Katarina-rouvan luonne oli tullut synkäksi ja alakuloiseksi aina
Eleonoran vangitsemisesta saakka. Hän puhui harvoin, ei Vilhon
rukoukset eikä everstin pilapuheet saaneet häntä hymyilemään eikä
puhumaan sanaakaan; hän kieltäytyi kaikesta, ja näyttäytyi harvoin
ulkona. Tämä suututti everstiä kovin ja hän ei salannut ajatuksiaan,
vaan puhui vanhalle vaimolle hieman äreästikin. Tämä silloin vaan
huokasi syvään ja pakeni neitsyt Maarian ja kaikkein pyhien suojiin, ja
tänlaisien ihmisten kanssa ei eversti päässyt pitkälle. Tora
tavallisesti päättyi siten, että eversti vimmoissaan meni matkaansa,
niinkuin edelliselläkin kerralla, ja Katarina-rouva lupasi veisuuttaa
sata messua miehensä haudalla Varsovassa.
Koittipa 25 päivä maaliskuuta, päivä, joka Ruotsin historiassa on niin
loistava. Jo aikasin aamulla oli Kaarlo Kustaa pitänyt neuvottelun
päällikköjensä kanssa, jossa yksimielisesti päätettiin mennä Sanin yli.
Kun ilta rupesi lähenemään, vietiin tykistö saareen, jonne kuningas oli
asettautunut jalkaväkineen. Tykit alkoivat paukkua, ja paksuina pilvinä
leijaili savu yli virran. Rannalla työskentelivät sotamiehet, siellä
olevia veneitä kuntoon saadakseen. Kaikkialla oli vilkas liike; kaikki,
sekä ylhäiset että alhaiset, puuttuivat työhön. Mantereelta saareen
johtava silta oli ahdinkoon asti täynnä sotamiehiä, jotka pyrkivät
saareen. Kolmesataa miestä pääjoukosta olivat tulleet yli, ja
asettuneet rannalle, joka oli vastapäätä litvalaisten leiriä.
Aivan veden reunalla seisoi kolme miestä vilkkaassa keskustelussa, he
olivat Kustaa Kruse, Rietrikki La Chapelle ja Vilho Stjernfelt.
"Siis koko rynnäkön edesvastaus on pantu meidän päällemme", sanoi
eversti Kruse, kääntyen La Chapellen puoleen. "Me menemme edellä
koettamaan, ovatko Witebskin vallit niin voittamattomia, kuin sanotaan.
Tuhat tulimmaista", jatkoi hän ja kierteli viiksiään, "saanpa vaan
smålandilaiseni tämän puron yli, niin kyllä opetan litvalaisia
tanssimaan tahtoni jälkeen. Minä en peräydy: kun vaan kerran olen
päässyt yli, niin annan vaikka lyödä itseni maahan, ennenkuin käännyn
takasin."
"Tottahan teen sinulle seuraa!" huudahti La Chapelle innostuen.
"Kernaasti otan sinun vastaan", vastasi Kruse, puristaen sotatoverinsa
kättä. Sitten kääntyi hän Vilhoon, kysyen:
"Oletteko jo kuullut mitään Czarnysta ja hänen yhtä viekkaasta
toveristaan? Minusta heidän jo pitäisi näyttäytyä, jos puheissaan
todella oli perää."
Nytpä juuri Ramoskilta vartija vaati tunnussanaa. Vilho kuunteli
tarkkaan ja aikoi juuri vastata everstin puheesen, kun sotamies tuli
ilmoittamaan, että eräs soutaja tahtoo puhutella luutnantti
Stjernfeltiä.
"Se on hän", mutisi Vilho ja kääntyi everstiin pyynnöllä saada kuulla,
mitä vieraalla oli ilmoitettavana.
"Tehkää niin, luutnantti", vastasi tämä, puristaen Vilhon kättä, "mutta
pitäkää varalla tuota lurjusta, sillä..."
"Ei ole hätää, ei ole hätää", keskeytti Vilho äkkiä, "pian olen täällä
takasin." Näin sanoen kiiruhti hän siihen suuntaan, jossa soutaja
odotti, ja seisoi pian veneen vieressä.
"Mitä tahdot puolalainen?" kysyi luutnantti heti. "Minä olen se, jota
haet. Sano pian asiasi, sillä minulla on kiire."
