I
Tällä tajuihintulon hetkellä joutui Margaret eroon siihen saakka
tuntemastaan maailmasta. Hän oli uuden elämän alussa.
Sitä hän ei vielä tietänyt. Yhä hän tuijotti sekavana ja kuunteli...
»Lois-kis», lauloivat aallot aluksen laidan ulkopuolella tuutilauluaan,
joka herättää matkustajassa kauhua tai riemua sen mukaan, onko hän
hyvä vaiko huono merimies. (Muistanette, että Margaret oli lapsena
alkanut voida pahoin vain ratsastettuaan kamelilla eläintieteellisessä
tarhassa.) »_Lois-kis!_ — ROPS.» Hurjistuneena tyttö töllisteli
keinuvaa lamppua, heiluvia verhoja ja kajutan kaluston muuttuvia kulmia.
»Voi!» ähkäisi hän ääneen.
Ikäänkuin hytin oveen sulloutuen näyttäytyi tanakka olento, jolla oli
tuuhea, harmaa tukka ja ruskettuneet, hyväntahtoisen kysyvät kasvot.
»No, Margaret, nukuitko hyvin?»
»Setä Tom, mitä on tapahtunut? Missä olen?»
»Missäkö? _Sweetheart II:ssa_, rakas.»
Margaret ponnahti vuoteeltaaan ja laski lattialle valkeiden
silkkisukkien verhoamat jalkansa, joista korkeakorkoiset kengät olivat
kadonneet.(»Loiskis... Loiskis... Rops.»)
Huomaten, että hytin lattia ensin nousi häneen päin ja sitten äkkiä
painui hänen allaan, Margaret alkoi hoippua.
»Mitä ihmettä on tapahtunut? Pursi on liikkeellä.»
»Varmasti se on.» (Samassa aluksen laita vavahti kovasti leiskahtavan
aallon tärähdyksestä.) »Sait aimo unet, Margaret. Kuinka etäällä maasta
luulet meidän olevan?»
»Maasta?» Uusi jyrkkä keinahdus sinkautti hänet vuoteen laitaa vasten.
Hän tarrautui siihen kiinni. »Mitä —»
»Lienee parasta ilmaista sinulle nyt, Margaret, että voit katsoa
olevasi kahden kuukauden risteilyllä. Sinullehan määrättiin merimatka,
kuten tiedät», muistutti Tom-setä. »Sinä opit kyllä pitämään siitä,
kunhan totut merelläoloon.»
Kuvitelkaahan, miltä tytön sekavan, ruskean tukan reunustamat
kasvot näyttivät! Hänen muodikas ranskalainen hattunsa ja valkea,
turkispäärmeinen kappansa heiluivat sinne tänne hytin vastaisella
seinällä olevassa naulassa. Pitkänä, laihana ja tyrmistyneenä huojui
nuori Margaret, pidellen kiinni mahonkilavasta.
Risteilyllä? Hän?
Hän, josta laivallaolon ajatteleminenkin muistutti painajaista?
Laivan tuoksu, koneiden lakkaamaton tahdikas jyskytys, lattiapalkkien
kallistuminen, tumman vihreä vesi, joka vuoroin verhoaa hytin ikkunan,
vuoroin alentuu, paljastaen harmaan pyörylän — hirvittävää! Irtonaisena
heilumisen tuntu — sanoinkuvaamattoman avuttomuuden tunne, jonka
nuokkuminen ja huojuminen herättävät, se tieto, ettei jalkojen tukena
ole vankka maaäiti ja että vain ohut, kovin ohut metalli- ja puuseinä
on matkustajan ja rauhattomana kuiluna myllertävän, vieraan elementin
välissä — kaikki se mikä muutamia meistä riemastuttaa, oli aina
tuntunut Margaretista liian pahalta ollakseen totta.
Ja nyt hänet oli tuotu keskelle tätä kauheasti keinuvaa merta!
»Mutta sehän on järjetöntä, naurettavaa! Se on pilaa! Joka tapauksessa
—» Rauhoittuakseen hän korotti ääntään. »Joka tapauksessa on nyt jo
menty kyllin pitkälle. Totisesti. Viekää minut takaisin! Teidän täytyy
viedä minut takaisin. Kääntykää heti takaisin Nizzaan! Etkö kuule,
Tom-setä? Sinun on pysäytettävä pursi!»
_Sweeetheart II_ vapisi toisen aallon törmäyksestä.
Margaretia pyörrytti pahasti, ja hän tunsi, että hänen päässään alkoi
pienoinen kone jyskyttää. (Se oli seuraus väkevästä, erehdyksessä
sekoitetusta cocktailista.) Tarttuen suonenvedontapaisesti lavan
laitaan hän vei toisen kätensä otsalleen. Hän oli melkein sanaton
raivosta, kun tilanne alkoi hänelle selvitä.
