Mount oli sillä hetkellä vajaan neljänsadan metrin päässä pensaisella
rinteellä. Hän oli lähtenyt lehdosta ja palasi parhaillaan
mielipaikaltaan puron mutkasta. Kiduksien läpi pujottamassaan notkeassa
vitsassa hän kantoi neljää forellia, jotka olivat komeimmat hänen
siihen mennessä saamistaan (tuon kookkaimman täytyi painaa puolen kilon
vaiheilla). Heilutellen saalistaan hän asteli »kotiin» päin.
Kummallista, että hän ajatellessaan poukamaa, käytti siitä nyt jo
mielessään sitä sanaa.
Sitten hän mietti: »Nuo ovat kaikki varsin komeita ja isoja, mutta
kuinka kauan _saattaa_ tällaista asiaintilaa jatkua? Sen vanhan
valehtelijan on täytynyt määrätä joku aikaraja ennenkuulumattomalle
järjestelylleen, jonka lempo vieköön. Mitenkähän hänen nuori
sukulaisensa menettelee, kun loppu tulee? Siihen ei enää saata olla
kuin muutamia päiviä», päätteli Archie Mount itsekseen (kuten hän
oli vakuuttanut itselleen alusta alkaen). »Vanhan vehkeilijän on
näyttäydyttävä, tunnustettava tytölle kaikki peittelemättä —»
Entä sitten?
Jumaliste, kyllä tyttö sitten suuttuisi! ... Hän raivostuisi. Totta
kyllä, se pikku olento oli terästäytynyt tässä Jumalan hylkäämässä
paikassa ja (oltuaan ennen pelkkä »vätys») osoittautunut todelliseksi
urheilijattareksi. Mutta maailman innokkainkin urheilutyttö kiukustui
sellaisiin ihmisiin, jotka panevat toimeen — ei ollut tätä suunnitelmaa
kuvaavaa, kohteliasta sanaa.
Margaret Verity oli huvipurressa myrskynnyt, kun hänet vastoin tahtoaan
vietiin vain meriretkelle. Entä sitten sen jälkinäytös?
Entä mitä tyttö sitten sanoisi hänelle — Mountille? Samassa kantautui
hänen korviinsa Margaretin ääni; tyttö huusi korvia vihlovasti jossakin
alempana rinteellä, huusi hurjistuneesta »Auttakaa! Auttakaa!»
V
Sillä lahdella liikkuva höyrylaiva loittoni mitään huomaamatta
kauemmaksi saaresta.
Yhä kiivaammasti huiskutti haaksirikkoutunut tyttö merkinantolippuaan.
Hyödytöntä. Keitä aluksessa lieneekään ollut, heidän mieleensäkään ei
nähtävästi johtunut vastata rannalla näyteltyihin vimmaisiin merkkeihin.
(Jos osutte sitä ajattelemaan, miksi ihmeessä he olisivat sen tehneet?)
Hänen ponnistuksensa olivat tuloksettomat. Hän saattoi liehuttaa lippua
näännyksiin saakka, luikkailla äänensä käheäksi. Yhä pienempänä näkyi
höyryalus sinistä taustaa vasten, yhä pienempänä savukiehkura, joka yhä
ohentuen kieri taivaalle.
»Liian kaukana», ajatteli Margaret tuskissaan. »Komentosillalla ei
ketään tähystämässä... Se poistuu... Jättää meidät tänne... Mitä
minun on tehtävä?» (Vielä viimeinen yritys lipulla.) »Hoi! Auttakaa!
AUTTAKAA!»
»Halloo!» kuului hänen yläpuoleltaan hyvin huolestuneella äänellä
luikattu vastaus. »Halloo, mikä hätänä? Mitä nyt? Mikä teitä vaivaa,
Margaret?»
Margaret kääntyi katsomaan miestä, joka tuli pensaikon lävitse, niin
että räiski, ja pudotti kääntyessään liikuttavan tiuhan leninkilippunsa.
»Laiva», huoahti hän arkaillen, ja hänen äänestään oli kaikki rohkeus
poissa. »Katsokaa! Tuolla oikealla... Melkein silmänkantamattomissa jo
nyt.»
Ensimmäisen kerran nuori Mount oikeastaan ärähti hänelle: »_Siinäkö_
kaikki?»
»Kaikki?» kertasi tyttö, silmäillen rajattomalle sinilakeudelle
häipyvää mustaa pilkkua. »Se meni menojaan...»
»Pelkäsin, että teitä oli purrut käärme. Totisesti luulin, että teitä
oli vähintäänkin käärme purrut. Älkää taivaan tähden enää toista kertaa
säikähdyttäkö minua tällä tavoin!»