"Niin on minullakin", vastasi Ramoski. "Aika on tärkeä. Mutta pian
asiaan: puolisonne odottaa, kiiruhtakaa."
"Eleonora!" huudahti Vilho, juosten pari askelta eteenpäin, "odottaako
hän minua: mutta miten saan hänen tavata?"
"Seuratkaa minua", sanoi puolalainen hiljaa.
"Seurata sinua!" huudahti Vilho säpsähtäen. "Ken voi vastata, ett'et
ole vakooja, eräs ruhtinaan..."
"Minä en ole vakooja", vastasi Ramoski; "olen Czarnyn uskottu."
"Olkoonpa niin", sanoi Vilho hetkeä mietittyään. "Sillä ehdolla seuraan
sinua, että saan ottaa edes _yhden_ kumppanin kanssani, ja että
odotamme siellä, kunnes evesti Kruse on mennyt yli virran."
"Aikooko kuningas jo tänä yönä mennä virran yli?" kysyi Ramoski.
Vilho ei vastannut, vaan riensi eversti Krusen luo asiasta kertomaan.
"Huimapää", huudahti eversti, katsoen Vilhoa puoleksi kummastellen,
puoleksi kunnioituksella; "tämän askeleen otatte puolisonne tähden!
Niin, niin, tuo on kyllä kaunista ja ansaitsee palkinnon. Mutta noin
syöksyä aivan vakoojien suuhun, sehän on hulluutta. Menkää, luutnantti!
En minä tahdo estää teitä tapaamasta puolisoanne, mutta suutunpa kun
suutunkin, jos vaan palaatte ajamatta asiaanne. Ottakaa kersantti
Lundberg mukaanne ja seuratkaa hänen neuvojaan, ne eivät ole
halveksittavia."
Näin sanottuaan käänsi eversti selkänsä luutnantille ja kiiruhti La
Chapellen seurassa ylöspäin saareen, joukkojansa järjestämään. Vilho
kiiruhti takasin Ramoskin luo, joka häntä jo maltittomana odotti. Kun
hän oli kutsunut kersantin luokseen ja parilla sanalla ilmoittanut
aikeensa, sanoi tämä milloin tahansa olevansa valmis seuraamaan häntä.
Luutnantti hyppäsi keveästi veneesen, kersantti seurasi häntä aivan
kintereillä ja Ramoski työnsi sen heti rannasta. Samassa kuului
everstin ääni sotatoverilleen, jotka kumpikin komensivat puoltansa
päävoimasta, ja pian rivi veneitä laski aivan ääneti vesille saaresta.
Tykistötuli oli yhä enennyt, ja paksut savupilvet pyörielivät virran
yli litvalaisten leiriä kohden.
Ramoskin vene oli kaikkia muita edellä.
"Kuulkaa, luutnantti", sanoi Ramoski, nojautuen Vilhoon, "voitteko
huomata ihmisiä tuolla vastapäisellä rannalla?"
"Kyllä olen näkevinäni henkilöitä liikkuvan tuolla rannalla", vastasi
Vilho hiljaa.
"Ruhtinas siellä varmaankin hiipii, ottaakseen Czarnyn kiinni", sanoi
Ramoski päättävällä äänellä; "mutta Czarny ei anna itseään vangiksi,
sen voin teille vakuuttaa."
Tuskin oli hän viimeiset sanat lausunut, ennenkuin tuli välähti
rannalla olevassa pensaikossa, ja ruotsalaiset näkivät tiheitä rivejä
puolalaista jalkaväkeä, valmiina ottamaan ryntääjiä vastaan.
Luodit sattuivat veneisiin, mutta eivät tehneet sanottavaa vahinkoa.
Pieni vene-joukkio ryntäsi rantaan ja syöksyi maalle. Metsikkö
puhdistettiin lyhyen käsikahakan jälkeen, ja pian seisoivat Kustaa
Kruse ja Rietrikki La Chapelle sadan miehensä kera "voittamattomilla"
etuvarustuksilla, joita Sapicha Witebskin sanojen mukaan ei satatuhatta
ruotsalaista voinut valloittaa.
Vilho ja kersantti Lundberg olivat olleet ensimäisten joukossa
nousemassa vallituksille. Ramoski oli niin innostunut pääsemään
eteenpäin, ett'ei huomannut vaaraa, joka alkoi uhata sekä häntä että
seuraajiaan.
