Berta.
Tässä matalassa mökissä oli Berta vankina. Akkunoita oli ainoastaan
yksi; se oli järvenpuolella ja niin pieni, ettei ihminen olisi siitä
mahtunut kulkemaan. Se ei oikeastaan akkunan nimeä ansaitsisikaan,
sillä se oli vaan räppänä, johon täksi tilaisuudeksi oli sovitettu
likainen, viheriään vivahtava lasi. Ja tässä inhottavassa luolassa,
sisältäen vaan vuoteen, sohvan ja pari tuolia, tuli Bertan oleskella,
hänen, joka pari päivää ennen lapsellisissa leikeissä oli hyppinyt
majuritar Lundbergin avarissa saleissa.
Sellainen on elämä, toisena hetkenä valoisa ja ilokas kuni hymyilevä
kevätaamu, toisena pimeä kuin myrskyinen marraskuun yö.
Berta ei voinut itkeäkään enään, sillä hän oli itkenyt liian paljon.
Aamusta aina siihen asti kun hämärä levisi maan ja vetten yli, istui
hän pienen ikkunan ääressä, ja loi levottomia silmäyksiä vedenpinnan
yli, ikäänkuin toivossa nähdä pelastajan tulevan. Mutta toivonsa oli
turha. Hänen edessään kuohuivat pienet laineet leikkien, ja leirissä
tuolla joivat sissit hänen ja päällikkönsä maljoja laulellen laulujaan.
Berta ei kuullut mitään.
"Jospa _hän_ toki tulisi", kuiskasi hän, pusertaen kätensä ristiin,
"mutta virkansa sitoo hänet, ja ehkä hän ei tiedä, missä olenkaan."
Ainoastaan synkät seinät kuulivat hänen valituksensa, ja vieno
kesätuuli vei sen Finjajärven loiskuvien aaltojen yli.
Hänen ei tarvinnut katsella niitä hirmuisuuksia, joita sissien leiriin
tuotuja vankejansa kohtaan oli tapana harjoittaa, sillä kuten tiedämme,
oli hänen akkunansa järvelle päin. Hän pääsi harvoin ulos, mutta kun
tämä hänelle myönnettiin, käveli rinnallaan aina eräs vanha, inhoittava
akka, nimeltä Kaisa, jonka luultiin voivan noituakin. Tämä ei juuri
ollut hienolle neidille sopiva seuralainen, mutta Bertan täytyi tyytyä
kohtaloonsa. Aniharvoin puhutteli hän Kaisaa, ja kun tämä puhua
laverteli tanskalaisten voitoista, oli tyttö vaiti ja antoi hänen sekä
puhua että vastata.
Niin kului pari päivää, kun sissien päällikkö tuli vangin huoneesen.
Mutta miten hän oli muuttunut! Ensi kerran kun hän kävi Bertan luona,
aamulla sen päivän jälkeen, jona oli ottanut hänet vangiksi, oli hän
ollut raju ja hillitsemätöin ja vannonut, että ennenkuin ensi täysikuu
valaisisi Finja-järveä, täytyisi tytön joko olla hänen, tahi
valmistautua kuolemaan.
Teko-hymy huulillaan astui Walchovitz huoneesen. Hänen silmänsä eivät
nyt hehkuneet vihasta eikä hekumasta, mutta tämä teeskennelty
levollisuutensakin oli hirveä nähdä.
Intohimot, jotka vallitsivat hänen tulista luonnettaan, olivat, myrskyn
kaltaiset luonnossa; ne tarvitsivat lepoa, päästäkseen uudestaan
valloilleen, ja silloin entistä kiivaammin.
Nähdessään vihollisensa, vetäytyi Berta takaisin, painaen kätensä
sydämelleen.
"Älkää pelästykö, hurskas lapseni!" sanoi Walchovitz, mennen tytön luo.
"Minä olen vaan tahtonut teitä koetella."
Berta oli kokematon; hän ei nähnyt hukkaa karitsan taljan alta.
"Laskekaa minut jälleen kotia äitini luo", pyysi hän rukoilevalla
äänellä, tarttuen jesuiitan käteen.
