VIERAALLA POHJALLA

Kirkkaan sinisenä kaartui kesäinen taivas Elben rannoilla upeilevan

suurkaupungin yläpuolella. Aurinko oli jo puolipäivässä. Pistävän

polttavana hehkui se kuumuuttaan laaksoon, jonka pohjassa Elbe

lepäili laiskana ja pintaansa väräyttämättä. Ainoastaan lakkaamatta

helteessäkin eteenpäin aaltoileva ihmismeri särki milloin minkin

kulkuneuvonsa kautta sen rasvatyynenä paistavaa pintaa.

Kaduilla liikuskelevat näkyivät säännöllisesti etsivän siimespuolta

ja raitiovaunuihin, jotka kuljettivat ihmisiä kaupungin läheisyydessä

oleville kukkuloille, pyrki tällaisena paahdepäivänä tavallistakin

enemmän väkeä.

"Weisser Hirsch'in" siimekkäissä puistoissa oli suhteellisen hiljaista.

Siellä täällä asteli joku hellettä paennut kaupunkilainen, mutta

varsinaiset asukkaat olivat täältä samoin kuin lähellä olevista

huviloiden puistoista vetäytyneet asuntoihinsa. Vastakohtana ulkona

vallitsevalle hiljaisuudelle kuuluikin huviloista vilkas puheensorina.

Oli "lunch'in" aika. Toisin paikoin istuivat ateriata odottavat

iloisesti puhellen huviloiden parvekkeilla, toisissa olivat he jo

siirtyneet ruokasaleihin, joiden avatuista akkunoista nauru ja iloiset

äänet tunkeutuivat kadulle asti.

Rouva Helmin pienessä huvilassa oltiin jonkunverran myöhässä. Päivä

sattui olemaan oikea onnettomuuksien päivä. Huvila oli täynnä

täyshoitolaisia -- mikä tosin ei ollut niinkään onnetonta. -- Mutta

sitä tukalampaa oli, että keittäjätär oli nyrjäyttänyt kätensä ja

samalla särkenyt talon parhaimman jälkiruokamaljakon.

Rouva Helm tuli keittiöstään kasvot kravunpunaisina ja pienet

hikivirrat juoksemassa hehkuvia poskia pitkin. Olisi jo ollut aika

soittaa joukko koolle, mutta hänen oli mahdoton esiintyä kohteliaana

emäntänä saamatta ensin puhaltaa edes hetken.

Hänen hyvinvoipa ruumiinsa painui raskaasti pehmeyttään hyllähtelevään

nojatuoliin ja käsi rupesi pyyhkimään hikeä kasvoilta.

Raatamista, yhtämittaista raatamista oli elämä. Aamulla huolta siitä,

miten saada kaikki ajoissa ja kunnialla pöytään, illalla siitä, mitä

uutena päivänä panna eteen. Ja ylinnä surua siitä, että vain onnistuisi

hankkimaan sellaista mikä tyydytti ja jonka kuitenkin saattoi saada

siksi halvalla, että edes tuli oma elatus ja vähän vanhanpäivän

varaakin palkaksi kaikesta tästä raatamisesta. Kilpailu oli suuri ja

tällainen pieni, vaatimaton huvila joutui monesti alakynteen. Mutta

olipa tänä vuonna -- luojankiitos -- kaikki paikat jo täynnä.

Yläpuolella olevasta huoneesta kuului samassa iloista rallatusta. Ja

kuin vastauksena alkoi ulkopuolelta kuulua kauniin barytonin hyräilemä:

"Leise flehen meine Lieder".

Rouva Helm hymähti. Oli tuo pikku suomalainen sentään hyvä olemassa,

veti miesväkeä taloon kuin mikähän magneetti. Kyllähän ne huoneet

muutenkin olivat tulleet vuokratuiksi kesäsydämeksi, mutta nyt olivat

useimmat asukkaista olleet täällä kaiken talvea. "Suomalaisen" tuttuja

he miltei kaikki olivat ja maksukykyisiä ihmisiä. Moni pieni puute

talossa oli tämän hyvän talven aikana tullut korjatuksi. Kun tuo

onneton maljakko nyt vain ei olisi sattunut särkymään! Nyrjähtynyt

käsi paranisi kyllä pian -- ja keittäjättären täytyi tietysti hankkia

itselleen sijainen. Mutta se maljakko!

Peilipöydällä seisova rokokootyylinen, kullattu pöytäkello heläytti

samassa kirkasäänisen lyönnin, joka ponnahutti rouva Helmin pystyyn.

Peilin edessä sai kaméneulan kiinnittämä pitsiröyhelys kiireisen

paikoilleen asettelun samalla kuin harmaan silkkipuseron ryppyjä vähän

suorittiin. Sitten pistäytyi emäntä kiireimmän kautta keittiöön kohta

sen jälkeen antaakseen gongongin soida.

Pöytäkunta -- kahta lukuunottamatta -- oli miltei samassa koolla.

"Epäsäännöllisyys kuuluu taiteilijaoikeuksiin", huomautti terävästi

herra Walther, nuori saksalainen liikemies merkitsevästi silmäillen

"suomalaisen" tyhjää paikkaa.

-- Ja herra Zollinger täyttää tietysti ritarivelvollisuuksiaan, jatkoi

kuivahkosti Waltherin sanoihin tarmokkaalta ja säntilliseltä näyttävä

opettajatar, -- emäntää lukuunottamatta ainoa pöytäkunnan nainen.

-- "Die Finnländerin" on hemmoiteltu lapsi, puolusteli emäntä

äidillisesti hymyillen.

-- Lapsi! -- Waltherin katseessa välähti omituisesti. -- Jollen erehdy,

niin hän ja minä kaikkein viimeiseksi joudumme lasten kirjoihin.

Samassa aukeni ovi, ja kaikkien katseet kohdistuivat odotettuihin.

Iloisen livertelevää, melkein veitikkamaisesti lausuttua tavanmukaista

"Malzeit"-sanaa seurasi kepeä kumarrus pöytävieraille. Sitten neiti

Aaltio asettui paikalleen alkaen yht'aikaa sekä ateriansa että vilkkaan

keskustelun lähimmän naapurinsa, schweitsiläisen insinöörin kanssa.

"Ritari", toinen poissaolleista, asettui sillävälin huomaamatta

paikalleen, opettajattaren ruvetessa tiedustelemaan, oliko hän tänään

jo ollut korkeakoulussa, vai olivatko luennot unohtuneet toisten

"velvollisuuksien" tähden?

Pöydän päässä istuva hollantilainen yhtyi suomalaisen ja insinöörin

puheisiin, ja pian oli sekä ateria että keskustelu täydessä käynnissä.

Ainoastaan herra Walther, liikemies, istui vaiteliaana. Hän ei

edes näyttänyt seuraavan keskustelua. Hänen koko huomionsa tuntui

keskittyvän syömiseen. Oikeastaan se kuitenkin kohdistui niihin

ajatuksiin, joita hän syödessään hautoi mielessään. Ja että ne jollain

tavoin koskivat neiti Aaltiota, sen saattoi arvata niistä pikaisista,

mutta terävistä katseista, jotka hän silloin tällöin nopeasti ja

salavihkaa kiinnitti vastapäätä istuvaan suomalaiseen.

Waltheria harmitti. Hän osasi nuo useasti uudistetun tarkastelun

alaiseksi joutuneet piirteet jo ulkoa. Ja sittenkin täytyi hänen

katsoa ja tarkastaa. Valkoinen otsa oli matala ja sen voimakkaasti

ulospäin kaartuvat kulmat antoivat kasvojen yläosalle älykkyyttä

ilmaisevan piirteen. Tukka oli kiiltävän musta ja harvinaisen tuuhea

samoin kuin pitkät silmäripsetkin ja nuo kaunismuotoiset -- kuin

taiteilijasiveltimen kohdalleen pyyhkäisemät kulmakarvat. Tässä

kaikessa samoin kuin hieman koukistuneessa, ei erittäin kauniissa

nenässä -- oli paljon enemmän slaavilaista kuin pohjoismaista tyyppiä.

Kasvot sinänsä -- silmäänpistävästä värikkyydestään huolimatta --

eivät olisikaan saaneet aikaan sitä omituista, puoleensavetävää

yleisvaikutusta, jonka kokonaisuudelle antoi tuo siromuotoinen, herkkä

suu, täynnä milloin elämäniloa ja hehkua, milloin sydäntä vavahuttavaa,

haikeata tuskaa ja nuo syvät, tutkimattomat silmät. Niiden väristä oli

oikeastaan mahdoton päästä selville. Milloin näyttivät ne tummilta --

ehkä kuitenkin tumman sinisiltä -- milloin oli niissä vain kirkasta,

vallatonta kimmellystä. Ja aina ne pitkien ripsiensä suojassa

välähtivät kuin tiheikköön kätketty lähteensilmä.

Niissä ja tuossa herkkäilmeisessä suussa oli ehkä jotain pohjoismaista

-- jotain määrittelemätöntä ja henkevyydellään omituisesti tenhoavaa,

jollaista kai oli Pohjolan luonnossa ainakin omituisen, kesäisen

valkeuden vallitessa.

Waltherin katse solui kasvojen piirteistä neiti Aaltion solakalle,

mutta samalla täyteläiselle vartalolle, jonka muodot muodikas,

ruumiinmukainen puku sai huomattavasti esiintymään. Slaavi, slaavi,

elämänhaluinen ja elämästä nauttiva slaavi hän oli koko olemukseltaan

muuten. Tuo suu ja nuo silmät vain...

Walther puraisi vihaisesti viiksiään ja pani ruuan kiireellä painumaan.

Häntä harmitti se, että hän taaskin tarkasteli ja analysoi. Hän oli

varma siitä, että hän oli yhtä selvillä "suomalaisen" sisäisestä kuin

ulkonaisestakin ihmisestä. Ja hän oli varma myöskin siitä, että tuo suu

valehteli ja että nuo silmät pettivät. Ja sittenkin hän tiesi, että jos

neiti Aaltio äkkiä olisi antanut suosionsa auringon paistaa hänelle,

olisi hän taas uskonut pohjattoman katseen ja herkkäilmeisen suun

kuvastamaan sisäiseen kauneuteen.

Mutta nyt kun neiti Aaltiolla oli muita -- myöhemmin tulleita, -- nyt

hän pystyi arvostelemaan. Ja ankarastikin.

Etehisen ovikello helähti samassa ja emäntä, jota nähtävästi

hermostutti muutama katkonainen, matalaääninen etehisestä kuuluva

lause, nousi anteeksi pyytäen pöydästä. Ovi etehiseen jäi hänen

mennessään raolleen.

-- Nähtävästi joku asuntoa etsivä, huomautti opettajatar.

-- Sepä mainiota, singautti neiti Aaltio tulemaan. -- Uutuudella on

aina viehätyksensä.

-- Jo siitäkin syystä, että vanha joutaa tieltä vasta, kun uusi on

tiedossa. -- Waltherin katse iski terävänä "suomalaiseen". Sitten hän

jatkoi ruokansa märehtimistä kiusallisella tyyneydellä.

-- Niinpä tietenkin. En minä viskaa vanhoja hansikkaitani uuniin,

ennenkuin uudet ovat käsissä. -- Neiti Aaltio nauroi.

-- Onpa "uuni" teille pohjolaisille tuttu käsite, koska se tulee

mieleen tällaisenakin päivänä, jolloin ihminen uunia ajattelemattakin

tuntee olevansa sulamistilassa. -- Opettajatar yritti puheen

kääntämistä uusille urille.

-- Kuulkaa, he menevät yläkertaan, pisti nyt insinööri väliin.

-- Ullakolla kuuluu joku pieni komero vielä olevan vapaana, jatkoi

hollantilainen, joka itse asui talon suurimmassa ja kalleimmassa

huoneessa.

Opettajatar rupesi varovaisuuden vuoksi tekemään tilaa uudelle

tulokkaalle. Saattoihan emäntä kutsua vieraansa suoraan ruokailemaan.

-- Hän on ulkomaalainen, sen kuulin puheesta, vakuutti insinööri.

-- Pian pääsette selville hänestä, huomautti Walther kuivahkosti. -- He

kuuluvat jo olevan tulossa.

-- Mies on ainakin kykenevä nopeaan ratkaisuun -- mikä on kieltämätön

ansio, todisti neiti Aaltio.

Rouva Helm avasi samassa oven itse kohteliaasti väistyen syrjään

antaakseen vieraalle tietä.

-- Ei, ei mitenkään. -- Nuorehko, kalpeakasvoinen ja huomattavan laiha

herra vetäytyi hämillään ovelta syrjään antaen tietä emännälle.

-- Koska niin tahdotte! -- Rouva Helm purjehti tyytyväisenä paikalleen,

soitti pöytäkelloa ja käski palvelijan valmistamaan paikan uudelle

tulokkaalle. Sitten hän kääntyi vieraan puoleen. -- Ehkä saan esittää.

-- Hän kumarsi pöydässä oleville ja rupesi sitten latelemaan nimiä

ja arvonimiä. Kuullessaan ensiksi esitellyn nimen aikoi vastatullut

nähtävästi käydä kättelemään, mutta huomatessaan toisten vain

kumartavan päätään vetäytyi hän takaisin samalla huomattavasti

punastuen. Rouva Helm jatkoi mitään huomaamatta esittelyä. Mainitessaan

neiti Aaltion nimen lisäsi hän maire hymy huulillaan: "Kaikkien meidän

suosima kansalaisenne". -- Helene, jatkoi hän palvelijalle, pannaan

lautanen tähän. Tohtori tahtoo varmaan istua suomalaisemme vieressä.

-- En minä ole tohtori -- yritti vasta tullut oikaisemaan.

-- Emme ole kuulleet nimeä, huomautti neiti Aaltio.

-- Anteeksi, anteeksi, pyyteli emäntä. -- Hyvät naiset ja herrat, tässä

on suomalainen, maisteri Jen-, Jen-.

-- Jänne, oikaisi vastatullut taaskin punastuen. Sitten hän painui

paikoilleen neiti Aaltion viereen ja sanoi selvällä suomenkielellä.

-- Onpa hauskaa vihdoinkin yhtyä suomalaiseen. Muukalaiseksi sitä

auttamattomasti tuntee itsensä täällä, etenkin kun näin suin päin

joutuu suureen ja outoon seuraan.

-- Älkää olko epäkohtelias puhumalla kieltä, jota eivät toiset ymmärrä,

oikaisi neiti Aaltio saksaksi. Sitten hän kääntyi insinöörin puoleen

innokkaasti ruveten keskustelemaan edellisen illan oopperanäytännöstä.

Polttava puna karkasi taaskin Martti Jänteen hienopiirteisille, mutta

kalpeille kasvoille. Häntä, joka muutenkin tunsi taitamattomuutensa

tällaisessa seurassa, oli kaikkien kuullen läksytetty kuin tyhmää

koulupoikaa. Ja vain sen johdosta, että hän ensi kertaa pitkistä

ajoin tavatessaan kotimaalaisen iloissaan siitä oli tehnyt rikoksen

seuraelämän lakia vastaan!

Näin ei olisi käyttäytynyt se, joka vähänkin ymmärsi toisen

orpoudentunteita. Mutta mitäpä tuollainen seuraelämän nukke käsittäisi

sellaista! Heillä molemmilla ei tietystikään ollut mitään yhteistä, ei

edes vaikka vieraassa maassa tapasivat toisensa kansalaisina.

