I
Sen tapahtuessa Margaret oli yksin rannalla.
Mount oli mennyt kalliolle muka katkomaan eukalyptuspuiden oksia, mutta
todellisesti, se minun on mainittava, tavanmukaisen, pettävän toivonsa
ajamana tähyilemään herra Lloydia...
Ajatella, että se vanha vintiö saattoi koko ajan olla melkein
kivenheiton päässä nuoresta sukulaisestaan ja tämän vastahakoisesta
vartijasta! ... Se oli kerrassaan _liikaa_...
Sillä välin oli Margaret (joka ennen oli pitänyt huoneensa
mahdollisimman huonossa järjestyksessä ja siivottomana, mutta joka nyt
huolehti omituisen tarkasti luolien ja rannan hyvästä järjestyksestä)
lopettanut hyörintänsä »siivottuaan» hietikon. Siellä olivat puukasat
nykyisin aina somasti pinotut, kalanruodot aina kuopatut. Siellä ei
saanut olla roskia, ei lehviä eikä risuja. Litteistä kivistä hän oli
kyhännyt karkeatekoisen, puolipyöreän tulisijan nuotion ympärille.
Nyt hän lakaisi sitä omalla tekemällään luudalla. Se oli uusi. Hän
oli kerännyt sitä varten samankokoisia oksia, riipinyt niistä lehdet,
sitonut ne yhteen ja valikoinnut paksumman, suoran oksan varreksi.
Se oli varsin auttava puutarhaluuta. Mount ei ollut sitä nähnyt.
Margaret katsahti rinteelle, jota myöten hän saapuisi. Vielä ei näkynyt
merkkiäkään kookkaasta, sekava-asuisesta, miellyttävästä miehestä.
Sattumalta ja ohimennen hänen katseensa lipui lahdelle — ja silloin hän
näki _»sen»_.
Siellä oli tarinain mukainen »_pilkku taivaanrannalla_»...
Höyrylaiva kuvastui tummana sinistä taivasta vasten, ja sen perässä
tuprusi pieni, harmaa savuviiru. Niin, höyrylaiva, edeten nopeasti
pohjoiseen päin! ... Nähtynä niin etäältä kuin Margaret sitä katseli se
oli kenties tytön etusormin pituinen.
»Iso laiva», äänsi Margaret kuuluvasti. »Laiva, joka on tullut viemään
meitä pois saarelta!»
Se oli kaikki asumattomien saarien seikkailuja käsittelevien kirjojen
juonen mukaista.
Kiihkosta vapisten haaksirikkoinen huojui edestakaisin.
Hän joutui kokonaan pois suunniltaan. Kirjojen haaksirikkoiset
säilyttävät malttinsa niin helposti! Margaret Verity ei säilyttänyt.
Hän huohotti ja huojui ainakin kolme sekuntia. Sitten hän huudahti:
»Miksi ei herra Mount ole nyt täällä? Miksi pitää hänen olla
kalliolla?» Sitten välähti hänen aivoihinsa ajatus: _»Miksi emme_
ole laittaneet isoa merkkiroihua, jonka aluksessa olijat näkisivät?
Aina hän on lykännyt sitä tuonnemmaksi.» ... Sitten: »He eivät erota
nuotiotamme!» Ja sitten: »Minun on liehutettava jotakin. Minun on
liehutettava jotakin.» Hän muisti haaksirikkoisten repineen paitansa
heiluttaakseen niitä lippuina...
Hän juoksi luolaansa, juoksi kallionhalkeamalle ja kiskoi sieltä esille
ranskalaisen trikooleningin, joka nyt oli auttamattomasti piloilla, kun
sitä oli käsitelty putous-pesutuvassa. Siinä oli ylt'yleensä mustia
juovia; se oli vaikka minkä muotoinen ja monen pituinen — leninkinä se
oli likainen, harmaa ja kelvoton; mutta kelpasihan se ainakin lipuksi.
Hän sitoi sen helmat rautatammenoksaan, jota Mount käytti nuotionsa
kohennuskeppinä. Hän kiinnitti sen lipun tapaan. Sitten hän nosti
oksan pystyyn, mutta mietti hätäisesti: »Ei, ei! Se ei vetele — se ei
varmastikaan vetele — minun on mentävä jonnekin korkealle —»
Lippu kädessään hän riensi umpimähkään ylöspäin. Hän kapusi korkealle,
punertavalle kivilohkareelle, kiskoen nopeasti kyhäämänsä lipun
mukanaan.
Siellä hän liehutteli sitä hurjasti ja luikkaili: »Laiva _hoi_!» mutta
ääni lähti heikkona hänen kurkustaan. Sitäkin korkeammalla päänsä
yläpuolella hän heilutti lippuaan. Suunnaten epätoivoisena silmänsä
kiinteästi taivaanrantaan hän _»tahtoi»,_ että laivasta annettaisiin
vastausmerkki, keitä siellä sitten lieneekään ollut. Hän ei osannut
ilmoittaa minulle, kuinka kaukana se laiva oli arviolta ollut;
kolmen, neljän kilometrin päässä? Sen matkan päästä olisi minkälaisen
tähystäjän hyvänsä pitänyt varmasti erottaa punaista taustaa vasten
kuvastuva, vinhasti heiluva, valkoinen täplä!
»_Hoi_ — »
Liian kaukana kuullakseen; heidän täytyi _nähdä._ He näkisivät heti...
Kuvitelkaa ankarasti kiihtynyttä, yksinäistä tyttö-parkaa huutamassa,
liehuttamassa _laatimassa_ laivaa! Se alus merkitsi apua, ihmisiä,
äitiä, kotia, sivistysoloja, mukavuuksia, pääsyä tämän saaren
asumattomilta, yksinäisiltä kallioilta —