EMÄNNÖITSIJÄ

-- Naa, ainakos sitä unta piisaa? On jo aika nousta ja mennä kouluun.

Tässä on kahvia.

Lehtori tiesi kyllä kaiken, mutta oli nukkuvinaan. Hänen vuoteensa

ääressä seisoi kahvitarjottimineen kookas nainen, jolla oli yhteen

kasvaneet mustat kulmakarvat ja suun ympärillä ankara piirre. Hetkisen

seisoi hän hiljaa alallaan, mutta töykkäsi sitten keskisormellaan

lehtoria ohimoon.

-- Eikö hän aio ollenkaan herätä? --- sanoi hän äreästi.

Lehtorin ei auttanut enää teeskennellä. Hän avasi silmänsä, jotka

verestivät ja joille kynttilänvalo näytti tekevän pahaa.

-- Mariko se on? Huomenta! Ei, kiitoksia, minä en voi nyt juoda kahvia.

Minä olen...

Hän puhui surkealla ja valittavalla äänellä, mutta Mari ei antanut

hänen lopettaa lausettaan.

-- Vai ei kahvia muka. Mutta se on juotava, sanon minä.

-- Minä olen todella kipeä enkä kykene kouluunkaan. Marin täytyy viedä

rehtorille sana, että minä olen sairaana.

-- Ei niistä mitään! Lehtori nousee nyt konttailemasta ja juo tuon

kahvin, ennenkuin se jäähtyy. Sis-so!

Lehtori koetti vielä kimmurrella vastaan, mutta Marin tuikea katse ja

hellittämättömät huomautukset pakottivat hänet lopulta vääntäytymään

istualleen. Liikkuminen koski nähtävästi kovin hänen päähänsä, jota hän

puristeli molemmin käsin.

-- Eikö Mari sitten näe ja ymmärrä, kuinka sairas minä olen?

-- Naa, kyllä ne tuollaiset sairaudet ymmärretään.

Vaativasti työnsi hän tarjottimen ihan lehtorin rintaan kiinni. Lehtori

yritti ottaa kahvikuppia vapiseviin käsiinsä, mutta Mari keskeytti

hänet äkäisellä eleellä.

-- Ensin se paistettu silakka!

Lehtori oli kyllä nähnyt kerma-astian ja sokerirasian välissä vadin,

jossa oli hiilillä paistettu suolasilakka. Oli nähnyt ja kauhistunut.

-- Tietäähän Mari ennestäänkin, etten minä voi sitä syödä -- ruikutti

hän. -- Enkä minä voi tällä haavaa yleensä mitään suuhuni ottaa.

-- Mutta se on nyt otettava. Se vahvistaa sydäntä. Lehtori saa nähdä,

että lehtori jo iltapäivällä kiittää siitä minua. No, tuleeko siitä

mitään, vai?

-- Mari on sydämetön ihminen, -- voihkasi lehtori, otti silakan

hyppysiinsä ja alkoi moninaisin irvistyksin niellä sitä pieninä

paloina.

--. Kas niin, menipähän! Kyllä se hyvää tekee. Ja nyt kahvi.

Kun lehtori oli saanut vaivalla kahvikupin tyhjennetyksi, poistui Mari

tarjottimineen. Ovessa mennessään varotti hän olkapäänsä yli:

-- Nousee nyt venyttelemättä ylös. Kello tulee pian kahdeksan.

Lehtori ojentui pitkäkseen ja voihkasi helpotuksesta. Eilenillalla oli

hän ollut erään toverin nimipäivillä. Niitä oli jatkettu klubilla

pitkälle aamuyöhön. Kun nyt vain olisi saanut tarpeeksensa nukkua, niin

kaikki olisi ollut hyvin. Mutta juuri pahimmoilleen oli siihen Mari

tarjottimineen ilmestynyt.

Päänporotus tuntui helpottavan, kun makasi aivan liikkumatta selällään.