Tätä pyyntöä ei Walchovitz ollut odottanut, ja hän oli hetkisen vaiti
sekä nähtävästi hämillään, mutta sitte sanoi hän teeskennellyllä
sydämellisyydellä:
"Mahdoton, tätä pyyntöänne en voi täyttää. Ajatelkaapas", jatkoi hän,
istahtaen tuolille, "ajatelkaapas, että koko seutu vilisee sisseistä,
ja että..."
"Mitä se tekee", virkkoi Berta rohkeasti. "Lähettäkää pari miestä
mukaani, minä lupaan, että lähetän heidät takasin."
"Kuulkaahan neiti", vastasi hän vakavalla äänellä, "meillä ei ole
voimassa turvakirjeet eri osastojen kesken, kuten vakinaisissa
armeijoissa. Jokaisella seurueella on omat lakinsa, ja tuskin on
esimerkkiä siitä, että he antaisivat muiden lupauksille arvoa. Ja onhan
se luonnollistakin", lisäsi hän painolla, "sillä mitä minä lasken
käsistäni, voi olla muille hyödyksi, ja päinvastoin. Älkäämme siis
puhuko siitä enään; elämänne kuluu kait jota kuinkin, eikä mitään tule
teiltä puuttumaan."
"Mutta vapaus, vapaus", virkkoi Berta, "ettekö sitä pidä minään, sillä
kun..."
"Minä en ole kieltänyt teitä menemästä pihalle milloin tahdotte",
keskeytti Walchovitz kiivaasti, "ja ettehän sitä paheksune, että vanha
Kaisa on seurassanne käskyjänne täyttämässä."
"Ellei minun täytyisi _häntä_ totella", vastasi Berta vapisevin äänin.
"Minä en enään ole lapsi, jota voi kulettaa mielensä mukaan", jatkoi
hän sitten, ylpeästi kohottaen päätään, "vaan vapaasukuinen
aatelisnainen, ja tuhansia käsiä tulee kohoutumaan puolustuksekseni.
Minä vaadin, että laskette minun vapaaksi, ett'en kauemmin tarvitse
olla näiden ilkeiden ihmisten parissa."
Walchovitz oli vähällä unohtaa päätöksensä, mutta hän hillitsi kuohuvat
tunteensa, ja sanoi niin levollisesti kuin mahdollista oli:
"Olenpa hyvin pahoillani, ett'en voi pyyntöänne täyttää, nuori
neitiseni. Minun täytyy pakosta pitää teitä täällä."
"_Pakosta_", toisti Berta, pannen painon joka tavulle, "minkätähden
puhutte arvoituksia?"
"Kun aika tulee, saatte kyllä kaikesta selon", vastasi Walchovitz,
kädellään pyyhkäisten otsaansa. Oltuaan hetkisen vaiti, jatkoi hän,
nojautuen lähemmäksi tyttöä ja katsellen häntä tarkasti: "Tapahtumia
löytyy, jotka pakoittavat minua käyttäytymään aivan vastoin
luonnettani. Katsokaas, me ihmiset, jotka luulemme olevamme niin
voimakkaat ja rohkeat, emme olekaan muuta kuin tapahtumain uhria; nämä
enimmäkseen kohtalomme määräävät." Viimeiset sanansa lausui hän niin
matalalla ja intohimoisella äänellä, että Berta pelästyneenä vetäytyi
syrjään. Walchovitz huomasi nyt liiaksi kiivastuneensa ja virkkoi
sentähden levollisesti:
"Neitiseni, kohtalonne on nyt minun käsissäni; minun määräyksestäni
voitte olla joko onnellinen tahi onneton, miten vaan..."
"Muuta ette voi kuin tappaa minut", keskeytti nuori tyttö ja seisahtui
puolalaisen eteen; "minä tiedän, miten kohtelette vankejanne; teistä ei
ole mikään pyhää, vaimoja ja lapsia, miehiä ja ukkoja, kaikkia koetatte
kiusata mitä julmimmalla tavalla. Kylläpä aavistan, mikä kohtalo minua
ennemmin tahi myöhemmin odottaa", jatkoi hän ja kätki kasvonsa
käsiinsä, "mutta Jumala on minua auttava, ja kun vähemmän sitä
aavistattekaan, on pelastaja oleva luonani."
