Monet ja vaikeat tehtävät on suomalainen käännöskirjallisuus jo
ratkaissut, toiset ehkä yhtä monet ja yhtä vaikeat odottavat
vielä ratkaisuaan. Mitä erikoisesti ranskalaisen klassillisen
runouden suomenkielelle siirtämiseen tulee, piilee sen vaikeus,
paitsi yleensäkin tuon runouden meille oudon, osaksi helleenisesti
antikisoidun, osaksi nykyaikaista salonkityyliä lähentelevän
sanonnan sekä ranskankielen oman muodollisen pirteyden, järkeilyn ja
vastasanakkeisuuden ohella, pääasiallisesti siinä käytetyn runomitan,
aleksandrinin, sisäisissä ja ulkonaisissa mahdottomuuksissa taipua
minkään muun kielen tai henkisen ympäristön vaatimusten mukaiseksi.
Niinpä ovatkin esim. saksalaiset käyttäneet sitä kääntäessään
tavallista, loppusoinnutonta 5-jalkaista lyhytpitkää tai n.s.
silosäettä.
Suomalaiseen käännösrunouteen on tähän saakka tietääkseni kolmellakin
eri tavalla koetettu aleksandrinia sovittaa. Ensimmäinen tyyppi, jota
toistaiseksi ei liene käytetty minkään alkuperäisesti ranskalaisen
draaman suomentamiseen, on se meille germaanisen kosketuksen
kautta siirtynyt, jolla esim. on suoritettu -- ja jolla myös itse
viisitoista vuotta sitten suoritin -- _Regina von Emmeritzin_
suomennoksen. Siinä on loppusoinnut, siinä on sesuuri, siinä on
runojalkaluku sama kuin ranskankielessäkin, joten se siis tarjoaa
kylläkin monta etua suomentajalle. Mutta se rytmivaihtelun ja
eloisuuden puute, joka on suoranainen seuraus suomalaisen runokielen
germanisoituneesta tavasta yleensä käsitellä romaanisia runomittoja,
tekee sen pitkässä, kokoillan näytelmässä käytettynä korvalle kovin
kankeaksi ja tympäiseväksi. -- Toista tyyppiä onkin sen vuoksi O.
Manninen koettanut Molièren _Oppineiden naisten_ suomennoksessa,
vaihtaen koko tuon juhlallisen, jäykkäpukuisen aleksandrinin (joka
ei suinkaan ole yhtä juhlallinen ja jäykkä alkukielessään) keveäksi,
hypähteleväksi, nykyaikaista keskustelutyyliä lähenteleväksi
anapestiksi. Mahdollisesti voikin se olla lopullinen ratkaisu
klassillisen ranskalaisen huvinäytelmän suomenkielelle siirtämiseen
nähden. Mutta murhenäytelmään on se ehdottomasti liian levoton
ja oikullinen. -- Kolmatta tyyppiä olen jälleen itse käyttänyt,
nimittäin Racinen _Phaidran_ suomennoksessa kymmenkunnan vuotta
sitten. Se on muuten tavallinen jalkainen traagillinen silosäe, mutta
säännöllisillä loppusoinnuilla varustettu. Koska ne kuitenkin sangen
suuressa määrin sitovat kääntäjää, joskin niiden avulla saa jonkun
verran säilytetyksi alkutekstin muodollista loisteliaisuutta, ja
koska monta alkuperäisen ranskalaisen säkeen polveketta jää täten,
sen noin viidennellä osalla lyhentyessä, pakostakin joko kokonaan
kääntämättä tai ainakin suomentajan mielivaltaisen yhteenvedon
varaan, en ole sitäkään ratkaisua asialle voinut pitää lopullisena.
Tässä Corneillen _Cid_-käännöksessä olen koettanut uutta,
siis neljättä tyyppiä. Säilyttäen loppusoinnut, alkuperäisen
runojalkaluvun ja itse lyhytpitkän runomitan pohjan sellaisenaan,
olen vain, suurempaa vaihtelua ja notkeutta aikaansaadakseni,
muuttanut sesuurin käyttelyn niin, että siitä on, säännöllisen
ohella, muodostunut useampiakin eri rytmipatoutumia, kuten
Säännöllinen: