei täti

suvainnut häntä entistä enemmän, oli kai paras lähteä.

-- Sinä olet sinä ja minä minä. Mutta jos viihdyt, niin jää siksi kuin

mielesi tekee pois.

Anna-Stiina pyyhkäisi suutaan kämmenellä, rupesi sitten korjaamaan

ruokia pois pöydältä, vilkaisi sen tehtyään kamariin, olivatko kaikki

tytöt siellä tiloillaan ja kävi viimeksi panemassa oven lukkoon.

Martti istui äitinsä sairasvuoteen ääressä. Ulkona kukki Pohjolan kesä

hempeimmillään. Jokunen tuomi oli vielä valkoisenaan kukkia. Syreenit

olivat puhjenneet. Lintujen liverrykset ja kesän tuoksu täytti ilman.

Auringonpaisteista kirkkautta oli kaikkialla, jokaisessa mättäältä

päätään nostavassa kukkasessa, jokaisessa hennossa heinän korressa.

Mutta huoneessa, jossa Martti istui, oli hämärä. Käärekaihdin oli

laskettu alas. Orastavan elämän sulous oli suljettu pois tästä

huoneesta, jonne aavistus taipumattoman viikatemiehen läheisyydestä jo

oli luonut kylmän henkäyksensä.

Ovi viereiseen huoneeseen oli raollaan ja ikkuna siellä oli auki.

Tästä huolimatta tuntui sairashuoneen ilma näännyttävän lämpimältä.

Sairaan läpikuultavaksi laihtunut käsi tapaili kuitenkin peitettä kuin

vetääkseen sen paremmin päälleen.

-- Vilustaako sinua, äiti? Anna kun peitän. -- Martin joka liike oli

hellyyttä täynnä.

Sairas hymyili hänelle omituisesti katse tähdättynä jonnekin

tuntemattomaan etäisyyteen. -- Jäljestäpäin vain käy vilunväreet. Älä

ole milläsikään, sanoi hän hiljaa, katse väistäen hänen puoleensa

kumartunutta.

Martti asettui huoaten uudelleen tuolille vuoteen viereen. Äiti

houraili yhä. Ja sitä hän oli tehnyt yhtenään. Välillä oli annettu

tuikahduksittain selvää tajuntaa, sitten alkoi taas ainakin osaksi

tiedoton tila. Martti istui hievahtamatta vuoteen vieressä. Hän

ahmi jok'ainoan sanan kuin peloissaan, että häneltä jäisi jotain

saamatta siitä, mitä äiti vielä saattoi antaa. Ja kuitenkin nuo sanat

enimmäkseen repivät ja raatelivat. Ne paljastivat tuskaa, jota äiti

vuosi vuodelta oli kantanut siitä koskaan puhumatta, mutta joka vielä

nyt hänen elämänsä viime hetkinä loi varjon hänen tielleen.

-- Eira, kuiskasi sairas hiljaa.

-- Ei Eira ole täällä. Mutta hän tulee pian. Sairas hymyili

tyytyväisesti.

-- Ja Marttisi on tässä. -- Hän tarttui hyväilevästi äidin molempiin

käsiin. -- Sinun oma poikasi, äiti.

Sairas ei näyttänyt hämmästyvän. Hän ei nähtävästi oikein tajunnutkaan

sanoja, mutta hellä, ihastunut hymy kirkasti hänen kasvonsa.

-- Voi kuinka pehmeästi sinä osaat pidellä kädestä. Mitenhän sinä olet

sitä oppinut, kun olet mies? Minun pikku Martilleni ei kukaan opeta

sitä. Isä ei osaa, äiti ei uskalla.

Hän rupesi äkkiä levottomasti liikahtelemaan vuoteessa ja ilme muuttui

tuskaiseksi. -- Martti ei saa olla heikko! Heikkous on kärsimysten

lähde. Hänen täytyy säästyä!

Äiti hyrähti itkuun. Martin tyynnyttelystä hän kuitenkin vähitellen

rauhoittui. -- Sinulla on niin lempeät silmät, sinulla, joka istut

tässä, puheli hän heikosti puristaen Martin kättä. Sinulle minä puhun,

vaikka en toisille. Martti ei saa sitä aavistaa. Eikä minulla ole

muita. -- Hän kohottautui istumaan ja alkoi puhua hätäisesti kuin

keskeytystä peläten. -- Katso, minä annoin koko rakastavan sydämeni

-- elämäni kaikkineen. Mutta mitä minä olin hänelle? Hänen ruokansa

laittaja, hänen vuoteensa jakaja. Ja minä olin heikko, niin heikko,

etten jaksanut, kun elämä petti. Sentähden minä niin ikävöin lasta. --

Sairaalta pääsi lyhyt, kammottava nauru. -- Mutta ne kuolivat kaikki --

pelosta -- pelosta. -- Ääni painui kuiskaukseksi. -- Hänellä oli hurjat

hevoset ja hän ärjyi ja piiskasi, ja minun piti istua rattailla.

Sairas alkoi hätäisesti hyväillä Martin kättä. Sinä katsot niin

lempeästi ja se tekee hyvää. Voitko sinä oikein ymmärtää, sinä, joka

olet mies? -- Katso, minä taistelin ja toivoin, että suhde tulisi

ehjäksi, että olisin muuta kuin nainen, jota hän tarvitsi. Minä koetin

voittaa raukkamaisuuteni. Mutta siinä kului koko elämäni. Ja kun Martti

oli pieni, täytyi minun lapsi sylissä istua niissä korkeissa mäissä

iljanteella ja syyspimeässä. Enkä minä valittanut. Mutta minä luulin,

että nyt minulta viedään minun ainokaiseni. Hänkin kuolee niinkuin

ne toiset kuolivat jo ennen syntymistään. Ja sitten ininä aina olin

pelosta vuoteessa sairaana. Mutta minä en valittanut. Minä koetin elää

hänen elämäänsä. Ja minä luulin, että hänkin joskus koettaisi elää

minun elämääni. Mutta hänhän oli mies.

Martti ei jaksanut kuulla enempää. Hän tunsi vapisevansa olemuksensa

pohjaa myöten. Hellän pakottavasti hän painoi äidin makuulle ja alkoi

rauhoittavasti sivellä hänen otsaansa.

Tuskainen ilme sairaan kasvoilta väistyi vähitellen ja rauhallinen

hymy hiipi kuin syksyn surunvoittoinen auringon kajastus kalvenneille

kasvoille. Silmät painuivat väsyneinä umpeen ja uni voitti. Martti

vetäytyi hiljaa vuoteen äärestä ja hiipi viereiseen huoneeseen. Täällä

hän tukahtuneesti nyyhkyttäen painui läheiselle tuolille. Äsken äidin

nukkuessa hän vielä kuin lapsi oli itkenyt lähenevää eroa. Hänen koko

sisimpänsä oli huutanut ja rukoillut, ettei äiti häntä jättäisi. Nyt

hän ei enää ajatellut itseään. Nyt hän itki äidin elämän suurta surua,

sen kovaa, hiljaisuudessa kestettyä taistelua.

Ja kesken kaikkea tätä hän ajatteli Sonjaa. Hänenkö hyväkseen äidin

vielä viime hetkinään täytyi elää elämänsä suuret tuskat uudelleen?

Sitäkö varten, että Martti oppisi ymmärtämään, miten mies voi särkeä

naisen sisintä? Sitäkö varten, että Martti oppisi rakastamaan

itseäänunohtavasti, elämäänsäantavasti niinkuin nainen?

Martti hiipi hiljaa takaisin sairashuoneeseen, painui polvilleen

vuoteen viereen ja kosketti huulillaan nukkuvan kättä. Hänen sielunsa

oli täynnä kiitollisuutta.

Rauhallinen unenhorros muuttui vähitellen taas levottomaksi. Sairas

heittelihe edestakaisin vuoteessa ja kerran tarrautui hän hätäisesti

vuoteen laitaan kiinni kuin putoamista peläten. -- Ne mäet, ne mäet --

hän sanoi hien noustessa otsalle. Silmät revähtivät samassa pelokkaina

ja tuijottavina auki. -- Minä katkeroidun -- jos se ainoakin otetaan,

hän sopersi.

Martti turvautui lääkkeisiin, ja sairas otti vastustelematta. Sitten

Martti peitteli ja alkoi viimein hyräillä hiljaa ja viihdyttävästi kuin

pienelle lapselle.

Vasta kun sairas uudelleen nukahti, Martti hiljaa hiipi ikkunan

ääreen. Hän näki ikkunan ja käärekaihtimen lomasta pienen kaistaleen

keväistä metsänrinnettä. Räystään alta hän kuuli pesevien pääskysten

piiperrystä. Korsi nokassaan tulla liiteli toinen, toinen toi savea

tullessaan.

Alkavan elämän onni ympäröi Marttia luonnossa kaikkialla. Eletyn elämän

raskaus ja tuska raateli hänen sisintään.

Hän oli lapsena aavistanut paljon siitä, josta äiti aina oli vaiennut.

Mutta tieto, koko tämä, nyt hänen eteensä paljastettu totuus ei

sittenkään voinut olla järkyttämättä hänen sisintään.

Mikä merkillinen yhdistelmä olikaan ihmissydän! Ja kuinka omituisen

ristiriitaisella tavalla mitä erilaisimmat sisäiset ilmiöt olivat

yhdistettynä samassa yksilössä! Iljannekeli syyspimeissä peloitti

sitä, joka vuosi vuodelta tunnustusta saamatta jaksoi kuluttaa

itseään toisten hyväksi. Ja sama mies, joka ärjyen huusi rattailta

poispyrkivälle, että niissä piti istua, vaikka menisi hiiteen,

hän kalpeni, kun vaimo mitään pelkäämättä oli lähdössä tarttuvaa

tautia sairastavan luokse. Isän nyrkki saattoi sellaisina kertoina

lennähtää pöytään. Ja Martti muisti vieläkin voimasanoja siitä, ettei

nimismiehenrouvan tehtävänä ollut juosta joka sairastavan ukko- tai

akkarähjän luokse.

Mikähän siinäkin oli syvimpänä syynä isän kieltoon? Oliko ehkä pelko

häntä palvelevan naisen menettämisestä? Tai olisiko sittenkin siihen

vaikuttanut tietoisuus siitä, että juuri tämä nainen merkitsi hänelle

enemmän kuin kaikki muu maailmassa?

Sen isä kuitenkin oli tuntenut, jos ei ennen niin ainakin elämänsä

viime viikkoina. Kovan taudin murtamana hän parisen kuukautta

makasi vuoteellaan. Alussa häneltä usein pääsi kirosana, kun tuskat

ahdistivat. Toiste hän vain puri hammasta antaessaan äidin kuivata

hikeä otsaltaan. Lempeitä sanoja hänellä ei silloinkaan ollut äidille

enemmän kuin muillekaan, mutta miten hänen katseensa seurasi äitiä

jokaisella tämän askeleella ja miten oli aivan kuin isän elämä ja

kestämismahdollisuus olisi riippunut äidin läheisyydestä! Ja äiti oli

hänelle hellä kuin pienelle lapselle. Hän houkutteli aina Marttiakin

sairashuoneeseen. Hän ei ollut ymmärtävinään, että Martti nyt kuten

ennen pelkäsi isää ja isän läheisyyttä melkein voittamattomalla

fyysillisellä pelolla. Martti oli silloin kolmentoista vanha. Ja hän

oli monesti tuntenut kiitollisuutta siitä, että silloin oli siksikin

varttunut. Muuten hän ei ehkä olisi saanut omakseen sitä muistoa,

mikä hänelle isästä oli jäänyt viimeiseksi ja samalla korvaamattoman

suuriarvoiseksi. Isä oli silloin jo hyvin heikko. Hän ei puhunut

paljon, monesti hän ei jaksanut edes nostaa silmiäänkään. Mutta kerran,

nähdessään Martin vuoteensa vieressä, kutsui hän häntä lähemmäksi,

katsoi häneen pitkään ja ystävällisesti ja sanoi harvakseen:

Kyllä äiti pitää sinusta hyvää huolta. -- Ne sanat liikuttivat

poikaa niin kummasti. Oli kuin isä niissä olisi luopunut kaikesta

omistusoikeudestaan poikaan, tunnustanut, ettei poika menettänyt

paljonkaan isässään. Ja se tunnustus -- tai ehkä pikemmin tapa, jolla

se sanottiin, herätti yht'äkkiä pojan mieltä Martissa. Se pyyhkäisi

yhdellä kertaa pois kaikki muut muistot tehden kolmentoistavuotiaalle

selväksi, että hänellä oli isä ja että tämä oli kuolemaisillaan.

Ja äidin kasvot, miten ne silloin loistivat! Ihan kuin ylimaailmallisen

valon kirkastamina! -- Sinä olet ollut hyvä vaimo, aina, aina hyvä,

sanoi isä selvään ja kuuluvasti äidin nostaessa vesilasia isän huulille.

Olikohan tuo tunnustus kuin voiton seppele, jolla kuolemaan asti

uskollinen kruunattiin elämänsä työstä? Ja sekö ehkä oli syynä siihen,

että äidin kaikki myöhäisemmät, kahden Martin kanssa eletyt vuodet

olivat olleet niin täynnä sopusointua ja kirkkautta?