Martti Jänne vastasi lyhimmiten emännän kohteliaisiin tiedusteluihin,

kasvoillaan ilme, joka ei kehoittanut toisia pöytäkuntalaisia yhtymään

keskusteluun. Pöydästä noustaessa hän aikoi kiireimmän kautta vetäytyä

omaan huoneeseensa, mutta neiti Aaltio pysäytti hänet odottamatta.

-- Tahdotte kai vähän tutustua ympäristöön. Jos tyydytte suomalaiseen

oppaaseen, tulen mielelläni mukaan. -- Se sanottiin vaatimattoman

yksinkertaisesti. Martista siinä oli kuin anteeksipyytävää

ystävällisyyttä. Hän olisi varmaan näyttänyt loukkautunutta mieltä, jos

nyt olisi vetäytynyt syrjään. Siksi hän vain kumarsi ja kiitti.

Neiti Aaltio pyörähti samassa muutamin tanssiaskelin parvekkeen

ovelle, viskasi molemmat ovet selko selälleen ja jäi itse kynnykselle

ahneesti särpien sieraimiinsa tuoksuvaa kesäilmaa. Pöydästä nousseista

herroista kerääntyivät useimmat hänen ympärilleen ilmeisesti haluten

jatkaa hänen alkuunpanemaansa vallatonta leikinlaskua. Mutta neiti

Aaltio oli jo nähtävästi ottanut itselleen haluamansa annoksen

herkullisentuoksuavaa ilmaa. Hän pyörähti kantapäällään, nyökkäsi

lyhyen hyvästin herroille ja kääntyi sitten kuin vanha hyvä ystävä

Marttiin päin. -- Wir gehen dann, nicht wahr? He tekivät aluksi

kierroksen puutarhassa, jossa erilaiset hedelmäpuut vielä olivat

valkoisinaan kukkia. Sitten neiti Aaltio suuntasi kulun "Weisser

Hirsch'in" katvekattoiseen puistoon, jonka sinne tänne risteileville

teille ilmestyi kulkija toisensa jälkeen. Ateriansa päättäneet olivat

nähtävästi joukolla lähteneet liikkeelle sekä huviloista että itse

parantolasta.

Martin mieleen juolahti ajatus, että neiti Aaltio oli käyttänyt häntä

bulvaanina tahtoessaan jostakin syystä lähteä tälle kävelylle toisten

seurasta riippumattomana. Jokin erikoinen ja salattu syy hänellä

tietysti oli. Mikäpä muu olisi saattanut hänet jättämään häntä palvovan

herraseuran lähteäkseen oppaaksi kömpelökäytöksiselle kotimaalaiselle,

jota hän vasta oli läksyttänyt kuin mitäkin koulupoikaa.

Neiti Aaltio ei aluksi kiinnittänyt huomiota Martin kylläkin

huomattavaan vaiteliaisuuteen. Hän jutteli, kertoi ja esitteli pitkin

matkaa, vilkkaasti, mutta samalla yksinkertaisesti ja tutunomaisesti.

Äkkiä hän kuitenkin pysähtyi ja keskeytti puheensa.

-- Tässä vain puhelen puhelemistani, vaikka tällainen katseleminen

ja kuunteleminen ei ehkä ensinkään miellytä teitä. Minä ehdotin tätä

kävelyä oikeastaan vain siksi, että huomasin teidän haluavan puhua

suomea.

Martti puraisi huultaan. -- Se oli epäkohteliasta minun puoleltani.

Ymmärrän sen itsekin. Mutta kun ei kuukausimääriin ole saanut kuulla

suomen sanaa ja kun sitten odottamatta tapaa kotimaalaisen, tarttuu

tilaisuuteen kuin nälkäinen leipään.

-- Mutta kai te viihdytte täällä?

-- Viihdynkö? Voiko teistä yleensä viihtyä ulkomailla?

-- Ja miksikä ei?

-- Siksi, ettei saa kodin tunnetta muuta kuin kotona.

-- Se, jolla ei ole kotia missään, on kotonaan kaikkialla. -- Neiti

Aaltion huulet olivat hymyssä, mutta sanoista särähti katkeruutta, joka

hetkeksi pani Martin ymmälle.

-- Ehkä istuudumme, ehdotti neiti Aaltio viitaten penkkiä suuren

pyökkipuun varjossa. -- Te, epäkiitollinen ihminen, olette kai kulkenut

tässä rinnallani miettien vaikka mitä sill'aikaa kun minä olen pannut

parastani teitä huvittaakseni. -- Hän naurahti iloisesti asettuessaan

penkille.

-- Minun on vaikea äkkiä siirtyä oloista toisiin, myönsi Martti. --

Ulkonainen vaihdos tapahtuu nykyoloissa äkkiä, mutta sielua ei saa

niinkään helposti siirretyksi.

-- Johan minä sen arvasin. -- Neiti Aaltio nauroi taaskin. -- Te olette

noita myyränluontoisia, jotka kaivautuvat oloihin ja asioihin kuta

syvemmälle sitä parempi -- päivän kirkasta valoa pakoon. Hyi sentään!

-- Luuletteko ihmisen syventyvän paetakseen valoa -- eikö pikemmin

päästäkseen valoon -- t.s. selvyyteen?

-- Ette siis suostu myyränluontoiseksi?

-- En ainakaan mikäli se tietää valonarkuutta. -- Martti oikaisihe

vaistomaisesti, katse kohosi ja siinä välähti jotain teräksistä.

-- Teissä on siis kaikesta huolimatta pontta -- ainakin jonkun verran?

Puna lehahti taas tavallisesti kalpeille poskille. -- Jonkun verran,

toisti hän hitaasti ja painolla. Sana sai purevuuteen vivahtavan väreen.

Neiti Aaltio nauroi iloista, hilpeätä naurua. -- Ette saa pahastua!

Katsokaa, on olemassa paljon sellaisia, joilla on sanavarastossaan vain

siloisia, koko ympäristöä miellyttäviä sanoja. Minä olen päättänyt

vaihteen vuoksi aina sanoa ajatukseni suoraan. Se on minun etuoikeuteni

ja teidän täytyy tottua siihen -- jos yleensä aiotte seurustella

kanssani -- mikä melkein käy välttämättömyydeksi siksi pienessä,

asuntolassa kuin meidän.

-- Suoruus on mielestäni muuta kuin yksityisen ihmisen etuoikeus.

Se on meidän velvollisuuksiamme. -- Martti puhui harvakseen ja

mietiskelevästi, melkein kuin itsekseen. Hänen katseensa oli kaiken

aikaa tähdättynä johonkin epämääräiseen kohtaan avaruudessa, eikä hän

ensinkään huomannut mairittelevan leikkisää ilmettä vierustoverinsa

kasvoilla.

-- Saattaa olla. -- Neiti Aaltio nakkeli päivänvarjollaan pikku kiviä

ylös ilmaan. -- Mutta kaikki eivät välitä velvollisuuksistaan. Ja

toiset taas ovat sen luontoisia, etteivät loukkaa, vaikka sanovatkin

ajatuksensa suoraan. Heidän kaikki ajatuksensa kulkevat kiltisti

kohteliaisuuden ja sopivaisuuden valjaissa. Mutta toiset ovat

uppiniskaisia, kapinallisia ja he juuri loukkaavat sillä, että sanovat

ajatuksensa suoraan. Minä olen noita kapinallisia.

-- Ja ketä vastaan te kapinoitte?

-- Elämää ja sen oloja vastaan.

-- Niitä vastaan kannattaakin kapinoida. -- Martti nojasi vanhan

pyökin runkoon katseen seuratessa taivaalla liitelevää villanvalkoista

pilvenhattaraa. -- Miksi toiset saavat taivaltaa tällaisilla ihanilla

kukkuloilla toisten elellessä aikansa kellarikerrosten pimennoissa?

Miksi toiset saavat tuhlata parin illan pukuun summan, joka hankkisi

vuodeksi vaatteet kokonaiselle perheelle? Ja miksi muutamien

juhla-ateriaan pannaan raha, joka häätäisi nälän monenkin köyhän

kodista? Minäkin kapinoin, sillä oikeamielisen _täytyy_ kapinoida.

Neiti Aaltio liikahutti kärsimättömästi pientä kiiltonahalla

kengitettyä jalkaansa ja pani merkille, että hänen silkkinen

alushameensa samalla huomattavasti kahahti, -- joka ei juuri tänä

hetkenä ja tällaisen yksinkertaisuusapostolin rinnalla ollut oikein

sopivaa.

-- Kapinoivat voivat kapinoida keskenäänkin, sanoi hän lyhyesti.

-- On olemassa paljon pahemmanlaatuista vääryyttä kuin se, josta

te puhutte. Toiset syntyvät tänne onnellisen ja hellivän kodin

helmaan, toisilla on katkerin kodittomuus kehtona. Toisilla on elämän

eväinä vain hyviä, onnea tuottavia ominaisuuksia, toiset saavat

myötäjäisikseen varmat tuhon enteet. Joka on hyvä, noudattaa luontoaan,

tekee muita onnellisiksi ja tulee itse onnelliseksi. Joka on paha,

noudattaa myöskin luontoaan, tulee onnettomaksi ja vetää toisiakin

onnettomuuteen. _Siinä_ on vääryyttä, jos missä. Sentähden minä

kapinoin -- en vain oloja, vaan itse elämää ja sen tuntemattomia ja

tutkimattomia lakeja vastaan.

Martti Jänne ei enää katsellut avaruudessa liiteleviä pilviä. Hän kuuli

ihmisäänen, joka värisi tukahutettua tuskaa, ja tällä hetkellä hän ensi

kertaa todella huomasi jotain muuta kuin itseään, omia ajatuksiaan

ja omia tunteitaan. Hänen katseensa kääntyi äkkiä vierustoveriin ja

pitkien, poskia sipaisevien silmäripsien alta näki hän välähdyksen,

joka muistutti kaivon syvyydessä kimaltelevaa hetteen silmää. Hänen

katseeseensa nousi suuri hämmästys. Neiti Aaltio huomasi tämän.

-- Te ette odottanut tämänkään verran vakavuutta ja ajatusta

"muotinukelta", myöntäkää se!

-- Sen tapaista minä todella ajattelin. Totuus on tunnustettava.

-- Todistus siitä, miten paljon hyvää "hyvät" ihmiset uskovat muista.

-- Neiti Aaltio nousi äkkiä. -- Mennään, sanoi hän jäykästi ja alkoi

kiivaasti astua eteenpäin. Martti seurasi saamatta sanaakaan sanotuksi.

Kun hän viimein oli päässyt sen verran sisäisen hämminkinsä herraksi,

että aikoi vastata, oli se jo myöhäistä. Tie teki äkkikäänteen ja

mutkassa he joutuivat vastatusten schweitsiläisen insinöörin ja

herra Zollingerin kanssa. Neiti Aaltio alkoi samassa keskustelun

näiden kanssa ja antautui siihen niin kokonaan, että hän aivan näytti

unohtavan Martin. Puhe koski aikaisemmin suunniteltua oopperaanmenoa.

Martti tunsi olevansa liikaa. Hän kumarsi siitä syystä, kiitti seurasta

ja poistui nopein askelin.

Seuraavan päivän iltapäivänä istui Martti ullakkohuoneessaan kynä

kädessä ja äidille alkamansa kirje edessään. Tämä äkkinäinen

siirtyminen ulkonaisesti ahtaista ja epämukavista oloista sekä

ahkerasta opiskelemisesta tällaisten perhoselämää viettävien ihmisten

maailmaan oli äidin tahdosta ja toimesta tapahtunut. Hän se alkuaan

oli Marttia tähän opintomatkaankin kehoittanut ja innostanut. Eikä se,

mikäli asia koski opintoja, vaikeata ollutkaan. Martti, kirjatoukka,

oli itsekin jo ajatellut opintomatkaa. Mutta pelko velkojen

suureksi kartuttamisesta oli häntä pidättänyt. Äiti oli kuitenkin

häntä rohkaissut. Ja nyt lopuksi hän oli pannut koko äidillisen

vaikutusvaltansa liikkeelle saadakseen Martin ennen kotiinpaluuta

vähän lepäämäänkin. Äiti oli ehdottanut Schweitsiä, Thüringeniä,

Schwartzwaldia tai mitä kaunista vuoriseutua hyvänsä, kunhan Martti

vain sinne lähtisi. Äidillä oli vielä pieni summa säästettynä

isävainajansa perinnöstä ja sillä hän tahtoi kustantaa Martille edes

muutaman viikon virkistysajan hänelle mieluisassa paikassa.

Ja kun Martti nyt vihdoinkin oli täällä, odotti äiti tietysti hartaasti

tietoja. Dresdeniin Martti oli päättänyt lähteä suureksi osaksi

siitä syystä, että se jo oli kuin kotimatkan varrella, mutta myöskin

Dresdenin taidekokoelmien ja kuulun musiikkielämän houkuttelemana.

Ennen tänne tuloaan hän jo olikin viettänyt muutamia sisältörikkaita

päiviä itse Dresdenissä. Hän oli astuskellut tuntikausia Zwingerissä,

säännöllisesti istunut "Betestunden" ajat Frauen ja Kreuz-Kirchessä,

olipa hän Ringstrasselta löytänyt hauskan kansankirjaston,

missä oli istunut tuntikausia tutkien sinne kokoontuneiden

työläisten kasvonilmeitä ja samalla ahmaisten vähän saksalaista

kaunokirjallisuutta, jota hän -- kuten muutakin kevyempää lukemista

tunsi sangen vähän. Illan tullen oli hän säännöllisesti retkeillyt

kaupunkia ympäröivillä kukkuloilla sekä nauttiakseen luonnosta siellä

että löytääkseen paikan, johon voisi asettua. "Weisser Hirsch"'in

ympäristö oli häntä erityisesti miellyttänyt. Varsinaista parantolaa

hän ei missään tapauksessa tahtonut ajatella. Tuollainen hienoston

pesäpaikka olisi jo sellaisena häntä kammottanut. Mutta lähiseudulla

olevista pikku huviloista näyttivät monetkin miellyttäviltä. Valkea,

pieni huvila suuren puutarhan keskellä oli vienyt voiton toisista, ehkä

siksi, että se näytti pienemmältä kuin muut. Ja suinpäin hänen sitten

olikin karattava sisään huoneita tiedustelemaan. Muuten kai rohkeus

viime hetkessä olisi pettänyt.

Martti laski kynän kädestään ja työnsi alkamansa kirjeen hiukan

syrjään. Hän oli jo kertonut koko joukon viime päivien kokemista

äidille, mutta kuvaus tuntui yhä puolinaiselta. Äiti oli tottunut

saamaan osaa kaikesta. Eikä tässä ollut kuin ulkonaiset puitteet hänen

nykyisestä elämästään? Mutta mitä hän voisi lisätä? Hän oli oikeastaan

ristiriitaisella mielellä eikä hän tahtonut panna sellaista tähän

ensimmäiseen kirjeeseensä "virkistyspaikastaan". Hänen ei ollut helppo

siirtää sieluaan oloista toisiin, kuten hän itse oli tunnustanut. Sekä

irtiriistäytyminen siitä missä hän oli elänyt että sopeutuminen uuteen

tuotti hänelle säännöllisesti eräänlaista sisäistä tuskaa. Ja tällä

kerralla oli ristiriita tavallista tuntuvampi, kun hän -- opiskelujensa

aikana asuttuaan ikävissä, halpahintaisissa vieraskodeissa tai

vaatimattomissa työläisperheissä -- oli tullut siirretyksi tällaisiin,

hänelle kokonaan vieraisiin hienoston oloihin.