"Tännepäin, tännepäin, seuratkaa minua luutnantti!" huusi hän ja veti
Vilhon mukanaan vasemmalle. "Pyhä neitsyt antakoon kaikki mennä hyvin!"
Heidän ympärillään pakenivat puolalaiset joka taholle, heittäen pois
aseensa ja jättäen hyvin varustetun leirinsä. Vilho näki ainoastaan
tummia, järjestymättömiä joukkoja, joilla kaikilla oli pakoon
pääseminen päämääränään, ja vasta pitkän ajan mietittyään sai hän
ajatuksensa selville. Kaikki oli hänestä kuin unta, ja hän hieroi
silmiään, tullakseen vakuutetuksi, että oli hereillään. Rynnäkkö rantaa
ja vallia vastaan oli toimitettu muutamassa hetkessä, ja nyt he
seisoivat melkein ilman mieshukkaa leirissä, jonka valloittamisen
Kaarlo Kustaa oli luullut vaativan tuhansia uhria.
Mutta pian hänen näistä unelmistaan herätti Ramoski, joka, keveästi
pannen kätensä hänen olalleen, sanoi:
"Tulkaa, luutnantti, puolisonne odottaa teitä."
Vaijeten seurasivat hän ja kersantti, sapelit paljastettuina,
johtajaansa, joka vei heidät melkein leirin keskelle. Kaikkialla
vallitsi mitä hirmuisin sekasorto ja kiire pako!
Äkkiä pysähtyi Ramoski ja oli kauan epätietoinen, mille suunnalle
menisi, sillä kaikkialla ympäröitsi heitä kiroilevia puolalaisia.
Ruotsalaiset kietoivat viitat ympärilleen ja odottivat kärsivällisesti,
kunnes joukko hiukan hälventyisi.
"Tulkaa nyt", sanoi Ramoski, tarttuen Vilhon kaapuun, "nyt, tai ei
koskaan!"
Samassa löi joku häntä sivulta keveästi olkapäälle, ja kääntyessään
näki hän Czarnyn kasvot.
"Minä olen jo kauan nähnyt sinut, Ramoski", sanoi Czarny, kumartaen
nöyrästi ruotsalaisille. "Aika on nyt tullut; jos teillä on rohkeutta,
niin on hyvä, muuten..."
"Ell'ei meillä olisi rohkeutta, niin emme nyt olisi tässä, muista se,
ukkoseni", vastasi kersantti, lyöden Czarnya olalle, "mutta jos
rohkenette katsella ruhtinasta silmästä silmään, niin vie meidät hänen
luokseen."
Czarny katseli hetkisen tarkasti puhujaa, sitten kääntyi hän Vilhoon,
sanoen: "Seuratkaa meitä, luutnantti, puolisonne on tästä vaan sadan
kyynärän matkan päässä."
Czarny kävi edellä, sitten Vilho; kersantti ja Ramoski päättivät
seurueen. Äkkiä pysähtyi Czarny, tarttui kovasti Vilho-kreivin
käsivarteen kiinni, ja sanoi häädetyllä äänellä:
"Luvatkaa, ett'ette kiivastu, mitä ikinä tulettekin näkemään!"
"Sen teen", vastasi Vilho, katsoen kummastuneena Czarnya.
"No hyvä! Näettekö ryhmää tuolla? Se on ruhtinas ja tuo
Walchovitz-konna, jotka rientävät rannalle. He vievät kreivitärtä
välissään."
Vilho säpsähti ja aikoi kiiruhtaa ruhtinaan jälkeen. Mutta Czarny
pysäytti hänen, sanoen: "Muistakaa lupaustanne antaa minun päättää."
Näin sanoen huomautti hän Ramoskille vaaraa, joka uhkasi Eleonoraa,
sekä käski kersantin ja Ramoskin mennä sulkemaan pakolaisilta
paluutien; hän itse ja Vilho seurasivat heitä. Ramoski viittasi
kersantille, ja molemmat katosivat.