Hän ummisti silmänsä ja vaipui uinaiiuun. Mutta kaiken aikaa tunsi hän

olevansa kuin tulisilla hiilillä.

-- Naa, eikö täällä vielä sen pitemmällä ollakaan?

Mari oli pistänyt päänsä ovenraosta ja hänen tuikea silmäparinsa sai

lehtorin avuttomasti liikahtelemaan.

-- Se on ihan totta, minä en kykene tänä päivänä kouluun. Marin täytyy

rehtorille --

-- Ei niistä mitään! Nousee vain joutuin ylös eli minä tulen ja

väännän.

Mari astui huoneeseen ja pelästyneenä alkoi lehtori tehdä ylösnousua.

-- Tässä on ensinnäkin sukat ja täällä housut... mutta siunatkoon,

missä kunnossa! Onpas kiesavita sitä punssia taas läärätty. Tuollaisia

laimiskoita! Ja sitte hän on viskannut ne tuolille yhteen mykkyrään,

että ovat ihan ryppyjä täynnä. Eihän näitä voi jalkaansa ottaa.

-- Mari antaa sieltä vaatekaapista toiset housut... vaikkapa ne

harmajat. Nuo mustat täytyy lähettää räätäliin.

-- Vai räätäliin tässä turhan tautta rahojaan' Kyllä minä saan ne

itsekin kuntoon.

Hän haki vaatekaapista toiset housut ja ojensi ne lehtorille.

-- Sis-so! Pesuvesi on valmiina ja kengät ovat tässä valmiiksi

kiillotettuina. Joutuin vain nyt, kello lyö siinä paikassa kahdeksan.

Mari otti käytetyt housut ja poistui huoneesta. Ähkien jatkoi lehtori

pukeutumistaan.

Hän oli saanut jo peseytyneeksi ja ponnisteli juuri peilin edessä,

saadakseen tärkkikauluksen paikoilleen, kun Mari kurkisti jälleen

ovenraosta.

-- Siitäpä nyt ei näytä tulevan mitään!

Mari astui lehtorin eteen, tyrkkäsi hänen leukansa taaksepäin ja alkoi

napittaa kaulusta.

-- Uh, kuinka Marilla on kylmät kädet! -- pääsi lehtorilta, jonka iho

oli arka kaikelle kosketukselle.

-- Vai vielä tässä lämpimät! Sis-so, ja nyt liivit päälle!

Hän ojensi ne valmiiksi lehtorille ja auttoi sitten takin päälle.

-- Entä silmälasit? Onkohan nekään ihmisten kunnossa?

Hän otti ne yöpöydältä ja tarkasti valoa vasten.

-- Osaavatpas nekin olla siivossa. Kun ei läpi näe.

Hän virutti ne pesuastiassa ja kuivasi pyyheliinan kulmaan.

Nyt oli lehtori vihdoinkin siinä kunnossa, että Mari saattoi auttaa

etehisessä palttoon hänen päälleen.

-- Stop! --- komensi hän, kun lehtori yritti lähteä. -- Palttoon selkä

tarvitsee harjaa! No nyt! Tuossa on keppi.

Kun lehtori oli portaissa menossa, kuului yhtäkkiä hänen takaansa:

-- Naa, aikooko hän vihkot unehuttaa kotiin?

Mari ojensi hänelle paksun pinkan vihkoja, varottaen vielä, kun lehtori

oli jälleen menossa:

-- Muistakoonkin tulla suoraapäätä aamiaiselle. Ne ulkona otetut

päänparannukset eivät tuota muuta kuin pahennusta.

Puolittain käppyrässä ja pää hartiain väliin painuneena työntyi lehtori

ulos pakkaseen. Hän koetti jouduttaa askeliaan, sillä vaistossaan tunsi

hän tuikean silmäparin ulko-oven raosta tarkkaavan hänen raadollista

vaellustaan.