Jos mikään oli voiton seppele, oli sellainen kai se tietoisuus, että

vuosi vuodelta oli jaksanut voittaa itsensä -- turhimmasta tärkeimpään,

-- kuolla ja samalla kuitenkin elää voimakkaasti persoonallista,

alati kirkastuvaa elämää ja lopulta tulla voittajaksi toisenkin --

taipumattomaksi luodun elämässä.

Isän katse oli hänen viime päivinään ollut syväsisältöinen ja kaunis,

aivan toisenlainen kuin ennen. Sen käskevä teräksisyys oli poissa. Se

vain seurasi äidin joka liikettä ja -- kiitti.

Sairas ynähti hiljaa unissaan. Martti meni lähemmäksi ja kumartui

nukkuvan puoleen. -- Rakas pikku poju! -- Äiti teki kädellään

tavoittelevan liikkeen, vaikka silmät olivat ummessa.

Silloin Martti päätti yrittää uudelleen. Hän kosketti sairaan otsaa

huulillaan ja kuiskasi hänen korvaansa: Äiti, tässähän minä olen.

Sairaan silmät avautuivat verkalleen ja onnellinen hymy levisi

kasvoille. -- Sinä olet tullut -- vihdoinkin! -- Käsi tapaili Martin

kättä.

-- Tässä minä olen istunut jo kauan, mutta et ole ennen jaksanut

huomata.

-- Enkö ole tuntenut?

-- Sinä olet joskus puhutellut Martiksi, mutta aina vain pikku

Martiksesi.

-- Niin, niin, minä olen elänyt entisyydessä. Ja sinä olit minun

kaikkeni. Sinä olitkin niin hyvä lapsi. Pienimmästäkin erehdyksestä

sinä olit sairauteen asti pahoillasi. Sinä olit niin arka. Ja minä

ymmärsin tunteesi juuret.

Martti koetti estellä äitiä puhumasta, mutta tämä alkoi itsepintaisesti

puhella puoliääneen, aivan kuin itsekseen kerraten kaikenlaisia pieniä

tapahtumia Martin lapsuusvuosilta. Ja kun Martti jatkuvasti koetti

estellä, hymyili sairas vain. -- Sinä olit minun onneni. Anna minun

elää kaikki uudelleen.

Martti ajatteli Sonjaa. Nyt kun äiti oli tajussaan, vieläpä tuntui

unesta virkistyneeltä, olisi ehkä ollut mahdollista kertoa kaikki. Jos

äiti ei vain niin itsepintaisesti olisi seurannut omaa ajatusjuoksuaan.

-- Sinä surit usein omaa huonouttasi, sillä sinä asetit päämäärän

korkealle. Meillä oli samat ilon-, samat surun säveleet sielussamme.

Minä tahdon kertoa tästä, että ymmärtäisit itseäsi ja tietäisit, jos --

jäät yksin. -- Sairas sai pienellä ponnistuksella kätensä nousemaan ja

laski sen Martin painuneelle päälle, johon se jäi lepäämään siunaten ja

hyväilevästi.

Kun Martti viimein hiljaa liikahti, oli äiti uudelleen vaipunut unen

tapaiseen horrostilaan. Varovasti hän korjasi sairaan päänalusta

mukavammaksi. Sitten hän nousi ja meni viereiseen huoneeseen, jossa

alkoi levottomasti mittailla lattiata.

Kun tulisi edes Eira, että saisi puhella!

Hän katsoi kelloaan. Kimakka vihellys halkoi samassa ilmaa ja matkan

päästä kuului junan jytinä. Paikallisjuna saapui kai, ja Eira samalla.

Ja näihin aikoihin Sonjakin sivuutti aseman matkalla tätinsä luokse.

Miten lähellä toisiaan he nyt olivat nuo molemmat -- ilman että sitä

aavistivat ja ilman minkäänmoista käsitystä siitä, miten lähelle

toisiaan he muutenkin olivat joutuneet. He tulisivat tietysti aivan

kuin sisariksi. Sillä sisar Eira sittenkin oikeastaan oli. Martti tunsi

sen nyt selvemmin kuin koskaan. Ja niin hyvä kuin Eira oli, olisi

hänellä tietysti sisarellista rakkautta myöskin Sonjalle.

Kunpa vain löytyisi voima, joka äidin parantaisi! Sonjankin tähden. Hän

oli sekä äidin, sisaren että kaiken, kaiken sen tarpeessa mikä vain

saattoi hänen orvonelämäänsä rikastuttaa. Hänen elämällään oli tähän

asti ollut paljon ulkonaista kuorta ja kiiltoa, mutta vähän, niin vähän

elämälle todella arvoa antavaa sisältöä.

Tieltä kuului läheneviä askelia, jotka palauttivat Martin nykyhetkeen.

Eira tuli tienkäänteessä näkyviin. Ja samassa oli kuin hänen rinnalleen

olisi ilmestynyt toinenkin. Vastakohtaisuuden voimako toi Sonjan

siihen? Tai ehkä Martin kaipaavat ajatukset? Joka tapauksessa Martti

aivan kuin näki Sonjan tuossa Eiran rinnalla, näki hänet sirona,

hohtosiipisenä kesäperhosena ja Eiran hänen vieressään pienenä,

vaatimattomana harmaavarpusena.

Martti ei koskaan ennen ollut kiinnittänyt huomiota Eiran ulkonaiseen

ihmiseen. Hän tuskin olisi voinut tehdä kenellekään selkoa siitä, oliko

Eira kaunis, ruma vai keskinkertainen. Hänellä ei ennen ollut olemassa

mittapuuta eikä ulkonaisia arvoja. Mutta nyt hän oli oppinut. Ja se

tuntui tänä hetkenä melkein pahalta.

Hänen kätensä ojentautuivat suurella sydämellisyydellä kasvinkumppania

kohden. -- Terve, tervetuloa! Olen niin kovin odottanut sinua. Mehän

tuskin tapasimme eilen.

Eiran kävelystä punoittaville poskille valahti entistä lämpimämpi puna

ja hänen harmaisiin silmiinsä syttyi lämmin hohde, kun katse tutkivana,

miltei läpitunkevana kääntyi Marttiin. -- Sinä olet muuttunut, sanoi

hän harvakseen.

-- Puhutaan siitä toiste!

Vai oli siinä oikein puhumista. Eira vavahti. Hän alkoi aavistaa

nähneensä enemmän kuin hän itse ymmärsikään. Ja omituiset, epämääräiset

tunteet täyttivät hänen sisimpänsä. Mutta Martti, joka kiihkeästi

halusi kuulla äidistä, hänen tautinsa puhkeamisesta, syistä hänen

heikontumiseensa ja kaikesta muusta, veti Eiran rinnalleen huoneen

perällä olevaan sohvaan, josta he saattoivat pitää nukkuvaa silmällä.

Siinä hän, katse vuoroin Eirassa vuoroin äidissä, alkoi kysellä. Hän

pelkäsi sitäkin, että jos oli viipynyt liian kauan poissa kotoa. Ikävä

oli ehkä kuluttanut äitiä.

-- Mitä katunetkin elämässä, Martti, tätä viimeksi kulunutta aikaa

ulkomailla et tarvitse tätiin nähden katua. Tietäisit, kuinka hän

nautti siitä, että olit kauniissa ympäristössä ja lepäämässä! Mutta nyt

minä olen kertonut, ja nyt on sinun vuorosi, Martti. Saatpa vielä alkaa

keskeltä. Minä olen jo selvillä alusta. Minä aavistan.

-- Sinä olet helmi, Eira! Et arvaa, miten suuriarvoista on voida

säästää sanoja siinä, missä jok'ainoa sana tuntuu kovin kömpelöltä ja

heikolta. -- Martti puristi Eiran molempia käsiä, silmissään säteily,

joka heitti kauniin kajastuksen Eirankin kasvoille.

Ilonväreet asettuivat kuitenkin samassa kun Eira omalla kysymyksellään

pakottautui palaamaan todellisuuteen. -- Onko hän ulkomaalainen,

kysäisi hän arasti.

Martti hymyili. -- Voi sinua raukkaa, miten pelkäsit! Ei, ei! Hän on

suomalainen, mutta täynnä väriä, eloisuutta ja lämpöä -- kuin etelän

lapsi.

Eiran katse sattui samassa vastakkaisella seinällä riippuvaan peiliin.

Hän näki oman arkisen olentonsa, yksinkertaisessa valkeassa puserossa

ja harmaassa hameessa. Siinä ei ainakaan ollut väriä kehuttavan paljon.

-- Sinä ymmärrät ehkä, miltä tämä tuntuu. -- Martti puhui hätäisesti ja

kuiskaamalla. -- Milloin minua raatelee huoli äidin tähden, milloin on

rinta pakahtua onneni suuruudesta. Ja kun ei sitten voi puhua asiasta

äidille, ei vaikka kuinka tahtoisin sekä itseni että Sonjankin tähden.

-- Sonjan! Mutta eikö hän ole suomalainen?

-- On. On, vakuutti Martti. Mutta hänen perhesuhteensa olivat kovin

surulliset. Niistä ei saanut koskaan puhua. Vaikka tietysti sekä äiti

että Eira saisivat tiedon kaikesta.

Sairas äännähti samassa, ja sekä Martti että Eira kiiruhtivat

vuoteelle. Toinen tuli asettuneeksi toiselle, toinen toiselle puolelle.

Sairas katsoi heihin ensin pitkään ja kysyvästi, sitten iloisesti.

Hän tapaili molempien käsiä, piti niitä omissaan ja katsoi uudelleen,

mutta ei sanonut mitään. Silloin Eira kumartui hänen puoleensa. --

Täti, Martti on täällä, sanoi hän kuin onnesta värisevällä äänellään

herättääkseen sairaan tietoisuuteen, joka ehkä voisi elvyttää

uudelleen hiipumassa olevat voimat. Mutta sairas näytti seuraavan omaa

ajatusjuoksuaan. -- Jumala siunatkoon sinua, rakas, sanoi hän hiljaa --

sinua ja _häntä!_

Eira ei saanut kyyneliltään puhutuksi. Hän laski vain äidin toisenkin

käden Martin käteen ja hiipi hiljaa huoneesta ulos puutarhaan, jonka

perimmäiselle penkille hän vaipui vavisten itkusta.

Sairas teki kuin yrityksen noustakseen, ja Martti koetti auttaa. --

Minä olen niin iloinen, nyt kun Eira on täällä -- kuuli Martti äidin

sopertavan, -- kun tiedän, että hän aina tahtoo auttaa sinua.

Silloin Martti teki äkillisen päätöksen. Tässähän ei muu auttanut.

-- Äiti, sanoi hän puhuen melkein äidin korvaan. -- Minulla on nyt

toinenkin, joka auttaa.

Äiti kävi äkkiä hyvin kalpeaksi. Hän huokui huomattavan raskaasti.

Mutta Martti ei nähnyt sitä. Hän tahtoi saada sanottavansa sanotuksi.

-- Äiti, hän on koditon orpo. Mutta hänen katseensa on syvä ja hänen

sielunsa rikas. Hän on minun oma Sonjani.

Samassa parahti äiti omituisesti. Näytti siltä kuin hän olisi tahtonut

sanoa jotain, mutta kieli ei enää kääntynyt. Hän teki muutamia turhia

ponnistuksia, puristi tuskaisesti Martin kättä ja näytti hetken etsivän

jotain katseillaan. Sitten pää hervottomasti painui Martin olalle. Äiti

oli kuollut.

Anna-Stiinalla oli erityisen kiireinen päivä puodissaan. Uusia

tavaroita oli tilattu ja tilaukset olivat vasta saapuneet. Kaikilla oli

touhua. Tavaralaatikoita purettiin ja laudakoilta siirrettiin vanhaa

syrjään uuden tieltä. Anna-Stiina itse valvoi kaikkea. Hän tarkasti

tullutta, oliko tavara täyskelpoista, vilkaisi tilausluetteloihin

ja teki reunamuistutuksia. Hän oli juuri asettunut puotikamarin

kirjoituspöydän ääreen, kun Sonja astui huoneeseen. -- Hui minkälainen

puotihaju! -- Sonja meni raolleen olevalle ikkunalle ja työnsi sen

kokonaan auki. Sitten hän Anna-Stiinan olan yli vilkaisi tämän

papereihin. Anna-Stiina kirjoitti katsettaan nostamatta. Viimein

Sonja hiukan malttamattomasti viskasi tulemaan, että hänellä olisi

työtä Ellille. Kai nyt yksi tytöistä joutaisi tulemaan. Hän tarvitsi

välttämättä saada pumpulipukunsa pestyksi.

-- Vilkaise puotiin, niin näet onko aikaa. -- Anna-Stiinan käsi

kuljetti yhä kynää, jota hän tapansa mukaan puristi lujasti

etusormiensa väliin. Katse ei kohonnut.

Sonja oli tullut huoneeseen puodin kautta. Hän ei siitä syystä

vilaissut sinne. Hän antoi vain Anna-Stiinan kuulla ärtyneen sanan

siitä, että hänen kai sitten itsensä täytyi tehdä työ -- mikä hänestä

tuntui yhtä mahdottomalta kuin luonnottomalta.