Opiskelujensa lomassa hän oli tutkinut saksalaisten

kellarikerrokselaisten ja katonraja-asukkaiden oloja. Sosiaaliset

uudistukset olivat aina herättäneet hänen harrastustaan. Mutta hänen

luontoiselleen oli tuollainen tutkiminen raskasta ja kuluttavaa. Ja

miten syvälle nuo näkemykset olivat syöpyneet hänen sisimpäänsä, sen

hän näissä uusissa oloissa tunsi selvemmin kuin koskaan.

Saattoiko kellarikerrosten ja katonrajalaisten elämään tutustunut

koskaan enää muuttua huolettomaksi päivänpuolella eläjäksi? Eikö

se ilma, jota hän hengitti, se vuode, jolle hän laskeutui, se

runsasruokainen pöytä, joka häntä odotti, syyttänyt häntä?

Saattoiko kukaan pitää itseään etuoikeutettuna tämän kaiken nauttijana?

Eikö pikemmin se, joka rehellisesti halusi viedä elämää eteenpäin ja

todella auttaa toisia, tuntenut velvollisuudekseen Aleksanteri Suuren

tavoin työntää luotaan hänelle persoonallisesti suodun virkistyksen

siitä syystä, etteivät kaikki voineet saada osaa siitä?

Niiden, jotka eivät ensinkään tunteneet muuta kuin mukavaa,

nautintorikasta elämää, oli helpompi olla. He ottivat, huolettomasti

vastaan osansa. Ja jos heillä oli huolta, koski se vain sitä, miten tuo

osa saataisiin mahdollisimman suureksi.

Se ympäristö, johon hän nyt oli joutunut, oli kai juuri tällaista. Ja

sekin tuntui pahalta.

Tai tuomitsiko hän ehkä väärin? Neiti Aaltion sanat: "minkä verran te

hyvät ihmiset uskotte hyvää muista" johtuivat hänen mieleensä.

Miksihän tuo ventovieras nainen oli sanonut häntä, Marttia, hyväksi?

Mitä hän tiesi toisen hyvyydestä tai huonoudesta? Ja mitä hän itse oli

sisimmässään? Hänen omituinen, osaksi puoleensa vetävä ja mielenkiintoa

herättävä, osaksi luotansa lykkäävä olemuksensa oli Martissa herättänyt

joukon omituisia, hämäräperäisiä ja ristiriitaisia tunteita.

Mitähän äiti oikeastaan ajattelisi tuollaisesta? Hemmoiteltu ja

vaatelias hän oli. Eikä se tapa, jolla hän piti ihailijoitaan loitolla,

suinkaan aina tuntunut miellyttävältä. Mutta pirteä, suustaan sukkela

ja mielenkiintoinen ihminen hän joka tapauksessa oli. Ja se pohjattoman

syvä suru, joka eilen hänessä oli puhjennut esiin, se se enemmän kuin

mikään muu oli kiinnittänyt Martin ajatukset häneen.

Martti nousi ja alkoi kiivaasti mittailla huoneensa lattiaa. Elämässä

oli niin paljon ristiriitaa. Ei ainoastaan suuria, vaan myöskin

pieniä ja kiusallisia. Niinkuin nyt esimerkiksi suhde muihin ihmisiin

ja heidän oikea arvostelemisensa. Jos heitä epäili ja kritikoi,

tuli helposti tehneeksi heille vääryyttä. Jos koetti uskoa parasta

heistä, tuli pian nenästä vedettäväksi narriksi. Hänen oma, peräti

pieni ihmisten ja elämän tuntemuksensa oli monesti ennenkin Martista

tuntunut kiusalliselta. Sekä olosuhteet että hänen luonteensa olivat

vaikuttaneet sen, että hän yliopistossakin oli tullut viettäneeksi

kokolailla syrjässä pysyttelevää erakkoelämää. Naisten suhteen hän

varsinkin oli outo ja muukalainen. Hänhän ei koskaan ollut seurustellut

kenenkään muun kuin äidin ja Eiran kanssa. Ja pitipäs nyt hänen

tielleen sattua tällainen outo otus, joka näkyi panevan viisaampienkin

miesten päät pyörälle!

Huoneesta alapuolella kuului iloista rallatusta, laatikkojen aukomista

ja kiinni työntämistä. Martti muisti, että neiti Aaltio tänään aikoi

oopperaan yhdessä schweitsiläisen ja herra Zollingerin kanssa. Nyt hän

tietysti paraillaan pukeutui.

Martti tarttui kiireisesti kynään ja jatkoi siitä mihin äsken oli

lopettanut. "-- Täällä samassa paikassa asuu toinenkin suomalainen,

eräs omituinen, hemmoiteltu -- aioin sanoa -- 'suuren maailman

nainen'. Mutta jos sillä tarkoitetaan jotain ei aivan hyvää, teen

ehkä asianomaiselle vääryyttä. Minä nimittäin vuoroin harmistun tähän

neitoseen, vuoroin pyydän häneltä sydämessäni anteeksi epäedullisia

arvostelujani. Sinä tiedät, että naismaailma on minulle 'terra

incognita'.

"Ja muutenkin olen -- kaikesta kasvatuksestasi huolimatta -- samanlainen

raukka kuin ennenkin. Elämän pulmat ja ristiriidat ajavat minut

yhtenään umpikujaan. Minä mietiskelen ja filosofeeraan hedelmättömästi.

En pääse selvyyteen enkä toimintaan.

"Helsingissä vapaana olevaa paikkaa, josta kirjoitit, olen kuitenkin

päättänyt hakea. En siitä syystä, että pääkaupunki koskaan minua on

kiinnittänyt, vaan yksinkertaisesti siksi, että siten pääsisimme

muuttamasta. Oulunkylästä käsin voisin hyvinkin hoitaa virkaani. Ja

elämäni saisi jatkua entisessä hiljaisessa uomassaan. Koti ja työ --

saisi vastaisuudessa kuten tähän asti olla maailmani."

Puutarhasta kuului herra Zollingerin ääni. Martti kumarsi hiukan

päätään ja sattui paraiksi näkemään muutaman ruusun lennossa neiti

Aaltion ikkunaa kohti. Sisältä kuului iloista naurua. Hetken kuluttua

kuului emäntä toivottelevan: Auf Wiedersehen, auf Wiedersehen. Und viel

Vergnügen!" Paremmin nähdäkseen kumartui Martti ikkunaan päin, mutta

varovasti niin, ettei itse tulisi huomatuksi. Puutarha-portti narahti

samassa ja Martti näki vilahduksen helakanpunaisesta päivänvarjosta ja

vaaleasta juhlapuvusta. Äänistä hän huomasi, että laskettiin leikkiä ja

pidettiin hauskaa.

Hän muisti edellisen päivän kävelyn ja sen mikä silloin oli tehnyt

häneen kaikkein syvimmän vaikutuksen. Hänessä kuohahti kuin

suuttumuksen tapaista. Tuollaista oli maailman meno! Korea puku ja

naurava pinta kätkivät toisten katseilta itkevää sydäntä. Ja kuka

takasi, ettei pinnan peittoon lopulta tukehtunut se, mikä ihmisessä oli

parasta ja arvokkainta?

Hän tarttui kiivaasti kynään: -- "Äiti, miten oikeastaan jaksat?

Eira kirjoitti kerran, että olit väsynyt. Muista pitää hyvää huolta

itsestäsi. Minun tähteni. Minä olen täällä nauttimassa ja voimistumassa

sinun pyynnöstäsi. Mutta huolehdi myöskin itsestäsi. Poikasi tarvitsee

sinua. Nyt kipeämmin kuin koskaan. Muista se! -- -- -- Niin, sillä

nythän varsinaisen elämäntyöni pitäisi alkaa. Enkä minä tahdo elää

suotta. Sekin velvoittaa, että pienessä maassa jokaisen yksilön työ,

jokainen pienikin ratas on tarpeen. Mutta äiti, minä olen avuton raukka

monessa suhteessa. Olen mahdoton, kelpaamaton tähän elämään, sen tunnen

usein."

Kynä liukui hiljalleen Martin kädestä ja pää painui vasten rintaa.

Ulkona kohiseva elämä oli painunut kuin olemattomiin. Martti oli kahden

äitinsä kanssa.

Hän heräsi ajatuksistaan vasta gongongin kutsuessa iltaruualle.

Astuessaan ruokasaliin huomasi hän joutuvansa syömään illallisen kahden

rouva Helmin kanssa. Toisilla oli nähtävästi kullakin omat huvinsa.

Mutta pöytäpuheista ei silti ollut puutetta. Martti sai vain kuunnella

valmista.

-- Onpa se hauskaa, että pidätte huoneestanne! Minä koetankin aina

parastani vuokralaisteni suhteen. Mutta raataa, raataa sitä saa Ja kun

sitten sattuu kuten nytkin, että keittäjätär on nyrjäyttänyt kätensä!

Mutta mitäpä te herrat ymmärrätte sellaisista huolista! Eikä kaikki

naisetkaan! Teidän maalaisenne esimerkiksi. Jumala varjelkoon, jos

hänen pitäisi seista hellan ääressä!

Martin täytyi hymyillä. -- Mistä me tiedämme vaikka hän olisi hyvinkin

käytännöllinen!

-- Tiedämme? Ai, ai, herra Jenne, kyllä perheenemäntä näkee! Mutta

mitäs herrat! Ja kun hän on sellainen tenhotar. Lahjakas hän myöskin

on, ottaa jos minkälaisia tuntia, laulussa, maalauksessa ja vaikka

missä. Hätäkö ottaa rikkaan nuoren tytön.

Martti ei voinut olla ihailematta rouva Helmin hämmästyttävää taitoa

kiidättää puhetta eteenpäin samalla kuin hän nälkiintyneen kiireellä

huolehti jo ennestään hyvin ruokitun ruumiinsa ravitsemisesta.

Samassa kun rouva Helm oli saanut viime suupalansa nielaistuksi

ja kuvailuilleen sopivat päättäjäissanat sanotuksi, pyyhkäisi hän

tyytyväisesti muutamia ruokajätteitä suupielistään ja hymähti. --

Minä olen tässä yksin pitänyt huolta puhelusta. Mutta te olette

harvasanainen mies. Ja sellaiset tahtovat tavallisesti kuunnella.

Minä koetan aina asettua vieraitteni kannalle. Sentähden ihmiset

viihtyvätkin luonani.

Martti juoksi suu hymyssä ullakkohuoneeseensa. Täällä vetäisi hän

lepotuolin ikkunan ääreen ja asettui siihen.

Paikan mukavuus, iltavalaistuksessa pehmeäpiirteiset, silmää hivelevät

rinteet ja kukkivien puutarhojen tuoksut toivat hänen mieleensä

ahtaitten katujen löyhkäävän ilman ja kaikkea mukavuutta puuttuvat

olot. Oliko hän mies, joka ihanteenaan tavoitteli jotain vallan

toista, mutta elämässään mukautui joka suhteessa -- ulkonaisesti

ainakin -- kulkemaan samoja latuja kuin muutkin. Eikö sellainen ollut

halveksittavaa ja raukkamaista?

Tai uskalsiko hän rauhoittaa itseään sillä, että hän tämän ainoan

kerran teki poikkeuksen sitten jaksaakseen sitä lujemmin ottein käydä

toteuttamaan elämänsä korkeita ihanteita?

Hän ajatteli äitinsä harrasta pyyntöä. Sillä hän työnsi tällä kertaa

ongelmat luotaan, -- antautuakseen nauttimaan.

Päivän kuumentama ilmakerros lepäili autereisena hehkuna suurkaupungin

etäälle ulottuvan kattokentän yläpuolella. Siellä täällä näkyi sen

keskeltä muita rakennuksia ylemmäksi yrittelevä kirkontorni. Ja paikka

paikoin tuikahteli jo kelmeä valoliekki auerusvasta esiin. Ilta alkoi

pimetä ja valoja sytytettiin.

Vähitellen hälveni sumukerros. Kukkuloiden rinteille laski pimenevä

ilta peitteensä. Lopulta ei enää ollut muuta olemassa kuin kesäyön

hivelevän lämmin ilma ja valomerenä säteilevä suurkaupunki, jonka jakoi

kahtia Elben syvä musta uoma.

Martin katse kiintyi erityisesti eri kaupunginosia toisiinsa

yhdistäviin siltoihin. Erivärisine sähkövaloineen ne näin etäältä

katsoen näyttivät suurilta hohtokivillä kaunistetuilta koristenauhoilta.

Mikä pienuuteensa hukkuva hyttynen olikaan yksilö tällaisessa

myllertävässä ihmismeressä! Kuka siellä, kysyi, pysyikö ihminen

pystyssä, vai hukkuiko hän? Minkä verran tiesivät edes samassa talossa

asuvat toisistaan? Oliko heillä mitään muuta yhteistä kuin kova

kamppailu olemassaolon puolesta? Tarkoituksetonta ja epätoivoisen

ylivoimaista olisi elämä ilman sellaista päämäärää, jonka hyväksi

todella kannatti sekä kärsiä että pyrkiä. Usko Jumalaan, elämän

iankaikkisuuteen ja ihmissielun lopulliseen kirkastumiseen, se vain

antoi ihmiselämälle sisältöä ja selkärankaa, joka saattoi pitää

pystyssä ja auttaa eteenpäin silloinkin, kun eivät mitkään ulkonaiset

seikat olleet tukemassa ja suojaamassa. Usko se antoi rohkeutta oman

voimattomuustunteensakin painamalle mielelle.

Illan tuuli lehahti hyväilevän lauhana huoneeseen. Se tuntui sipaisevan

otsaa pehmeästi kuin äidin käsi.

Etelän tummansinertävälle taivaalle oli syttynyt pieni,

kirkasloisteinen tähti, joka rohkaisevan ystävällisesti vilkutti silmää.

Martti alkoi hitaasti riisuutua, mieli täynnä illan rauhaa.

Silloin hän äkkiä kuuli kovaäänistä puhetta ja naurua. Oopperassa

olleet palasivat kotiin.

Hänessä heräsi vastenmielinen tunne siitä, että tulijat eivät

ajatelleet muuta kuin itseään ja omaa hauskuuttaan. Heidän

kovaäänisyytensä oli häiritsevä soraääni illan hiljaisuudessa.

-- Sh, sh, toiset nukkuvat ehkä jo, kuuli hän samassa neiti Aaltion

kiertelevän.

Hän oli siis taaskin langettanut pahan ja väärän tuomion!

Seuraavana aamuna kiiruhti Martti tavallista aikaisemmin aamiaispöytään

ennättääkseen jos mahdollista syödä ennen toisten pöytääntuloa.

Ensimmäinen ateria oli nimittäin saatavissa 1/2 9:stä kello 10:een ja

syötiin se tavallisesti hyvinkin eri aikaan. Syötyään hän otti äsken

ilmestyneen kasvatusopillisen teoksen sekä Hauptmannin "Die Versunkene

Glocke" lukuhuoneen pöydältä ja lähti kävelylle "Weisser Hirsch"'in

suureen puistoon.