Ruhtinas oli jo päässyt rantaan, mutta seisahtui sinne hetkeksi
odottamaan Walchovitziä, joka haavansa tähden ei voinut joutua niin
pian. Eleonora lepäsi tunnotonna ruhtinaan käsivarsilla. Taistelu oli
vetäytynyt enemmän leirin keskustaan ja ainoastaan pienempiä osastoja
litvalaista ja ruotsalaista sotaväkeä marssi ohi. Mutta ruhtinas ei
sitä huomannut.
Sillä aikaa kun Göran Czarnecki odotti liittolaistaan, olivat Ramoski
ja kersantti hiipineet rantaa pitkin ja piiloutuivat aivan lähelle
sinne kiinnitettyä venettä, jota ruhtinas epäilemättä tulisi
käyttämään.
"Odota hetkinen, Walchovitz!" sanoi Göran Czarnecki ja lähestyi
venettä. "Minä vien ensin kreivittären veneesen ja tulen sitten sinua
noutamaan."
Näin sanoen kiiruhti hän rantaan, astui veneesen ja laski Eleonoran
varovasti pohjalle, jonka jälkeen hän taasen hyppäsi rannalle,
auttaakseen verenjuoksusta heikkoa toveriaan. Tätä hetkeä käytti
kersantti hyväkseen. Mennen hiljaa veteen, löi hän sapelillaan
kiinnitysnuoran poikki, kiekahti veneesen sekä antoi sille aimo
töyttäyksen, niin että se samosi viisi tahi kuusi kyynärää rannasta.
Sitten tarttui hän airoihin ja laski ne veteen, voidakseen, jos tarve
vaatisi, heti soutaa tiehensä. Urhea kersantti hieroi mielihyvissään
käsiään, kun oli tehnyt tällaisen kepposen ruhtinaalle, ja riemuitsi
itsekseen Eleonoran pelastuksesta, joka nyt oli varma.
Ruhtinas läheni taaskin rantaa, ja sanoi Walchovitzille, osoittaen
veneesen päin:
"Vaan muutama askel enään, ja me olemme pelastetut. Kas niin, tässä on
vene, mutta... mutta", änkkäsi hän ja tirkisteli aaltoihin, "onko vene
päässyt tiehensä -- tahi..."
"Eipä niinkään, ruhtinas Göran Czarnecki", vastasi kersantti ivaten.
"Minä, kersantti Lundberg, täällä vaan tein teille saman kepposen, kuin
te minulle Veikselin luona; me olemme nyt kuitit."
"Kuolema ja kadotus", äänsi ruhtinas yhteenpurtujen hampaittensa
välistä. "Antakaa minulle kreivitär takasin, muuten ammun teidät."
"Ampukaa!" käski kersantti kylmäkiskoisesti. "Teidän kätenne on
kuitenkin vapiseva."
Tuskin oli hän sanonut viimeisen sanan, ennenkuin kuului laukaus, ja
luoti lensi niin läheltä hänen oikeata korvaansa, että hän tietämättään
nojautui sivulle päin.
Ruhtinas aikoi juuri juosta veteen, kamppailemaan rohkean vastustajansa
kera, mutta seisahtui kuni ukkosen lyömänä puolitiehen, kuullessaan
takanaan sanat: "Pysähtykää, ruhtinas Göran Czarnecki!" Edessään seisoi
Vilho Stjernfelt ja hänen kädessään välähteli hirmuinen miekkansa.
Ruhtinas joutui alussa hämilleen, mutta pian sai hänen sielunsa takasin
koko jäntevyytensä, ja hän huusi: "Noh, samapa tuo, toisen meistä on
kuoleminen nyt!"
Näin sanottuaan karkasi hän Vilhon päälle. Tämä ei vastannut mitään,
odotti vaan tyynenä verivihollisensa hyökkäystä.
Terät sattuivat yhteen, ja kumpainenkin osoitti suurta notkeutta ja
taitoa. Yö ei ollut niin pimeä, ett'eivät taistelijat hyvin voineet
eroittaa toistensa liikkeitä.
Sillä aikaa olivat Czarny ja Ramoski ottaneet huostaansa Walchovitzin
sekä sitoneet hänen haavansa uudelleen.
Kahakka tuli yhä raivoisammaksi, erittäinkin puolalaisen puolelta,
sillä hän koetti vaan kaikin keinoin antaa vastustajalleen kuoliniskun.
"Te olette varomaton, ruhtinaani, te paljastatte itsenne", sanoi Vilho
mitä suurimmalla mielen maltilla.
