Lähdettävä.
Huomiota herättämättä, käärittävä arabialaisten tapaan telttani kokoon
ja hiivittävä hiljaa tieheni — sellaiset määräykset olin saanut.
Miten tehdä se?
Olin kolmen muun henkilön seurassa Nizzan satamassa viruvan,
kahdensadan tonnin kantoisen huvipurren ahtaassa kajuutassa. Iltapäivä
oli vaipunut purppuraisen sinipunervaan hämyyn, jossa lamput tuikkivat
kuin jalokivet. Ja eikö tyttö joka tapauksessa huomaisi? Hänellä oli
silmät. Ja hän oli varsin valpas.
Kuinka perin miestentapaista valmistaa tällainen suunnitelma,
yleispiirteiltään niin rohkean uskallettu, ja jättää naisen asiaksi
huolehtiminen sen yksityiskohdista! Kaikki yksityiskohdat tuntuivat
välttämättömiltä kompastuskiviltä.
Minulle oli jupistu jotakin sellaista, että minun oli erottava nuoresta
Margaretista teepöydässä, kun minut vietiin katsomaan jotakin — mitä
salaperäistä aluksessa saattoi olla. Tuiki hyvä ehdotus. Mutta miten
järjestää se? Juuri tällaisina hetkinä tuntuu ihmisestä se henkilö,
jonka luota aikoo lähteä, ihan kuin takiaiselta. Miten pääsisin eroon
tytöstä? Kului useita jännittäviä minuutteja.
Kuumeisena odotin vähäisintäkin tilaisuutta päästäkseni pujahtamaan
Margaretin luota.
Sitten Margaret itse auttoi minua.
Miesten keskustellessa ja minun vilkuillessani vuoroin heitä,
vuoroin kajutanovea oli Margaretin päähän pälkähtänyt ajatus. Kun
vihdoin epätoivoissani esitin jonkunlaisen tekosyyn, jota en enää
muista, päästäkseni puhuttelemaan Wallacea ja puikahdin tämän
salaliittolaiskumppanimme luokse, kääntyi Margaret värilliseen
pulloriviin päin.
Oliko Mount tahtonut nolata häntä? Mies ei ollut kuulevinaankaan, kun
hän oli lausunut haluavansa sateenkaaricocktailia.
Olkoon menneeksi! Niin, olkoon menneeksi! Nytpä hän koettaisi sekoittaa
sen itse.
Nopeasti, kiukkuisesti hän tempasi lasin ja tarttui lähimpään pulloon.
Hän valutti jalokivihohteista nestettä pitkin lasin kuvetta varovasti,
kuten Cynthia oli selittänyt. Sitten hän otti seuraavan pullon. Samalla
tavoin kuin kokematon nuorukainen hapuilee eriväristen kukkien keskellä
hääräili Margaret juomien kimpussa.
Kuinka huikean suhteettomia määriä hän lieneekään erehtynyt
sekoittamaan niitä toisiinsa! Jumala sen tietää. Vain Jumala tietää,
minkälaisen taikajuoman hän tietämättömyydessään valmisti. Siitä
sateenkaaricocktailista ei tahtonut tulla kunnollisen viirukasta. Hänen
lasissaan oleva helmenvalkea neste ei ollut kirkas, vaan opaalille
hohtavan pilven värinen, muistuttaen Kanaalin taivaanrantaa sumentavaa
aamu-utua. Se tuoksusi samanlaiselta kuin paras ranskalainen kahvi,
johon on sekoitettu valkean orvokin haju. Kahvilta se maistuikin,
kahvilta, jossa tuntui omituinen imelän sherryn maku.
»Perin hyvää», mietti Margaret ryypätessään sitä ja aikoi tyhjentää
lasin, ennen kuin me palasimme.
Hän tyhjensi sen.
Pian hiipi hänen olentoonsa omituinen tunne. Vain kerran ennen hänestä
oli tuntunut samanlaiselta... avuttomalta... ikäänkuin hän olisi
leijaillut ilmassa... ulkopuolella oman ruumiinsa, jota hänen tahtonsa
ei enää pystynyt ohjaamaan. Se kerta oli ollut silloin, kun hänelle oli
hammaslääkärin luona annettu jotakin huumausainetta. Hän oli nostanut
kättään osoittaakseen vielä olevansa tajuissaan. Se on, hän oli
koettanut nostaa sitä. Hervoton käsi oli retkahtanut hänen syliinsä, ja
sitten hän ei ollut tiennyt enää mitään.
Nyt purressa kävi taaskin samoin. Äkkiä hän tunsi, ettei hän kyennyt
tekemään muuta kuin sallimaan herpaantuneen kätensä pudottaa
tyhjän lasin ja kaiken muun silkkisen hameensa helmaan — sallimaan
sirohattuisen päänsä kallistua taaksepäin pieluksia vasten.
Mitä senjälkeen tapahtui, siitä ei Margaretilla ollut aavistustakaan.
Hän ei aavistanut, että minä kiireisesti laskeuduin rantaveneeseen
(jolloin minusta tuntui samanlaiselta kuin tekoaan pakenevasta
rikollisesta). Margaret ei tuntenut tärinää eikä surinaa _Sweetheart
II:n_ koneiden alkaessa pyöriä. Aluksen syöksähtäminen eteenpäin,
myllertyneen veden äkillinen kohoaminen sen keulalaidoille, rannikon
ja sen loppumattomain, välkkyvien valorivien jääminen kauas taaksepäin
tummalle Rivieralle, etäisen rannan vaihtelut, maamerkit, jotka
ikäänkuin näyttämöllä kasaantuivat toistensa eteen, häipyivät
ja vihdoin katosivat taivaanrannan alapuolelle — kaikki se jäi
Margaretilta huomaamatta. Hän ei nähnyt viimeisiä, kirkkaita juovaa,
joita majakkavalot lähettivät tuulen voimistuessa yhä jyrkemmin
aaltoilevalle ulapalle. Hän ei nähnyt purren taakse jäävää sinertävän
harmaata vanavettä eikä tasaisista laineista kuvastuvia tuikkivia
tähtiä.