Palatessaan sieltä "lunchille" huomasi Martti neiti Aaltion paikan

tyhjäksi. Opettajatar kiiruhti huomauttamaan epäsäännöllisyyksistä ja

taiteilijataipumuksista, mutta rouva Helm ilmoitti syytetyn puolesta,

että tämä erään kaupunkiin saapuneen tuttavan vuoksi aikoi olla poissa

ainakin kokonaisen päivän.

Martti vietti koko iltapäivänkin kirjoinensa pyökkien siimeksessä.

Lueskelun lomassa hän ajatteli ja märehti lukemaansa. Muutaman kerran

hän tuli ajatelleeksi, että tämä päivä oli harvinaisen pitkä ja että

häntä vaivasi omituinen tyhjyydentunne. Mutta kuin vastapainoksi tälle

tunteelle totesi hän itsekseen, että päivä samalla oli harvinaisen

levollinen ja sopusointuinen -- ilman minkäänmoista mieltäjännittävää

kiihoitusta.

Kerran hän pitkäksi aikaa unohtui ajattelemaan tulevaa työtään

opettajana -- jos nyt nimittäin onnistuisi pääsemään hakemaansa

virkaan Helsingissä, tai jos ei siihenkään, niin johonkin toiseen.

Vaikka hän itse ei ollutkaan toiminnan mies eikä, sellaisena kuin

oli, jättäisikään paljon jälkeä elämään, voisi hän kuitenkin nuorten

kautta ehkä tuntuvallakin tavalla tarttua kehityksen pyörään ja olla

suuntaamassa sitä sinne mistä sekä kansan että yksilön elämässä

sisäinen terveys ja apu oli löydettävissä. Hän uskoi nuorisoon, -- sen

innostukseen, -- sen vaikutusvaltaan, -- sen totuudelle alttiiseen

mieleen. Jos hän tuollaiselle joukolle saisi olla tietä viittomassa

ja heitä innostamassa hedelmälliseen toimintaan, mitäpä silloin

väliä, vaikkei hän itse ollutkaan taistelun, ei repäisevän, ulospäin

kohdistuvan toiminnan mies. Nuoret, he sen tekisivät.

Martti pani levolle tyytyväisenä pitkään, luvuille ja hiljaiselle

mietiskelylle omistettuun päiväänsä.

Mutta kun hän seuraavana aamuna heti aamuaterian jälkeen luuli

kenenkään huomaamatta hiipineensä puutarhan perimmäiseen soppeen, näki

neiti Aaltio hänet. Martti oli laskenut kirjansa penkille vierelleen

ja ottanut esille kirjoituskojeet kirjoittaakseen Eiralle, kun neiti

Aaltio äkkiä seisoi lehtimajan ovella.

-- Toivon, etten häiritse! -- Neiti Aaltio asettui huolettomasti

penkille Martin viereen. -- Tämä lehtimaja onkin aivan erityisesti

minun soppeni.

-- Suokaa anteeksi! Minulla ei ollut aavistustakaan siitä.

-- Hyvänen aika -- ensimmäiseksi tulleella aina etuoikeus! Te olitte

kirjoittamassa. Arvattavasti kotiinne?

-- Tavallaan.

Neiti Aaltio kumartui sen verran eteenpäin, että saattoi luoda pikaisen

silmäyksen valmiiksi kirjoitettuun osoitteeseen. Martti huomasi sen ja

tunsi punastuvansa.

-- Kirjoitan oikeastaan kasvinsisarelleni -- vaikka hän tavallaan on

tätini -- tavallaan ei sekään.

-- Ei teidän tarvitse selittää mitään. Minusta on aivan luonnollista,

että naiset ja herrat ovat hyvinkin tuttavallisissa suhteissa toisiinsa

ilman, että siinä on sen enempää. He ovat niin perin erilaisia eikä

mikään niin rikastuta elämää kuin erilaisuus.

-- Se on totta. Mutta monet viihtyvät köyhyydessä kaipaamatta rikkautta.

-- Eivät ainakaan halua uhrata mitään rikkauden saavuttamiseksi.

-- Mitä te sillä tarkoitatte?

-- Esimerkiksi sitä, että meidän kotoisissa pikkuoloissamme

joutavat syrjäisten puheet usein estävät miehiä ja naisia vapaasti

seurustelemasta toistensa kanssa. Suurempi vapaus kuuluu myöskin

ulkomaillaolon valopuoliin.

-- Mutta tuolla suuremmalla vapaudella on myöskin varjopuolensa.

Se tekee elämän aution laajaksi, samalla kuin se irroittaa yksilön

hänelle tukea ja suojaa antavasta arvostelusta. Pienet olot ovat

tavallaan omiaan kannustamaan eteenpäin ja siten kasvattamaan suurempaa

vastuunalaisuutta. Esimerkiksi lukeneisuus ja sivistys meillä...

Neiti Aaltio keskeytti. -- Sanotteko sivistykseksi sitä, että meillä

on sellaisia, jotka ovat päntänneet päähänsä joukon kirjatietoja?

Sellaisia meillä todella taitaa olla suhteellisen paljon -- esimerkiksi

naisten joukossa. Mutta sivistyneitä!?

-- Niin, minun kai ei pitäisi sanoa mitään. Minä en yleensä tunne

ihmisiä.

-- Ettekä kai myöskään ole ihmistuntija? Te olette siihen liian hyvä.

-- Oletteko, neiti Aaltio, kuullut eräästä, jolle kerran sanottiin:

Hyvä mestari. Hän vastasi: Ei kenkään ole hyvä paitsi Jumala.

-- Te käytätte korkeita vertauskuvia.

-- Korkea ihanne opettaa käyttämään oikeata mittapuuta myöskin

itsekoettelemuksessa.

-- Mutta minä tahtoisin kuulla niistä harvoista, joiden kanssa te

seurustelette.

-- Ensi sijassa on äitini mainittava.

Syntyi hetken vaitiolo. Neiti Aaltion kasvoille kohosi tumma puna.

Hän tuijotti hetken hiekkaan, johon hän päivänvarjollaan piirusteli

kuvioita, sitten katse kohosi ja tähtäytyi ankaruutta täynnä Marttiin.

-- Se, joka sanoo: minulla on kymmenen miljoonaa, sellaisella äänellä

kuin sanoisi hän: minulla on kymmenen markkaa, hän ei tiedä mitä hän

puhuu. -- Minä en ymmärrä.

-- Niin, ette ymmärräkään, mitä puheenne tietää sille, jolle ei edes

ole äidin muistoa suotu. Minun äitini kuoli, kun synnyin.

Taas syntyi äänettömyys. Martti olisi tahtonut sanoa jotain, mutta

sanat tuntuivat tänä hetkenä hänestä tyhjänpäiväisiltä ja kömpelöiltä.

Siksi hän vaikeni. Viimein tarttui neiti Aaltio itse puheeseen. -- Ja

se kasvinkumppani, jolle olette kirjoittamassa, kuuluu myöskin pieneen,

valittuun piiriinne? Uskotteko minua, jos sanon, että olen selvillä

siitä, minkälainen hän on. Minä aivan kuin näen hänet silmäini edessä.

Hän on tuollainen hiljainen, hyvä, aina ystävällinen nainen kuin

äitinnekin. Ja hyviä, hyviä elämä tarvitsee -- ei muita. Neiti Aaltion

äänenvärinä pisti omituisesti Martin korvaan. Mitä se oikeastaan

ilmaisi? Mielenliikutustako ainoastaan? Vai katkeruutta? Vai mitä?

Martti ei ymmärtänyt.

Gongongi kutsui samassa aterialle keskeyttäen siten puhelun. Mutta

kohta lunchin päätyttyä ehdotti neiti Aaltio yhteistä kävelyä puistoon.

Hän tuntui Martista tänään monessa suhteessa toisenlaiselta kuin

ennen. Hän oli puettu yksinkertaiseen pumpulipukuun, jonka ainoana

koristuksena oli pieni, lapsellisen siro pitsikaulus. Hän tuntui tänään

ensi kertaa oikein kodikkaan suomalaiselta. Ja käytökseltäänkin hän

oli toisenlainen kuin ennen. Hemmoiteltu, oikkuileva suuren maailman

lapsi, joka antoi letkauksia sekä oikealle että vasemmalle sellaisella

taidolla, ettei kukaan saanut häntä nolatuksi, oli kadoksissa. Tyyni,

suomalainen tyttö kulki nyt Martin vieressä houkutellen häntä kertomaan

yhä enemmän ja enemmän sekä lähimmästä ympäristöstään että itsestään.

Martti, joka ei yleensä pitänyt paljosta puhumisesta, innostui tällä

kertaa aivan huomaamattaan. Kuukausiin hän ei ollut tavannut ihmistä,

jolle hän olisi voinut puhua niistä muutamista, joita hän sisimmässään

yhtenään kaipasi: äidistä, Eirasta ja Väinö Eerolasta. Siksipä

tilaisuus, joka hänelle näin odottamatta tarjoutui, tempasi hänet

kokonaan valtoihinsa.

-- Niin, siihen aikaan, kun minä tulin lyseoon, oli vielä tapana

"kastaa" vastatulleet lyseon nurkalla rännin alla olevassa suuressa

sammiossa. Ilma oli hyvin kylmää, kun minä sain "kasteeni" -- eikä

toimituksessa suinkaan menetelty hellävaroen. Heikko kun olin, sain

aikamoisen yskän, niin että opettajat monesti tunnilla lähettivät minut

ulos yskimään. Pahinta kaikesta oli kuitenkin, jos välitunnilla sattui

yskittämään niin, että joku yläluokkalaisista sen kuuli. Silloin minut

heti kovakouraisesti otettiin tutkittavaksi "kasteen vaikutuksista".

Sentähden pakenin yskän kohdatessa tavallisesti lyseon pihamaan

perimmäiseen soppeen. Tällaisella pakoretkellä tutustuin ensi kertaa

Väinö Eerolaan. Olin pitkän halkopinon suojassa, en vain yskimässä,

itkeä tihuutin siellä myöskin. Olin todella sairas. Minun oli milloin

kuuma, milloin kylmä ja kaikkein pahimmiten vaivasi koti-ikävä. Luulin

olevani aivan yksin, kun äkkiä kuulin iloisen äänen tiedustelevan,

kuka tällaisessa piilossa karisteli kurkkuaan. Minulla lennähti

sydän kurkunpäähän, sillä minä pelkäsin yläluokkien pitkiä poikia

kuin pahimpia vihollisiani. Ja nyt näin aivan vieressäni tällaisen

peloittavan pitkän pojan. "Älähän säikähdä, en minä ole ihmissyöjä",

sanoi poika nauraen, laski kätensä olalleni ja arveli isällisesti:

"Taidat olla liian heikko mies tämän kaupungin lyseolaiseksi."

Martti keskeytti äkkiä kertomuksensa. Hän tunsi omaksi harmikseen,

että taaskin punastui. -- Kovinpa yksityiskohtaisesti minä nyt rupesin

selostamaan kaikenmoisia pieniä lapsuudenmuistoja.

-- Itsehän minä pyysin teitä kertomaan. -- Neiti Aaltio loi

vierustoveriinsa pikaisen, läpitunkevuudellaan hämmentävän ja samalla

kaikkea tarkastelua väistävän katseen. Sitten hän pyysi jatkoa.

-- Sinä päivänä läksin koulusta Eerolan seurassa. Ja voin

liioittelematta sanoa, että kohosin sen kautta arvossa sekä omissa

että toisten silmissä. Eerola oli tosin vasta kuudennella luokalla,

muita pituutensa puolesta hän olisi kelvannut vaikka kahdeksannelle. Ja

monessa muussa suhteessa myöskin. Siksi hän nautti suurta arvonantoa

yläluokkalaistenkin piirissä.

-- Ja te olette olleet ystäviä tuosta ajasta alkaen?

-- Sanan täydessä merkityksessä. Me kirjoitamme ani harvoin

toisillemme. Ja kun oleskelemme samalla paikkakunnalla, voi kulua

pitkiäkin aikoja ilman että tapaamme. Mutta me emme vielä kertaakaan

ole pettyneet emmekä tule pettymään toistemme suhteen.

-- Takaamatta paras.

-- Vaikken luottaisikaan itseeni, luotan häneen. Siksi voin taata.

-- Ja te uskotte todella, että on olemassa ehdottoman luottamuksen

arvoisia ihmisiä? Minä en ainakaan tunne ketään sellaista.

Martti Jänne näki kosteaa kiiltoa muutamissa poskia sipaisevissa

pitkissä silmäripsissä, ja neiti Aaltion suun ympärillä väreili piirre,

joka painoi kuin pilven hänen otsalleen.

Martista tuntui tällä hetkellä siltä kuin hänen olisi pitänyt ojentaa

kätensä vierustoverilleen ja sanoa: Luottakaa minuun, minä en petä.

Mutta hän ei sanonut mitään. Tuntui niin mahdottomalta osoittaa köyhää

osanottoaan sille, jolta elämä oli armottomasti riistänyt kaiken

luottamuksen ihmissukuun.

Martin täytyi ajatella äitiään. Sellaisen äidin lapsi ei voinut

epäillä hyvyyden olemassaoloa. Hyvä äiti vei lapsensa jo pelkällä

olemassaolollaan kuin kaikkein pyhimmän esikartanoihin. Äiditön oli

tuuliajolle altis kuin lastu laineilla. Kohtalon köyhdyttämä hän oli

silloinkin, kun oli rikas koroillaaneläjä.

-- Maisteri Jänne, sanoi samassa neiti Aaltio tavalliseen, sisintä

salaavaan puhetapaansa. -- Te olette antanut minulle paljon. Saanko

tehdä teille vastapalveluksen. Jos tahdotte tutustua Dresdenin

taideaarteisiin, tarjoudun oppaaksenne.

-- Kiitos lupauksestanne. Tutustumiseni on muuten jo hyvällä alulla.

Olen usein tuntikausia istuskellut Zwingerissä.

-- Te -- oletteko te taiteen ystävä?

-- En taiteen tuntijana, mutta ihmisenä.

-- Sain siis rukkaset? -- Neiti Aaltio nauroi veitikkamaisesti.

Martti meni hämilleen. Olikohan hän taas ollut epäkohtelias? Hänen

olisi tietysti vain pitänyt kiittää kohteliaasti. Niin kai toiset

olisivat tehneet.

Hän koetti parannella asiaa vakuuttamalla, että hän tietysti oli

kiitollinen opastuksesta. Mutta neiti Aaltio vain nauroi. Nyt ei häntä

enää haluttanut lähteä oppaaksi. -- Mutta minulle jää tämän johdosta

saamista teiltä, maisteri. Ja kun ensi kerralla pyydän, ette saa

kieltäytyä. Muistakaa. Tehän tahdotte tehdä hyvää ympäristöllenne?

Martti sai syvän, säteilevän katseen, joka kauan seurasi häntä. Hän

ajatteli sitä illallispöydässäkin, kun neiti Aaltio tapansa mukaan oli

sanasotana herrojen kanssa. Olisivatpa toiset nähneet tuon katseen!

He olisivat ihmetelleet ja -- kadehtineet. He saivat vain ihailla

pinnallista kiiltoa. Hän, Martti, oli saanut jotain syvällisempää ja

parempaa.