Parin tunnin koulutyö ja kävely raittiissa ilmassa virkisti tuntuvasti

lehtoria. Hänen mielialansa oli jo paljon valoisampi, kun hän palasi

kotiin aamiaiselle. Ja vieläkin valoisammaksi tuli se, kun kotona oli

kaikki niin siistiä ja järjestyksessä, ei tomunhiukkasta missään ja

joka huoneessa humisi iloinen pesävalkea. Ruokasalin pöydällä oli

valmiina maukas aamiainen, johon hän kävi käsiksi hyvällä halulla.

Jälkeenpuolistunnit treenasivat hänet aivan täyteen kuntoon. Kotiin

palatessaan ei hän tuntenut enää jälkiäkään kohmelon surkeudesta.

Juodessaan päivällisen jälkeen kahvia ruokasalin pöydän ääressä, tunsi

hän olevansa mitä parhaimmassa kunnossa ja loistavalla tuulella.

Hiljaisuudessa myönsi hän itselleen, että Marilla oli siihen tuntuvat

ansiot. Hänen halutti antaa siitä tunnustus asianomaiselle. Ja

muutenkin halutti hänen jutella.

Mari istui omassa valtakunnassaan, kyökissä, ja kutoi sukkaa. Siellä

oli yhtä puhdasta ja siistiä kuin toisissakin huoneissa, ja hyvään

järjestykseen asetetut keittoastiat kiiltelivät seinällä niin

kirkkaina, että kuvansa näki niiden kyljestä.

Kyökistä ruokasaliin johtava ovi oli hiukan raollaan.

-- Mari! Onko Mari siellä? -- kysyi lehtori.

-- No, mikä on?

-- Eikö Mari voisi tulla tänne sukkaa kutomaan, niin saataisiin

jutella.

-- Kyllä minä pysyn täälläkin.

-- Kyllä, kyllä, mutta... kaipasin tässä puhekumppania. No, voinhan

minä tulla sinne kyökkiin, ellei Mari huoli tänne vaivautua.

Lehtori nousi tuoliltaan, mutta samassa paukahti väliovi lukkoon.

-- On se... koko pippuripussi, -- hymähteli lehtori itsekseen, meni

omaan huoneeseensa, sytytti sikarin ja heittäysi sohvalle sanomalehtiä

lukemaan.

Huoneessa oli hyvä ja tasainen lämmin, ja häntä alkoi niin makeasti

raukasta. Mutta juuri kun hän ojentui mukavaan asentoon ja ummisti

silmänsä, kuului eteisestä kellonsoitto. Hetken kuluttua astui

huoneeseen yksi hänen viimeyöllisiä maljatovereitaan, insinööri, joka

oli opettajana teollisuuskoulussa. Se oli jatkanut koko päivän, silmät

olivat tulehduksissa ja ääni käheänä.

Istuttiin ja pantiin tupakaksi.

-- Ei tässä pieni tuutinkikaan tekisi pahaa, -- arveli insinööri. -- Ei

sinulla satu olemaan konjakkia kotona?

No, olihan sitä lehtorilla ja täytyihän se kai ottaa esille, vaikkei

hän omasta puolestaan siihen mitään halua tuntenutkaan. Mutta totiveden

kanssa oli pahemminkin. Uskaltaisiko sitä mennä Marilta pyytämään?

Mutta pitihän hänen toki vieraan silmissä esiintyä isäntänä kodissaan.

Empien astui hän kyökkiin, jossa häntä sukankutimen takaa tervehti

tuikea silmäpari.

-- Tuota... olisiko Mari hyvä ja toimittaisi hieman kiehuvaa vettä...

niin, ja lasit ja sokeria, kyllähän Mari ymmärtää.

-- Vai sitä tässä vielä!

Lehtori poistui nopeasti kyökistä ja istuutuessaan jälleen vieraansa

seuraan tunsi hän itsensä hieman hermostuneeksi. Hän oli aivan

epätietoinen, tulisiko totivettä vai ei.