-- Keittiössä, hellanvierustalla on parasta pyykkisaippuaa, ilmoitti

Anna-Stiina lyhyesti. Sonja lennätti hyvällä kyydillä puotikamarin

oven kiinni, kiskaisi hajuvedelle lemuavan pukunsa naulasta ja meni

rantaan. Siellä oli päivän puolelle viettävä mäenrinne, joka kesät

kaiket kasvoi kirjavana kukkia. Nyt oli sen loistoaika jo alkanut. Sen

mehevänvihreätä pohjaa vastaan paistoivat ranunkulukset, metsätähdet ja

kissankellot. Sonja heitti pukunsa nurmelle, viskautui itse viereen,

kiersi kädet ristiin niskan taakse ja jäi siihen lojumaan päivän

paahtamalle rinteelle.

Mäen alapuolella solisivat kesäiset aallot liplatellen rantakiviin.

Aurinko paistoi ja pikku linnut lentelivät kiireisesti edes ja takaisin

pesänteossa.

Sonja nieli itkuaan. Häntä harmitti niin, että sydän oli pakahtua. Ei

vain tämä pesuasia. Vaikka olisihan täti siinä saanut vähän ajatella,

mihin hän, Sonja, oli tottunut. Mutta sekin oli osaltaan vain todistus

koko vallitsevasta tilanteesta. Tänne tullessaan Sonja oli päättänyt

tehdä kaikkensa saadakseen välit tädin kanssa hyviksi. Mutta täti oli

mahdoton. Hän oli kuin kivestä. Sama se hänelle, rakastettiinko häntä,

vai eikö rakastettu, ymmärrettiinkö, vai eikö ymmärretty. Eikä hän

puolestaan pyrkinyt, ei ymmärtämään eikä rakastamaan. Hän oli vain sitä

mitä oli, yhtä taipumaton luonnostaan kuin selästään.

Ja kuitenkin Sonja oli koettanut jos mitä. Niinä muutamina päivinä,

jotka hän ensi käynnillään oli viettänyt täällä, hän olikin uskonut

lopulta onnistuvansa. Hyvällä toivolla hän siitä syystä Martin äidin

hautajaisista oli palannut tänne. Mutta pettymystä oli päivä toisensa

jälkeen tuonut hänelle.

Ja ne hautajaisetkin! Sonja työnsi kesäkenkänsä terävän koron syvälle

viereiseen kukkamättääseen. Ne olivat olleet kauheat, kauheat! Hänen

koko olemuksensa janosi sietämättömän pitkän eron jälkeen Marttia.

Ja olihan Marttikin ikävöinyt. Sen näki hänestä. Ja kärsinyt hän

myöskin oli. Mutta hän oli kuitenkin kuin sisäisesti etäällä Sonjasta.

Hän eli äidissä ja äidin kanssa. Ja kaikissa ulkonaisissa asioissa

joutui Sonja oloja tuntemattomana syrjään. Eira se tunsi ja tiesi

kaikki, Eira järjesteli ja auttoi. Ja Martti katsoi häneen monesti

surumielisyydestään huolimatta niin sydämellisen kiitollisesti!

Sonja kiskaisi heinätukon viereiseltä mättäältä ja lennätti sen alas

rantaan. -- Minä vihaan, vihaan häntä!

Eipä silti, että hän oli pelättävä! Tuollainen takkuinen talvivarpunen

ei voinut Sonjalta riistää mitään. Mutta muuten hänen koko olemuksensa

tyynessä, rikkomattomassa rauhallisuudessa oli jotain ihan hermoja

ärsyttävää. Ja millä tavoin hänen ruskeanharmaat, levolliset silmänsä

olivat mittailleet Sonjaa jo heidän ensi kertaa tavatessaan! Ne panivat

Sonjan tietysti vaa'alle ja punnitsivat oliko hän kyllin hyvä Martille.

Omasta puolestaan Sonja ainakin oli tehnyt parhaansa alunpitäen

tullakseen hyviin väleihin Eiran kanssa. Hän muisti syleilleensä Eiraa

ihan tulisesti. Ja mistähän syystä oikeastaan? Ehkä tunteenpurkauksen

tarpeessa. Ehkä myöskin aivan kuin väkipakolla tunkeutuakseen lähelle

kaikkea, mikä oli Martille tavalla tai toisella läheistä. Ehkä sitäkin,

varten, että Martti näkisi ja olisi tyytyväinen. Ja Eirankin tähden.

Mutta mitä hän kaikesta tästä oli saanut? Martin huomiosta hän

ei ollut varma. Ja Eiran vastaus syleilyyn oli ollut vähintään

passiivista laatua. "Tervetuloa, Sonja" hän oli sanonut levollisesti ja

yksinkertaisesti. Melkein yhtä yksikantaan kuin jos Anna-Stiina-täti

sen olisi sanonut.

Sonja kahmaisi kourallisen ruohoa mättäältä nutistaen sen kädessään

mäsäksi.

Oli toki onni, että Väinö Eerola oli tullut hautajaisiin! Mittailihan

hänkin katseellaan Sonjaa, mutta hän oli mies ja sellaisten kanssa

Sonja tiesi tulevansa toimeen. Väinö Eerola asettuikin kohta mukavalle

kannalle, esitti itsensä "Kuopion takkaisena immeisenä" ja ymmärsi

Martin lähimpänä ystävänä velvollisuudekseen olla Sonjan palvelevana

ritarina aina kun Martin huomiota syystä tai toisesta kysyttiin

toisaalla. Hänen tarjouksensa jäädä hautajaisten jälkeen Marttia

auttamaan asioiden selvittelyssä, se se myöskin oli tehnyt Sonjalle

mahdolliseksi kohta hautajaisten jälkeen palata Anna-Stiinan luo.

Hänelle olisi käynyt suorastaan ylivoimaiseksi jäädä Helsinkiin,

ottaa osaa kaikkeen ja kuitenkin kaikessa tavallaan olla passiivisena

ja syrjässä. Mutta yhtä mahdotonta olisi ollut jättää Marttia sinne

kahden Eiran kanssa. Eerolan siellä olo muutti kaiken. Hän asui yhdessä

Martin kanssa tyhjäksi jääneessä kodissa, Eiran asuessa kaupungissa.

Hän, juristiksi paraillaan valmistuva mies, ymmärsi, mitä eivät Eira

eikä Martti ymmärtäneet. Ja lopuksi hän oli pyhästi luvannut olla

Helsingissä siksi, kunnes Martti oli valmis lähtemään Sonjaa hakemaan.

Heillä oli osaksi sama matkakin, koska Eerola aikoi palata Savoon.

Sonja kavahti äkkiä pystyyn. Hän oli vallan unohtanut pesuhommansa. Ja

hän tahtoi kuitenkin Dresdenissä käyttämänsä pumpulipuvun kuntoon juuri

siitä syystä, että hän näinä päivinä milloin hyvänsä saattoi odottaa

Marttia tulevaksi.

Hän sieppasi mättäällä makaavan puvun käsivarrelleen, kiersi

maalaistapaan hameensa liepeet vyötäisille ja juoksi pitkin harppauksin

rantaan.

Anna-Stiina oli sillä välin päässyt pahimmasta kiireestään. Hän oli

asettelemassa viime tilausten laskuja niille määrättyihin nauloihin,

kun hän näki kyytihevosen pysähtyvän pihalle ja vieraan herran

hyppäävän rattailta maahan. Hän antoi kiireimmän kautta muutamia

määräyksiä työn jatkamisesta puodissa touhuaville tytöille. Sitten

hän kääntyi ovelle ottamaan vastaan vierasta, jonka hän otaksui

kauppamatkustajaksi.

Tulija oli tummatukkainen, vaaleasilmäinen, laiha mies. Hän tuli suoraa

päätä Anna-Stiinaa kohti, kumarsi ja sanoi matalalla ja soinnukkaalla

äänellään. -- Olen Martti Jänne.

Anna-Stiina hätkähti, meni entistään vähän punaisemmaksi, mutta

rävähytti sitten päättävästi silmiään kuin karistaakseen hämmennyksen

tiehensä ja käski vieraansa sisään.

-- Te olette Sonjan täti, te piditte huolta hänestä silloin, kun

ei kukaan muu sitä tehnyt. Sonja on kertonut. -- Martti tarttui

Anna-Stiinan työnkovettamaan käteen ja puristi sitä kasvoillaan hänelle

ominainen sydämellinen, surunvoittoinen hymy.

-- En minä tehnyt sitä omasta vapaasta tahdostani. Sisareni oli

määrännyt hänet minulle ja ne, jotka ensin olivat korjanneet,

lähettivät saamansa osoitteen mukaan.

-- Minä tiedän sen. Mutta minä tunnen sittenkin, kuinka paljosta minun

on kiittäminen.

-- Mistä te olette syntyisin, kysyi Anna-Stiina äkkiä ja odottamatta.

Martti mainitsi kotipitäjänsä nimen.

-- Isänne oli nimismies ja te asuitte siellä pitemmän aikaa?

-- Isäni kuolemaan asti. Mutta missä on Sonja?

-- Odottakaahan vähän! -- Anna-Stiina nousi, meni vanhanaikuiselle

piirongilleen, avasi sen kaapinmuotoisen yläosan ovista yhden ja otti

esille kellastuneen kirjeen. Hänessä oli herännyt aavistus, josta hän

tahtoi päästä selville.

-- Onkohan tämä käsiala teille tuttu, kysäisi hän ojentaessaan kirjeen

Martille. -- Tämä tuli Sonjan mukana, kun hän kapalolapsena lähetettiin

tänne.

Äiti, äiti oli ollut avuttoman ja hylätyn orvon ensimmäinen huoltaja!

Äiti oli pienoisen matkaan hänen tuntemattomalle tädilleen kirjoittanut

hienotunteisella ja sydämellisellä tavallaan siitä vähästä mitä hän

lapsen syntymästä tiesi ja liittänyt tietoihin lämpimästä äidinmielestä

lähteneen toivotuksen lapsen ja sen kasvattajan onneksi.

Martti nousi hätäisesti ja meni kirjeineen ikkunan ääreen. Ulkona

kukkui käki kukkumistaan, ja pihlajat, joita Sonja muutamia tunteja

takaperin oli tavoitellut käsiinsä, lehauttelivat tuoksuaan Martille.

Mutta hän ei nähnyt eikä kuullut mitään tästä kaikesta. Hän näki vain

äitinsä kumartuneena vuoteella makaavan pienen käärön puoleen ja hän

kuuli vieläkin äidin surumielisesti väräjävän äänen hänen sanoessaan:

ihan on kuin tekisi väärin laskiessaan tällaisen luotaan.

Kyynel toisensa jälkeen vierähti Martin takinkaulukselle. Hän tunsi

voimakkaammin kuin koskaan, että kaikki, kaikki hyvä mikä hänen

osakseen oli tullut, oli äidin hänelle antamaa. Ja hän olisi tahtonut

kiittää nyt tästä viimeisestäkin saamastaan. Mutta sen sijaan hänen

koko sisimpänsä nousi epätoivoiseen, tuskantäyteen kapinaan sika, että

äiti oli poissa nyt juuri, jolloin hän olisi tahtonut tuoda hänelle

oman rakkaimpansa.

Sonjankin tähden se oli niin raskasta ja siksi niin käsittämätöntä.

Martin viipyessä ikkunan ääressä istui Anna-Stiina tuolillaan

suoraselkäisenä ja levollisena kuin ainakin. Työteliään elämänsä

varrella hän ei monestikaan ehtinyt muistella kulunutta aikaa. Työn

lujilla siteillä hän oli kytkeytynyt niin kiinteästi nykyhetkeen,

että hän harvoin siitä pääsi karkaamaan menneisyyteen enemmän

kuin tulevaisuuteenkaan. Mutta nyt hänen ajatuksensa äkkiä olivat

riistäytyneet irti arkisuuden valjaista ja karanneet takaisin aikoja

sitten hautautuneisiin muistoihin. Martin olennossa oli jotain,

joka Anna-Stiinan mieleen oli palauttanut kuvan heiveröisestä,

kumaraselkäisestä räätälinpojasta, jolla kuten Martilla oli suuret,

surumieliset silmät ja kärsimyksiin luodun leima kasvoillaan.

Anna-Stiina tunsi sydämensä sulavan. Mutta hän ei tahtonut suostua

siihen. Siksi hän pani vastaan. Samassa Martti kääntyi häneen. -- Te

annoitte minulle arvaamattoman suuren lahjan, sanoi hän äänen vielä

värähdellessä liikutuksesta.

Martti ei ollut suurenmaailman seuratapojen mies, mutta tänä hetkenä,

jolloin sydämen tunteet tavallisuudesta poikkeavalla voimalla kuohuivat

hänen sisimmässään, pakottivat ne häntä tavallisuudesta poikkeavalla

tavalla sitä osoittamaan. Hän kumartui Anna-Stiinan puoleen ja tarttuen

hänen käteensä aikoi suudella sitä. -- Jolla on ollut sellainen äiti

kuin minulla, hän kunnioittaa äidinsydäntä jokaisessa naisessa, sanoi

hän.

Anna-Stiina sai viime hetkessä kätensä poiskiskaistuksi. -- Ei minua

kannata kiittää, sanoi hän jäykästi. Hän huomasi äänensä käyvän

sameaksi ja jatkoi siitä syystä hätäisesti, yhteen menoon: -- Sonja on

rannassa. -- Sitten hän nousi ja pujahti puotiin.