Kului muutamia päiviä, joiden aikana Martti ei kertaakaan joutunut

pitempiin puheisiin neiti Aaltion kanssa. Heillä oli kuitenkin

molemmilla tunne siitä, että heidän suhteensa oli muuttunut entistä

tuttavallisemmaksi. Etenkin Martti tunsi tämän tuskallisen selvästi.

Niinä muutamina päivinä, jolloin neiti Aaltio oli ollut syrjässä

hänen näköpiiristään, oli se voimakas, osaksi pois työntävä, osaksi

puoleensavetävä, mutta ennen kaikkea kiihoittava vaikutus, joka hänestä

lähti, haihtunut. Mutta nyt oli Martti ansassa uudelleen. Hän huomasi

sen siitäkin, että hän yhtenään -- sitä tahtomattaan -- seurasi kaikkea

mitä neiti Aaltio sanoi, teki tai tuntui ajattelevan. Ja nuo huomiot

herättivät paljon ristiriitaisia tunteita hänessä. "Kevyt, pinnallinen,

ylimielinen ja oikkuileva", -- siihen tulokseen Martti monesti tuli, --

tavallisesti ulkonaisten pikku asioiden johdosta. Mutta kun odottamatta

jokin ajatuksenkäänne ilmaisi syvällistä tunnetta tai asian ytimeen

osuvaa ajattelua, katui Martti aikaisempaa arvosteluaan, pyysi sitä

sisimmässään asianomaiselta tuhat kertaa anteeksi ja kohotti neiti

Aaltion itsenäiseksi, ympäristöstään riippumattomaksi sankarittareksi.

Valvottuaan yönsä tällaisten kiusaavien ajatusten ahdistamana kiiruhti

Martti muutamana sunnuntai-aamuna muita varemmin ruokapöytään, ilmoitti

emännälle olevansa poissa koko päivän, otti lakkinsa ja läksi.

Hän oli edellisenä sunnuntaina käynyt useammassakin kirkossa, eräässä

kuullut tyhjänpäiväisiä, runollisia korupuheita, toisessa kuivaa

moraalia, kolmannessa vieläkin kuivempaa opinkappaleiden puolustelua.

Mutta eräässä, jonne hän oli tullut niin myöhään, että oli kuullut

vain osan saarnasta, oli se ollut sellaista, että hän odottamalla oli

odottanut enempää. Tähän kirkkoon hän nyt suuntasi tiensä.

Kooltaan oli tämä kirkko harvinaisen pieni. Sen sisustus oli

yksinkertainen. Ainoa mikä erityisesti kiinnitti huomiota, oli jonkun

vanhan mestarin maalaama Kristuksen kirkastusta esittävä alttaritaulu.

Mieltäylentävän alttaripalveluksen ja siihen kuuluvan viuluesityksen

jälkeen nousi vanha, valkotukkainen pappismies saarnastuoliin. Hän

oli sama, joka edellisenäkin sunnuntaina oli saarnannut. Martti

huomasi sen ilokseen. Saarnan lähtökohdaksi hän tekstin johdosta oli

valinnut ajatuksen: "Siunaten heitä." Hän puhui Kristuksesta ja hänen

persoonastaan vuotavasta siunauksesta, siitä mikä on tullut, yhä tulee

ja on tuleva sekä yksilöiden että kansojen osaksi. Sitä vaikutusta oli

hyleksitty, vastustettu, koetettu tukahuttaa, milloin verilöylyihin,

milloin maalliseen valtaan ja loistoon. Mutta mikään ei voinut sitä

tyhjäksi tehdä tai sammuttaa. Ja miksi? Siksi, että Kristus eli

lakkaamattomassa yhteydessä taivaallisen isän kanssa. Siksi hän oli tie

elämään ja itse elämä, tie totuuteen ja itse totuus. Siksi hän oli,

on ja on oleva se kanava, jonka kautta iäisen elämän voimat Isästä

virtaavat nääntyvään ihmiskuntaan. Hänen kauttaan voi tomun lapsi tulla

"kastelluksi puutarhaksi", jonka vesivarat eivät lopu, "iloiseksi

vaeltajaksi", joka ajallisuuden pimeän laakson tekee "rikkaaksi

vesilähteistä" ja kuolemanvarjonmaan valoisaksi pyhän esikartanoksi.

Martti ei saanut katsettaan irroitetuksi vanhuksesta, jonka jokainen

sana tuntui pitkän elämän kokemuksen oikeaksi vahvistaman totuuden

ilmaukselta. Toisinaan näytti siltä kuin vanhuksen koko olemus olisi

säteillyt hänen julistamansa totuuden kirkkautta. Auringon säteet

pääsivät silloin tällöin pylväsrivin lomitse paistamaan puhujan

valkeille kiharoille, ja hänen hienot piirteensä loistivat aivan kuin

kirkastuneina. Lopuksi kohotti hän kätensä pyhän innoituksen vallassa.

"Nääntyvä ihmissydän, avaudu Kristuksesta vuotaville siunauksen

virroille! Ota kuninkaasi vastaan! Silloin saat tietää ja kokea, kuka

Jeesus Natsarealainen on. Silloin synnyt uuteen, korkeampaan, iäiseen

elämään. Ja kun sinä, minä ja me kaikki täten tulemme 'uusiksi',

silloin uudistuu, paranee sisäistä tietä koko meidän kansamme, koko

ihmissuku. Jeesus Kristus on Herra. Hän on sen tekevä. Amen."

Amen, toisti Martti ja painoi päänsä rukoukseen. Hänen nääntyvä

sielunsa oli saanut sitä, mitä se kaipasi. Hän oli nähnyt heijastuksen

Isän kirkkaudesta Jeesuksessa Kristuksessa.

Viimeisten joukossa astui Martti ulos kirkosta. Hän hätkähti, kun

kirkon viileydestä äkkiä tuli päivän kuumentamaan ilmakerrokseen,

pyhäkön hiljaisuudesta suurkaupungin hälinään, missä raitiovaunujen

kellot kilahtelivat, ohi kiitävien autojen torvet pärisivät ja levoton

ihmismeri lakkaamattomasti aaltoili eteenpäin.

Hän erottautui vaistomaisesti ihmisvirrasta ja asettui pienelle

penkille kirkon puistikkoon. Hänen päänsä painui käden varaan. Hän ei

tahtonut nähdä, ei kuulla. Hän kaipasi vain yksinäisyyttä.

-- Maisteri Jänne, kuuli hän äkkiä tutun äänen sanovan. Neiti Aaltio

seisoi hänen edessään -- ei suurkaupungin koreana, huvitteluhaluisena

lapsena, vaan yksinkertaisena, pumpulipukuun puettuna, suomalaisena

tyttönä, vakavuus kasvoillaan.

-- Miten olette te, maisteri, täällä?

-- Entä te?

-- Täällähän minä aina käyn, kun Reiss saarnaa.

-- Minä en tietänyt, että teillä oli tapana käydä kirkossa. --

Äänensävyssä oli tylyyttä.

-- Tavasta en käykään, vaan tarpeesta. -- Hän asettui penkille Martin

viereen. Ei jatkanut toinen enemmän kuin toinenkaan puhetta. Vasta

kun äänettömyyttä oli kestänyt huomattavan kauan, vilkaisi Martti

pikimmiten vierustoveriinsa. Hän näki nuorekkaasti pyöristyvän,

sametinpehmeältä näyttävän posken ja syvän, surumielisen katseen

pitkien ripsien lomasta.

Martti nousi kiivaasti. Hänen täytyi päästä pois, minne hyvänsä,

mutta pois tämän surumielisen suomalaisen tytön luota. Oikkuilevalle

muotinukelle hän oli kova. Mutta tämä kaihokatseinen suomalainen tyttö,

jonka ääni saattoi värähtää niin pohjattoman syvää elämäntuskaa, teki

hänet heikoksi.

-- Minne te menette?

-- En tiedä, mutta minun täytyy lähteä.

-- Tulkaa sitten minun kansaani. Minä aion Holbeinstrasselle

tervehtimään erästä köyhää, katonrajassa asuvaa perhettä. Mies

on vihanneskauppias. Ette voi aavistaa, miten mukavia sekä hän,

hänen vanhat vanhempansa, jotka asuvat hänen luonaan, että hänen

pallonmuotoinen, pieni rouvansa ovat!

Martti ei puhunut mitään. Hän vain tuijotti neiti Aaltioon täynnä

hämmästystä. Tällainen hemmoiteltu ja varakas, suuren maailman lapsi

muisti siis vähäväkistenkin olemassaoloa! Ja Martti kun oli ajatellut...

Neiti Aaltio aavisti jotain Martin ajatusjuoksusta. Martin kalpeat,

ilmehikkäät kasvot eivät olleet oppineet salaamaan sisimmässä herkästi

vaihtuvia tunteita.

-- Ette aavista, millainen herttainen lapsiliuta häärii tuossa

ahtaassa, räystään alle rakennetussa pesässä, jatkoi neiti Aaltio aivan

kuin hän ei olisi kiinnittänyt mitään huomiota Marttiin. -- Siellä saa

nauraa katketakseen, mutta siellä oppii paljon elämänviisauttakin.

-- Anteeksi, mutta minun täytyy mennä, keskeytti Martti.

-- Ette siis tule mukaan?

-- En, minä en voi.

-- Te olette auttamattoman epäkohtelias. Mutta minä pidän suoruudesta.

Hyvästi siis ja hyvää yksinoloa! -- Sydämellinen, sädehtivä katse

seurasi Marttia hänen kiiruhtaessaan pakoon kuin henkensä puolesta.

Vasta seistessään keskikaupungilla Zwingeriin johtavan pääkäytävän

edustalla Martti pysähtyi. Hän arveli hetken, nousi sitten pitkin

harppauksin portaita, kääntyi uudenajan maalausten puolelle ja

kiiruhti huoneesta toiseen. Salissa missä Hofmannin maalaama "Kristus

12-vuotiaana temppelissä" oli, painui hän tyhjänä olevalle istuimelle.

Hänen täytyi uudelleen saada sitä mitä kirkossakin.

Lakkaamaton katsojien virta vieri -- kuten ainakin sunnuntaisin --

huoneiden läpi. Martti ei nähnyt eikä kuullut mitään kaikesta mikä

häntä ympäröi. Hänelle oli olemassa vain tuo iäisyysmaailman kirkkautta

säteilevä poikanen, joka lapsen viattomuus olennossaan puhui oppineiden

ymmärryksen yli käyviä sanoja.

Vihdoin Martti nousi ja teki lyhyen kierroksen muutamien, hänelle jo

ennen tutuksi tulleiden taulujen luo. "Kiusaus" teki häneen tänään

järkyttävän voimakkaan vaikutuksen. Muuan hartauteen painunut erakko,

jota hän aina oli rakastanut, antoi hänelle takaisin sen rauhan, minkä

"Kiusaus" oli ollut häneltä riistämäisillään.

Ajatuksiinsa painuneena hän viimein kääntyi takaisin kadulle. Täällä

taiteen temppelissä hän oli kuullut samaa kuin vasta kirkossa.

Jumalassa olivat ihmiselämän juuret, sen korkea alkuperä, sen

lopullinen, iäinen ylhäisyys. Taistelu Jumalasta erottavien, alas

painavien ja Häneen nostavien voimien välillä oli taiteellekin

parhaimpana, syvimpänä ja ehtymättömänä lähteenä. Voiman ja voiton

uskonto oli kristinusko. Siksi se teki heikoimmankin iloiseksi

optimistiksi. Ja voittajaksi samalla.

Mutta minkälaista tietä oli _Hän_ kulkenut, joka ihmissuvulle toi

voittovoiman? Fiascontehnyt maailmanparantaja, kansansa toiveet

pettänyt vapauttaja Hän useimpien silmissä oli kuollessaan. Ja

kuitenkin Hän yhä kautta vuosituhansien toi voittovoimaa jokaiselle

sortumassa olevalle taistelijalle.

Ajatuksiinsa painuneena Martti oli kulkenut eteenpäin ajattelematta

aikaa tai suuntaa. Pysähtyessään hän huomasi olevansa etäällä

"Gresser Gartenin" toisella puolella lähellä Dresdenin erästä

laitakaupunkia. Hän pysähtyi kulmaukseen, josta tie kääntyi kolmelle

eri taholle. Valtatie johti päivänpaahtamille kaduille eteenpäin

vyöryvään? ihmisaallokkoon. Toisella suunnalla olivat avarat

leikki- ja urheilukentät virvokemyymälöineen, penkkeineen, polkuineen

pyöräilijöille sekä leveine ajoteineen. Suoraan eteenpäin jatkui

esikaupunkiin johtava katu, jonka varjoisalta varrelta haarautui

enemmän tai vähemmän maalaispoluilta näyttäviä teitä. Martti valitsi

näistä viimeksimainituista yhden, jonka toisella puolella lainehti

kaunis laiho, toisella hyvää lupaava peruna nosti päätään. Hän astui

hiljalleen eteenpäin. Suurkaupungin moniääninen kuohunta ei kuulunut

tänne. Maalaisnäköalat hivelivät silmää, maaelämän hiljaisuus viihdytti

mieltä.

Peltokaistaleen loputtua kääntyi Martti kadun tapaiselle tielle, kulki

entistä ripeämmin pientä mäkeä ylös ja kääntyi viimein mäen päällä

olevaan kirkkoon päin.

Kello oli 3: n maissa eikä tähän aikaan ollut mitään jumalanpalvelusta.

Martti ei yrittänytkään kirkkoon, missä hän edellisenä sunnuntaina oli

kuunnellut tympäisevää saarnaa.

Hän seurasi hiekkakäytävää kirkon vasemmalle vierustalle. Siinä oli

pienelle nurmikummulle pystytettynä viheriänharmaa, luonnolliseen

kokoon valettu Kristus-kuva. Vapahtaja oli maassa polvillaan, kädet

koroitettuina taivasta kohden ja katse -- suuren rakkauden ja suuren

tuskan läpitunkemana -- suunnattuna yli vihannoivan seudun ja sen

sylistä esiinhäämöttävän suurkaupungin taustassa siintäviin kukkuloihin

asti.

Martti painui nurmelle patsaan juureen lähelle, kuin tunteakseen

rukoukseen kohonneiden käsien kosketusta. Hän painoi päänsä käsien

varaan ja jäi siihen hiljaa, liikahtamatta kuin äänettömässä avun

odotuksessa.

Hän ei ajatellut eikä rukoillut. Hän oli vain tässä suuren, sisäisen

väsymyksensä kokoon lyyhistämänä. Mutta kun häntä ympäröivä rauha

vähitellen toi hänelle tyynnyttävän vapautuksen tunteen, oli kuin

hänen sisimpänsä side olisi lauennut. Hän rupesi hiljaa puhelemaan.

Hän ei penkonut sisintään, ei eritellyt, kuten hänellä oli tapana.

Siihen hän tällä kerralla oli liian väsynyt. Hän puheli vain hiljaa

kuin väsynyt lapsi. -- Sinä tiedät, että minä uskon siihen voittoon,

jonka sinä toit maailmaan, ja joka minustakin voi tehdä voittajan. Sinä

tiedät, etten tahdo elää turhaan, vaan olla taistelija, joka osaltaan

on totuutta julistamassa. Mutta sinä tiedät, että minä pelkään, sillä

minä olen raukka. -- Minä rakastan maatani -- täällä vieraalla pohjalla

olen tuntenut, miten syvä ja tosi tuo tunne on. Mutta sinä tiedät,

että sekin panee minut vapisemaan -- niinkuin kaikki mikä on minulle

suurta ja rakasta. -- Ja sinä tiedät senkin, että minä nykyään olen

läpipääsemättömässä umpisokkelossa. Minä en tahtoisi tehdä vääryyttä,

en tuomita, mutta en myöskään mennä näkymättömään, petolliseen paulaan.

