I
Kuinka riitaisa olikaan sitten alkanut ateria!
Siinä he istuivat kahden puolen vakiintunutta nuotiotansa, jonka
ympärille oli kasaantunut valkea, monin kerroin palanut tuhkakehys
ja joka muistutti mustuneista oksista kyhättyä merilinnun pesää,
valmistautuen riitelemään, jollei parempaa olisi...
Niin kiihtynyt kuin Margaret olikin, oli hänen aluksi nälkä; hän ahmi
puolitusinaa voileipiä — jotka, kuten hän nyt tiesi, eivät olleetkaan
mitään rantaan ajautunutta haaksirikkotavaraa, vaan jotka oli äskettäin
kiltisti ostettu jostakin ranskalaisesta ruokatavaramyymälästä
sisämaassa (missä se sitten olikin). Hän kuvitteli mielessään pientä,
kahvituoksuista pesää, sen ilmoitustauluja, joissa tarjottiin makeisia
ja piparminttuja, sen sipuliverkkoja ja ovelle sijoitettuja valtavan
isoja, kadmiuminkeltaisia kurpitsoja. Hän nieli vähän rohkaisevaa
curaçaolikööriä (joka myöskin oli samasta kaupasta peräisin), ennen
kuin huomautti:
»Koko juttu on siis ollut vain kepponen, herra Mount.»
Mount katsoi häneen, näennäisesti äkeissään... Hän oli hyvin pahasti
rakastunut Margaretiin! Miten se oikein oli käynyt, sitä hän ei olisi
osannut selittää... Lyhyin tie saada nainen mieltymään itseenne on
antaa hänen tehdä jotakin hyväksenne... Kaikki tunnemme sen piirteen
— _naisissa_. Älkää kysykö minulta, onko miesten laita samoin!
En väitä ymmärtäväni keskinkertaisten, sataprosenttisten miesten
tunteita. Se, mikä saa heidät vireiksi, ja se, mikä panee heidät
kuihtumaan, ovat molemmat salatut minun katseeltani. Mutta tuntuu
siltä, että poikkeuksellisessa miehessä — älykkäässä, sympaattisessa,
miellyttävässä, lempeässä ja miehekkäässä — on varsin voimakas
naisellinen piirre. Niin oli Archie Mountissa. Hän oli — hitaasti,
mutta vääjäämättömästi, kuten ankkuroitu vene nousevan vuoksen
työntämällä — lähestynyt tätä hänen hoivattavakseen jätettyä, nuorta,
avutonta olentoa.
Tyttö ei voinut katsoa häntä silmiin, vaan virkkoi silmät suunnattuina
toisaalle: »Teistä kai tämä on hupaista? Miehistä se lienee.»
»Minusta ei, sen vakuutan. Jos tarkoitatte —»
»Tarkoitan sitä, että olette uskotellut purtenne kärsineen haaksirikon
ja kaikkien muiden hukkuneen —»
»Suokaa anteeksi, mutta olenko kertaakaan sanonut kenenkään hukkuneen?»
»— Ja olette ollut pitävinänne tätä asumattomana saarena.»
»Toivon, ettette pahastu, jos huomautan, etten kertaakaan täälläolomme
aikana ole maininnut sanoja 'asumaton saari'.»
»Toivon, ettette te pahastu, jos huomautan viimeisen väitteenne olevan
pelkkää saivartelua.»
Tämän pistoksen jälkeen taaskin äänettömyys. Syöminen jatkui.
Sitten puhkesi Margaret uudelleen puhumaan.
»Mutta kun _minä_ käytin sanoja 'asumaton saari’, ette koskaan
väittänyt minua vastaan. Annoitte minun puhua sellaisesta
mahdollisuudesta, että jäisimme tänne koko eliniäksemme. Visusti
koetitte varoa, etten pääsisi samoamaan pois tältä vähäiseltä
rantakaistaleelta. Syyksi esititte, että oli muka hoidettava nuotiota
tai että minä olin väsynyt. (Kumma vain, ettette järjestänyt joitakin
merimiehiä näyttelemään villejä.) Älkää uskotelko, ettette ole tiennyt
minua koko ajan petetyn tällä kuulumattomalla kepposella. Herra Mount,
te ette voi uskotella —»
»En koetakaan uskotella.»
»Ette _nyt,_ koska olette joutunut ilmi», tokaisi valehaaksirikkoinen
musertavasti. »Nyt myönnätte koko ajan tietäneenne, mitä minä
kuvittelin mielessäni. Eikö niin?»
»Kyllä, neiti Verity, sen myönnän. Oli tarkoitus, että kuvittelisitte
niin.»
»Ja te panitte parhaanne pitääksenne minua harhaluulossani?»
»Kyllä.»
»Täällä olemme olleet — emme lainkaan haaksirikkoisia! Koko tämän
ajan olemme olleet lähellä ihmisiä ja kaupunkeja ja puhelimia ja
sähkölennättimiä! Ja minä vihoviimeinen hupsu olen sallinut teidän
uskotella itselleni, että olemme olleet yhtä kaukana kuin Crusoe ja
Perjantai... Muuten, missä _olemme_, herra Mount?»
»Sitä en voi sanoa, neiti Verity.»
Tytön silmät menivät levälleen. »Tarkoitatteko, ettette tiedä sitä
itsekään?»
»En toki; kyllä _tiedän,_ ilmeisesti. Mutta olen antanut sanani siitä,
etten anna teidän sitä tietää, niin kauan kuin olemme täällä.»
»Tarkoitatteko, että olette luvannut sen?»
»Juuri niin.»
»Sedälleni kaiketi?»
»No niin, koska sen arvasitte... niin.»