Sonja oli polvillaan laiturilla pyykkiään huuhtelemassa. Hän ei

huomannut mitään, ennenkuin kuuli askeleita takanaan laiturilta.

Silloin hän vilkaisi taakseen, viskasi puvun kädestään ja heittäytyi

kirkaisten Martin kaulaan.

-- Sonja, sinä äidin viimeinen rakas, rakas lahja! -- Martti painoi

hänet kiihkeästi rintaansa vasten kyynelten valuessa Sonjan paljaalle

kaulalle.

-- Sinun, toisti Sonja kiihkeästi ja kysyvästi -- eikö se riitä?

-- Äidin lahja minulle, se sinä olet ja olet oleva kautta koko elämäni.

-- Martti painoi hänet uudelleen syliinsä, nosti sitten koholle maasta

ja kantoi käsivarsillaan eteenpäin eikä laskenut häntä ennenkuin sille

kukkaiselle rinteelle missä hän äsken oli ikäväänsä itkenyt.

Martin tulon jälkeen alkoi hiljainen, sitkeä taistelu sekä

Anna-Stiinassa että hänen lähimmässä ympäristössään.

Martti oli vielä kuin huumautunut kokemuksistaan äidin kuolinvuoteen

ääressä. Hänen ajatuksensa kiertyivät kaikesta äitiin ja mielestään

hän olisi tehnyt väärin sekä Sonjaa että poismennyttä kohtaan, jos

hän jossain määrin olisi koettanut salata tätä Sonjalta. Juuri Sonja

oli ainoa, jolla oli lääkitystä kirveleville haavoille. Surun tuli

pyhittävästi vaikuttaa onneen ja onnen lieventää kaipuuta. Tulihan äiti

myöskin siten yhä tutummaksi ja likeisemmäksi Sonjallekin.

Mutta Sonja tunsi muistonkin kilpailijakseen. Ja hän taisteli

yksinvallastaan kuin henkensä edestä.

Anna-Stiinakin taisteli. Martin tulo oli vaikuttanut

sijoiltaannykäisevästi Anna-Stiinan sekä ulkonaisen että sisäisen

elämän tasaisuuteen. Martti oli tosin vuokrannut itselleen huoneen

naapuritalosta, mutta hän oleili aamusta iltaan Sonjan seurassa.

Harvoin he tosin olivat kotona. Milloin he tekivät pitkiä kävelyretkiä,

milloin kiertelivät venheellä saaria ja salmia. Mutta kun he läksivät,

huolehti Anna-Stiina eväistä, ja tulivatpa he myöhään tai varhain,

odotti heitä katettu ruokapöytä.

Harvoin Anna-Stiina itse pitemmältä oli heidän seurassaan. Mutta

lyhyet yhdessäolon hetket hän käytti tarkkojen huomioiden tekoon. Hän

ei edes itselleen tahtonut myöntää, että Martti ensi tapaamisesta

saakka oli saanut käsiinsä pettämättömän vaikutusvallan. Etenkin

ensi aikoina koetti Anna-Stiina kaikin keinoin todistaa itselleen,

ettei niin ollut. Hän koetti hakemalla hakea esiin Martin heikkouksia

ja virheitä. Mutta tätä tehdessään hän joutuikin näkemään paljon

päinvastaista. Enimmäkseen sellaista pientä, johon eivät toiset

olisi kiinnittäneet huomiota, mutta johon Anna-Stiinan epäluulon ja

katkerien elämänkokemusten teroittama katse iski. Hän näki kuinka

naisellisen hellästi Martti koetti ajatella Sonjaa, tuntea hänen

tunteitaan ja asettua hänen asemaansa. Ja hän näki, että samaa

ystävällistä huomaavaisuutta riitti muillekin. Martti ei edes

ottanut säikähtääkseen siitä usein teeskennellystä tylyydestä, jolla

Anna-Stiina työnsi luotaan kaiken hänelle osoitetun huomaavaisuuden.

Hän oli muuttumattomasti sama. Mutta Anna-Stiina ei sittenkään

antautunut. Hänen ei yleensä ollut paljonkaan tarvinnut muuttaa kerran

vakiintunutta mielipidettä ihmisistä. Eikä hän tahtonut tehdä sitä

nytkään. Ja hän oli kerta kaikkiaan tullut siihen vahvaan vakuutukseen,

että miessuku -- yhtä ainoata poikkeusta lukuunottamatta -- oli kovaa

ja jäykkätekoista sukua, joka särkevästi vaikutti ympäristöönsä.

Hän muisti ikänsä erään kerran, jolloin hän kasvavana tyttönä

oli istunut tiepuolessa kuumana kesäpäivänä ja nähnyt tomupilven

ohipyörähtävien rattaiden nostamana lehahtavan ilmaan. Tiepuolessa

oli avoin piplianhistoria, josta hän vast'ikään oli lukenut, että

Jumala loi miehen maan tomusta. Mutta tätä tiedonantoa vastaan nousi

hänen koko siihenastinen elämänkokemuksensa. Tuollaisesta kevyestä

sinne tänne lehahtelevasta pölystä ei mahtanut syntyä jäykkätekoista

miestä, ei edes Jumalan käsissä. Tiivistä, kuivuuttaan kovettunutta,

läpipäästämätöntä savea tai kovaa puuta siihen kai oli tarvittu. Siitä

hän mielessään oli vakuutettu. Ja vähän vanhempana, kun hän kerran

oli nähnyt puujalkamiehen, jonka joka askel kolahti korviasärkevän

raskaasti, hän oli ajatellut, että noin koko miessuku kulkee läpi

elämän. Sen jälki tuntuu, sen jälki kuuluu ja se särkee paljon tiellään.

Viulu-Ville oli ainoa poikkeus. Hän oli herkkäsieluinen tomunlapsi,

joka ei särkenyt mitään, mutta särkyi itse toisten koviin jalkoihin.

Martin olemuksesta helkähti sama herkkä, hellänpehmeä ja

surunvoittoinen sävel. Siksi Anna-Stiinan sisin kaikesta

vastaanpanemisesta huolimatta suli Martin taloon tultua.

Anna-Stiina häpesi sisimmässään tätä heikkouttaan. Mutta siksi asia oli

kiertynyt, että hän kuullessaan nuorten äänet läheisyydestä mielellään

jätti työnsä hetkeksi kesken, vaikka pistäytyäkseen katsomaan missä he

olivat, mitä he tekivät ja minkälaiselta yhdessäolo tuntui. Ja kun he

läksivät huviretkilleen, niin hän mielellään vilkutti kynnykseltä viime

hyvästit.

Hänessä vertyi jotain, jonka hän luuli aikoja sitten kuolleeksi. Mutta

oraalle nouseva kätkettiin huolellisesti toisten katseilta.

Sonjakin koetti käydä taisteluaan salassa. Kukaan ei saisi aavistaa,

että hänellä vieläkin oli valloitettavaa, että hänen täytyi

taistelemalla taistella omistaakseen kokonaan, vieläpä taistella jo

elämästä siirtyneen kanssa.

Milloin leikkisästi, milloin kiihkeästi ja nuhdellen, toiste taas

käyttäen naisellista hurmaamistaitoaan hän koetti saada Martin

ajatukset irti äidistä. Mutta Martti ei tahtonut antautua. Hän väisti

tavallisesti kuitenkin pehmeästi. Mutta joskus tuli kovakin kovaa

vastaan.

-- Jos tahdot erottaa minut äidin muistosta, erotat enin itsestäsi.

-- Vainajan muisto on sinulle siis elävää, sinua tarvitsevaa ihmistä

rakkaampi?

-- Sonja, kuinka sinä voit!

-- Siksi, etten tyydy sirpaleisiin. Minä tahdon sinut kokonaan.

-- Siinä sinä olet pohjattoman itsekäs!

Puna laskee ja nousee Sonjan kasvoilla. Hänen päänsä kohoaa ja katse

liekehtii täynnä intohimoista, suurta tunnetta. -- Vai on se itsekästä,

että tahdon erottaa sinut -- surustasi. Tiedä, että jokainen, joka

todella rakastaa, tekisi samoin. Eikö äiditön tunne äidinkaipuun

pohjattomuutta? Ja sellaiselle, kuluttavalle surulleko antaisin

rakkaimpani. En, tuhat kertaa en! Mutta millä voin auttaa sinua, ellen

sillä, että pakotan sinut ajattelemaan itseäni ja minun onneani. Katso,

sellaista on Sonjan pohjaton itsekkyys!

-- Sinä suurisieluinen Sonjani, -- suuri vaatimuksessasi, suuri

rakkaudessasi! -- Martti vetää hänet liikutettuna puoleensa. Ja taas

Sonja lepää kuin lennossaan väsähtynyt linnunpoikanen rakastettunsa

rintaan nojautuneena tuntien miten Martti suuteloin peittää hänet,

kaulan, olkapäät, hiukset ja otsan.

Martti tuntee joutuneensa tappiolle. Mutta se tappio on hänelle

selvittänyt hänen voittonsa suuruuden.

Kuitenkin hän tuntee sisimmässään, että jotain oikeata ja oikeutettua

on hänenkin kannassaan. Siinä ainakin mikä koskee äitiä. Siinähän hän

ajattelee Sonjankin rikkautta. Hän yrittää siitä syystä uudelleen,

kun he toisiinsa painautuneina istuvat pienellä, hiekkarantaisella

saarella, jota kesäisen auringon kultaamat aallot kaulaavat. Hän alkaa

puhua äidistä. Sillä hän ottaa ajatuksissaan äidin aina mukaansa ja

hänestä tuntuu rikokselta Sonjaa kohtaan tehdä se salassa.

Silloin Sonja hyväilevästi pyyhkäisee Martin tukkaa. -- Martti, sinä

olet sittenkin mies. Sinun täytyy aina ajatella itseäsi ja omaa suruasi.

-- Ajatella itseään ja suruaan ei ole aivan sama asia. Suru on suuri

ja pyhä. Suru on meidän hyväntekijämme, elämämme suuri siunaaja. Miksi

tahdot erottaa minut siitä?

-- Miksikö tahdon? -- Hän ottaa Martin pään käsiensä väliin, katsoo

häntä syvälle silmiin ja odottaa vastausta.

-- Siksi, että tahdon nähdä sinut surusi herrana, nähdä sinut suurena

siinäkin. Minä näen sinut muita korkeammalla niin paljossa. Minä tahdon

seppelöidä sinut voittajaksi _kaikessa_.

Martti suutelee huulia, jotka punoittavina kuin mättään marjat

ojentuvat häntä kohden. Hän painaa Sonjan pään alemmaksi ja suutelee

otsaa hiusrajan kaarteen kohdalta. Sitten hänen oma päänsä painuu, hän

tapailee kahta pientä pehmeätä kättä ja suutelee niitäkin. -- Minä

koroitan sinut tunteitteni ikiaikaiseksi valtiattareksi. Saat käskeä ja

kieltää, kutsua ja häätää, sillä sinä tahdot aina onnemme eheyttä, aina

sitä mikä on suurta ja hyvää!

Martti työntää venheensä vesille ja antaa sille muutamalla voimakkaalla

aironvetäyksellä vauhtia. Sitten hän nojaa airoihin ja silmäilee

siintäviä selkiä. Venhe halkoo hiljaa eteenpäin liukuen veden

rasvatyyntä pintaa. Niin etäälle kuin silmä kantaa ulottuu vesien

välkkyvä pinta. Kukkaiset lahdenpoukamat, saaret ja niemekkeet

sitä kaulaavat. Helpeiset heinät nuokkuvat niemien nenässä ja

siintävältä taivaalta lähettää aurinko siunaavat säteensä lämpönsä

eloonherättämille lapsille.

-- Äidin täytyi jättää minut sinun tähtesi, Sonja, sanoo Martti hiljaa.

Sonja ei kohta vastaa, sillä hän ei ole selvillä siitä miltä kannalta

sanottu on otettava.

-- Omistaa teidät molemmat olisi ollut onnea liiaksi poloiselle

ihmispovelle.

Martin katse kulkee kauaksi ja hänen sisimmästään nousee palava kiitos

ei ainoastaan siitä, mitä äiti pitkin elämänsä matkaa antoi, vaan

siitäkin, minkä hän lähdettyään lapselleen jätti.

Sonja ei ole selvillä siitä, mitä Martti ajattelee, mutta hän aavistaa

Martin ajatusten suunnan ja hänen katseensa kostuu, käy verhotun

pehmeäksi ja syväksi kuin hetteen silmä. -- Hän kasvatti sinut

rikkaaksi, jotta voisit olla köyhän ja kodittoman rikkautena -- sanoo

hän hiljaa.

Martin katse irroittautuu häntä ympäröivästä maisemasta. Hän näkee vain

solakan suomalaisen tytön, joka yksinkertaiseen pumpulipukuun puettuna

ohjaa hänen purttansa ja hän tuntee hänelle suodun rikkauden suuren

velvoituksen. Hän ei enää ajattele itseään, ei edes onneaan. Hän vain

rukoilee voimaa itselleen tehdäkseen omansa onnelliseksi.

Ja heidän ympärillään väräjää kesäinen luonto kahden ihmislapsen

suurta, sanomatonta onnea.