»Säikähdyttäkö teitä? Ettekö sano muuta, kun —»
»Te säikäytitte minua oikein riivatusti... Älkää toki tehkö sitä
uudelleen, jollette pahastu» (italialaisen kohteliaasti, joka on
huolestuttavampaa kuin rajuus). »Kuullessani teidän huutavan sillä
tavoin luulin — uskon täällä olevan skorpioneja —»
»Ettekö osaa puhua muusta kuin _tuollaisesta?_ Eikö teillä ole lainkaan
mielikuvitusta? Katsokaa! Ajatelkaa! Ainoa mahdollisuutemme! Lipunut
käsistämme!... Ettekö jaksa käsittää?»
Mount katsahti häneen. Eikö hän muka käsittänyt? Hän oli hyvin vähällä
pamauttaa kuuluville, mitä _tyttö_ ei käsittänyt. Ja kun he sitten
laskeutuivat rinnettä (Mountin roikuttaessa forelleja tuskin tietäen,
mitä ne olivat), hän oli alkamaisillaan selittää tytölle tarkoin, miksi
ei mikään ohimenevä laiva todennäköisesti välittäisi panna vähintäkään
huomiota häneen, vaikka hän liehuttaisi lippuaan kuinka vimmatusti
tahansa. (Mitäpä väliä olisikaan ollut, vaikka kalliolla olisi ollut
huiskuttamassa kokonainen lauma haaksirikosta pelastuneita tyttöjä?)
»Ajattelin, että vihdoinkin oli alus tullut... Luulin, että nyt olimme
pelastetut. He eivät lainkaan huomanneet minua, herra Mount.»
»Sille emme mahda mitään», tokaisi Mount synkkänä.
Kiusaus oli ohitse. Hän ei rikkoisi sanaansa, ei paljastaisi tätä
petosta. Hän alistui vielä yhden päivän pitkittämään tätä ilveilyä.
Ja eihän se henkilö, jolle hän oli kiukuissaan, ollut täällä. Kovin
häpeällistä olisi hänen purkaa harmiaan tytölle, johon koko juttu
kohdistui vieläkin karkeammin. Lohduttavasti hän lisäsi: »Älkää olko
noin alakuloisen näköinen, neiti Verity!» (Hän ei muistanut juuri
äsken ja ensimmäisen kerran käyttäneensä Margaretin ristimänimeä.)
»Seuraavalla kerralla on onni myötäisempi. Tulee vielä toinenkin laiva,
se on varma —»
»Puhutte, ikäänkuin olisimme Lontoossa maanalaisella rautatieasemalla»,
nurisi Margaret epävarmasti, »Puhutte, ikäänkuin juna olisi juuri äsken
_'sivuuttanut tämän aseman'_ emmekä olisi juuri äsken menettäneet
ainoata toivoamme päästä pois asumattomalta saarelta!»
Astellen rinnettä alaspäin hänen vierellään nuori Mount vastasi:
»Kuulkaahan, kun puolustaudun! Se ei ole minun vikani. Uskokaa minua!
Uskokaa, että olen pahoillani! _Kaikesta!_»
Hänen äänestään värähti vilpittömyys. Viimeiset sanat (joiden Margaret
luuli tarkoittavan vain äskeistä tapausta) tehosivat häneen. Hän
katseli Mountiin lapsellisen herttaisin, avomielisin silmin ja virkkoi:
»Luonnollisestikaan se ei ole teidän syynne. Miksi sanoitte olevanne
pahoillanne? Mitäpä siitä —»
Äkkiä hän ojensi Mountille sen kätensä, joka oli lähempänä häntä.
Siirtäen kalat vasempaan käteensä hän tarttui tytön käteen. Käsikkäin
he saapuivat rannalle.
Samassa alkoi Margaret ihmetellen ajatella,: _milloin ennen oli Mount
pitänyt hänen kättään?_ Äkkiä se muistui hänen mieleensä.
Nostaen kättään, jota Mount yhä puristi (hän oli auttanut tyttöä
laskeutumaan viimeiseltä kivijärkäleeltä, mikä teko olikin varsin
luonnollinen!) hän katsoi mieheen silmät levällään. »_Ah!_ Silloin se
oli; tekö se olitte?»
»Mitä niin?»
»Tekö», sanoi Margaret, »piditte minua kädestä sinä yönä?»
»Mitä te puhelette?»
»Te se olitte... Te piditte minua kädestä sinä yönä, jona kärsimme
haaksirikon... Kun olimme veneessä tulossa tänne. Eikö niin, herra
Mount?»
Äänettömyys.