Mount huomasi olevansa kokonaan ymmällä, mutta hänen kasvonsa eivät
värähdykselläkään paljastaneet sitä. Mutta jos hänen ajatuksensa olisi
voitu painaa hänen perin sekavan tukkansa alta näkyvälle sileälle
otsalle, olisivat ne ilmaisseet: »Mitähän on tapahtunut sille vanhalle
veijarille? Miksi hän on jättänyt minut pulaan?»
Lisäksi nuoren miehen koko olemus kaipasi piippua aterian jälkeen
— eikä hänellä ollut piippua. Hän istui paikallaan piiputtomana ja
ilmeettömänä; hänen sisunsa kihisi harmista... mutta ulkoisesti hän
odotti kohteliaan tarkkaavana Margaretin seuraavia sanoja.
»Tyttö näyttää kummallisen nuorelta», ajatteli hän. »Johtuneeko se
siitä, etten koskaan ennen ole nähnyt häntä puhdaskasvoisena?»
Margaretin poskissa ei ollut ihojauhetta eikä maalia, ei punaa huulissa
eikä silmäluomissa sinistä varjostusta; kulmakarvoista oli myrsky
tarkoin huuhtonut tahnan ja hänen tukkansa oli sekavana, ruskeana
takkuna; nyt hänen kasvonsa varmaankin muistuttivat sitä tyttöä, joka
oli sulostuttanut Charles Mount- paran viimeistä matkaa, enemmän kuin
milloinkaan muulloin, mikäli Charles Mountin veli oli niitä nähnyt.
Hänen muu olemuksensa oli irvikuva, jolle hänen helminauhassaan
kimalteleva auringonpaiste nauroi luodessaan hänestä varjon hänen
omituisten kenkien verhoamien jalkojensa juureen. Selväpiirteisenä
kuin metallilevy oli Mountin varjo kimmeltävällä hietikolla hänen
varjonsa vieressä. Niin he istuivat, Mount ja Margaret, kuvaten yhtä
maailman kolmesta vanhimmasta tarinasta: tyttö ja mies kahden autiolla
saarella. Haaksirikkoisten välissä lepatti ja hehkui heidän alkeellinen
nuotionsa. Heidän edessään kohisi ja lainehti sininen meri. Heidän
takanaan kohosivat kalliot ja tutkimaton takamaa. Tuulenhenki kantoi
heidän sieraimiinsa tuoksahduksen. Lokit kirkuivat hiljaisuudessa.
Äänettömyyttä kesti vielä vähän aikaa. Sitten tyttö pyyhkäisi tukan
otsaltaan, katsoi suurin silmin miestä ja tiedusti kiihtyneenä:
»Herra Mount, olemmeko me ainoat ihmiset tällä saarella?»