Hänet oli tuotu merelle! Hiiskumatta sanaakaan hänelle itselleen sen
oli tehnyt tämä itsevaltainen vanhus, joka piti kaikkea luvallisena! Ja
näin oli tehty nuorelle naiselle, joka jo seitsemän vuotta oli ollut
oman kohtalonsa määrääjä!
»Mutta — mutta —» Tyttö, jolla jo yhdeksäntoistavuotiaana oli omat
tulonsa, taloutensa, palveluskuntansa, maksuosoituslehtiönsä, jonka oma
äiti oli hänen orjansa, nöyrästi alistuen hänen suunnitelmiinsa, ei
löytänyt sopivia sanoja. »Tällainen teko on mahdoton —»
»Jos se kerran on tehty, niin se tuskin on mahdoton».
»Mutta kuinka uskallatte? Eihän tämä ole edes teidän purtenne —»
»Se puoli on kunnossa; sain aluksen lainaksi nuorelta ystävältäni
Mountilta.»
»Herra Mountilta? Siltä inhoittavalta ihmiseltä! Katalan inhoittavalta
mieheltä», kirkui Margaret. »Olen aina vihannut häntä. Samoin Cynthia.
Kaikki, mitä Cynthia on hänestä sanonut, on ihan totta. Hänessä ei
ainoastaan ole lähtemätön keskiluokan tuntu, vaan... Oi, kuinka
oikeassa Cynthia olikaan. Hän lainasi sinulle purren? Jotta sinä voisit
käyttäytyä tavallisen roiston tapaan? Oi! — Toimitan teidät kaikki
_vankilaan_ — »
»Keskellä valtamertako?»
»Langattomalla...» ähkäisi hänen nuori sukulaisensa hurjistuneena.
»Langattomalla tai jotenkin muutoin. Etkö luullut minua kaivattavan
kuljetettuasi minut merelle? Minua lähetetään etsimään —»
»Kuka lähettää?»
»Kaikki», tiuskasi Margaret, heiluen kuin hento vaatekappale
tuulen puistelemalla kuivausnuoralla. Olisiko hän voinut mainita,
keitä »kaikki» olivat? Hänen mielessään väikkyivät sekavana kuvana
henkivartiosto — Claude... »He kaikki näkevät, että tämä kammottava
pursi on lähtenyt satamasta... Lähetystömme...»
Äkkiä hän taukosi myrskyämästä. Hänen kasvoilleen oli levinnyt
pettämätön, vihertävä kalpeus.
»Sinun on paras paneutua uudelleen makuulle», ehdotti setä, seisoen
vankkana, jalat hajallaan ja silmäillen häntä ystävällisen, mutta
horjumattoman näköisenä.
»Sinä rohkenit... saat sitä katua... katala teko... _rikollinen_!»
kiljui Margaret, tähyillen taaskin hurjasti ympärilleen somasti
sisustetussa hytissä, joka oli puhdas kuin uuden vesivärilaatikon
sisus. Maalatut seinät, sileät kuin norsunluu, kastanjanruskeat,
hohtavat puupinnat, peili, matto, verhot, suljettu pesuteline ja
kirkkaat metalliesineet kieppuivat jo ympyröissä kuten nopeasti
pyörivän hyrrän punaiset, siniset, vihreät ja valkeat renkaat. Ja tässä
huimaavassa, pyörivässä liikkeessä tuntui aallokossa keinuvan aluksen
hilpeä nuokkuminen ja kallisteleminen. Kaikesta huokui valtameri-elämän
tuntu, tuoksu, koko sen pelätty ilmakehä.
Hän voi äärimmäisen pahoin (vaikka se ei ollut mitään verrattuna
siihen, mitä hän vielä sai kokea) ja vaipui takaisin vuoteelle, jolta
hän oli ponnahtanut seisomaan. Hän kuuli kirkuvansa hurjia, hajanaisia
sanoja: »Ei ikinä anteeksi... Tästä saat kärsiä... Ehdottomasti
lainvastaista! Vaikka en olekaan täyttänyt kahtakymmentäyhtä... Odds
esittää asian ylähuoneessa... Saat nähdä —»
Mutta nyt meritauti kouristi häntä todenteolla; hän ei enää kyennyt
saamaan suustaan muuta kuin yhden ainoan sanan. Sortuessaan
painajaisentapaisen ellotuksen valtaan hän sinkautti setä Tomille
syytöksen:
_»Naisenryöstö!»_