»Oliko hän mukanamme veneessä, kun sinä yönä lähdimme purresta?»
»Kyllä hän oli.»
»Oliko muita?»
»Palvelijani Wallace ja kaksi merimiestä. He toivat meidät tänne
maihin.»
»Sitten he katosivat, jättäen meidät tänne?»
»Niin, he soutivat takaisin purteen.»
»Joka ei siis ollut uponnut?»
»En ole väittänytkään sen uponneen!»
»Ette kyllä; ette ole _väittänyt_ sitä. Missä setäni nyt on?»
»Jospa Jumala soisi minun sen tietävän, neiti Verity», vastasi nuori
Mount vakuuttavan kiihkeästi »En tiedä, missä se — en tiedä, missä hän
on. Hänen olisi pitänyt olla täällä koko aika. Minulle oli vihjailtu,
että herra Lloydin piti jäädä luoksenne koko täälläolonne ajaksi. Totta
puhuen — en usko hänen olevan kaukana.»
»Hän ei ole kaukana», vahvisti Margaret odottamatta. »Näin hänet eilen.»
Mount oli viemässä voileipää suuhunsa, mutta hänen kätensä pysähtyi
puolitiehen, ja hän jäi töllistelemään suu auki.
»Näitte herra Lloydin eilen? Te näitte hänet? Mitä tarkoitatte? Missä?»
»Näin kun näinkin hänet eilen. Ainakin olin näkevinäni valkotukkaisen
miehen — en ollut siitä varma — viime yönä... Hetkisen luulin nähneeni
jonkun, joka seurasi minua... Sitten hän katosi. Loittoni pimeään...
Unohdin sen tyyten. Se tapahtui juuri vähää ennen ukkosta ja —»
Hän keskeytti lauseensa — suuttuneena itselleen siitä, että oli
yhdellä sanalla johtanut jälleen mieleensä koko viimeöisen kohtauksen:
myrskyn, paon, tuntikausia kestäneet jyrähdykset ja välähdykset, oudot,
luottamuksellisesti jupistut puheet —
Hänen poskilleen lehahti kuuma puna. Taivuttaen päätään hän
kumartui ottamaan maasta oksaa, joka oli palettuaan poikki pudonnut
paperinvalkoiselle tuhalle. Hän viskasi sen takaisin nuotion keskelle.
»Onko setäni tullut hulluksi? Mitä arvelette?»
Nuori Mount oli vastaamaisillaan: »Olen usein sitä aprikoinut.» Mutta
sensijaan hän noudattikin vaistoaan ja kävi puolustamaan naisen
arvostelemaa oman sukupuolensa jäsentä.
»Herra Lloydko hullu? Kaikkea muuta! Harvinaisen taitava, järkevä,
kyvykäs mies. Ei kukaan voisi sanoa häntä —»
»Minä voin. Ja minä teen sen», vastusti velvollisuudentuntoinen tyttö.
»Jollei hän olisi täydelleen mielipuoli, niin miten hän olisi saanut
päähänsä menetellä näin uskomattomalla tavalla minua kohtaan.»
Mitään vastaamatta Mount loi häneen nopean, kaunopuheisen katseen.
Se tuntui sanovan: »Älkää puhelko kuin pikku hupakko. Te tiedätte
yhtä hyvin kuin minäkin, että setänne tarkoitus oli viedä teidät
pois pahan ulottuvilta, elämästä väärällä tavoin ja joutumasta
äärimmäisen tuhlaavaisen, toisten niskoilla elävän, kelvottoman tytön
talutusnuoraan. Hän tarkoitti teidän parastanne. Ette voi kieltää, että
tämä on ollut parasta, mitä teille en koskaan tapahtunut —»
Tämän ohessa katse sisälsi vetoomuksen: »Älkää missään nimessä olko
vihainen minulle! Enkö ole joutunut surkeaan asemaan? Mahdanko sille
mitään, lapsi? Oliko suunnitelma minun?»
Edelleen se katse paljasti: »Te viehättävä olento! Te herttainen,
viaton, jumalainen olento! Rakastettava olette ollut aina, silloinkin,
kun suunne oli punaisen tahnan peitossa ja kulmakarvoissanne oli
kenkämustetta. Ja nyt — katsokaahan itseänne! Olette kuin taulu.
Viehkeimmät pienet kasvot koko maailmassa; vartalo kuin ihanan
veistoksen. Tulta ja samettia sylissäni... En saa rauhaa, ennenkuin
saan teidät uudelleen samalla tavoin!»
Mutta tyttö ei ollut katsonut häntä silmiin. He jatkoivat kinasteluaan,
syöden ahnaasti, puhuen niin ilkeästi kuin suinkin mahdollista.
»Tuntuuko teistä, herra Mount, että teillä on oikeus kertoa minulle
mitään sen enempää setäni ennenkuulumattomasta suunnitelmasta?
Kuinka pitkäksi ajaksi minut piti jättää tänne...» (äkäinen vilkaisu
kallioihin) »tänne?»
»Rehellisesti sanoen, sitä en tiedä. Jos olisin aavistanut, että
tarkoitus oli näin kauan —» Keskeytys, joka osoitti, että jokainen
sekunti oli ollut kuin kiirastulta.
»Saanko kysyä, tietääkö äitini?»
»Rouva Verity luulee teidän vieläkin retkeilevän purressani.»
»Kas niin! Äitiä petettiin myöskin! Se on toki lohdutus. Äitini ei ole
tiennyt mitään tästä Spoofin saaresta... Kuinka moni ihminen tuntee
asian?»
»Kolme. Setänne, äitinne ystävätär ja minä.»
»Kolme ihmistä. He ovat käyttäytyneet katalasti. Lienee liian paljon
toivottu, että he häpeisivät.»