Olenko työntämässä luotani jotain suuriarvoista vai kietoutumaisillani

verkkoon? - Minä en sitä tiedä. Mutta sieluni täynnä avunhuutoa.

Hän puhui, puhui hiljaa ja luottavan lapsellisesta puhui kunnes hänen

sielussaan vallitsi ystävälle uskoutuneen suuri tyyneys ja rauha.

"Suomalainen tyttö" näytti kokonaan päässeen voitolle neiti Aaltiossa.

Tästä huolimatta karttoi Martti hänen seuraansa. Pöydässä he tosin

jonkun verran juttelivat toistensa kanssa, mutta heti aterian päätyttyä

vetäytyi Martti säännöllisesti huoneeseensa. Pako oli hänen ainoa

pelastuksensa. Hän tunsi sen. Neiti Aaltio oli muutenkin liian usein

hänen mielessään. Ja etenkin vakaumus, että hän aikaisemmin oli tehnyt

vääryyttä neiti Aaltiolle, heikonsi nyt hänen puolustusasemaansa.

Hän oli kuin suojaavaa kilpeä vaille jäänyt soturi, nyt kun hän ei

enää nähnyt oikkuilevaa, ylimielistä naista, vaan hänen tilallaan

surumielisen, nuoren tytön, joka usein toisten ilakoidessa rohkeasti

sanoi asian ytimeen osuvan sanan.

Paossa olo oli kuitenkin monessa suhteessa hankalaa. Martti rupesi

siitä syystä laskemaan päiviä kotiinlähtöönsä. Huone oli vuokrattu

kuukaudeksi. Ja äidille annettu lupaus sitoi häntä myöskin. Mutta kolme

viikkoa oli jo kulunut. Ja sitten...

Hän tunsi koulupoikamaista iloa tästä ajatuksesta muutamana aamuna,

kun hän vastoin tapaansa jo ennen gongongin kutsua tuli astuneeksi

ruokasaliin. Hän istuutui huoneen nurkkaan pienen pöydän ääreen ja

rupesi selailemaan kuvitettua matkaopasta. Parvekkeelta kuului neiti

Aaltion ja insinöörin naurua. -- Älkää tehkö pilaa minusta, sanoi äkkiä

vakavasti insinööri. -- Puhukaa vakavasti niinkuin puhutte maalaisenne

kanssa. Te olette muuten aivan muuttunut hänen tulonsa jälkeen.

-- Hyvä seura vaikuttaa jalostavasti.

-- Miksi ette Te sitten tahdo vaikuttaa jalostavasti?

-- En ole tavannut mitään jalostamisen arvoista. Katinkultaa ei hiota.

Martti nousi hätäisesti, hiipi kenenkään huomaamatta huoneesta eikä

palannut ennenkuin toisten istuessa pöydässä. Neiti Aaltio oli

hajamielinen ja vaitelias aterian kestäessä. Martti sitävastoin kävi

äkkiä puheliaaksi. Hän kertoi lystikkäitä, eri puolia suomalaisten

kansallisluonnetta kuvaavia juttuja ja teki pientä pilaa ulkomaalaisten

nurjista, Suomea koskevista käsitteistä. Kertoessaan koskenlasku

jutun letkautti hän Saksan "luonnonihania putouksia", joissa kymmenen

pfennigin maksusta sai nähdä muutaman ämpärillisen vettä lorisevan

rännistä kivialtaaseen.

Koko pöytäkunta nauroi muutamien huonolla menestyksellä yrittäessä

puolustuspuhetta Saksan vesiputouksista.

-- Tulettehan kanssani vähän kävelemään. Ette saa kieltää, pyysi neiti

Aaltio heti pöydästä noustaessa.

Vasta kun he olivat päässeet hyvän matkaa huvilasta ja valtatieltä

poikenneet syrjäpolulle, tarttui neiti Aaltio puheeseen. Hän oli

tietysti vaivannut pyytäessään tätä kävelyä. Mutta olihan maisteri

Jänne mies, joka yleensä tahtoi harjoittaa hyviä töitä.

-- Te olette alakuloinen?

-- Ei puhuta siitä. Puhukaa mieluummin esimerkiksi äidistänne tai

hänestä, joka on samanlainen kuin äitinne.

-- Eirastako?

Neiti Aaltio nyökkäsi. Eikä Martti tarvinnut toista käskyä. Hän

oli tänä päivänä unohtanut kaiken umpimielisen varovaisuutensa. Ja

Eirasta saattoi muuten puhua miten paljon hyvänsä. Tavallisuudestaan

huolimatta oli hän erikoinenkin. Hän oli esimerkiksi jo kasvavana

pitänyt taskussaan kahta nenäliinaa, omansa lisäksi toisen, jota käytti

aina kohdatessaan niistämättömiä kadun lapsia. Hän oli sellainen

päiväpaisteinen, äidillinen ihminen, jonka täytyi pitää huolta

joka-ainoasta elävästä olennosta.

-- Mallikelpoisuus on muuten kuolettavan ikävää. -- Neiti Aaltion ääni

oli ärtynyt. Mutta Martti ei huomannut sitä. Hän vain kertoili, kunnes

hän uudelleen tuli keskeytetyksi.

-- Asiasta toiseen, maisteri. Muistatteko, että olette minulle jotain

velkaa. Kun kirkon luona kieltäydyitte tulemasta seuraani, lupasitte

toiste korvata epäkohteliaisuutenne. Nyt minulla olisi pyyntö teille.

Tulkaa huomenna kanssani teatteriin. En tahtoisi mennä yksin ja minulla

on jo kaksi pilettiä.

Martti hätkähti. -- Vai teatteriin?

-- Ette ehkä käy teaatterissa? Se on teistä kai kovin "maallista",

vai mitä? Teissäkin on siis tuota iänikuista, tympäisevää ahtautta.

Istua seurassa lähimmäisiään panetellen, ajatella itseään ja omaa

nautintoaan, omia huvituksiaan hengellisten kokousten ja kristillisten

yhdistysten varjon alla, se käy päinsä, mutta mennä teatteriin

kuulemaan suurten elämäntotuuksien puhuvan sielläkin -- armias

varjelkoon! -- Sanat tulivat ryöppynä. Ääni värisi kiivautta. -- Kun

rakastan jotain, asetan sen korkealle, tahdon nähdä sen suurena ja

tahrattomana. Minä janoan nähdä kristillisyyttä, joka on sitä, mitä sen

pitäisi olla, mutta sellaista saa turhaan etsiä.

Neiti Aaltio värisi ylt'yleensä voimasta, jolla hänen tunteensa olivat

purkautuneet. Vasta, kun Martti näki hänen jonkun verran tyyntyneen,

alkoi hän harvakseen puhua. -- Te olette nyt -- kuten tavallisestikin

-- useimmassa suhteessa oikeassa. Te vain erehdyitte niiden motiivien

suhteen, jotka aiheuttivat epäröimistäni. En ole koskaan pelännyt

teatterin "maailmallisuutta", vaan ainoastaan "maailmaa" omassa

povessani, toisin sanoen kaikkea mikä voi houkutella minua viettämään

itsekästä, omaa nautintoa etsivää elämää. Luuletteko, että Kristus

istui teatterihuoneissa tai konserttisaleissa? Ja hän jos kukaan olisi

kuitenkin osannut nauttia oikealla tavalla. Jumalanpalvelusta olisi

taide ollut hänelle, Isän käsialaa. Mutta milloinka hän olisi pannut

aikaa tai varoja omaan nautintoonsa? Ja jos hän joskus olisi saanut

vaikkapa kaiken ilmaiseksi, ettekö usko, että joku avuntarpeessa oleva

olisi riistänyt häneltä tuon ainokaisen nautintohetken?

-- Ja te luulette, että voimme sovittaa itseemme samat vaatimukset? --

Neiti Aaltio puhui hitaasti, melkein alakuloisesti.

-- Emme tietystikään joka suhteessa. Mutta me pyrimme seuraamaan hänen

askeleitaan. Emme tahdo elää itsellemme.

-- Miksi ette ruvennut papiksi?

Kysymys tuli niin odottamatta, että Martin täytyi hymyillä.

-- Niin, katsokaas, minä tahtoisin kuulla sellaista saarnaa kuin teidän

-- tulisia iskuja kuorta ja kaavoja, muotoa ja muodollisuutta vastaan,

hehkuvaa puhetta hengen ja elämän herättämiseksi.

-- Ja te luulette, että pystyisin sellaiseen!

-- Sellainenhan te olette.

-- Minä olen taisteluun kelpaamaton taistelija -- siinä kohtaloni

traagillisuus. Minä janoan polttavasti sopusointua ihanteen ja

todellisuuden välillä. Minä kapinoin ja taistelen kaikkea sitä

vastaan, mikä toisten tai omassa elämässäni on nurjaa, mutta kun olisi

iskettävä, silloin -- ei siitä synnykään mitään. Minussa on sellaista

kummallista raukkamaisuutta, joka pakottaa minut väistymään ja

jättämään rauhaan ne, jotka kuulevin korvin eivät kuule, näkevin silmin

eivät näe. Ainoastaan itseni suhteen tahtoisin olla kova, sitä kovempi,

jota enemmän soimaan itseäni leväperäisyydestä toisiin nähden.

Sonja Aaltio jäi pitkäksi aikaa tuijottamaan Marttiin. Katse ei

ollut moittiva eikä ihaileva, ei hämmästynyt eikä hyväksyvä. Se oli

ainoastaan täynnä kysyvää arvelua. Oli kuin noissa sanoissa olisi ollut

jotain hänelle niin kokonaan vierasta ja käsittämätöntä, ettei hän edes

kyennyt ilmaisemaan hämmästystään.

-- Te jäitte minulle äsken vastauksen velkaa, sanoi hän viimein

valtioviisaan taidolla ohjaten keskustelun hänelle mieluisempaan uomaan.

-- Siitäkö miksi en ruvennut papiksi? Suoraan sanoen monestakin

syystä, muun muassa tuosta äsken mainitsemastani, että olen taisteluun

kykenemätön taistelija. Voittamattoman vastenmielistä olisi minulle

myöskin elää vakaumukseni julistuksesta -- niin oikeaksi kuin sen

teoriassa tunnustankin.

-- Siksi valitsitte opettajauran.

Martti nyökkäsi. -- Jos mahdollista suurin joukoin innostaakseni

parempia taistelijoita, lisäsi hän hiljaa, melkein hartaudella.

He olivat syrjäpolun kierrosta seuraten joutuneet sille kohdalle, missä

se aivan kotiportin vieressä yhtyi valtatiehen. He kuulivat jo toisten

iloisia ääniä rouva Helmin puutarhasta.

-- Mutta se toinen asia jäi vielä ratkaisematta. -- Neiti Aaltio

pysähtyi. -- Minä kunnioitan esittämiänne syitä yleisinä periaatteina.

Mutta uudistan sittenkin pyyntöni. Piletti on jo ostettu. Raha ei siis

tässä tule kysymykseen. Eikä aikakaan. Te olette äitinne pyynnöstä

täällä lepäämässä. Jos tämä käyntinne nyt jäisi ensimmäiseksi ja

viimeiseksi, niin ettekö usko, että se joka tapauksessa voisi antaa

teille jotain? Me voimme oikeudenmukaisesti arvostella vain sitä, johon

itse olemme tutustuneet. Sanokaa, tuletteko?

Martti avasi kumartaen puutarhaportin. -- Minä tahdon miettiä,

ennenkuin vastaan.

Seuraavana päivänä nakutti hän neiti Aaltion ovelle antaakseen

vastauksensa. "Suomalainen tyttö" yksinkertaisessa pumpulipuvussaan

avasi oven. Katse oli surumielinen, mutta kirkastui Martin astuessa

kynnykselle.

-- Te tulette siis! Miten kovin hauskaa! Mutta tiedättekö, minä olen

saanut odottamattoman esteen. Minun täytyy mennä asemalle tapaamaan

erästä ohimatkustavaa sukulaista. Mutta menettehän te silti? Teettehän

minulle sen ilon?

-- Tietysti, jos sitä toivotte -- Martti kumarsi. Kieltäminen

tuntui mahdottomalta. Silloinhan olisi näyttänyt siltä, kuin hän

olisi mennyt vain seuran -- ei asian vuoksi. Ja neiti Aaltio näytti

niin surulliselta, että todella teki mieli tehdä vaikka mitä hänen

ilahduttamisekseen. Hän oli varmaan aikaisemmin itkenyt. Ja ääni

värähti niin omituisesti hänen puhuessaan tuosta sukulaisesta.

Saattoivatkohan nuo seikat kuulua jollain tavoin yhteen?

Hän ajatteli tuota asiaa kaiken aikaa matkalla teatteriin. Perillä se

vasta unohtui.

Kesäyön hämärä verhosi pehmeyteensä Elben rannoilla uneksivan

suurkaupungin, kun Martti ihmisvirran kuljettamana astui ulos

teatterista. Joukko toisensa jälkeen tulvahti avatuista ovista

kaduille. Ajureita ja autoja kutsuttiin. Läheisyyteen pysähtyneet

raitiovaunut kilahuttivat kellojaan miltei samassa täyttyen

juhlapukuisista ihmisistä. Martti ei nähnyt eikä kuullut mitään

kaikesta tästä. Ulkonaisen ihmisensä puolesta hän oli osana tuossa

eteenpäin vierivässä virrassa, mutta hänen sisäinen ihmisensä oli

toisaalla. Hän eli siinä mitä hän oli nähnyt ja mikä järkyttävällä

voimalla oli tunkeutunut hänen sisimpäänsä.

Saapuessaan kotiin hän avasi portin niin hiljaa ja äänettömästi

kuin mahdollista. Mutta kulkiessaan salin läpi kuuli hän liikettä

parvekkeelta.

-- Maisteri Jänne. -- Neiti Aaltio seisoi hänen edessään. -- Minäkin

tulin juuri kotiin. Tulkaa vähän tänne.

He astuivat yhdessä parvekkeelle, jossa kesäinen yö sulki heidät

pehmeään syliinsä.

-- Mitä tuotte tullessanne? -- Neiti Aaltio katsoi hymyillen Martin

vakavuudessaan melkein ankariin kasvoihin.

-- Paljon.

-- Mitä se merkitsee?

-- Sitä, että tietoisuuteeni järkyttävällä voimalla on painunut

vakaumus siitä, ettei ihmisen tarvitse pelätä mitään muuta maailmassa

kuin omaa syyllisyyttään. Oma syyllisyys se on ainoa todellinen

onnettomuus. Mikään muu ei voi ihmistä murtaa, ei ehdyttää

elämänlähdettä sisimmässämme. Mutta oma syyllisyys se voi tehdä sen.

-- Te ette siis kadu?

-- Kadu? Minä en tiedä. En ole muistanut sitä edes ajatellakaan. Mutta

paljosta minä siellä kärsin. Ajatelkaa puheen sorinaa, viuhkojen

ja laahustinten kahinaa, makeisten syöntiä, kättenpaukutusta ja

näyttelijöiden esiinhuutamista hetkinä, jolloin ei olisi tahtonut muuta

kuin painua polvilleen Jumalan kasvojen eteen.