Nämä viimeiset sanat herättivät jesuiitassa epäluuloja, ja hän jupisi
itsekseen, pitkin askelin kävellen edestakasin lattialla: "Haa, olisiko
kukaan kavaltaja joukossani; kenties Ramoski... Ei, ei", jatkoi hän
puoliääneen, "minä pelastin kerran hänen henkensä, hän ei ole minua
pettävä." Ääneensä lisäsi hän: "Näettehän tuon saaren tuolla! Siellä
käyskentelee kaksi vartijaa yöt ja päivät. Samoin ovat valppaimmat
miehet lähetetyt tiedustusretkille ympäristöihin. Heillä on ilveksen
näkö, huuhkajan korvat ja vihollisten verestä hurmeiset pistimet! Miten
siis luulette kenenkään voivan hiipiä luoksenne? Vaikka hän olisi repoa
kavalampi ja ja käärmettä liukkaampi, niin ottaisimme hänet kuitenkin
kiinni."
Berta kauhistui näitä sanoja kuullessaan.
"Suurenko lunastushinnan vaaditte?" kysyi Berta hetkisen mietittyään.
"Mainitkaa summa ja lähettäkää sana Torppaan, niin..."
Silloin nousi Walchovitz seisoalleen ja oikasi vartalonsa; silmänsä
säihkyivät, ja ennenkuin Berta oli puhunut loppuun, keskeytti hän hänet
lujalla äänellä:
"Minä en tarvitse kultaa, sillä sitä minulla jo on tarpeekseni. Jos
lupaisitte minulle koko Torpan, niin en ottaisi sitä vastaan."
"Mitä sitten vaaditte?" kysyi Berta, tuskin uskaltaen hengittää.
Walchovitz oli hetkisen ääneti, ikäänkuin epäröiden vastausta.
Intohimot ja järki taistelivat hänen rinnassaan, mutta vihdoin voitti
viimeksimainittu, ja hän sanoi, istahtaen tuolille sekä viitaten
vankiakin istumaan:
"Aluksi vaadin, että kuuntelette minua kärsivällisesti; lopun saatte
kuulla huomenna."
Berta ei vastannut.
"Älkää pelätkö laisinkaan, ihana neitini", jatkoi hän hellällä äänellä,
"tahdon kertoa teille pienen sadun, jonka kuulin eräältä vanhalta
mieheltä; mutta se on sisältörikas ja erittäin sopiva nuorisolle. Se
kuuluu näin: 'Kaukana, Puolan synkissä metsissä, asui kaksi sisarusta
sovussa ja ystävyydessä. He toimivat uutterasti ja kokosivat rikkautta,
ja heidän tiluksensa ulottuivat kauas toisellapuolen vuorten olevien
järvien luo. He olivat veli ja sisar. Veljellä oli paljon puuhaa
ympäristössä asuvien naapurien kanssa; hän sovitteli heidän riitojaan
ja auttoi heitä ajamaan maasta niitä hurjia vihollisia, jotka toisinaan
tulivat vuorien yli, jolloin hänellä aina oli apuna eräs naapurinsa
poika, kaunis nuorimies, joka oli hänen siskonsa kihlattu. Tämä nuori
mies ratsasteli pelkäämättä vuorilla hevosellaan ja ajaa karahutti
urheasti hopeapurojen yli, ja luotinsa ehätti kotkan korkeimmalla
kallionhuipulla. Monta, monta vuotta sitten nuo pakanat taasen tulivat
vuorten yli, tallasivat viljan, polttivat talot ja sanoivat omaavansa
oikeuden ratkaista naapurusten väliset riitaisuudet. Veli ja sisar
erosivat; veli meni paenneiden maanmiestensä luo ja kehoitti heitä
urheasti suojelemaan kotejaan. Sisar oleskeli kotona erään vanhan
sukulaisensa ja muutamain palvelijain seurassa, jotka veli oli jättänyt
hänelle huviksi, sillä hänen sulhonsa taisteli vihollisia vastaan
vuorilla ja tasangoilla. Eräänä päivänä tuli sitten eräs haavoitettu
nuorukainen sisaren taloon: vaikka vihollinen, laskettiin hän sisälle,
ja tuo nuori tyttö hoiti häntä siksi, kunnes hän parani..."
"Jatkakaa, jatkakaa", huudahti Berta, kun Walchovitz vaikeni ja pyyhki
hikihelmiä otsaltaan.
