Vai oliko siellä ollut muitakin?
Helppoa olisi teidän mielestänne ollut Margaretin tiedustaa heti
kaikkea sitä nuorelta mieheltä...
Ei niinkään helppoa.
Hänen ei ollut helppo kysellä. Hän oli liian hämmentynyt. Hänen
aivojaan askarrutti...
Tällä hetkellä Margaret itse tiesi, mikä alkoi askarruttaa hänen
aivojaan.
Se venekysymys oli hänestä hyvin tärkeä. Vene, myrsky, haaksirikko
— ne olivat syvän veden pintaväreilyä. Sisimmässään hän ajatteli
hämmästyttävän paljon tätä toisen ihmisen kädenkosketusta. (Se saattaa
olla hyvinkin tärkeä elinkysymys!)
Se on kummallista, kun muistelee, miten hän loikoi koruompeluksin
koristetuilla pieluksilla, ojentaen, ei, vaan _jättäen_ hervottomat
sormensa nuoren loordi Oddleyn käteen ihan yhtä välinpitämättömästi
kuin olisi jättänyt ne lämpöisellä, sitruunatuoksuisella nesteellä
täytettyyn maljakkoon, jonka mustaihoinen kynsienhoitaja oli
tuonut, kysyen: »Haluatteko, että leikkaan kynnet pyöreiksi vaiko
kärkeviksi, madam?» Niin monen monituista kertaa Margaret oli antanut
kätensä Claude Oddleylle, mutta kertaakaan ei edes Clauden huulien
kosketus hänen käteensä ollut tuntunut hänestä sen kummemmalta kuin
kynsienhoitajan liike! Jos hänen henkivartijoistaan kuka hyvänsä olisi
puristanut hänen kättään pimeässä, ei hän olisi tuntenut siinä mitään
erotusta.
Mutta Mountin kädenpuristus oli ollut toisenlainen. Hänen kätensä
oli ollut niin — magneettinen, turvallinen — miksi muuksi hän olisi
osannut sitä nimittää. Hän ei löytänyt sopivia sanoja. Tunnettuaan
hänen kosketuksensa kerran Margaret tiesi vastaisuudessa tuntevansa sen
aina. Kummallinen pikku huomio! Se oli ollut hänestä mieluinen; äkkiä
oli hänestä alkanut tuntua, että hän mielellään salli Mountin pidellä
kättään.
(Tämä luonnollisesti tapahtui sillä hetkellä, jolloin hän irroitti
kätensä ja antoi sen painua sormien kerran avautuessa ja sulkeutuessa
hameensa karkeille laskoksille.)
Hän piti siitä!
Kun hän ei osannut selittää sitä itselleen, niin miten olisi hän sitten
osannut selittää sen miehelle? Hän ei voinut puhua siitä. Hän ei voinut
suoraan vastata toisen tiedustukseen: »Minkätähden sitä kysytte?»
Ujostelematta hän virkkoi: »Olen miettinyt sitä. Olin puolinukuksissa
koko ajan veneessä. Mietin vain, olinko nähnyt unta —» Sitten hän
ikäänkuin vilkastuen jatkoi: »Kuinka paljon kello on?»
»Kuuden ja seitsemät! välillä — juuri seitsemän.»