Keilossa valmistettiin häitä. Martti oli saanut hakemansa viran ja

samana päivänä määrättiin häätkin. Varsinaisista häistä tietysti ei

ollut puhettakaan. Mutta vihkiminen päätettiin pitää kirkossa ja jo

samana iltana nuoret aikoivat matkustaa.

Minne? Sitä kysymystä he monesti olivat yhdessä pohtineet. Ulkomaille

ei tehnyt toisen enemmän kuin toisenkaan mieli. Eikä liioin

huvittelemaan. Mutta jonnekin hiljaiseen seutuun, missä he erotettuna

sekä entisyydestä että muista ihmisistä saisivat alkaa yhdyselämänsä.

Martti oli ensin ehdottanut omaa, tyhjänä olevaa kotiaan. Mutta Sonja

ei tahtonut sinne. Se olisi kytkenyt heidän elämänsä erottamattomasti

entisyyteen. Taite oli tehtävä, jotta Martti kokonaan tulisi sidotuksi

siihen uuteen, minkä Sonja rakkaudellaan tahtoi luoda. Oikein

aito maalaisoloissa Martti paraiten viihtyikin. Jonkin sisäjärven

rauhaisa lahdelma, jonne vieras venhe harvoin eksyy ja jonne tie

maitse kiertelee monen kaukaisen mutkan takaa tai saariston jokin

etäinen merenpoukama, jonne pieni rannikkolaiva yöpyy silta sillalta

vähennettyään matkustajajoukkoaan säästäen vain jonkun yksinäisen

kulkijan etäisimpään pysähdyspaikkaansa, sellainen oli löydettävä.

Ja sellainen löytyi matkalla, jonka Martti ja Sonja vähää ennen

häitä yhdessä tekivät Helsinkiin. Tällä matkalla he myöskin monien

keskustelujen tulokseksi viimein päättivät purkaa kodin Oulunkylässä

ja vuokrata itselleen huoneiston, joka olisi lähempänä Martin koulua.

Kodin järjestäminen päätettiin monestakin syystä siirtää syyskuuhun.

Rouva Alfelt oli kuultuaan häistä kirjoittanut epätoivoisen kirjeen

Norjasta, missä hän vietti kesää ja josta hän ei mitenkään tahtonut

kesken lähteä kotimaahan. Hän oli rukoilemalla rukoillut häiden

siirtämistä. Hänen aikomuksensa oli nimittäin ollut laittaa uusi

koti nuorille valmiiksi ennen häitä, eikä mikään hänelle korvaisi

tätä pettymystä, jos nuoret itsepintaisesti ajaisivat oman tahtonsa

täytäntöön.

Häiden siirtämisestä ei puhuttukaan. Mutta kodinjärjestäminen

päätettiin jättää syyskuuhun. Maallaoloa voisi siten jatkaa elokuun

viime päivään asti. Syyskuun ensimmäisiksi viikoiksi Martti koettaisi

saada ainakin osittaista virkavapautta ja silloin he täti Alfeltille

mieliksi asuen hänen luonaan voisivat purkaa Martin kodin ja panna

oman, yhteisen pesänsä kuntoon. Ja siinä työssä olisi täti Alfelt

hyvänäkin apuna, sen tiesi Sonja. Martilla ei ollut aavistustakaan

siitä, mihin Sonja oli tottunut ja mitä yleensä vähänkin mukava

elämä vaati. Ja Sonjalle itselleen olisi käynyt vaikeaksi huolehtia

semmoisesta. Tädin toteuttamina tuntuisi kaikki toisenlaiselta.

Suunnitelmiensa onnellisesta toteutumisesta loistavan iloisena Sonja

palasi Martin kanssa Helsinginmatkaltaan. Hänellä oli muassaan

joukko paketteja, joiden hankkiminen oli tuottanut hänelle paljon

iloa ja joilla hän toivoi voivansa ilahduttaa vastaanottajia. Mutta

kun hän tavaroistaan purki esille Anna-Stiinalle aiotun paketin ja

iloisenylpeänä laski sen tädin käsivarrelle, kohtasi häntä pettymys.

Anna-Stiina tottuneena tavarantuntijana koetteli pakettia sitä

avaamatta. Kuullessaan kankaan kahinaa, hän omituisesti hymähti. --

Taitaa olla vanhan lupauksen täyttämistä, hän sanoi. -- Johan Sonja

saadessaan isävainajansa perinnöt lupasi minulle silkkileningit ja

vaikka mitä kiitokseksi huonosta kasvatuksesta.

Sonja nauroi ja Martti tiedusteli, että nytkö se lupaus vasta tuli

täytetyksi.

-- En ole oppinut silkissä kulkemaan enkä oppine vastakaan. -- Täti

laski paketin avaamattomana kädestään.

Sonja rupesi selittämään, että kaikki jo oli sovittu ompelijankin

kanssa. Hän saisi mitat puhelimessa ja oli luvannut valmistaa puvun

päivässä, niin että se joutuisi Eiran matkaan, tämä kun oli luvannut

tuoda morsiuspuvunkin. -- Kyllähän sinä täti nyt meidän juhlamme

kunniaksi?

-- Ei vanha koira istumaan opi.

-- Mutta Sonja osti sen niin iloisella mielellä, yritteli Martti

hyväilevästi tarttuen tädin käteen.

-- Ei silkissä hääilon enentäjätä eikä villaisessa sen vähentäjätä. --

Anna-Stiina nousi ja meni puotiin.

Sonjalta pääsi itku. Häntä niin harmitti. Martti pani parastaan

lohduttaakseen. Mutta hän tuli sanoneeksi, että oli tätä pelännyt.

-- Ja kuitenkin annoit minun ostaa, tulistui Sonja.

-- Koetinhan minä estellä, kun pelkäsin tätä. Mutta sinä tahdoit

ja olit niin iloissasi siitä. Älä nyt ole lapsellinen, sinä

suurisieluinen, kaikkea pikkumaista hylkivä Sonjani! Pyyhi kyyneleesi

ja ajattele, ettei tädin musta villaleninki vähääkään pienennä meidän

juhlamme iloa. -- Martti koetti kohottaa Sonjan päätä katsoakseen häntä

silmiin. Mutta Sonja yhä nyyhkytti pää riipuksissa.

-- Ja luuletko, että minä itken vain tätä, sai hän kyynelten lomassa

sanotuksi. -- Etkö ymmärrä, että jokaisesta epäystävällisestä,

poistyöntävästä sanasta johtuvat mieleeni kaikki lapsuusaikani

kärsimykset. Etkö sinä, vaikka oletkin mies, jaksa ymmärtää, että nyt

olen ahne jok'ainoasta onnenmurusestakin. Minä näin niin kauan nälkää.

-- Sinä rakas, Martti veti hänet hellästi puoleensa. -- Älä nyt

mielipahoissasi ole kohtuuton! Viidentoista vanhasta sinä olit varakas

perillinen, sait huvitella sekä kotona että ulkomailla, sait matkustaa,

opiskella ja tehdä mitä vain halutti. Monella orvolla on okaisempi tie

astuttavana.

Silloin Sonja äkkiä riuhtaisi itsensä irti Martin käsivarrenotteesta.

Hänen katseensa kipinöi. -- Ja sinä, sinä, joka puhut sieluni

suuruudesta, sinä luulet, että matkat, huvit ja rikkaus korvaa

rakkauden puutetta. Matalasti sinä minusta ajattelet! -- Sonja

rakkaimpani, anna mataluuteni minulle anteeksi! -- Se sanottiin niin

yksinkertaisesti, nöyrästi ja lämpimästi, että Sonjan vastustus murtui.

Hän painui Martin syliin ja ylpeänä kohonnut pää nojasi kuin varressaan

nuokkuva kukka Martin rintaan.

Anna-Stiinan tullessa kutsumaan iltaruualle he vielä istuivat

sohvannurkassa Sonja Martin polvella ja kädet kiertyneinä Martin

kaulaan.

Täti rupesi illallispöydässä tiedustelemaan, minkälainen heidän

kesäkotinsa oli ja missäpäin maailmaa. Oli hyvä hääjärjestelyissä

tietää milloin ja mitä teitä morsiuspari aikoi matkustaa.

Sonja innostui kuvailemaan vuokratun paikan ihanuutta. Hän oli kerran

monta vuotta sitten käynyt sielläpäin saattaessaan täti Alfeltia

läheiseen kylpylaitokseen. Nyt kun hän Helsingissä oli tavannut paikan

isännän, oli mieleen johtunut, että juuri tuollainen syrjässä oleva,

eristetty saaristokoti, jonne kuitenkin oli mukava päästä, oli heille

omiaan. Sonjan vielä kertoillessa nousi täti pöydästä. Sonja seurasi

tädin esimerkkiä, nousi ja meni ikkunan ääreen, jossa rupesi sormillaan

soittelemaan ikkunalasia. Kuvaus heidän tulevasta, eristetystä

pikku pesästään oli saanut hänet omituisen tunnelman valtaan. Hän

ajatteli kotkaa, joka rakentaa pesänsä korkealle, luoksepääsemättömän

kallioseinän suojaan. Ylpeässä yksinäisyydessä -- ei arkisen alhaalla,

ei kaiken kansan katsottavana -- tahtoo ilmojen uljas asujain onnestaan

riemuita.

-- Martti, kutsui Sonja hiljaa. Tämä tuli ja kumartui hellästi Sonjan

puoleen. Katkonaisia, tunnelmantäysiä sanoja hän sai kuullakseen

kotkan eristetystä, ylhäisestä kotionnesta. Hän vastasi lujalla

kädenpuristuksella.

Korkealle, kohti taivasta -- maan mataluudessa uhkaavia vaaroja pakoon,

se ajatus herätti vastakaiun hänenkin sielussaan.

Häät olivat ovella ja ainoata tulemaan lupautunutta odotettiin. Eira

oli luvannut saapua perjantai-iltana ollakseen seuraavana päivänä

auttamassa häävalmistuksissa. Vihkiäiset oli määrätty tapahtuviksi

sunnuntaina kohta jumalanpalveluksen päätyttyä.

Vaikka häät oli aiottu aivan pieniksi, odotti koko paikkakunta niitä

jonkinlaisella jännityksellä. Sonja ei ollut ainoastaan kaikkien

arvostaman Anna-Stiinan kasvatti, hän oli itsekin vähitellen tullut

tutuksi ja kaikkien suosimaksi henkilöksi. Etenkin Martin saavuttua

paikkakunnalle hän oli käsi Martin käsipuolessa ahkerasti liikuskellut

ympäristössä viskaten vastaantuleville lapsille karamellejä taskustaan

huolettomasti kuin tiepuolesta löydettyjä kiviä ja vanhuksille

nyökäyttäen iloisen "hyvän päivän", joskus pysähtyenkin kädestä pitäen

tervehtiäkseen ja esitelläkseen sulhasensa, jolle silloin -- samalla

kuin kukoistavalle morsiamellekin -- auliisti suitsutettiin maireinta

kehumista ja monia onnentoivotuksia. Ja kun nuoret jatkoivat matkaansa,

kääntyivät vanhukset miltei säännöllisesti katsomaan heidän jälkeensä

aivan kuin tuossa nauravan iloisessa morsiamessa ja aina ystävällisessä

herrassa olisivat nähneet kauniin kangastuksen jostain, joka nosti kuin

keväisiä nesteitä vanhuuden roudan jähmetyttämään rintaan.

Vaimoväki puheli jo aikoja ennen kolmatta kuuliaispäivää tulossa

olevasta vihkimätilaisuudesta. Kiitolliset karamellien saajat päättivät

tehdä voitavansa juhlan kunniaksi, ja miesväkikin oli sitä mieltä,

että kun pääkaupunkilaiset kunnioittivat tätä pientä paikkakuntaa

vihityttämällä itseänsä sen kirkossa, oli paikkakuntalaisten asia

kunnioittaa tilaisuutta läsnäolollaan.

Perjantaina, jolloin Eiraa odotettiin, puhui Martti lähdöstä asemalle.

Mutta Sonja esteli. Eira ottaisi tietysti kyytihevosen. Kievari oli

aivan aseman vieressä, Sonja oli maininnut hänelle siitä kirjeessään.

Junain kulkukaan ei ollut niin aivan säännöllistä. Ja ymmärsihän Eira,

että Marttia nyt tarvittiin apuna pakkaamisessakin.

Illansuussa Eira tulikin kyytihevosella, hiljaisena ja tyynenä kuten

ainakin, mutta samalla hilpeän iloisena.

Hän oli paljon ajatellut heitä kaikkia. Hän sanoi sen yksinkertaisesti

ja kuin ohimennen, mutta samalla sydämellisesti. Ja ne pienet

erilaatuiset lahjat, joita hänellä oli mukanaan, todistivat sitä

sanoitta. Sonjalle hänellä oli omaompelemansa, vanamoilla kaunistettu

kahviliina siihen kuuluvine samanmallisine kuppiliinoineen. Martti sai

pienenpienen kotelon, jonka sisältä löytyi kultainen, kellonperiin

kiinnitettävä medaljongi. Takasivulle oli kaiverrettu häitten

päivämäärä, sisällä oli Martin äidistä viimeksi otettu, erittäin

onnistunut kuva.

Martin oli vaikea salata liikutustaan lahjan johdosta. Sonja näki sen

ja hänenkin silmänsä kostuivat. Mutta samalla oli kuin veitsenkärki

olisi vihlaissut hänen sisintään.