"Nuorukainen lähti matkoihinsa", jatkoi hän kuiskaavalla äänellä, "vaan
muutaman ajan kuluttua tuli eräs toinen mies, useiden vihollisten
seurassa takasin, vei mukanaan sisaren ja tuon vanhan sukulaisen, sekä
osaksi tappoi, osaksi ajoi pakosalle palvelijat. Se mies, joka oli
nauttinut niin paljon hyvyyttä nuoren tytön kodissa, vietteli hänet
sittemmin ja teki rikoksensa yhä suuremmaksi murhaamalla sisaren
sulhon, joka tuli vaatimaan armastansa takasin. Tyttö seurasi häntä
vuorten toiselle puolen, sillä rakkautensa isänmaatansa ja jumaloitansa
kohtaan ei ollut sen suurempi. Mutta ilmestyipä kostajakin, joka löysi
pakolaisten jäljet. Yöt, päivät kuljeskeli hän korkeimpien vuorten yli;
usein joutui hän harhateille synkissä metsissä, jossa petojen kiljuna
häntä kammostutti; hän ui jokien ja purjehti merien yli ja ainoastaan
koston tuumat täyttivät hänen sydämensä. Hän tuli noiden hurjien
miesten maahan, siellä tapasi hän viettelijän ja..."
"Mikä teitä vaivaa, te kalpenette?" huudahti Berta, itsekin tullen
pahoille mielin, ja unhotti nyt kokonaan vihollisen olevan edessään.
"Eipä mikään", vastasi Walchovitz pyyhkäisten hikeä otsaltaan. "Minä
sanoin että kostaja löysi vihollisensa. Kaksikymmentä vuotta oli hän
häntä etsinyt ja nyt... nyt vihdoinkin ehätti hän tuon kavalan
sydämen."
Parahtaen syöksi Berta sohvalta, ja olisi kaatunut ellei Walchovitz
olisi häntä tukenut.
"Ja nyt hakee kostaja tuota kavalaa tyttöä, joka jätti isänmaansa ja
jumalansa sekä polvistui muukalaisen alttarin juureen", kuiskasi
jesuiitta, pelästyneen Bertan korviin. Pari minuuttia epäröi hän,
iskisikö viimeisen iskun, mutta vihdoin jupisi hän hampaittensa välistä
ja silmänsä säihkyivät: "Nyt on aika pehmittää hänen sydämensä,
huomenna rukoilee hän polvillaan armoa äidilleen, ja silloin on hän
minun. Olipa oikein hyvä, että tulin puhuneeksi tuon kertomuksen, nyt
pääsen tuumaini perille tarvitsematta teeskennellä hurskaaksi; hetken
päätös on auttanut minua."
Berta oli juossut akkunan luo, koko ruumiinsa vapisi, ja posket olivat
kalman kalpeat.
"Tahdotteko tietää tuon naisen nimen?" kysyi Walchovitz ja meni häntä
lähemmäksi.
"En, en!" huusi nuori tyttö, kauhulla katsellen vihollisensa synkkiä
kasvoja. Hirveä aavistus sanoi hänelle, että miehen kertomus sisälsi
jotain salaperäistä ja hirmuista, ja hän teki häätävän liikkeen
kädellään, ikäänkuin olisi hän tahtonut työntää Walchovitzin syrjään.
"Teidän täytyy se tietää", kuiskasi jesuiitta, hypähtäen hänen
rinnalleen, "kostaja olen minä, ja tuo valapatto on... äitinne!"
Mailma musteni nuoren tytön silmissä ja hän aikoi huutaa, mutta
kielensä ei tehnyt palvelusta, ja pienimmättäkään äänettä vaipui hän
tainnottomana lattialle.
Walchovitz syöksyi ulos, ja kaukana metsissä vastasi kaiku hänen
ivanauruunsa.
Samassa silmänräpäyksessä kun Walchovitz katosi, näkyi toiset kasvot
ruudun takana. Niiden omistaja oli Ramoski.
"Tyttöparka", jupisi hän, ja pyyhkäsi huuran lasista nähdäkseen
paremmin, "niin totta kun elän, et huomenillalla ole enään täällä."
Näin sanoen poistui hän ja lähestyi pitkin askelin Walchovitzin tupaa,
jonka matalasta ovesta astui sisään.