Kuinka erilaisessa ympäristössä nyt olimmekaan! Pimeä, synkkä Lontoo
oli maailman toisessa ääressä. Oli vaikea ajatella, että siellä
Hill-kadulla oli sateista ja sumuista ja että ihmiset kävellä
lotistelivat sateenvarjot ylhäällä, yllään märät turkit, jaloissaan
lokaiset kengät, nenät punaisina ja valitellen: »Huh! Kuinka kurja
joulu-ilma!»
Tullessamme Ranskan eteläiselle rannikolle olimme nähneet sen matkan
tavallisen ilmiön, kun kolkko sää muuttui kirkkaaksi.
Kaikki oli säteilevän kirkasta. Safiirinvärinen taivas, jota
vastaan piirtyivät kaukaisten vallattoman sahalaitaisten alppien
lumipeittoiset huiput. Viheriän harmaina väreileviä öljypuulehtoja.
Appelsiinipuita, joiden oksilla nuokkui kullanvärisiä hedelmiä kuten
värillisiä palloja joulukuusessa. Hilpeän teennäisenä lisänä valkeita
kaupunkeja pitkin Välimeren rantaa! Vuorenkorkuisia hotelleja, jotka
muistuttivat sireenien kallioita ja joista kantautui tanssimusiikkia!
Puolikuunmuotoisia, puoleensa viekoittelevia näyte-ikkunoita! Eloisasti
vaihtuvia puistoja ja aukioita, joita reunustivat tupsulatvaiset
palmut! Kukkatarhoja, joihin tulipunaiset salviat, kaunokit,
kurjenpolvet, päivänkukat ja tuoksuneilikat jo loivat värihohdetta!
Vesitulvaa muistuttavat bougainvilleat näyttivät lapsellisten
huvimajojen kupukatoille ja oville kaadetulta viiniltä. Täällä,
jyrkällä, lehväisellä ylängöllä piirtyi Comiche-kadun huikaiseva Z,
yläpuolellaan Rivieran sininen taivas, jossa leijaili ja syöksähteli
lokkeja, ja alapuolellaan siniselle ja vihreälle vivahteleva lahdelma,
jonka pinnalla keinui lukemattomia ranskalaisia kalastajalaivoja.
Siellä välkkyi valkeana ja viehkeänä kuin nukkuva joutsen myöskin
Mountin höyrypursi.
Taaskin pyydän anteeksi (samoin kuin pyysin anteeksi puhuessani
herra Lloydin ammatista) sanontatapani epätäsmällisyyttä. Miehiä
ja miesten asioita koskevissa tiedoissani on niin kovin ammottavia
aukkoja. Ei milloinkaan ole nainen tuntenut olevansa avuttomampana
aavalla ulapalla kuin minä ollessani — no niin, merellä. Ei koskaan
ole kukaan niin huonosti tuntenut merisanastoa, laivoja, veneitä,
kompassia, vuoroveden vaihtelua... Ja se on vahinko kertomukseni tähän
osaan nähden. Älkää luulko, etten osannut pitää arvossa sitä kaikkea:
merituulen raikkautta, kuvaamatonta vapaudentunnetta ihmisen tuntiessa
olevansa kuin lokki, joka leijailee sirojen mastojen yläpuolella,
meren vilpoista tuoksua, viittoilevaa taivaanrantaa, aluksen kupeella
kimaltelevaa kirkasta, nefriitinväristä syvyyttä, sataman tyynen pinnan
heijastamia koukeroisia kuvia, mutkallisia solmuja, taklausta ja
sinipuseroisten, päivänpaahtamien, tervekasvoisten merimiesten kaikkia
puuhia. Niistä minä nautin kykenemättä niitä ymmärtämään, saatikka
niistä kertomaan...
Ystäväni, rouva Verity — merimiehen leski! — ei olisi ollut läheskään
niin pystymätön kuvaamaan — sillä tavoin kuin se ansaitsi — tuota
kaunista purtta, joka kuningattarena keinui muiden alusten joukossa
viehättävässä satamassa. Rouva Verity ei ollut saapuvilla tänä tärkeänä
iltapäivänä. Häntä oli luonnollisesti pyydetty näille poikamiehen
teekesteille. Mutta hän oli valittanut olevansa väsynyt oltuaan
edellisenä yönä kasinolla kovin myöhäiseen saakka jalkeilla.
Margaret oli ulkosalla vieläkin enemmän kuin Lontoossa ja vietti
elämänsä sähkövalaistuksessa. Hänelle ei Riviera tarjonnut aurinkoista
ulko-ilmaansa, korkealla sijaitseviin, lumisiin kyliin tehtyjä
vuoristoretkiään, ei näyttänyt hänelle villin riemuisia maisemiaan
ja purppuraisia auringonlaskujaan tummine, päivänvarjontapaisine
mäntyineen, eikä hän tiennyt, että sen vuoksettomien ja luoteettomien
lahdelmien maidonlämmin vesi houkutteli uijia läpi koko talven.
Margaret ei ollut uinut vuosikausiin muutoin kuin pulikoinut
Deauvillessa kuumimpina päivinä. Merikylvyt »veivät hänen kaikki
voimansa». Urheiluun hänellä »ei ollut kylliksi tarmoa». Täällä vilisi
leikkikentällä innokkaita pelaajia golfmailoineen, ja ruokailuaikana
he iloisina istuivat puolisonsa ääressä heitettyään turkisvaippansa
tennisvehkeiden päälle, mutta Margaret ei yrittänytkään pelata golfia
ainoatakaan kertaa. Harvoin hän vaivautui edes katselemaan tennistä.
Rolls-auto, jonka hän oli tuonut mukanaan Englannista, oli aina
suljettu. Hän hengitti raitista ilmaa vain astellessaan sen ja
hotellinsa, kasinon heilahtelevan lasioven tai jonkun mielimyymälänsä
oven väliä — sen enempää hän ei katsonut tarpeelliseksi, ennen kuin
astuimme pieneen veneeseen, jossa meidät soudettiin nuoren herra
Mountin purteen.