"Toisen meistä _täytyy_ kuolla", vastasi ruhtinas kolkosti, "te tahi
minä emme elä yli tämän yön."
Vilho tuli yhä varovammaksi, kun ruhtinas yhä kiivaammin hyökkäsi hänen
päällensä, niin että hänen oli peräytyminen. Hän vetäytyi hiljakseen
takaperin, kunnes tunsi aaltojen loiskivan jaloissaan, sitten hän
seisahtui.
Samassa ruhtinaan ase viilsi hänen käsivarttaan, repäsi vaatteen rikki
ja teki ihoon pienen naarmun. Tämän huomasi Göran Czarnecki ja lisäsi
yhä ryntäyksiään. Hän ei enään pitänyt itsestään huolta, hän näki
ainoastaan vihollisensa. Vilho tiesi, että hän vihdoin olisi joutuva
tappiolle, ell'ei voitto sitä ennen olisi hänen, ja hän päätti myöskin
tehdä ryntäyksen. Tämän näki ruhtinas ja koetti kaikin tavoin sitä
estää; hän tarttui molemmin käsin miekkaan ja tähtäsi hirveän iskun
Vilhon päähän. Tämä juoksi taaksepäin ja ojensi miekkansa, välttääkseen
iskun, mutta ruhtinas, joka ei huomannut suippoa terää, syöksi
eteenpäin, rauta tunkihe hänen rintaansa, ja pienintäkään äänettä
vaipui hän maahan. Czarny karkasi esiin, hän oli kalman kalpea, ja
kiiruhtipa Vilhokin haavoitetun luo. Tämä koetti nousta, mutta vaipui
takasin, ja henkensä pakeni. Hän oli -- kuollut.
Vilho tunsi tuskan hien nousevan otsalleen ja Czarnyn täytyi nojautua
puuta vasten, ett'ei kaatuisi. Samassa kuului veneessä kiljahdus, ja
seuraavassa silmänräpäyksessä lepäsi Eleonora puolisonsa rinnoilla.
"Missä on ruhtinas?" kysyi kreivitär, joka taistelusta ei tiennyt
mitään; "missä on Göran Czarnecki?"
Vilho osoitti ruhtinaan ruumista, jonka marmorikalpeille kasvoille
vasta noussut kuu heitti vaaleat säteensä.
"Kuollut!" huudahti Eleonora. "Te olette siis taistelleet?"
"Hän tahtoi niin", vastasi Vilho, "oma varomattomuutensa tuli hänelle
kadotukseksi."
"Niin, hän tahtoi sen", kuului ääni aivan rakastavaisten takana, ja kun
Eleonora äkkiä kääntyi, näki hän veljensä synkeät, totiset kasvot
takanaan. "Hän tahtoi niin", jatkoi valtiokansleri ja nojautui kuolleen
yli; "intohimonsa on saattanut hänet ennen aikaansa hautaan." Sitten
kääntyi Lubomirski Vilhoon, sanoen: "Vilho Stjernfelt; Jumalan ja
ihmisten edessä olet sisareni puoliso! Teidän kuninkaanne on voittanut,
tie on hänelle avoin. Ole aina Eleonoralle lempeä, ja salli hänen
synnyinmaassasi löytää se rauha, jonka Puola häneltä kieltää!
Siunaukseni ja rukoukseni ovat aina seuraavat teitä. Jääkää hyvästi!"
Näin sanoen heittäytyi hän ratsulle, jota palvelija piteli vähän matkan
päässä, ja katosi, kuulematta Eleonoran huudahdusta.
"Kuka teistä ottaa haltuunsa ruhtinaan ruumiin?" kysyi Vilho.
"Minä", vastasi Ramoski kolkosti, "ja sitten palaan poltettuun
asuntooni Sandomiriin."
"Ota tämä niin kauaksi!" sanoi Vilho, pannen raskaan kukkaron Ramoskin
käteen. "Minä en ole sinua unohtava. Ja sinä Czarny", jatkoi hän
kääntyen tämän puoleen, "tahdotko seurata meitä?"
"Tahdon", vastasi Czarny vedet silmissä, "tahdon seurata teitä;
Mikolaiovia en kuitenkaan enään tule näkemään."
"Meidän luonamme saat kodin lopuksi ikääsi", vastasi Eleonora,
puristaen palvelijan kättä; "sinun avuttasi emme nyt olisi yhdistetyt."