Sonjalle Eira lisäksi toi pienen, sievän matkatyynyn. Martilla oli

samanlainen. Sen Eira oli ommellut Martin lähtiessä ulkomaille. Eira

toivoi, että heillä molemmilla häämatkallaan olisi hänen ompelemansa

päänalunen.

Sonja ihaili saamiaan lahjoja, syleili ja suuteli Eiraa tukehduttavan

kiihkeästi kehuen kaiken kauneutta. Mutta illalla päästyään omaan

huoneeseensa hän asettui kiihkeän kiireisesti ompelemaan. Hän oli

oikeastaan jo kauan ajatellut tätä asiaa, vaikka hän ei ennen ollut

tullut tarttuneeksi työhön. Mutta tarpeetkin olivat valmiina ja pian

oli valmiina itse työkin. Toisen naisen ompelema päänalunen Martilla

häämatkalla, sehän olisi ollut jotain luonnotonta, vaikka antajana

olisi ollut oma sisar, saatikka kun oli sellainen, joka ei ollut sisar

eikä mikään.

Seuraavana päivänä, kun syksyä varten suoraan Helsinkiin lähetettävät

tavarat pantiin kokoon, pisti Sonja aivan kuin ajatuksissaan sinne

Eiran Martille antaman tyynyn ja sen sijaan ilmestyi Martin tavaroiden

sekaan Sonjan entinen matkatyyny nyt peitettynä uudella, upealla,

hehkuvanpunaisilla unikoilla kirjaillulla päällisellä.

Pientä touhua riitti sen päivää jokaisella. Ei tullut edes tärkeimpiä

uutisia katsotuksi päivän postista, ennenkuin iltapuolella, jolloin

yhdessä istuttiin ruokailuhuoneen pöydän ääressä.

-- Taaskin surullinen vajaus ja vararikkojuttu, josta kai moni viaton

joutuu kärsimään, sanoi lehteä selaillessaan Eira. Anna-Stiina

liikeihmisenä rupesi kohta utelemaan nimeä. Hänellä oli edellisen

päivän lehti kädessään eikä siinä mainittu asiasta mitään.

Eira vilkaisi uudelleen lehteen ja luki siitä ääneen asian. Anna-Stiina

pudisti päätään asialle, mutta näytti rauhalliselta. Hän ei ensinkään

tuntenut asianomaista. Sonja ja Martti katsoivat vaieten toisiinsa.

-- Siinä meni ehkä koko omaisuuteni, sanoi Sonja viimein matalasti.

Martti tarttui pöydän alitse hänen käteensä ja puristi sitä. --

Meillä on rikkautta, jota ei kukaan voi riistää meiltä. -- Hänen

koko sisimpänsä nousi katseeseen, ja Sonja painui painumistaan yhä

lähemmä Marttia. Suuri onnen hurmio valtasi hänet. Hän ei ajatellut

mahdollisesti menetettyä omaisuuttaan, ei sitä, mitä kaikkea tästä

jokapäiväisessä elämässä saattoi koitua hänelle, mukavuuteen

tottuneelle. Hän näki ainoastaan tuon Martin katseen. Ja se oli hänelle

parempi pantti kuin kaiken maailman kihlasormukset, luotettavampi

kuin tuhannet, alttarin ääressä annetut lupaukset. "Maa ja taivas

kadotkohon, kun vain luonas olla saan!" -- Hän muisti kuulleensa jotain

sen tapaista joskus laulettavan ja se vastasi kohdalleen sitä, mitä

hän tällä hetkellä sisimmässään tunsi.

Anna-Stiina rupesi puhumaan asian käytännöllisestä puolesta. Hän ei

sanonut ajatuksiaan suoraan, mutta hän tunsi jotain vahingoniloon

vivahtavaa muistaessaan, että hän oli toivonut Sonjan omaisuuden

joutuvan vanhan, luotettavan nimismiehen, huostaan, jotavastoin Sonja

itse oli tahtonut noudattaa rouva Alfeltin ehdotusta.

-- Onpa tämä päivä, kun tekee rikkaan morsiamen äkkiä köyhäksi,

yritteli Martti leikkiälaskevasti.

Sonja hymyili. -- Huomispäivä tekee minut joka tapauksessa maailman

rikkaimmaksi ihmiseksi, sanoi hän hiljaa.

Ja rikkauttaan hän säteilikin seuraavana aamuna, kun hän aamukellojen

soidessa nousi rattaille Martin rinnalla.

Kohta morsiusparin jäljessä ajoivat Eira ja Anna-Stiina, heidän

jäljessään puoti-neidit sekä palveluskunta. Ja siihen saattue loppuikin.

Sonja lehahti kirkkoon astuessaan punaiseksi iloisesta hämmästyksestä.

Martin mielenliikutuksen kalventamat kasvot kävivät entistäänkin

kalpeammiksi. Kirkko oli kaunistettu sekä koivuilla että kuusilla.

Alttaria kiersi kyläläisten sitoma seppele, ja lapset olivat

ripotelleet vihreitä lehtiä pääkäytävälle.

Morsiusparin asetuttua penkkiin valitsivat Eira ja Anna Stiina

itselleen paikan heidän takanaan. Ja Anna-Stiina teki tapansa mukaan

huomioitaan. Hän näki Sonjankin päivän merkityksestä huolimatta

silmäilevän sekä taholle että toiselle nähden ja kuullen kaikkea mitä

tapahtui. Martti sitävastoin näytti unohtaneen koko ympäristönsä. Hän

oli silmäänpistävän kalpea ja etenkin hänen korkea otsansa hohti aivan

aavemaista valkeutta, syvän katseen tähtäytyessä etäisyyteen kuin

tunkeutuakseen tulevaisuuden tuntemattomaan maailmaan. Hän istui niin

hievahtamattoman hiljaa kuin olisi hänen henkensä vaeltanut kaukana

siitä kuoresta, jota ihmiset nimittivät Martti Jänteeksi ja joka nyt

sulhasmiehenä istui kirkonpenkissä. Ehkä hän etsikin rajan toiselta

puolelta sitä, jonka hengen läheisyyttä hän varmaan sisimmässään tunsi.

Tai kenties hän vain hetken velvoituksen tunnossa rukouksessa etsi

Jumalan kasvoja?

Anna-Stiina arvaili itsekseen jotain tämän suuntaista. Sitten hänen

katseensa kääntyi Eiraan. Ja hän hätkähti yhtäläisyyttä, jota hän ei

ennen ollut huomannut. Piirteissä se ei nytkään esiintynyt, mutta

ilmeessä. Siinä oli kuitenkin jonkinlaista eroakin, sillä Martin

kasvoilla näkyi sisäisen liikutuksen pinnalle nostamia väreitä,

jotka nousten ja laskien, tullen ja mennen todistivat väreilevien

tunteiden voimasta; Eiran kasvot sitävastoin kuvastivat kokonaan

vaihteluntuntematonta syvää, sisäistä rauhaa, joka hetkittäin lähenteli

puutuneisuutta.

Jumalanpalveluksen loputtua alkoivat urut uudelleen soida. Joukko kylän

nuoria kajahutti lehteriltä juhlavirren ja sen kaikuessa astuivat Sonja

ja Martti alttarin eteen. Kirkkokansa asettui puoliympyrään heidän

taakseen ja toimitus alkoi.

Kiitosvirsi kajahti lehteriltä morsiusparin astuessa kirkosta

rattaille. Sitten ajettiin Sonjan lapsuudenkotia kohden, jossa

perilletulon jälkeen heti asetuttiin pöytään. Puheltiin hilpeän

iloisesti, joskin enimmäkseen pienistä, ulkonaisista asioista.

Martti vakuutti, että hän olisi uskonut potevansa pahimmanasteista

mielenhäiriötä, jos joku pari kuukautta takaperin olisi hänelle

ennustanut, että se hieno suurmaailman neitonen, johon hän juuri

oli tutustunut, kesän puolivälissä yksinkertaisissa maalaisoloissa,

muutamien maalaisten seurassa ja vieläpä hänen omana morsiamenaan

söisi hääateriansa. Ja Eira huomautti, että tämä Martin

ensimmäinen ateria aviomiehenä oli hyvin sopusoinnussa hänen

yksinkertaisuusperiaatteidensa kanssa. Toivotettiin hyvää jatkoa ja

juotiin iloiset maljat kotoista juhlajuomaa maistellen.

-- Hyvästä jatkosta Sonja huolehtii, sen tiedän, vahvisti Martti

iloisesti. Ja taas nousivat lasit jatkosta huolehtivan emännän

kunniaksi.

Kun oltiin syömässä hyötymansikoilla ja kermavaahdolla kaunistettua

kakkua, syntyi pitkä äänettömyys. Martti sen viimein katkaisi

huomauttamalla, että häissä oli tapa pitää puheita. Ja kun eivät

muut sitä tehneet, kuului velvollisuus lähinnä sulhaselle, semminkin

kun hän jossain määrin oli isäntänäkin näissä häissä. Mutta hän ei

ollut tottunut puhumaan. Hän oli mies, joka ei ollut "ollut mukana",

kuten sanotaan. Ainoa hänen miehisistä ystävistään ei myöskään

ollut suvainnut viettää häitä ennen häntä, vaikka ikä hänet siihen

olisi oikeuttanut. Ei siis mikään kuultu puhekaan saattanut käydä

sulhaspuheen mallista. Jossain puhumisentaidon oppaassa kuitenkin

annettiin se hyvä neuvo, että piti puhua siitä mikä "innosti omaa

mieltä", t.s. kai siitä mistä sydän oli täynnä. Mutta ei tuostakaan

sanasta ollut paljon apua tällaisessa tilaisuudessa, sillä juuri sille,

mikä liikkui syvimpänä sisimmässä, oli kaikkein vaikeinta löytää

sanoja. Muutenkin. Ja tällaisessa tilaisuudessa etenkin. Sulhasen

puheet morsiamelle eivät kaivanneet todistajien läsnäoloa. Sille

naiselle, jolle sulhasen "sydän käski puhumaan", hän siis ei voinut

puhua. Ja voisi ehkä tuntua oudon laajasydämiseltä, jos hän ottaisi

puhuakseen naisille yleensä, kuten juhlissa tehtiin.

Martti ei huomannut, että hänen viime sanansa nostivat hienon punan

Sonjan poskille. Anna-Stiina istui Sonjan toisella puolella silmäänsä

rävähyttämättä ja suoraselkäisenä kuin ainakin. Hän näytti kuulevan

ainoastaan hänelle nimenomaan sanotun ja näkevän vain sen mikä

sattui aivan silmien alle. Mutta mitään ei sittenkään jäänyt häneltä

huomaamatta. Sonjan poskille noussut punakin pisti hänen silmäänsä.

-- Ja kuitenkin, -- jatkoi Martti -- tahtoisin tällä hetkellä puhua

juuri naisille yleensä, t.s. naissuvulle ja erittäin niille naisille,

joiden kanssa elämäni on joutunut erikoisen läheiseen kosketukseen. Jos

kellään on syytä kiitollisuuteen naisia kohtaan, niin on minulla. Sillä

paras ja arvokkain, jota elämässäni olen osakseni saanut, sen on Jumala

minulle useimmiten antanut naisen käden kautta. Ensi sijassa ajattelen

häntä, jonka hengen läheisyyttä selvästi tänään olen tuntenut, häntä,

jolle elämäni ensi kiitos-sanan sopersin ja jota koskekoon ensi

kiitokseni hetkenä, jolloin olen oman kodin perustuksia laskemassa.

-- Ajattelen toistakin äitiä, häntä, jonka viime rukous varmaan koski

hänen orvoksi syntynyttä pienokaistaan. Kukaan ei kuullut hänen viime

sanojaan. Mutta me tiedämme, minkälainen äidin mieli on, ja me tiedämme

myöskin, että hänen oma osansa oli kova ja katkera. Jos rakkautemme

voisi saavuttaa hänet, tahtoisimme hellivinä lapsina lääkitä hänen

haavojaan. Pehmeä on rakastavan tyttären käsi. Minä miehenä en voisi

antaa sitä mitä tytär, mutta juuri miehenä tahtoisin olla ehjentämässä

edes jotain siitä, mitä oma sukupuoleni on polkenut jalkainsa alle ja

särkenyt. En saa sitä koskaan tehdä siinä muodossa kuin olisin suonut,

mutta ehkäpä -- välillisesti.

-- Ja, ajattelen vielä teitäkin, täällä saapuvilla olevat

rakkaat, sinua; täti, joka kodittomalle soit kodin ja sälytit

äidinvelvollisuudet hartioillesi, vaikka sisimmässäsi tunsit olevasi

kutsuttu toimimaan toisilla aloilla ja sinua, Eira, joka tyttären

hellyydellä aina rikastutit äidin elämää, sisarellisella hyvyydellä

omaani ja kuten toivon sellaisena vastaisuudessa olet rikastuttava

molempien meidän elämäämme. Jokaiselle teistä olen suuremmassa velassa

kuin sanoin voin lausua.