Mutta sitä tuli kuin tulikin. Mari ilmestyi huoneeseen ja asetti

pöydälle kilisevän tarjottimen. Hän ei puhunut sanaakaan, mutta

lehtoria kauhistutti se katse, minkä hän sivumennen loi vieraaseen.

Nyt vasta huomasi lehtorikin, että insinöörin tukka oli aivan

epäjärjestyksessä, kaulaliina vinossa ja takinrintamuksella

sikarintuhkaa. He sekottivat lasit ja alkoivat maistella. Insinööri

lisäsi tavan takaa terää ja kun hän ei ollut koko yönä silmää

ummistanut, alkoi hänen kielensä pian sammaltaa. Toista lasia

alotettaessa rupesi hän laulamaan eikä huomannut lainkaan lehtorin

hermostumista. Sitten ryhtyi hän kertomaan riidasta, johon hän oli

päivällä seurahuoneella joutunut. Sitä tehdessään tuli hän uudelleen

kiihtymyksen valtaan ja lyödä jymähytti nyrkkinsä pöytään.

Yhtäkkiä ilmestyi Mari huoneeseen. -- Jollei herra ole ihmisten

tavalla, niin minä näytän herralle, mistä on viisi hirttä poikki!

Ovi hänen jälkeensä paukahti äkäisesti kiinni.

Insinööri ällistyi niin, että häneltä unohtui suu auki.

-- Olipas se! Noinko sinä annat piian talossasi valtikoida? -- sammalsi

hän lopuksi.

No, harmittihan tämä lehtoriakin, harmitti molemmilta puolin. Mutta

ensinnä täytyi vieraan nähdä, että hän oli isäntä talossaan.

-- Käyn sitä torumassa, -- sanoi hän ja lähti kyökkiin.

Mutta kuta lähemmäs päämäärää hän tuli, sitä alemmas painui hänen

rohkeutensa.

-- Tuota... kuinkas Mari nyt sillä tavoin? Marihan vallan unhottaa,

että minä olen täällä isäntä.

-- Kyllä se tiedetään sanomattakin. Mutta näyttäköönkin sitten, että

hän on isäntä, älköönkä antako kaikenlaisten juoppolallien täällä

mekastaa. On se sitten kaunista kuulla syrjäisten lörpöttävän, kuinka

lehtorin puolella pidetään sellaista ja sellaista elämää. Kun hän on

isäntä, niin näyttäköön tai muuten tulen minä ja näytän.

Entistä hermostuneempana palasi lehtori huoneeseensa. Hän korjasi

konjakkipullon pois ja ilmotti, että hänen täytyy lähteä vielä

koululle. Se oli tietysti vain tekosyy, jolla hän koetti jouduttaa

insinööriä lähtemään, ennenkuin Mari tulee uudelleen ja panee

uhkauksensa toimeen.

Yhdessä he lähtivät ulos. Insinööristä erottuaan käveli lehtori kadulla

ilman päämäärää ja oli pahalla tuulella. Se keveä ja iloinen mieliala,

jonka vallassa hän puolelta päivin oli ollut, oli nyt tipotiessään. Hän

oli harmissaan sekä insinöörille että Marille.

Hetken käveltyään juolahti hänen mieleensä pistäytyä parhaan ystävänsä

ja virkatoverinsa, matematiikan lehtorin luo. Se oli vanha poika, kuten

hänkin, mutta olonsa se oli järjestänyt hiukan toisin. Sillä ei ollut

mitään omaa taloutta, vaan asui hän kahdessa huoneessa, jctka talon

puolesta pidettiin kunnossa, ja syömässä kävi hän klubilla.

Ystävykset asettuivat takkavalkean ääreen tupakoimaan.

-- Mikä sinua vaivaa, kun näytät niin synkältä? -- kysyi ystävä.