-- Ja te luulette että tuollaista ajatellaan teatterissa?

-- Minä tunsin oman kaipuuni.

-- Ja mitä silloin muista, mitä muista! Niinkö? -- Neiti Aaltio

naurahti lyhyeen ja katkerasti.

-- Te ymmärrätte minua, jos tahdotte. Enhän ole vastuussa muista enkä

siitä mitä he ajattelevat ja tuntevat, mutta minun on vastattava omasta

elämästäni ja siitä, annanko sen painua omaan syyllisyyteensä ja

nääntyä erossa elävästä Jumalasta, vai saako se kohota ja kirkastua.

-- Mutta ne toiset, ne toiset? -- Te ette ole heille velkaa tuomioita,

vaan elämänvoimaa, elämän apua. -- Suuret, kirkkaat kyyneleet

kimaltelivat pitkissä, katsetta peittävissä silmäripsissä. Ääni värisi.

-- Muistakaa niitä, jotka syyttöminä ovat syyllisiä! Hyvää yötä!

Martti valvoi koko seuraavan yön. Ajatukset ja tunteet ajelehtivat

ristiriitaisina hänen sisimmässään. Ne elämän totuudet, jotka

näyttämöltä niin voimakkaasti olivat puhuneet hänelle kokonaan

kohdistuen hänen omaan elämäänsä ja tulevaisuuteensa, olivat nyt kuin

syrjään sysätyt tuon parvekkeella tapahtuneen lyhythetkisen, mutta

syväsisältöisen keskustelun johdosta.

"Syyttöminä syyllisiä"! Mitä ne sanat tarkoittivat? Ja missä yhteydessä

ne olivat niihin kokemuksiin, jotka aina toivat lohduttoman haikeaa

tuskaa koko neiti Aaltion olemukseen? Koskivatko ne ehkä hänen kotoisia

-- ennen olleita, nykyään olemattomia kotiolojaan? Vai olivatko ne ehkä

suoranaisessa suhteessa hänen syntyperäänsä, josta hän niin kokonaan

vaikeni?

"Isäin pahat teot lasten päälle" -- siinä jos missä oli syyttömän

syyllisyyttä. Siinä oli laki, jonka kovuutta -- jopa vääryyttä vastaan

kohtalonsa raskautta tunteva ihmislapsi saattoi napista.

Mutta eikö siinä sittenkin -- suurin piirtein katsoen -- ollut

jumalallista oikeutta, jumalallista rakkautta? Eivätkö syyttömien

kärsimiset olleet omiaan -- voimakkaammin kuin ehkä mikään muu --

johtamaan harhailevaa ihmiskuntaa Jumalan tahdon hyvälle tielle?

"Syyttömänä syyllinen." -- Missä muodossa ja missä suhteessa _hän_ oli

tästä kärsimässä?

Ne suuret, kirkkaat kyyneleet, jotka helminä hiljaa putoilivat noista

mustankiiltävistä silmäripsistä, kun olisikin voinut niitä kuivata?!

Kun olisi saanut!

Martti vavahti omaa ajatustaan. Niin pitkälläkö hän siis todella oli!

Ja mitä se tiesi? Tai tunsiko hän ehkä vain sitä kipua, jota toisen

kärsimykset luonnollisesti herättävät ei aivan kovassa rinnassa?

Vapaa hän vielä oli. Ulkonaisesti ainakin. Hän ei ollut koskaan

puolellakaan sanalla sanonut mitään, joka olisi nimeksikään

velvoittanut häntä jatkuvaan ja lähempään suhteeseen.

Mutta entä sisäisesti? -- Vaara oli kieltämättä olemassa. Hän oli

sen hämärästi tuntenut jo kauan, vaikkei ollut tahtonut myöntää sitä

itselleen. Pelkkä ajatus jo oli tuntunut niin mahdottomalta. Tuollainen

hieno, varakas, vallan toisenlaisissa oloissa kasvanut nuori nainen ja

hän!

-- Mitä minä teen, tiedusteli Martti tuskaisesti sisimmässään?

Pakenenko, vai pysynkö paikoillani? Onko hän sieluni ansa, Deliilani,

vai saanko juuri hänen kauttaan sen voiman ja rohkeuden, jota

tarvitsen? Hän on minua sisäisesti paljon voimakkaampi. Ja hyvä, hyvä

hän myöskin on.

"Du bist die Schwinge meiner Seele, Kind"! -- Hauptmannin sanat

johtuivat ehdottomasti hänen mieleensä ja toivat valoisan hymyn hänen

huulilleen. "Die Schwinge", sielun siipi ja nousuvoima, se hän todella

jo monessa suhteessa oli ollut. Uusia ajatuksia, uutta sisäistä

intoa hän oli antanut Martille niiden oikeaan osuvien ja kysymysten

toistapuolta valaisevien väitteiden kautta, joita hän keskusteluissa

usein singautti esille.

Jos Martti nyt pakeni, työnsi hän ehkä ainaiseksi luotaan oman

sisimpänsä parhaimman ja rikkaimman täydennyksen. Ja entä jos hän

samalla teki jotain paljon pahempaa, karkoitti luotaan hänet, joka ehkä

kurotetuin käsin odotti, mitä hyvän äidin rikastuttama poika voisi

antaa. Hänen syrjäänvetäytymisensä olisi ehkä uusi todistuskappale

siitä, että kristityt olivat suuria sanoissa, mutta heidän tekonsa

olivat matalat.

Ei, väistyä hän ei voinut, ei saanut. Jäljellä oleva aika oli lyhyt.

Hänen oli se kestettävä.

Mutta mikä tulisi seuraukseksi? Heidän keskinäinen suhteensa ei koskaan

ollut pysynyt paikoillaan. Joskus oli siinä ollut jonkun verran

loittonemista, useimmiten tuntuvaa lähenemistä. Eikä suhde nykyisellä

asteellaan sietänyt lisää. Nyt oli pako mahdollinen. Mutta entä jos se

ei olisi mahdollinen viikon loppuessa?

Ja mitä niin ollen oli tapahtuva? Saisiko hän ehkä äkkiä nöyryyttävällä

tavalla tuntea: pysy alallasi! Sinä olet unohtanut, unohtanut asemasi.

-- Tähän asti oli Martti ainoa asuntolan jäsenistä, joka oli säästynyt

tällaisilta viittauksilta. Neiti Aaltio oli selvemmin ja selvemmin

osoittanut viihtyvänsä hänen seurassaan paremmin kuin häntä yhä --

ainakin jossain määrin palvovien ihailijoiden parissa. Mutta jos tulisi

Martinkin vuoro?

Tai jos ei tulisikaan?

Kuuma laine kävi koko hänen olemuksensa läpi. Voisiko tuollainen

yleisen ihailun pilaama -- tai ehkei pilaama -- mutta hellimä olento

todella rakastaa häntä, Marttia? Ei vain noin, niinkuin kovaa kokenut

rakastaa hyvän kodin poikaa -- toivoen itselleen jotain siitä, mistä

itse on elämässä jäänyt osattomaksi -- vaan niinkuin rikassieluinen

nainen rakastaa sitä miestä, jolle hän kaikkensa antaa?

Martti karkasi pystyyn vuoteeltaan ja alkoi mitellä huoneensa lattiata.

Voimakkaat tunteet nostivat koko hänen olemuksensa kuohuntaan. Hän oli

näihin asti aina karttanut tilintekoa. Mutta nyt hänellä ei enää ollut

oikeutta väistää.

Entä hän itse? Oliko hän edes selvillä itsestään? Huumaus, jonka

vallassa hän nyt oli, oli toista kuin vakava harkittu halu käydä

yhteistä kotia perustamaan. Siinä tuli niin monenmonta puolta

kysymykseen. Siinä ei tunne yksin painanut vaa'assa. Siinä kysyttiin

yhtä suuressa määrin koko olemuksen pohjasta nousevaa tahtoa kaiken

antamiseen, kaiken jakamiseen ja kaiken yhdessä kestämiseen.

Sellainen raukka kuin hän ei jaksaisi läpäistä ristiriitaisissa

kotioloissa. Mikään ei niin kuluttanut kuin kotoiset ja sisäiset

ristiriidat. Mutta sopusointua ei syntynyt, jollei molemmilla ollut

sama päämäärä ja sama pohja. Se oli puhtaasti käytännölliseltä kannalta

selvä. Hänellä oli jonkun verran käsitystä siitä lapsuutensakin

kodista, niin vaitelias kuin äiti tässä suhteessa aina olikin ollut.

Ne syvää tunnetta ja vakavaa ajattelua ilmaisevat puolet, joihin

Martti keskusteluissaan neiti Aaltion kanssa oli pannut niin paljon

arvoa, eivät sittenkään olleet todistuskappaleita siitä, että he

pitkin elämänmatkaa tahtoivat asettaa elämänsä joka suhteessa

samansuuntaiseksi. Ja sama suunta se oli tässä suhteessa syrjäyttämätön

ehto.

Martti painautui takaisin vuoteeseensa. Kovaotteinen kaiken

paljastaminen ja eritteleminen tyynnytti, teki hyvää. _Tavallaan_.

Ja sittenkin. Samassa kun hän luuli tyyntyneensä, nousi myrsky

uudelleen. Jos niiksi tulisi, voisiko hän vapaaehtoisesti luopua

sylinsä avaavasta onnesta? Onnellinen, tuhatkertaisesti onnellinen

oli se, jonka tuollainen rikassieluinen olento koroitti rinnalleen

elämänsä kumppaniksi. Ja ennen kaikkea olisi onnellista, jos saisi pois

kuivatuksi: nuo suuret, raskaat kyyneleet ja onnesta hymyilemään tuon

suun, joka saattoi väristä haikeinta tuskaa.

Äsken parvekkeella lausumansa sanat: ihmisen ei tarvitse pelätä mitään

muuta kuin omaa syyllisyyttä, johtuivat äkkiä Martin mieleen. Hän

nousi uudelleen, painui polvilleen vuoteensa viereen ja etsi palavassa

rukouksessa sydämelleen rauhaa.

Rouva Helm rupesi seuraavana aamuna lunchin kestäessä tiedustelemaan

neiti Aaltion ohimatkustaneen tädin vointia. He olivat nähtävästi

ennestään hiukan tuttuja. Opettajatar tahtoi tietää, oliko tämä täti

myöskin suomalainen. Nimi kuului toiskieliseltä.

Ruotsalainen se olikin, selitti neiti Aaltio. Täti oli viimeksi ollut

naimisissa ruotsalaisen kanssa. Syntyisin hän oli venäläinen ja hänen

ensimmäinen miehensä oli ollut suomalainen. Hän olikin täydellinen

kosmopoliitta, asui tosin oikeastaan Helsingissä, mutta oleili yhtä

paljon ulkomailla.

-- Oliko isänne venäläinen? -- Kysymys luiskahti kuin vahingossa Martin

huulilta.

Polttava puna karkasi hiusmartoa myöten neiti Aaltion kasvoille. Mutta

hän koetti nähtävästi peittää hämmennystään vallattomalla vastauksella.

-- Rouva Alfelt ei ole isäni eikä äitini sisar. Hän on vain isän äidin

kummin kaima. Mutta kun minulla on puute sukulaisista, täytyy turvautua

suvun sukuunkin. Ja hän onkin monessa suhteessa ollut minulle kuin

kasvatusäiti siitä asti kun minä 15-vuotiaana tulin hänen kotiinsa.

Martin mielessä heräsi kysymys, kuka siihen asti oli huolehtinut

orvoksi jääneestä. Mutta hän oli viisastunut tarpeeksi karttaakseen

arkaluontoisia kysymyksiä. Samassa noustiin pöydästä ja Martti kääntyi

kuin henkeään pakeneva omaan huoneeseensa.

Koko aamupäivän oleili hän siellä, samoin illankin. Hän ei uskaltanut

edes lähteä kävelylle pelosta yhtyä neiti Aaltioon. Hän oli päättänyt

jäljellä olevana aikana pysytellä niin paljon kuin mahdollista

yksinäisyydessä. Ja hänen oma huoneensa oli ainoa taattu turvapaikka.

Seuraavan päivän lunchille tullessaan kohtasi Marttia surullinen,

kysyvä katse. Neiti Aaltio oli huomattavan vaitelias ja hänen

koko olemuksessaan oli jotain, joka täydellisesti mursi Martin

vastustusvoiman. Hän, voimakas mies, oli taas ollut oikein miesmäisen

itsekäs. Hän oli ajatellut vain itseään ja omaa tulevaisuuttaan.

Peläten omia, sisäisiä kärsimyksiään hän oli päättänyt vetäytyä pois

sen seurasta, joka ehkä nälkäisesti odotti jotain onnellisemmissa

oloissa kasvaneelta.

Martti oli tämän johdosta odottamattoman taipuisa, kun neiti Aaltio

pöydästä noustuaan pyysi häntä toverikseen parin päivän retkelle

Riesengebirgeen. Rouva Alfelt oli matkustanut sinne ja neiti

Aaltiolla oli asiaa, josta piti saada suullisesti keskustella tädin

kanssa. Riesengebirgessä oli norjalainen, vanha Wang'in kirkko mitä

ihanimmassa tunturiseudussa, laaksossa, jonne uskonsa tähden vainotut

olivat paenneet ja lisäksi ihana "Sagenhalle" maalauksineen ja

tenhovalaistuksineen. Siellä oli matkailijalle paljon nähtävää, joten

aika ei tulisi pitkäksi Martille, vaikka neiti Aaltio itse tulisikin

suurimmaksi osaksi olemaan tätinsä kanssa.

Tämä viimeinen huomautus sanottiin niin äänekkäästi, että toisetkin sen

kuulivat. Ja Marttiin se vaikutti aivan niin, kuin neiti Aaltio oli

uskonutkin sen vaikuttavan. Se teki mukaanlähdön hänelle helpommaksi.

Rouva Helmillä istuivat vuokralaiset yhdessä parvekkeella odottaen sekä

ilta-ateriaa että matkallelähteneitä suomalaisia, joiden oli määrä

palata iltajunalla.

-- Onpa "die Finnländerin" viimeaikoina muuttunut, huomautti

hollantilainen puhaltaen paksun savupilven sikaristaan ja syrjästä

vilkaisten nuoreen herra Zollingeriin, joka haikeamielisesti nojasi

parvekkeenkaiteen toiselle puolelle.

-- Hyvä seura kuuluu jalostavan, jatkoi purevasti insinööri.

-- Hän näyttelee, sanoi päättävästi herra Walther. -- Hänellä on aito

naismetkut. Siitä olen ollut selvillä kaiken aikaa.

-- Jaa, jaa, jatkoi siihen rouva Helm pyyhkäisten, muutamia

hikihelmiä nenävarreltaan ja ohimennen myöskin vähän silmäkulmiaan.

-- Toisenlainenhan hän on kuin hyvin kasvatettu saksatar. Sellaista

iloa kun on pitänyt kaiken aikaa. Mutta hyväsydäminen hän silti on,

hyväsydäminen. Mutta jos vain minun Helmineni ja Mariechen olisivat

eläneet, niin eivät ne olisi saaneet viettää tuollaista perhoselämää.

Kotiaan niiden olisi pitänyt oppia hoitamaan.