-- Sanoin, että paras mitä osakseni on tullut aina, on ollut naisen

käden antamaa. Te tiedätte, miten paljon olen saanut ja miten rikas

nyt olen. Ihmekö siis, jos ihannoin naissukua. Harras rukoukseni

onkin tänä juhlapäivänäni -- sanon sen suoraan -- että oppisin

rakastamaan niinkuin nainen rakastaa, auttavasti, antautuvasti ja

itseäänunohtavasti. Rukoilen tätä siksi, että nämä lahjat yleensä ovat

ihmissielun kaunistus ja Jumalan silmissä suuriarvoiset, rukoilen sitä

myöskin voidakseni tehdä onnelliseksi sen naisen, jolle tänään en ole

pitänyt mitään puhetta, mutta joka on sekä näiden sanojeni että koko

elämäni sisältö ja rikkaus.

-- Hyvä mies on vaimonsa väärtti, sanoi Anna-Stiina topakasti, melkein

vihaisesti, kulauttaen kotitekoista kaljaa lasiinsa. Sonja nojasi

kyyneleitään kuivaten Martin käsivarteen. Tädin sanat kuullessaan

hän kohotti päätään. -- Aina sinä vedät vastahankaa -- vieläpä

hääpäivänämme ja Martin puheeseen. -- Se sanottiin hymysuin. Mutta

Anna-Stiina oli sanoissa tuntevinaan terävän kärjen.

Heti aterian päätyttyä pukeutui Sonja matkapukuun, yhteiset kahvit

juotiin ja sitten he läksivät.

Samassa kun rattaat pyörähtivät pihasta, kääntyi Anna-Stiina rutosti

Eiraan. -- Mennään sisään, hän sanoi lyhyeen, ja Eira oli näkevinään

omituisen suonenvedontapaisen värähdyksen hänen jäyhillä kasvoillaan.

Vierashuone, johon he yhdessä astuivat, tuntui omituisen autiolta,

samoin koko talo. Se oli täynnä tyhjyyden hiljaisuutta. Nuoret

puoti-neidit olivat auttaneet palvelustyttöjä yksissä neuvoin

kiireisesti korjaten pois kaikki juhla-aterian jäljet ja sitten

lähteneet kukin taholleen nauttimaan vapaudestaan. Eira ja Anna-Stiina

olivat siitä syystä ainoat talossa jäljellä olevat. He asettuivat

vastapäätä toisiaan, toinen sohvan nurkkaan, toinen suureen

vanhanaikuiseen keinutuoliin. Silloin tällöin he sanoivat sanan

toisilleen, enimmäkseen he vaikenivat.

-- Nyt he ovat asemalla.

-- Ja sitten kestää junamatkaa kello 8, jatkoi Eira.

-- Mahtaakohan junalta olla pitkältä laivasillalle, tiedusteli hetken

kuluttua Anna-Stiina.

-- Hehän aikoivat olla yötä välillä, muistutti Eira.

Vähän myöhemmällä Anna-Stiina nousi sulkemaan ikkunan. Ilta oli

kääntynyt viileäksi. -- Mahtaakohan heillä olla tarpeeksi lämmintä

matkassaan, Martti on sellainen heikko mies.

-- Hän oli heikko pienestä pitäen. Mutta äiti hoiti häntä kuin

silmäteräänsä, jatkoi Eira.

-- Kunhan vain Sonja osaisi, tuli raskaasti Anna-Stiinan puolelta.

Eira tuli ajatelleeksi sitä, että he molemmat enin ajattelivat Marttia.

Hän muisti Martin puhetta Sonjan äidistä. Jos tämä äiti saattoi

seurata rajan täänpuoleisia tapahtumia, tuntuikohan hänestä raskaalta,

että hänen lapsensa oli niin yksin häämatkallaan -- ilman ainoankaan

rakastavan sydämen saattoa.

Eiralle tuli siitä kuin suuri sisäinen hätä. Hän koetti ajatella Sonjaa

ja rukoilla tämän puolesta. Mutta hetken kuluttua hän huomasi istuvansa

käsi sydämelle painuneena ja koko sisin suurena hätäisenä huutona

Martin onnen puolesta.

Ei keskeyttänyt enää toinen enemmän kuin toinenkaan äänettömyyttä.

Kukin ymmärsi toisen mielentilan omasta sisimmästään. Molemmat kulkivat

itsensä unohtaneiden pyhässä uhrilehdossa. Molemmat painuivat alttarin

ääreen sydämessään rukous: ota minut ja onneni, -- jos uhria vaaditaan

-- mutta anna hänelle ehjä onnen osa!

Huoneessa vallitsi pimenevän kesäillan hiljaisuus. Huoneissa olijoiden

sisimmässä uhrimielen syvä, rikkumaton rauha.

Rouva Alfelt loikoili hienossa iltapäiväpuvussa vierashuoneensa

leposohvalla. Hänen kädessään oli romaani, jonka lehtiä hän

hajamielisenä käänteli ja vieressä pienellä, sirolla, 8-kulmaisella

koristepöydällä oli konvehtipussi, josta hän tuontuostakin pisti

palasen suuhunsa. Hän oli äsken sivuuttanut romaanin jännittävimmän

kohdan, joten se ei enää kyennyt kiinnittämään hänen mieltään. Sen

sijaan teki sitä tuntuvalla tavalla odotuksen jännitys. Sonja ja Martti

olivat tulossa maalta asuakseen jonkun aikaa hänen luonaan samalla kun

he järjestelivät uutta kotiaan. Suuri muutos Sonjan taloudellisessa

asemassa oli vaikuttanut perin tuskallisesti rouva Alfeltiin, hän kun

oli uskonut varat juuri sille etäiselle sukulaiselleen, joka nyt oli

pettänyt hänen luottamuksensa. Tämäkin jännitti nyt odottavan mieltä.

Ja muuten itse odotetutkin. Sonjasta ei ollut vaikea arvata minkälainen

hän oli. Täti tunsi hänet. Mutta Martti? Hän oli ennen naimisiinmenoaan

käynyt talossa ainoastaan kerran, nimittäin ennen rouva Alfeltin

Norjaan lähtöä. Rouva Alfelt ei yleensä suvainnut ihmisiä, jotka

tulivat sopimattomaan aikaan hänen luokseen. Martti tuli pahimpaan

pakkauskiireeseen. Mutta hänet kutsuttiin kaikesta huolimatta saliin,

sillä rouva Alfelt tahtoi edes nähdä, minkälainen se mies oli, joka oli

kyennyt kuin loihtimaan esiin uuden ihmisen Sonjassa. Ja yhdessäolo

venyi pakkauksista huolimatta pitkäksi. Sillä Martti huvitti rouva

Alfeltia. Hän teki häneen saman vaikutuksen kuin suuret, kömpelöt

koiranpennut, joilta heidän kokonsa puolesta odottaa vanhankoiran

eleitä ja joiden tottumattomat, lapsekkaat liikkeet siitä syystä

ovat niin ihastuttavan hauskat. Tuota arkaa tottumattomuutta huomasi

Martin koko ulkonaisessa olemuksessa, liikkeissä, sanontatavassa ja

kaikessa. Se tietysti johtui ujosta epävarmuudesta hänen ensi kertaa

joutuessaan tekemisiin Sonjalle äidinasemassa olleen sukulaisen

kanssa. Mutta oli siinä muutakin. Hänen tummansiniset, syväkatseiset

silmänsä olivat kaikkea muuta kuin älyttömän näköiset ja hänen

hillitystä olemuksestaan tunsi, ettei hän yleensä milloin vain ollut

valmis paljastamaan sisintään kanssaihmisilleen. Ja sittenkin hän niin

naiivin avomielisesti toi ilmi sisimpiä tunteitaan. Rouva Alfelt kyllä

itse sen aiheutti kysymyksillään. Mutta häntä huvitti huomata, ettei

Martissa ollut maailmanmiestä kylliksi ylimalkaisilla sanontatavoilla

kiertämään hänen sisintään utelevia kysymyksiä. Hän kertoi, miten

tuskallisen voimakkaan vaikutuksen Sonja heti ensi hetkinä oli tehnyt

häneen, kuinka hän taisteli tunnettaan vastaan vakuutettuna siitä,

etteivät he luonteiltaan eikä liioin maailmankatsomukseltaan sopineet

toisilleen, mutta että taistelu kävi sekä ylivoimaiseksi että turhaksi,

kun hän huomasi, että he todella kumpikin ylinnä etsivät näkymättömän

maailman aarteita. Se vain vielä peloitti, miten Sonja, rikas nuori

tyttö voisi tyytyä sellaiseen yksinkertaiseen elämäntapaan, johon hänen

maailmankatsomuksensa häntä velvoitti.

Niin, niin, nyt he ainakin olivat päässeet rikkauden haitoista. Rouva

Alfelt oli toivonut, että ainakin Sonjan rahat olisivat säästyneet --

ja hänen omansa tietysti ensi sijassa. Mutta siltä näytti kuin Sonjan

olisivat menneet. Sen verran kunniantuntoa oli miehellä toki ollut,

että hän jo varemmin oli toimittanut rouva Alfeltin rahat korjuuseen.

Ja vaikuttivathan siihen myöskin hänen omat toimenpiteensä, joihin hän

ryhtyi ennen Norjaan lähtöään sen häivyttävän tiedon johdosta, jonka

hän aikaisemmin oli saanut.

Rouva Alfelt painoi hermostuneena nenäliinan silmilleen ja itkaisi

mielensä kevennykseksi tilkan. Jollei se Martti olisi ollut sellainen

mies kuin oli, olisi hän voinut nostaa tästä aika rymäkän. Että toinen

huolehtii omistaan eikä hänelle uskotun turvattoman tyttölapsen

varoista. Mutta huolehtiminen tuskin enää silloin olisi auttanut.

Sonjan rahojen suhteen se arvatenkin olisi ollut myöhäistä. Ne olivat

joutuneet likoon jo aikaisemmin.

Hevonen kuului samassa pysähtyvän portaiden eteen ja sisäkkö kiiruhti

vastaan.

Rouva Alfelt nousi, korjasi peilin edessä tukkalaitettaan ja kiiruhti

keinuvin askelin, huulet hymyssä ja käsivarret ojennettuina etehiseen.

Istuttiin illallispöydässä, kun raha-asiat tulivat puheeksi. Rouva

Alfelt oli jo siihen mennessä ennättänyt tehdä huomioita. Sonja oli,

kuten hän edeltäkäsin oli ajatellutkin, omistusonnestaan ja valtansa

tietoisuudesta säteilevä nuori rouva. Ulkonaisen ihmisensä puolesta

hän oli tavallistakin miellyttävämpi yksinkertaisessa, tummassa

matkapuvussaan. Ja Martin ihastus ilmenikin peittelemättömänä.

Hänen katseensa koetti Sonjan katseesta huomata tämän pienimmänkin

toivomuksen ja hänen kätensä tavoitteli yhtenään Sonjan kättä.

-- Tottumaton humaltuu helposti -- päätteli rouva Alfelt itsekseen.

Hän ajatteli omia naimiskauppojaan ja hymyili. Mutta samalla kosketti

hetkeksi hänen sisintään haikea aavistus siitä, että näiden nuorten

suhteessa oli jotain, joka kaikista hänen omista naimisistaan

huolimatta oli hänelle kokonaan tuntematonta, jotain herkempää

ja henkevämpää, jota ei voinut määritellä, mutta jonka tunsi

erehtymättömän varmasti kuin kukkasen tuoksun. Martti nyt olikin

sellainen toisenmoinen. -- --

-- Niin, ne miehet, ne miehet, alkoi rouva Alfelt äkkiä päivitellä. --

En minä olisi uskonut, että mies minut pettää. Mutta pitipäs sittenkin

nyt näiden rahojen suhteen -- -- ja vielä sinun rahojesi suhteen,

Sonja. Häitten edellisenä iltana te sen tiedon saitte. Niinkö? Todella

erinomainen häälahja!

-- Ei se ainakaan vähentänyt onneamme, pikemmin päinvastoin. -- Sonjan

katse loisti. Ja Martti jatkoi siihen, ettei hän koskaan tahtoisikaan

olla rikas.

-- Rikas, hyvänen aika, kuka nyt puhuu sanottavista rikkauksista. Sen

verranhan olla pitää, että voi järjestää elämänsä mukavasti.

-- Ja noin parisen kertaa vuodessa käväistä ulkomailla, jos tahtoo.

-- Niin, mitä pahaa siinä?

-- Pahaa? En minä sitä sanokaan. Mutta minä en voisi mennä, ilman,

että ne monet kalpeat työntekijättäret, ne lapset, jotka riutuvat

vahvistavan ravinnon puutteessa ja työmiehet, jotka raatamisestaan

huolimatta eivät saa perheelleen siedettävän mukavaa olotilaa, minua

syyttäisivät.

-- Ja kuitenkin olette kumpikin vasta tulleet ulkomailta!

-- Oppia ei valitettavasti aina saa riittävästi kotimaasta. Ja

lukuunottamatta viimeistä lepoaikaani tiedän, että elin siellä niin

yksinkertaisesti kuin vaatimattomin työmies.

-- Ah, ah, ah, sellainen kanta, sellaiset mielipiteet! Rouva Alfeltin

täytyi turvautua pitsimäiseen nenäliinaansa, painaa sitä silmilleen

ja sitten löyhytellä sillä kasvojaan. Vallankumouksellisilta tai

kiihkoilijoiltahan sai kuulla tuollaista! Eikä edes heiltä, sillä

he vain rynnistivät kaiken kumoon kaatamiseksi. Persoonallinen

kieltäymys oli sitä kaikkein hedelmättömintä ja epäkiitollisinta

maailmanparannustapaa. Yksinkertaisuuspuheet ja periaatteet saattoivat

olla paikallaan juhlapuheissa, mutta ei kun kotia perustettiin.

