I
Arvaan, mitä ajattelevat kaikki ne, jotka ovat lukeneet tätä kertomusta
tähän saakka.
He lausuvat sen lyhyesti yhdellä sanalla:
»_Vääjäämätöntä_!»
Ajattelette: kaksi nuorta, normaalista, hyvännäköistä ihmistä on
joutunut yhteen tällä saaren rannikolla — olkoonpa saari sitten
tosiaankin asumaton tai ei, se ei merkitse mitään. Nuori nainen yhä
mielellään kuvittelee, että se on, ja nuoren miehen on näyteltävä.
Oivallatte, että hänet on melkein pakotettu siihen. Ei sekään merkitse
mitään. Hän pitää siitä puuhasta. Auringon laskiessa, keskipäivän
helteessä, viileässä, miellyttävässä hämärässä he ovat aina yhdessä.
Tyttö alkaa joka päivä kukoistaa yhä raikkaampana. Mitä muuta saattaa
odottaa?
Omasta kohdastani uskon nuorta Mountia, kun hän vakuutti, että vaikka
hän olikin lakannut vihoittelemasta lemmon tytölle, vaikka häntä
huvitti ja ilahdutti Margaretissa tapahtunut nopea, sekä ruumiillinen
että sielullinen muutos, vaikka hän piti tyttöä liikuttavan rohkeana,
hauskana, hyväluontoisena, mukavana kumppanina — kaikki se oli vielä
pitämistä eikä mitään sen enempää.
Mutta se oli tulossa, arvelette.
»Välttämättömästi!» toistatte.
Kohtalo oli määrännyt, että tämän nuoren, ruumiillisesti terveeksi ja
elinvoimaiseksi kehkeytyvän tytön piti alkaa kiintyä tähän nuoreen
mieheen, joka oli sorea, vaikka olisikin ollut kansimiehen asussa
kehnossa höyrylaivassa, vaikka hänen tukkansa olisi ollut kuin jonkun
Café Royalin runoilijan ja partansa... kenpä voisi määrätä, kuinka
monta päivää vanha?
Mutta miksi huitoa ilmaa tämän vuoksi (ei parran, vaan tilanteen)?
Jos he vietettyään nämä päivät kumppanuksina todella alkuperäisissä
oloissa eivät vielä olleetkaan rakastuneet — niin täytyi vähitellen
käydä ilmeiseksi, että mies tai tyttö tahi molemmat pian rakastuisivat.
Arveletteko tosiaankin, että se on niin perin ilmeistä ja
yksinkertaista?