Helminen ja Mariechenin muisto pakotti rouva Helmin turvautumaan

nenäliinaansa.

-- Näyttelijä -- sanoi Walther hampaittensa välistä.

-- Hyvä näyttelijä uskoo itsekin esittämäänsä osaan. -- Insinööri

nousi, sillä kello oli soinut, ja insinööri rakasti täsmällisyyttä.

Samassa saapuivat odotetutkin, ja innokas kyseleminen ja kertominen

alkoi. Yht'äkkiä neiti Aaltio hiljaa sanoi Martille: -- Tällaiset

puheet tuntuvat nyt niin omituisilta, kun on saanut parempaa -- sitä

mikä sisimmälle antaa elämisen voimaa, elämäniloa. -- Hän puhui vastoin

tapaansa _suomea_.

Martti hämmästyi niin, että jäi vastausta vaille, mutta samalla vavahti

hän siitä ilosta, että sama tunne oli väräyttänyt heidän sisimpäänsä.

Häneltä meni seuraavakin yö enimmäkseen valvomiseen.

Oliko hänen kohtalonsa siis nyt ratkaistu? Oliko sillat purettu ja

paluu mahdoton?

Ulkonaisesti ei vieläkään, mutta sisäisesti kylläkin. Hän tunsi sen.

Nämä viime päivät lumoavan kauniin luonnon helmassa sisältörikkaine ja

lähentävine keskusteluineen olivat vaikuttaneet hänen sisimpäänsä kuin

helottava paahde oraalla olevaan peltoon. Oli kevät hänen sisimmässään.

Oudot, ennen aavistamattomat tunteet olivat puhjenneet kuorestaan.

Voimakas, onnentäysi ja samalla tuskainen tunne värisytti hänen

olemuksensa syvyyksiä. Hän riemuitsi ja hän vapisi. Hän tiesi nyt,

että rakkaus on se "Sagenhalle", jonka piiristä nähtynä koko elämä saa

uuden, ihmeellisen hohteen, jossa kaikki on satumaista, väreilevää,

monivivahteista elämänrikkautta, jota ei aavista ajatus, ennenkuin sen

tenhovoima on elävä todellisuus.

Eikä hän nyt enää ajatellut vain itseään. Hänessä oli herännyt voimakas

halu suojella, auttaa ja tehdä onnelliseksi.

Mutta olisiko hänestä sellaiseen? Hän ei muutenkaan luottanut itseensä.

Kuinka voisi hän sitä tällaisessa asiassa. Tässä jos missään hän kai

oli avuton.

Mutta ne, jotka alkujaan olivat luodut toisilleen, ne kai olivat

"avuksi" toisilleen jo pelkän olemassaolonsa kautta. Jos vain pääsi

selvyyteen _siitä_, niin sittenhän...

Taas turvautui Martti yksinoloon. Hän söi ensimmäisen ateriansa,

ennenkuin kukaan muu oli ennättänyt ruokasaliin, ilmoitti palvelijalle

aikovansa olla koko päivän poissa ja livahti ovesta kuin pidäkettä

peläten.

Muutaman tunnin hän harhaili edestakaisin kaupungilla. Hän pistäytyi

syömään kasvisravintolaan, jonka hän oli löytänyt ensimmäisenä

Dresdenissä viettämänään päivänä, oleili ison aikaa Zwingerissä

syventyneenä rakastamiensa taulujen katselemiseen ja osui ohimennen

myöskin Ringstrassen kirjastoon, jonka lukusalissa hänellä oli

ollut tapana tutkia mielenkiintoisia kasvontyyppejä -- useimmiten

valistuneiden työläisten.

Mutta tänään kiertyi kaikki minkä hän näki ja kuuli yhteen ja samaan

koko hänen sisintään hallitsevaan asiaan.

Kello 2 hän osui "Frauenkircheen", jossa silloin oli "Betestunde".

Kirkon viileys ja rauha teki nytkin jo ensi hetkinä vaikutuksensa

häneen. Hän tunsi ahdistuksessaan tulleensa sinne, missä sydämen taakat

saattoivat keventyä.

"Sehet, sehet welche Liebe hat der Vater uns erzeigt;

Sehet wie er voll Erbarmen über uns sein Antlitz neigt!"

Kuoron esitystä seurasi tekstinluku ja rukous. Sen jälkeen esittivät

yksinlaulajat ja kuoro yhdessä osia "Eliaasta".

Jumalan mies, profeetta on tullut lesken kotiin. Hän tuo apua hätään,

mutta häntä seuraa askelissa suuri suru. Ainoa poika kuolee. Rakkain

on annettava pois, että ihminen Jumalan edessä tuntisi, kuka ja

minkälainen hän on.

Voi sitä pohjatonta tuskaa! Ja samalla kuitenkin mitä alistumista

Jumalan tahtoon!

Martti eli sen kaiken omassa sisimmässään. Hän ei voinut enää sitä

kieltää. Yksi, yksi unohtumaton ja ihmeellinen oli käynyt hänelle

sanomattoman rakkaaksi. Ja hänen "ainokaisensa" hän todella oli --

ensimmäinen ja viimeinen. Mutta tämä ainoa oli annettava pois, jos

Jumala sen tahtoi. Hyvästä, jonka ihminen ottamalla itselleen otti, ei

koskaan koitunut pysyväistä iloa, ohdakkeita se vain kasvatti elämään.

Ota hänet, ota! Jumalan lähetti, ääni omassatunnossa puhu! Tee

tehtäväsi, että tulisin tuntemaan itseni!

Martti koetti toisten näkemättä saada kyyneleitään kuivatuksi.

Tänä pyhäisenhiljaisena hetkenä hän vilpittömällä alttiudella antoi

tiensä Jumalan haltuun. Hän ei tahtonut ottaa mitään itselleen. Hän

tahtoi uhrata, jos uhrauksen tie oli oikein.

Mutta mikä ihme tapahtuukaan!

"Sun poikas elää".

Takaisin, -- takaisin annettiin ainokainen. Jumalallisen mahtavana

kaikui elämän ja toivon sana murheen murtamalle.

Oli kuin pyhäkön korkeat holvit olisivat väreilleet taivaallista iloa,

kun lopuksi kuoron valtava kiitosvirsi kaikui.

Tämän autuaallisen ilon valtaamana astui Martti kirkosta ulos

suurkaupungin aaltoilevaan ihmismereen. Syvä hartaus täytti hänen

sisimpänsä. Hän ei tietänyt, oliko hän esitetyn puitteissa nähnyt oman

vastaisen tarinansa. Eikä hän tiedustellutkaan. Hän tahtoi ottaa hetket

sellaisina kuin ne hänelle annettiin ja siten ottaa vastaan sen minkä

ne hänelle toivat tai häneltä riistivät.

Neiti Aaltio seisoi oman huoneensa ovella Martin noustessa ullakolle

johtavia portaita. Hänellä oli avoin kirje kädessään ja Martti näki

hänen itkeneen. -- Oletteko saanut ikäviä uutisia, tiedusteli Martti

pysähtyen.

-- Luultavasti täytyy minun ylihuomenna matkustaa.

-- Onko joku teidän läheisimmistänne -- ystävistänne, oikaisi Martti

hätäisesti -- sairaana?

Omituinen katse välähti neiti Aaltion silmissä. Se iskeytyi hetkeksi

Marttiin aivan kuin tiedustellakseen, saattoiko tämä näin tyynesti

puhua neiti Aaltiolle läheisistä, ehkä rakkaista henkilöistä. -- Te

tiedätte, että olen köyhä minulle läheisistä -- vielä enemmän minulle

rakkaista henkilöistä. Mutta elämässä on muutakin ristiä kuin sairaus.

Ja tämä päivä on ollut minulle ikävien sanomien päivä. -- Hänen

huulensa vavahtivat ja kyyneleet nousivat taas silmiin. Äkkiä kuitenkin

kasvojen ilme muuttui. -- Tahdotteko, jos voitte muuttaa ikävän päiväni

iloiseksi? tuli yllättävästi.

-- Tahdonko?

-- Luvatkaa, että huomenna -- ehkä viimeisenä iltana, jonka vietän

täällä, tulette katsomaan "Tannhäuseriä" kanssani.

Pyyntö tuli yhtä odottamattomana kuin vastenmielisenä. Martti epäröi.

Jotain oppositioninhaluista heräsi hänessä. -- Entä jos sittenkin

kieltäytyisin, kysyi hän harvakseen.

Neiti Aaltion katse painui syvälle kuin hänen sisimpäänsä saakka. --

Siinä tapauksessa kunnioittaisin kieltoanne, sillä se olisi teille

omantuntonne säätämä. Pienistä ja pinnallisista syistä te ette

kieltäydy, sen tiedän.

-- En, sanoi Martti painokkaasti. -- Siksipä tulenkin.

Martti sai paikkansa ensimmäisen parven keskikohdalla aivan neiti

Aaltion istuimen takana. Hänen täytyi voidakseen puhella toverinsa

kanssa kumartua hiukan eteenpäin ja silloin hän tuli tunteneeksi

hyväilevän lämpimän hengityksen kaulallaan. Hän näki pehmeän poven

nousevan ja laskevan ohuen harsopuvun alla ja hän tunsi kuuman

tulilaineen karkaavan läpi koko olemuksen.

Mutta näytännön alettua hän unohti kaiken muun. Hän eli näkemässään.

Hän ei katsellut, ei kuunnellut, kaikkein vähin hän arvosteli.

Tannhäuseriä ei ollut olemassa. Hän itse tässä kärsi ja taisteli. Hänen

oma sielunsa oli taistelutantereena. Hän käsitti huumauksen, johon

Venus-vuoren valtiatar vaivutti palvelijansa. "Aus holder Ferne mahnen

süsse Klänge." Mutta hän ei tahtonut eikä saanut joutua vangiksi.

-- Wolfram tulkitsi oikein rakkauden syvää, pyhää olemusta. -- "Es

sammelt sich mein Geist aus jeder Ferne, Andächtig sinkt die Seele in

Gebet." Elisabet, se hän oli, hän, joka istui tuossa kasvot varjon

peittämänä, mutta pää sirosti painuneena ja pieni kihara pehmeästi

poskea hyväilemässä. -- Elisabet, sielun nousuvoima ja puhdistus, se

hän varmasti oli. Hänen suojelemisensa, hänen onnelliseksi tekemisensä

voisi kasvattaa ja nostaa -- sankarikuntoon.

Esityksen päätyttyä, kun Martti auttoi kepeän teatterivaipan toverinsa

hartioille; tuli hän koskettaneeksi väljän puvun avonaiseksi jättämää

kaulaa. Hän vavahti kuin suuresta fyysillisestä tuskasta.

Vielä kerran karkasi hänen sisimpänsä läpi tuskaisen tutkisteleva

kysymys: kuka, kuka sinä olet? Sielun huumaus ja ansako vai Elisabet,

Elisabet?

Hän tiesi itse olevansa kodin nurkassa kyyröttänyt kirjatoukka.

Hän ei tuntenut elämää, ei itseään. Hän ei ymmärtänyt, ei nähnyt

todellisuutta, mutta hän rakasti, rakasti.

He istuivat äänettöminä raitiovaunussa toistensa vieressä. Mutta kun

vaunua oli vaihdettava, ei Martti noussutkaan toiseen vaunuun. Hän

kulki, kulki vain ajattelematta mitä teki. Ja neiti Aaltio seurasi. Kun

Martti ei puhunut mitään, kysyi neiti Aaltio viimein, miksi he eivät

olleet nousseet vaunuun.

-- Vaunuunko? Miksi ette sanonut? Enhän minä huomannut.

-- Mistä minä saatoin arvata, että olette näin hajamielinen. Mitä te

oikeastaan ajattelette?

-- Sitä mitä näin. Se oli kammottavan vakavaa.

-- Sisäinen vai ulkonainen puoliko asiasta?

-- Kyllä te tiedätte. Mutta ymmärrättekö myöskin, että joka sielunsa

Elisabetia omakseen pyytää, hän ei saa pelätä kärsimystä missään

muodossa. Rakkaus tarvitsee puhdistustulta. Ja Elisabetin omistaminen

velvoittaa.

-- Te, Te sanotte tuollaista! -- Vaikka olettekin mies! Mutta sanonko

minä, minkälaisia te miehet yleensä olette. Elisabetiä te kukin

tahdotte, mutta ken hänet saa, palvelee häntä jaetulla mielellä.

Venus-vuorelle te kaikki ikävöitte -- salaa tai julkisesti. Poljette

toisia lokaan ja -- suljette sitten puhtaan syliinne.

Sanat tulivat ryöppynä. Ääni värisi sisäisestä liikutuksesta. Sen

tunnevoima riistämällä riisti Martin irti hänen omista, taistelevista

ajatuksistaan.

-- Nyt, nyt minä sanon sen kaiken -- -- kerron elämäni koko tarinan.

Ehkäpä te silloin ymmärrätte. Minä olen isätön lapsi. Äitini kuoli

hylättynä metsämökkiin. Viisitoistavuotiaana sain tuntemattoman isäni

omaisuuden korvaukseksi isänkodista, isännimestä ja lapsenoikeuksista.

Ihmettelettekö, jos en ihannoi miesten rakkautta? Parasta he kyllä

osaavat pyytää itselleen. Ei heille kelpaa edes kunniallinen äpärä.

Mutta mitä, mitä heillä on annettavaa?

-- Miksi te puhutte kaikista? -- Martinkin ääni värisi liikutuksesta.

-- Siksi, että tunnen heidät. Eivätkö he ole liutana liehuneet

ympärilläni? Mutta mitä he ovat pyytäneet? Ettekö luule, että tiedän?

_Naista_ he ovat tahtoneet. Kuka heistä on rakastanut ihmistä? -- Yksi!

-- Martti pysähtyi puiston halki johtavan tien keskelle. Hän tahtoi

nähdä sanansa vaikutukset, päästäkseen selville siitä, uskaltaisiko hän

jatkaa. -- Yksi, toisti hän. Mutta hän oli niin rajun mielenliikutuksen

vallassa, että hän ei voinut nähdä eikä ymmärtää mitään. Hän vain

jatkoi: Minä ainakin. Sillä minä rakastan "Elisabet-sieluasi".

Hän ei koskaan käsittänyt miten tuo tuli sanotuksi ja miten kaikki

oikeastaan tapahtui, hän vain tunsi, että se surumielinen, pieni tyttö,

jonka katseen hän viime aikoina usein oli nähnyt kosteana kyynelistä,

nyt lepäsi hänen sylissään poski painuneena hänen rintaansa vastaan

ja koko hennossa olennossaan vavahdellen kuin vaaroja pakoonpäässyt

linnunpoikanen.

-- Rakas, rakas! -- Martti suuteli hänen alas painuneen päänsä

hiuksia. -- Mutta minähän en vielä tiedä -- Die Finnländerin ja neiti

Aaltio -- muuta en minä -- --

-- Etkö sinä vielä tiedä nimeänikään, sinä rakas? -- Pää kohosi ja

poskiin tuli kaksi veitikkamaista hymykuoppaa. -- Sonja -- sinun

Sonjasi.

Seuraavana aamuna tuotiin Martin huoneeseen sähkösanoma. Hänen äitinsä

oli sairastunut.

-- Minä matkustan tänään, sanoi hän ojentaessaan sähkösanoman Sonjalle.

-- Ja minä seuraan.