Samassa hyökkäsi eräs ratsastajaparvi esiin.
"Halloo!" huusi eversti Kruse, "onko luutnantti Stjernfelt täällä?"
"On", vastasi luutnantti.
"Oletteko nähnyt Göran-ruhtinasta?"
Vilho osoitti äänetönnä ruhtinaan ruumista.
"Hän on kuollut", mutisi evesti, "olipa vahinko niin urheasta
soturista; mutta tässäpä voi sanoa, että mustasukkaisuus on hänet
syössyt hautaan. Pitäkäämme toki hänelle kunnialliset hautajaiset ja
kutsukaamme tänne katoolilainen pappi."
Näin sanoen aikoi hän juuri käskeä sotamiehiänsä viemään pois ruumiin,
kun kavioiden ääni tunki hänen korviinsa. Hän kuunteli; se läheni, ja
pian huomasi hän yksinäisen ratsastajan syöksevän esiin.
Ramoski oli vähää ennen kadonnut; hän se oli tuonut isän.
Vastatullut oli Tapani Czarnecki, ja hänet nähdessään vetäytyivät
kaikki syrjään.
"Missä on poikani, Göran? Jättäkää minulle edes hänen ruumiinsa!" pyysi
vanhus, katsellen ympärilleen. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat, ja
tuuli heilutti hänen vaaleita kiharoitaan.
"Täällä, kenraali", vastasi eversti Kruse, ja laski ruumiin kenraalin
syliin. "Hän oli urhea sotilas, mutta kohtalo oli määrännyt hänet
kuolemaan."
Vanhus peitti poikansa kasvot suuteloilla, mutisi sanoja, joita ei
kukaan ymmärtänyt, ja ajaa karahutti tiehensä.
Hetkisen äänettömyys seurasi; sen katkasi vihdoin eversti, sanoen:
"Me olemme voittaneet; Kaarlo Kustaa on rikkonut verkon, nyt marssimme
Varsovaan!"
Näin sanottuaan kiiruhti hän rantaa ylös; Vilho ja Eleonora seurasivat
häntä hiljakseen. He olivat nyt yhdistetyt, ja selvään kuvastui heidän
silmissään ilo, jonka heidän yhdistyksensä heille saattoi.
Kun he saapuivat leiriin, tuli heitä vastaan Kaarlo Kustaa, joka ilosta
säihkyvin silmin ratsasti pitkin sotilaittensa riviä. Nähdessään
puolisot, nyykäytti hän iloisesti päätään ja jatkoi matkaansa. Hetkinen
sen jälkeen tuli eversti Kruse Vilholle ilmoittamaan, että hän oli
korotettu katteiniksi, sekä lisäsi:
"Missä on kersantti Lundberg? Hänellekin on minulla jotain sanottavaa."
"Tässä", vastasi kersantti, astuen esiin.
"Onnea _luutnantille_!" huudahti eversti iloisesti. "Toivon, ett'ette
unohda katteinia ja hänen puolisotansa."
"En milloinkaan", vastasi äsken nimitetty luutnantti ja puristi Vilhon
ojennettua kättä.
"Ja hän on nyt kuninkaasi", sanoi Vilho, kun kuningas taaskin tulisella
ratsullaan vilahti ohitse.
"Ei, _sinä_ olet minun kuninkaani", vastasi Eleonora suloisella
hymyllään ja nojasi kaunista päätänsä puolisonsa rinnoille.
"Niin se on", virkkoi eversti; "vaimon tulee olla miehelleen alamaisen,
vaikka hän olisi puolalainenkin."
"Pilapuheet eivät varmaan milloinkaan kuole huuliltanne", sanoi
Eleonora, uhaten everstiä veitikkamaisella hymyllä.
"Ei milloinkaan", huudahti eversti hymyillen, "pilapuhe on, näette,
kaikkivaltiaan paras lahja. Jääkäät hyvästi!"
Näin sanoen laukkasi hän pois, ja oli pian kadonnut näkyvistä. Sen
jälkeen ohjasivat vastayhdistetyt askeleensa everstin osoittamaan
asuntoon.
Riemu leirissä oli ääretön, mutta he eivät kuulleet eivätkä nähneet
muita kun toinen toisensa.