-- Sattuuhan niitä aina pikku harmeja. Se Marikin käy yhä

sietämättömämmäksi.

-- He, he, se taitaa pitää sinua hieman niinkuin tohvelin alla.

-- Eipä paljon muutenkaan. Ainakin se terrorisoi minua ihan

sietämättömästi. Kuulehan, miten se tänäänkin käyttäysi, -- ja lehtori

kertoi, mitä heillä oli aamulla tapahtunut ja mitä nyt illalla.

-- Ei, kyllä tähän täytyy keksiä joku muutos, ei se näin voi jatkua, --

lopetti hän.

-- Yksinkertaisin keinohan siihen on, että erotat Marin

palveluksestasi.

-- Erottaako Mari! -- ällistyi toinen.

Ei, sehän oli kaikkien mahdollisuuksien ulkopuolella. Sellaista ei

olisi koskaan juolahtanutkaan hänen mieleensä. Ja kykenisikö hän edes

panemaan toimeen sellaista voimatekoa? Ei, kyllä se menisi koreasti

myttyyn. Ja siksi toisekseen, tulisiko hän toimeen ilman Maria? Mistä

hän saisi emännöitsijän, joka pitäisi hänen taloudestaan niin hyvää

huolta kuin Mari, ja joka olisi niin tuiki säästäväinen kuin Mari? Pian

tuli Mari olleeksi kymmenen vuotta hänen palveluksessaan. Kuinka nyt

erottaminen tulisi enää kysymykseenkään?

-- Mutta on vieläkin yksi keino, -- arveli matematiikan lehtori. --

Mene naimisiin hänen kanssaan.

-- Mitä se asiaa parantaisi? Sehän vain lisäisi hänen valtaansa.

-- Arvelin vain, että se voisi herättää hänessä hellempiä tunteita

sinua kohtaan.

-- Hm, näin meidän kesken, niin etkö luule minun jo sitäkin yrittäneen.

Ihan tosissani. Arvelin, että kun se on niin säntillinen ja tarmokas

ihminen ja muodoltaankin siksi muhkea, niin miksen voisi tehdä hänestä

lehtorskaa. Onhan sellaista ennenkin tapahtunut. Ja niin minä kauan

asiaa harkittuani päätin kosia.

-- Mutta sait rukkaset, vai mikä siinä eteen tuli?

-- En tiedä, sopineeko sitä nyt rukkasiksikaan sanoa. Se kävi niin,

että minä eräänä iltapäivänä menin kyökkiin ja aloin vakavissani puhua

hänelle asiasta. Mutta minä en ollut päässyt paljon alkua pitemmälle,

kun hän keskeytti minut ja sanoi jyrkästi, että piisaa se pilkka

pienempikin. Minä yritin vakuuttaa, että puhuin täyttä totta, mutta

silloin pyöräytti hän minut ympäri, työnsi hartioista ruokasaliin ja

löi oven välillämme lukkoon. Sen koommin en ole uskaltanut siihen

asiaan palata.

-- He, he, sinulla ei ole siis nähtävästikään muuta valittavana kuin

status quo.

-- Niinpä se näyttää olevan.

He juttelivat edelleen, kertoilivat vanhoja koulukaskuja ja pääsivät

hyvälle tuulelle. Yhtäkkiä katsahti lehtori kelloonsa ja nousi.

-- Täytyy lähteä vihkoja korjaamaan, -- sanoi hän.

-- Istuisit nyt vielä, -- esteli toinen, -- onpahan tässä iltaa.

-- En uskalla, -- hymyili lehtori, joka nyt oli jälleen päässyt

tasapainoon. -- Jos viipyisin kauemmin, voisi Mari yhtäkkiä ilmestyä

tuohon ovelle ja muistuttaa minua vihkojen korjaamisesta. Se pitää kuin

poliisi tarkkaa vaaria, että työni tulevat säntilleen tehdyiksi. Terve

nyt vain huomiseen asti!

-- Terve, terve!