-- Jos jokainen tinkimättä panisi periaatteensa täytäntöön omassa

elämässään, ei kumouksia tarvittaisi.

-- Ja te aiotte alkaa, te kaksi! -- Täti katsoi Sonjaan.

-- Minä ymmärrän Marttia täydellisesti. Mutta minusta me nyt jo

voisimme puhua muusta. Raha-asiat ovat sitä kaikkein ikävintä. Ei

ihminen elä ainoastaan leivästä.

-- Ei, ei, enimmäkseen vain rakkaudesta -- kuherruskuukausina ainakin!

-- Täti nauroi. -- Et sinä Sonja olisi isäsi tytär, jos olisit

ajatellut toisin.

Odottamaton viittaus Sonjan isään synnytti hetken painostavalta

tuntuvan vaitiolon. Sitten Martti käänsi puheen seuraavaan päivään.

Hänestä heidän jo varhaisella junalla oli lähdettävä Oulunkylään.

Koti siellä oli nyt tyhjä, kun Eira, joka oli asunut kesän siellä,

lastentarhatyön alkaessa oli muuttanut omaan kotiinsa kaupunkiin.

Täti pani varhainnousemista vastaan. Nuorten piti levätä matkan jälkeen

ja vasta aamiaisen syötyään lähteä.

Asia päätettiinkin niinpäin. Ja sillä välin kun toiset kaupungissa

valmistuivat lähtöön sai Eira järjestää tyhjänä olevan kodin tulevia

varten. Ikkunat avattiin aamun raittiille tuulahduksille, kukkalasit

täytettiin kukkasilla ja jok'ainoa pölyhiukkanen karkoitettiin

huolellisella hellyydellä kuin pyhäköstä ainakin. Mutta kun kaikki

oli kunnossa ja kello näytti aikaa, jolloin Sonja ja Martti Eiran

laskelmien mukaan olivat tulossa, sulki Eira kodin ovet, pisti

avaimen sen tavanmukaiselle paikalle ja läksi kävelemään. Mutta

koti kokonaisuudessaan puhui hänen käynnistään. Martti tunsi sen

liikutuksella. Ja Sonja aavisti hänen tunteensa.

-- Minä en saanut koskaan tyttärenä tulla tänne, hän valitti. --

Minulle oli sinun kotisi vieras. -- Sinunhan tämäkin kaikki on.

Sillä kaikki minun on sinun. Martti veti Sonjan puoleensa kiittäen

sydämessään Eiraa ei vain siitä, mitä hän oli tehnyt, vaan siitäkin,

että hän poistumalla oli suonut heille kahdenoloaikaa.

Mutta kun Sonja ja Martti vihdoin olivat päässeet neuvottelemaan

asioiden käytännöllisestä järjestämisestä, tuli Eira kuin paikalle

tilattuna. Puhuttiin Martin huonekalujen siirtämisestä kaupunkiin,

jolla asialla Sonjan mielestä oli monta hankaluutta. Täti Alfelt oli

tehnyt paljon heidän kotinsa hyväksi, ettei häntä mitenkään saanut

loukata. Se mikä erityisesti oli herran työhuoneeseen sopivaa ja jota

Martti välttämättä tahtoi, oli tietysti otettava mukaan, mutta muuten --

Sonja ei saanut lausetta lopetetuksi. Eira katkaisi sen ilmoittamalla,

että hänellä omassa kodissaan oli tilaa paljon ja tavaraa vähän. Hänhän

oli enimmäkseen asunut täällä tädin luona.

Sonja oli ihastuksissaan Eiran tarjouksesta ja Martti kiitollinen.

Rouva Alfeltkin oli tyytyväinen, kun hän myöhemmin kuuli asiasta.

Hänellä oli omat suunnitelmansa nuorten kodin hyväksi ja hän tahtoi

puhella Martin kanssa kaikesta kohta kun Martti vain joutaisi lähtemään

uuteen kotiinsa Eläintarhaan.

Sonja pyrki mukaan, mutta siihen ei täti suostunut. Hänellä oli omat,

vanhanaikuiset mielipiteensä asioiden menosta. Hänestä kodin lopullinen

järjestäminen kuului sulhaselle tai aviomiehelle yhtä luonnollisesti

kuin kapioiden hankinta morsiamelle. Valmiiseen kotiin piti nuoren

emännän astua. Se oli hänen toivomuksensa ainakin tässä tapauksessa,

jossa hän yhdessä Martin kanssa katsoi olevansa oikeutettu huolehtimaan

asioiden menosta.

"Melkein anoppinsa" kanssa, kuten Martti leikillä nimitti rouva

Alfeltia, hän sitten menikin järjestämään tulevaa kotiaan. Ja

matkalla sinne rouva Alfelt paraimman mukaan valmisti häntä perillä

odottavaa yllätystä varten. -- Täti, joka oli kuin äiti Sonjalle,

oli erityisesti nyt, kun Sonja oli menettänyt omaisuutensa, tahtonut

todella äidillisellä tavalla huolehtia nuorten kodista. Hän oli siitä

syystä Sonjalle ennen antamiensa huonekalujen lisäksi tilannut valmiit

kalustot kahteen huoneeseen ja toivoi, että ne joka suhteessa tulisivat

tyydyttämään.

Valmistelusta huolimatta Martti ei voinut peittää eräänlaista sisäistä

pahantuntemusta, kun hän näki häntä odottavan hienon kodin. Hän koetti

kuitenkin, ajatellen tädin tunteita, kiittää parhaimman mukaan,

vaikkakin hän epäsuoruutta peläten sanoi hätkähtäneensä nähdessään,

että heidän kotinsa tällaisena tulisi paljon hienommaksi kuin hän olisi

suonut.

Täti nauroi vilpittömästi. Elämässä oli niin paljon oikeata surua,

että ihan virkisti kuulla tuollaisista tyhjänpäiväisistä huolista.

Mitä Martti oikeastaan tavoitteli? Aikoiko hän ehkä jonkinlaiseksi

paljasjalka-apostoliksi? Siinä suhteessa oli vaiva turhaa. Sukissa ja

kengissä hänen kuitenkin täytyi käydä, nyt kun hän oli arvossapidetyn

oppilaitoksen opettaja ja Sonjan vihitty aviomies.

Tädin suuri monisanaisuus teki Martin tavallistakin vaiteliaammaksi.

Hän kuunteli vain, kun täti äidillisen huolehtivasti teroitti hänelle

kaikenmoista Sonjan tavoista ja Sonjan mausta päätöksiä tehtäessä

aina varovaisesti vipuuttaen asiat omien aikeittensa puolelle.

Lopputulokseksi jäikin koti suurimmaksi osaksi sellaiseksi kuin

täti sen oli järjestänyt. Muutamat Martin omista huonekaluista vain

päätettiin siirtää nyt kootun lisäksi. Muu jäisi Eiralle.

Mutta kotimatkalla raateli suuri, sisäinen tuska Marttia. Oliko hän

sittenkin Sonjan puolisona sitoutunut oloihin, joissa hänelle kävisi

vaikeaksi, ehkä mahdottomaksi elää periaatteittensa mukaista elämää?

Oliko etenkin ollut väärin, että he niin pian viettivät häitä?

He olivat etenkin elämän ulkonaisiin ja monessa suhteessa paljon

merkitseviin asioihin nähden hyvin vähän selvillä toistensa kannasta.

Lisä ei toden totta olisi haitannut.

Mutta olihan Sonja toiselta puolen ajatuksissaan aina oikeaan osuva,

tunteissaan syvä ja voimakas, tahdossaan tarmokas. Ja juuri sellaisena

hän voisi auttaa Marttia liian paljon sisäänpäin kääntyvän luontonsa

herraksi ja siten kasvattaa häntä toiminnan mieheksi. Eihän pelkoon

siis ollut syytä.

-- Sonja, Martti veti hänet puoleensa heidän jouduttuaan kahden heidän

omaan huoneeseensa. -- Meidän kodistamme tulee peloittavan mukava ja

hieno. Tahdotko siitä huolimatta elää siellä äärimmäisyyteen asti

yksinkertaista elämää? -- Hän otti Sonjan pään käsiensä väliin ja

katsoi häntä surumielisen tutkivasti silmiin.

Sonja koetti riuhtaista itsensä irti. -- Sinä kysyt! Sen verran sinä

siis tunnet minua!

-- Kuule minua, Sonja! -- Martti piteli yhä hänen päätään käsiensä

välissä upottaen katseensa Sonjan katseeseen syvälle kuin

tunkeutuakseen hänen olemuksensa pohjaan saakka. -- Minun valitsemani

osa on kaikkein epäkiitollisin. Minä en pyri miksikään radikaaliseksi

reformaattoriksi, en uskonnollisessa enkä yhteiskunnallisessa

suhteessa. Minä en voi sanoin enkä teoin julistaa mitään uutta tai

mielenkiintoista ihmisille. Tahtoisin vain kaikessa hiljaisuudessa

järjestää elämäni sellaiseksi, että tulisi niin vähän kuin mahdollista

käytetyksi omaan mukavuuteen, omaan nautintoon, ja niin paljon kuin

mahdollista säästyisi muille. Minusta tämä persoonallisen kieltäymyksen

tie näyttää hyvin vähän lupaavalta. Mutta se on se, jolle omatuntoni

ja suuren Mestarini esikuva minua kutsuu. Tällaisesta kieltäymyksestä

ei koidu arvonantoa eikä kunniaa. Sen tiedän. Päinvastoin. Uskallatko,

tahdotko olla apunani tällä tiellä?

-- Martti! -- Sonja irtautui hänen käsistään. Hänen povensa nousi ja

laski voimakkaasti. Katse säihkyi ja koko olento näytti kuin kasvavan

hänen suoristautuessaan. -- Mitä ajattelin, kun rannalla tapasit minut

pyykkiä pesemässä? Mitä silloin, kun tein tuttavuutta lapsuuteni

kotikylän pikkueläjien kanssa, joista en ennen ollut välittänyt

tutuistakaan? Mitä, ellen elämäsi työtä ja sitä asemaa, jonka silloin

vielä rikkaana olin valinnut itselleni rakkaudesta sinuun?

Martti painoi hänet rajusti rintaansa vasten! -- Ja tällaista rakkautta

minä saatoin epäillä, sinä rakas, suurisieluinen pikku vaimoni!

He seisoivat kauan ikkunan ääressä toisiinsa painautuneina, kuunnellen

toistensa voimakasta sydämentykintää ja yhdessä katsoen ylös taivaalle,

jolle syttyi välkkyvä, meren tummanapaistavaan pintaan heijastuva

tähti toisensa jälkeen. Molemmille oli tämä hetki kuin uusi toinen

toisilleen vihkiytymisjuhla ja molemmat tunsivat, että he tähän asti

ovat olleet pesää rakentamassa, nyt alkoi yhteinen arkisissa oloissa

rinnan astuttava taival. Taaksepäin jäänyt oli unohdettava. Toisella

oli siellä katkeruutta herättäviä kokemuksia, toisella kaipuu, joka

yhtenään pyrki kietomaan kaiken kuin suruharsoon. He olivat kumpikin

kuin linnunpoikaset, jotka pimeässä ja pesättöminä olivat löytäneet

toisensa yhdessä rakentaakseen itselleen uuden pesän.

Martin mieleen muistui ilta, jonka he kotimatkalla yhdessä olivat

viettäneet Kööpenhaminassa. He olivat raitiovaunulla pyrkineet jonnekin

kaupungin ulkopuolelle ja siten joutuneet erään esikaupungin laitaan,

jonka suuri, kaunis metsä oli tunnettu satakielen pesimäpaikka. Oli

suvisen lämmin kesäyö, ei valoisa kuten Pohjolassa, vaan hämäryyden

pehmeän verhon peittämä. Paikoittain -- etenkin metsässä -- oli jo

aivan pimeä, sillä sydänyö oli käsissä. Martti ja Sonja seisoivat

sankan, kuuntelemaan kokoontuneen joukon keskellä. Täydellinen

hiljaisuus vallitsi. Kaikki odottivat. Ja äkkiä kirposivat

hopeankirkkaat säveleet esiin metsän pimennosta.

Kuunneltiin äänettöminä. Silloin -- mitä suloisimman sävelsymfoniian

kaiuttua ja täydellisen hiljaisuuden vallitessa kuului ääni joukosta:

Jota pimeämpi yö on, sitä ihanammin hän laulaa -- ja siihen jatkoi

matala, soinnukas miehen ääni: "for sin Mage".

-- Sonja, Martin ääni värähti liikutuksesta. -- Muistatko iltaa

Kööpenhaminassa ja mitä se mies silloin sanoi? Sillä lailla tahtoisin

minäkin rakastaa sinua. Onnea ja päivänpaistetta tahtoisin luoda

tiellesi, mutta jos surun aika tulee, soisin sinun tuntevan, että

silloin jos koskaan soivat rakkauteni syvimmät, hellimmät säveleet --

sulle, sulle.